Vanha Faustina oli astunut maihin Caprissa ja mennyt keisaria
tapaamaan. Hän kertoi hänelle matkastaan tuskin uskaltaen katsella
häntä. Faustinan poissaollessa oli tauti hirvittävästi edistynyt ja
hän oli ajatellut itsekseen: Jos taivaan valtiaat olisivat olleet
armeliaita, niin he olisivat antaneet minun kuolla, ennen kuin minun
on pakko ilmoittaa tälle kiusatulle ihmisparalle, ettei minkäänlaista
toivoa enää ole.
Hänen ihmeekseen kuunteli Tiberius häntä aivan välinpitämättömästi.
Kun hän kertoi, miten suuri ihmeittentekijä oli ristiinnaulittu
samana päivänä, jolloin hän itse saapui Jerusalemiin, ja kuinka
vähällä hän oli ollut pelastaa hänet, niin hän alkoi itkeä
pettymyksensä painamana, mutta Tiberius sanoi vain: "Suretko
todellakin sitä? Oi, Faustina, eikö kokonainen elämä Roomassa ole
karkottanut sinusta uskoa tietäjiin ja ihmeittentekijöihin, uskoa,
joka imeytyi sinuun lapsuutesi päivinä Sabiinivuoristossa."
Silloin vanhus huomasi, ettei Tiberius koskaan ollut toivonut mitään
apua Nasaretin profeetalta.
"Miksi annoit minun lähteä tuolle pitkälle matkalle kaukaiseen itään,
jos koko ajan pidit sitä turhana?"
"Sinä olet minun ainoa ystäväni", sanoi keisari. "Miksi olisin
kieltänyt sinulta pyyntöä niin kauan kuin minulla oli valtaa sitä
täyttää?"
Mutta vanhus ei ollut hyvillään siitä, että keisari oli pitänyt häntä
pilkkanansa.
"Kas, tuo on sinun tavallista salakavaluuttasi", sanoi Faustina
kuohahtaen. "Sitä minä juuri kaikkein vähimmin voin sinussa sietää."
"Sinun ei olisi pitänyt palata minun luokseni", sanoi Tiberius.
"Sinun olisi pitänyt pysyä vuorillasi."
Näytti hetken aikaa siltä kuin nuo molemmat, jotka niin useasti
olivat joutuneet kahakkaan, taaskin riitaantuisivat, mutta vanhus
hillitsi heti suuttumuksensa. Ne ajat olivat olleet ja menneet,
jolloin hän toden teolla saattoi kiistellä keisarin kanssa. Hän
hiljensi ääntään, mutta hän ei voinut sittenkään olla pysymättä
väitteessään, että hän oli oikeassa.
"Mutta tämä mies oli todellakin profeetta", sanoi Faustina. "Minä
näin hänet. Kun hänen katseensa kääntyi minuun, luulin häntä
jumalaksi. Olin mieletön, kun päästin hänet kuolemaan."
"Olen iloinen, että annoit hänen kuolla", sanoi Tiberius. "Hän oli
syypää majesteettirikokseen ja kapinoitsija."
Faustina oli jälleen vimmastua.
"Minä puhuin hänestä monen hänen ystävänsä kanssa Jerusalemissa",
sanoi hän. "Hän ei ollut syypää niihin rikoksiin, joista häntä
syytettiin."
"Jollei hän ollutkaan syypää suorastaan näihin rikoksiin, hän ei
suinkaan ollut parempi kuin kukaan muukaan", sanoi keisari väsyneenä.
"Kukapa ihminen ei olisi satoja kertoja eläessään ansainnut kuolemaa?"
Mutta nämä keisarin sanat saivat Faustinan ryhtymään johonkin, jota
hän tähän saakka oli epäröinyt. "Näytänpä sinulle kuitenkin todisteen
hänen voimastaan", sanoi hän. "Minä sanoin sinulle äsken, että pyyhin
hikiliinallani hänen kasvojaan. Samaa liinaa pitelen nyt kädessäni.
Tahdotko tarkastella sitä hetken aikaa?"
Hän levitti hikiliinan keisarin eteen, ja keisari näki siinä
ihmiskasvojen varjomaiset piirteet.
Vanhuksen ääni vapisi liikutuksesta hänen jatkaessaan: "Tämä mies
huomasi, että rakastin häntä. Minä en tiedä millä voimalla hän kykeni
antamaan minulle kuvansa. Mutta silmäni kyyneltyvät katsellessani
sitä."
Keisari kumartui katselemaan tätä kuvaa, joka näytti piirretyn
verellä ja kyynelillä sekä surun synkillä varjoilla. Vähitellen
kasvot kokonaisuudessaan esiintyivät hänelle sellaisina kuin ne
olivat painautuneet hikiliinaan. Hän näki veripisarat otsalla,
pistävän orjantappurakruunun, hiukset, jotka olivat tahmeina verestä,
ja suun, jonka huulet värisivät tuskasta.
