VI.

Vanha Faustina oli kaukaisessa Palestiinassa, matkalla Jerusalemiin.

Hän ei tahtonut, että kukaan muu kuin hän saisi ottaa selkoa

profeetasta ja tuoda hänet keisarin luo. Varmaan hän oli ajatellut

mielessään: Sitä, mitä me pyydämme tältä mieheltä, emme voi

viekoitella häneltä väkivallalla eikä lahjoilla. Mutta ehkä hän

sen antaa, jos joku lankeaa hänen jalkojensa juureen ja sanoo

hänelle, millaisessa hädässä keisari on. Mutta ken muu voi oikealla

tavalla rukoilla Tiberiuksen puolesta kuin se, joka kärsii hänen

onnettomuudestaan yhtä paljon kuin hän itsekin.

Tiberiuksen mahdollisen pelastamisen toivo oli nuorentanut vanhan

naisen. Vaikeudetta hän oli kestänyt pitkän merimatkan Joppeen ja

matkalla Jerusalemiin hän ei käyttänyt hyväkseen kantotuolia, vaan

matkusti ratsain. Hän näytti kestävän vaivalloisen matkan yhtä

helposti kuin ne jalot roomalaiset, sotamiehet ja orjat, jotka

kuuluivat hänen seurueeseensa.

Tämä matka Joppesta Jerusalemiin täytti vanhan naisen sydämen

ilolla ja valoisalla toivolla. Oli keväinen aika ja Saaronin

lakeus, jonka poikki he ensi matkapäivänänsä olivat kulkeneet,

oli ollut yhtenä ainoana loistavana kukkavaippana. Toisenakin

päivänä, jolloin he saapuivat Juudan vuoristoseutuun, oli kukkia

kaikkialla. Monenmuotoisille kukkuloille, joiden lomitse tie

kiemurteli, oli istutettu hedelmäpuita, jotka olivat nyt runsaimmassa

kukoistuksessaan. Ja kun matkamiehet väsyivät ihailemaan aprikoosien

ja persikoitten valkeanpunertavia kukkia, he saattoivat lepuuttaa

silmiään katselemalla hentoja viiniköynnösten lehtiä, jotka

puhkesivat esiin mustanruskeista juurakoista ja jotka kasvoivat niin

rehevästi, että luuli voivansa silmillään seurata niiden kasvua.

Mutta eivät yksin kukat ja keväinen vihreys kaunistaneet heidän

matkaansa. Suurimman mielihyvän tuottivat vanhukselle kaikki ne

ihmisjoukot, jotka sinä aamuna olivat matkalla Jerusalemiin.

Kaikilta syrjäteiltä ja poluilta, yksinäisiltä kummuilta ja lakeuden

kaukaisimmista sopukoista tuli matkamiehiä. Kun he olivat ehtineet

Jerusalemiin vievälle tielle, yhtyivät yksityiset matkustajat

suuriksi joukoiksi ja kulkivat iloisesti riemuiten eteenpäin. Vanhan

miehen ympärillä, joka ratsasti keinuvan kameelinsa selässä, kulkivat

hänen poikansa ja tyttärensä, hänen vävynsä ja miniänsä, ja kaikki

hänen lastensa lapset. Siinä oli niin suuri suku, että se yksinään

muodosti kokonaisen pienen sotajoukon. Vanhan äidin, joka oli liian

heikko astuakseen jalan, olivat pojat nostaneet käsivarsilleen, ja

ylpeänä hän antoi kantaa itseään kunnioittavasti väistyvien joukkojen

keskitse.

Totta tosiaan, tämä aamu tuotti iloa murheellisimmallekin. Taivas

tosin ei ollut kirkas, mutta ei kenenkään matkamiehen mieleen

juolahtanut valittaa, että auringon paahtava loisto oli vaimentunut.

