IX.

Vanha Faustina oli astunut maihin Caprissa ja mennyt keisaria

tapaamaan. Hän kertoi hänelle matkastaan tuskin uskaltaen katsella

häntä. Faustinan poissaollessa oli tauti hirvittävästi edistynyt ja

hän oli ajatellut itsekseen: Jos taivaan valtiaat olisivat olleet

armeliaita, niin he olisivat antaneet minun kuolla, ennen kuin minun

on pakko ilmoittaa tälle kiusatulle ihmisparalle, ettei minkäänlaista

toivoa enää ole.

Hänen ihmeekseen kuunteli Tiberius häntä aivan välinpitämättömästi.

Kun hän kertoi, miten suuri ihmeittentekijä oli ristiinnaulittu

samana päivänä, jolloin hän itse saapui Jerusalemiin, ja kuinka

vähällä hän oli ollut pelastaa hänet, niin hän alkoi itkeä

pettymyksensä painamana, mutta Tiberius sanoi vain: "Suretko

todellakin sitä? Oi, Faustina, eikö kokonainen elämä Roomassa ole

karkottanut sinusta uskoa tietäjiin ja ihmeittentekijöihin, uskoa,

joka imeytyi sinuun lapsuutesi päivinä Sabiinivuoristossa."

Silloin vanhus huomasi, ettei Tiberius koskaan ollut toivonut mitään

apua Nasaretin profeetalta.

"Miksi annoit minun lähteä tuolle pitkälle matkalle kaukaiseen itään,

jos koko ajan pidit sitä turhana?"

"Sinä olet minun ainoa ystäväni", sanoi keisari. "Miksi olisin

kieltänyt sinulta pyyntöä niin kauan kuin minulla oli valtaa sitä

täyttää?"

Mutta vanhus ei ollut hyvillään siitä, että keisari oli pitänyt häntä

pilkkanansa.

"Kas, tuo on sinun tavallista salakavaluuttasi", sanoi Faustina

kuohahtaen. "Sitä minä juuri kaikkein vähimmin voin sinussa sietää."

"Sinun ei olisi pitänyt palata minun luokseni", sanoi Tiberius.

"Sinun olisi pitänyt pysyä vuorillasi."

Näytti hetken aikaa siltä kuin nuo molemmat, jotka niin useasti

olivat joutuneet kahakkaan, taaskin riitaantuisivat, mutta vanhus

hillitsi heti suuttumuksensa. Ne ajat olivat olleet ja menneet,

jolloin hän toden teolla saattoi kiistellä keisarin kanssa. Hän

hiljensi ääntään, mutta hän ei voinut sittenkään olla pysymättä

väitteessään, että hän oli oikeassa.

"Mutta tämä mies oli todellakin profeetta", sanoi Faustina. "Minä

näin hänet. Kun hänen katseensa kääntyi minuun, luulin häntä

jumalaksi. Olin mieletön, kun päästin hänet kuolemaan."

"Olen iloinen, että annoit hänen kuolla", sanoi Tiberius. "Hän oli

syypää majesteettirikokseen ja kapinoitsija."

Faustina oli jälleen vimmastua.

"Minä puhuin hänestä monen hänen ystävänsä kanssa Jerusalemissa",

sanoi hän. "Hän ei ollut syypää niihin rikoksiin, joista häntä

syytettiin."

"Jollei hän ollutkaan syypää suorastaan näihin rikoksiin, hän ei

suinkaan ollut parempi kuin kukaan muukaan", sanoi keisari väsyneenä.

"Kukapa ihminen ei olisi satoja kertoja eläessään ansainnut kuolemaa?"

Mutta nämä keisarin sanat saivat Faustinan ryhtymään johonkin, jota

hän tähän saakka oli epäröinyt. "Näytänpä sinulle kuitenkin todisteen

hänen voimastaan", sanoi hän. "Minä sanoin sinulle äsken, että pyyhin

hikiliinallani hänen kasvojaan. Samaa liinaa pitelen nyt kädessäni.

Tahdotko tarkastella sitä hetken aikaa?"

Hän levitti hikiliinan keisarin eteen, ja keisari näki siinä

ihmiskasvojen varjomaiset piirteet.

Vanhuksen ääni vapisi liikutuksesta hänen jatkaessaan: "Tämä mies

huomasi, että rakastin häntä. Minä en tiedä millä voimalla hän kykeni

antamaan minulle kuvansa. Mutta silmäni kyyneltyvät katsellessani

sitä."

Keisari kumartui katselemaan tätä kuvaa, joka näytti piirretyn

verellä ja kyynelillä sekä surun synkillä varjoilla. Vähitellen

kasvot kokonaisuudessaan esiintyivät hänelle sellaisina kuin ne

olivat painautuneet hikiliinaan. Hän näki veripisarat otsalla,

pistävän orjantappurakruunun, hiukset, jotka olivat tahmeina verestä,

ja suun, jonka huulet värisivät tuskasta.