Hän kumartui yhä syvempään kuvan ylle. Yhä kirkkaampina ja selvempinä
hän näki kasvot edessänsä. Varjomaisista piirteistä hän näki äkkiä
silmien loistavan, ikään kuin niissä olisi piillyt eloa. Ja samalla
kertaa kun ne puhuivat hänelle mitä hirveimmästä kärsimyksestä,
ilmaisivat ne hänelle puhtautta ja jaloutta, jommoista hän ei koskaan
ennen ollut nähnyt.
Hän makasi lavitsallaan ja ahmi silmin tuota kuvaa. "Onko tuo
ihminen?" sanoi hän hiljaisella äänellä. "Onko tuo ihminen?"
Taaskin hän makasi hiljaa tarkastellen kuvaa. Kyyneleet alkoivat
valua pitkin hänen poskiaan. "Minä suren sinun kuolemaasi,
tuntematon", kuiskasi hän.
"Faustina", huudahti hän vihdoin, "miksi sallit tuon miehen kuolla?
Hän olisi parantanut minut."
Ja hän vaipui jälleen katselemaan kuvaa.
"Sinä ihminen", sanoi hän hetken kuluttua. "Jollen voikaan saada
terveyttäni sinulta, voin kostaa sinun puolestasi. Minun käteni on
raskaana kohtaava niitä, jotka riistivät sinut minulta."
Taaskin hän lepäsi hyvän aikaa, mutta sitten hän päästi liinan
liukumaan lattialle ja polvistui kuvan eteen.
"Sinä olet ihminen", sanoi hän. "Sinä olet se, jota en koskaan
luullut saavani nähdä." Ja hän osoitti omia riutuneita kasvojaan ja
syöpyneitä käsiään. "Minä ja kaikki muut olemme petoja ja hirviöitä,
mutta sinä olet ihminen."
Hän taivutti päätään kuvan edessä niin syvään, että se kosketti
lattiaa. "Minä itken sinua, tuntematon", sanoi hän ja hänen
kyyneleensä kostuttivat kiviä.
"Jos sinä olisit elänyt, olisin sinut nähtyänikin parantunut", sanoi
hän.
Vanha vaimo parka pelästyi tekoansa. Olisi ollut viisaampaa olla
näyttämättä kuvaa, ajatteli hän. Hän oli alun pitäen pelännyt, että
keisarin suru muuttuisi liian suureksi, jos hän saisi sen nähdä.
Ja epätoivoissaan keisarin surusta hän riisti käteensä kuvan
viedäkseen sen pois hänen näkyvistään.
Silloin keisari katsoi ylös. Ja katso, hänen kasvonpiirteensä olivat
muuttuneet ja hän oli samanlainen kuin ennen sairastumistaankin.
Tuntui siltä kuin taudin alkujuurena ja ylläpitäjänä olisi ollut se
viha ja ylenkatse, joka oli kytenyt hänen sydämessään, ja sen oli
ollut pakko väistyä samassa hetkessä, kun hän oli tuntenut rakkautta
ja sääliä.
* * * * *
Mutta seuraavana päivänä Tiberius lähetytti kolme sanansaattajaa.
Ensimmäinen sanansaattaja lähti Roomaan viemään käskyä senaatille,
että sen tuli toimittaa tutkimus siitä, miten Palestiinan maaherra
hoiti tointansa, ja rangaista häntä, jos saataisiin selville, että
hän sorti kansaa ja tuomitsi viattomia kuolemaan.
Toinen sanansaattaja meni viinamäen työmiehen ja hänen vaimonsa luo
kiittämään ja palkitsemaan heitä niistä neuvoista, joita he olivat
antaneet keisarille, ja samalla myös kertomaan heille miten kaikki
oli tapahtunut, Kun he olivat kuulleet kaiken, he itkivät hiljaisesti
ja mies sanoi: "Minä tiedän, että koko elämäni ajan tulen miettimään,
mitä olisi voinut tapahtua, jos nuo molemmat olisivat tavanneet
toisensa." Mutta vaimo vastasi: "Toisin ei voinut käydä. Liian suuri
oli se ajatus, että nämä molemmat olisivat kohdanneet toisensa. Herra
Jumala tiesi, ettei maailma sitä olisi voinut kantaa."
Kolmas sanansaattaja lähti Palestiinaan ja toi sieltä Caprin saarelle
muutamia Jeesuksen opetuslapsia, ja nämä alkoivat julistaa sitä
oppia, jota ristiinnaulittu oli opettanut.
Kun nämä opettajat tulivat Capriin, vanha Faustina makasi
kuolinvuoteellaan. Mutta hän ehti vielä ennen kuolemaansa
valmistautua suuren profeetan opetuslapseksi ja he kastoivat hänet.
Ja kasteessa hänelle annettiin nimeksi Veronika, koska hän oli saanut
tehtäväkseen antaa ihmisille _todellisen kuvan_ heidän vapahtajastaan.