Tämän huntuun kääriytyneen taivaan alla eivät kukkivien puiden

ja vastapuhjenneiden lehtien tuoksut haihtuneet niin nopeasti

avaruuteen, vaan viipyivät teillä ja kentillä. Ja tämä kaunis päivä,

joka heikolla valollaan ja tuntumattomilla tuulillaan muistutti yön

lepoa ja rauhaa, näytti valavan jotakin omasta olennostaan näihin

eteenpäin rientäviin ihmisjoukkoihin, niin että he astuivat iloisina,

joskin samalla juhlallisina, laulaen hillityllä äänellä ikivanhoja

ylistyslauluja tai soittaen eriskummallisia, vanhanaikaisia

soittokoneita, joiden sävelet muistuttivat hyttysten surinaa tai

heinäsirkkojen sirinää.

Kun vanha Faustina ratsasti kaikkien näiden ihmisten keskellä,

tarttui häneenkin heidän intonsa ja ilonsa. Hän kiiruhti hevostaan

sanoen nuorelle roomalaiselle, joka ratsasti hänen vieressänsä: "Minä

näin yöllä unissani Tiberiuksen ja hän pyysi, etten viivyttäisi

matkaamme, vaan juuri tänään matkustaisin Jerusalemiin. Minusta

tuntuu ikään kuin jumalat olisivat lähettäneet minulle kehoituksen,

että tänä ihanana aamuna lähtisin sinne."

Näin sanoessaan hän oli noussut pitkän vuoriharjanteen huipulle ja

siinä hän vaistomaisesti seisahtui. Hänen eteensä avautui suuri,

syvä umpilaakso, jota kauniit kukkulat ympäröivät, ja tämän syvän,

varjoisan laakson pohjukasta kohosi se valtava kallio, joka kantoi

päälaellaan Jerusalemia.

Mutta ahdas vuoristokaupunki, joka muureineen ja torneineen oli

kuin kruunukoriste kallion laakealla kukkulalla, oli tänään

tuhatkertaiseksi laajentunut. Kaikki laaksoa ympäröivät kummut olivat

täynnä kirjavia telttoja ja ihmisvilinää.

Faustina ymmärsi, että koko maan väestö oli aikeissa kokoontua

Jerusalemiin viettämään jotakin suurta juhlaa. Pitkämatkaisemmat

olivat jo saapuneet paikalle ja ehtineet asettaa telttansa

järjestykseen. Ne sitä vastoin, jotka asuivat kaupungin

lähitienoilla, olivat vasta tulossa. Valoisien vuorenkukkuloitten

rinteitä heitä tulvaili alas, ikään kuin lakkaamaton virta valkoisia

pukuja, lauluja ja juhlailoa.

Vanha nainen katseli hyvän aikaa tätä tulvailevaa ihmisjoukkoa ja

näitä pitkiä telttarivejä. Sitten hän sanoi nuorelle roomalaiselle,

joka ratsasti hänen rinnallansa:

"Totta tosiaan, Sulpicius, koko kansa näyttää keräytyneen

Jerusalemiin."

"Niin onkin", vastasi roomalainen, jonka Tiberius oli määrännyt

Faustinan seuralaiseksi sen vuoksi, että hän useita vuosia oli

oleskellut Juudeassa. "He viettävät nyt suurta kevätjuhlaansa

ja silloin kaikki ihmiset, sekä vanhat että nuoret rientävät

Jerusalemiin."

Faustina mietti kotvan aikaa. "Olen iloinen, että tulimme tähän

kaupunkiin samana päivänä, jolloin kansa viettää juhlaansa",

sanoi hän. "Se ei voi merkitä muuta, kuin että jumalat suojelevat

matkaamme. Etkö luule, että se, jota me etsimme, Nasaretin profeetta,

on myöskin tullut Jerusalemiin ollakseen mukana juhlassa?"

"Sinä olet tosiaankin oikeassa, Faustina", sanoi roomalainen. "Hän on

luultavasti täällä Jerusalemissa. Se on todellakin jumalien sallimus.

Niin vahva ja voimakas kuin oletkin, voit kuitenkin kiittää onneasi,

jollei sinun tarvitse lähteä pitkälle ja vaivalloiselle matkalle

Galileaan."

Roomalainen ratsasti heti parin vaeltajan luo, jotka juuri kulkivat

heidän ohitseen, ja kysyi heiltä, luulivatko he Nasaretin profeetan

olevan Jerusalemissa.