Hän kumartui yhä syvempään kuvan ylle. Yhä kirkkaampina ja selvempinä

hän näki kasvot edessänsä. Varjomaisista piirteistä hän näki äkkiä

silmien loistavan, ikään kuin niissä olisi piillyt eloa. Ja samalla

kertaa kun ne puhuivat hänelle mitä hirveimmästä kärsimyksestä,

ilmaisivat ne hänelle puhtautta ja jaloutta, jommoista hän ei koskaan

ennen ollut nähnyt.

Hän makasi lavitsallaan ja ahmi silmin tuota kuvaa. "Onko tuo

ihminen?" sanoi hän hiljaisella äänellä. "Onko tuo ihminen?"

Taaskin hän makasi hiljaa tarkastellen kuvaa. Kyyneleet alkoivat

valua pitkin hänen poskiaan. "Minä suren sinun kuolemaasi,

tuntematon", kuiskasi hän.

"Faustina", huudahti hän vihdoin, "miksi sallit tuon miehen kuolla?

Hän olisi parantanut minut."

Ja hän vaipui jälleen katselemaan kuvaa.

"Sinä ihminen", sanoi hän hetken kuluttua. "Jollen voikaan saada

terveyttäni sinulta, voin kostaa sinun puolestasi. Minun käteni on

raskaana kohtaava niitä, jotka riistivät sinut minulta."

Taaskin hän lepäsi hyvän aikaa, mutta sitten hän päästi liinan

liukumaan lattialle ja polvistui kuvan eteen.

"Sinä olet ihminen", sanoi hän. "Sinä olet se, jota en koskaan

luullut saavani nähdä." Ja hän osoitti omia riutuneita kasvojaan ja

syöpyneitä käsiään. "Minä ja kaikki muut olemme petoja ja hirviöitä,

mutta sinä olet ihminen."

Hän taivutti päätään kuvan edessä niin syvään, että se kosketti

lattiaa. "Minä itken sinua, tuntematon", sanoi hän ja hänen

kyyneleensä kostuttivat kiviä.

"Jos sinä olisit elänyt, olisin sinut nähtyänikin parantunut", sanoi

hän.

Vanha vaimo parka pelästyi tekoansa. Olisi ollut viisaampaa olla

näyttämättä kuvaa, ajatteli hän. Hän oli alun pitäen pelännyt, että

keisarin suru muuttuisi liian suureksi, jos hän saisi sen nähdä.

Ja epätoivoissaan keisarin surusta hän riisti käteensä kuvan

viedäkseen sen pois hänen näkyvistään.

Silloin keisari katsoi ylös. Ja katso, hänen kasvonpiirteensä olivat

muuttuneet ja hän oli samanlainen kuin ennen sairastumistaankin.

Tuntui siltä kuin taudin alkujuurena ja ylläpitäjänä olisi ollut se

viha ja ylenkatse, joka oli kytenyt hänen sydämessään, ja sen oli

ollut pakko väistyä samassa hetkessä, kun hän oli tuntenut rakkautta

ja sääliä.

* * * * *

Mutta seuraavana päivänä Tiberius lähetytti kolme sanansaattajaa.

Ensimmäinen sanansaattaja lähti Roomaan viemään käskyä senaatille,

että sen tuli toimittaa tutkimus siitä, miten Palestiinan maaherra

hoiti tointansa, ja rangaista häntä, jos saataisiin selville, että

hän sorti kansaa ja tuomitsi viattomia kuolemaan.

Toinen sanansaattaja meni viinamäen työmiehen ja hänen vaimonsa luo

kiittämään ja palkitsemaan heitä niistä neuvoista, joita he olivat

antaneet keisarille, ja samalla myös kertomaan heille miten kaikki

oli tapahtunut, Kun he olivat kuulleet kaiken, he itkivät hiljaisesti

ja mies sanoi: "Minä tiedän, että koko elämäni ajan tulen miettimään,

mitä olisi voinut tapahtua, jos nuo molemmat olisivat tavanneet

toisensa." Mutta vaimo vastasi: "Toisin ei voinut käydä. Liian suuri

oli se ajatus, että nämä molemmat olisivat kohdanneet toisensa. Herra

Jumala tiesi, ettei maailma sitä olisi voinut kantaa."

Kolmas sanansaattaja lähti Palestiinaan ja toi sieltä Caprin saarelle

muutamia Jeesuksen opetuslapsia, ja nämä alkoivat julistaa sitä

oppia, jota ristiinnaulittu oli opettanut.

Kun nämä opettajat tulivat Capriin, vanha Faustina makasi

kuolinvuoteellaan. Mutta hän ehti vielä ennen kuolemaansa

valmistautua suuren profeetan opetuslapseksi ja he kastoivat hänet.

Ja kasteessa hänelle annettiin nimeksi Veronika, koska hän oli saanut

tehtäväkseen antaa ihmisille _todellisen kuvan_ heidän vapahtajastaan.

Legendoja Kristuksesta · 第 21 / 30 题