"Me olemme nähneet hänet siellä joka vuosi tähän aikaan", vastasi

eräs matkamiehistä. "Varmaan hän on tänäkin vuonna tullut sinne,

sillä hän on hurskas mies."

Eräs nainen viittasi kädellään kumpua kohti, joka oli kaupungin

itäosassa. "Näetkö tuota vuorenrinnettä, jossa kasvaa öljypuita?"

sanoi hän. "Sinne galilealaisilla on tapana pystyttää telttansa, ja

sieltä saat varmimmat tiedot siitä, jota etsit."

He vaelsivat eteenpäin, laskeutuivat kiertelevää tietä alas aina

laakson syvyyteen asti ja alkoivat sitten nousta Siionin vuorta ylös

päästäkseen sen harjalla sijaitsevaan kaupunkiin.

Jyrkästi kohoavaa tietä reunusti täällä matala muuri ja sillä istui

ja loikoili lukematon joukko kerjäläisiä ja raajarikkoisia, jotka

pyysivät matkamiehiltä apua.

Hitaasti eteenpäin kuljettaessa tuli eräs juutalaisnaisista Faustinan

luo. "Kas tuossa", sanoi hän osoittaen erästä kerjäläistä muurilla,

"on galilealainen mies. Muistuu mieleeni, että olen nähnyt hänet

profeetan opetuslasten parissa. Hän voi sinulle sanoa, mistä löydät

sen, jota etsit."

Faustina ratsasti Sulpiciuksen kanssa miehen luo, jota hänelle oli

neuvottu. Tämä oli köyhä, vanha mies ja hänellä oli tuuhea harmahtava

parta. Hänen kasvonsa olivat helteen ja auringonpaahteen ruskettamat

ja hänen kätensä olivat työstä känsäiset. Hän ei pyytänyt almuja,

päinvastoin hän näytti niin murheellisiin ajatuksiinsa vaipuneelta,

ettei hän edes katsonut ohikulkeviin.

Hän ei kuullut myöskään, että Sulpicius puhutteli häntä, vaan tämän

täytyi pari kertaa uudistaa kysymyksensä.

"Ystäväni, minulle on kerrottu, että olet galilealainen. Pyydän sinua

sen vuoksi sanomaan minulle, mistä voisin löytää Nasaretin profeetan?"

Galilealainen hätkähti ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Mutta

kun hän vihdoin ymmärsi mitä hänestä tahdottiin, hän joutui

kauhunsekaisen vimman valtaan. "Mitä sinä sanot?" huusi hän. "Miksi

sinä minulta tiedustelet sitä miestä? Minä en tiedä hänestä mitään.

Minä en ole galilealainen."

Juutalainen nainen sekaantui nyt puheeseen. "Olenhan minä kuitenkin

nähnyt sinut hänen seurassansa", sanoi hän. "Älä pelkää, vaan sano

tälle ylhäiselle roomalaisnaiselle, joka on keisarin ystävä, mistä

hän helpoimmin hänet löytää."

Mutta pelästynyt opetuslapsi vimmastui yhä enemmän. "Ovatko kaikki

ihmiset tulleet tänään hulluiksi?" sanoi hän. "Onko paha henki

riivannut heitä, koska he yhä uudestaan tulevat minulta kysymään

sitä miestä? Miksei kukaan voi uskoa minua, kun sanon etten tunne

profeettaa? En ole tullut hänen maastansa. En ole koskaan häntä

nähnyt."

Hänen kiivautensa veti ihmisten huomion puoleensa ja pari

kerjäläistä, jotka istuivat hänen rinnallaan muurilla, alkoivat myös

väittää häntä vastaan.

"Tietysti sinä olet ollut hänen opetuslapsensa", sanoivat he. "Me

tiedämme kaikki, että tulit hänen kanssansa Galileasta."

Mutta mies kohotti molemmat kätensä taivasta kohti ja huusi: "En ole

tänään voinut olla Jerusalemissa sen miehen tähden, ja nyt en saa

olla rauhassa edes täällä kerjäläisten parissa. Miksi ette tahdo

uskoa minua, kun sanon, etten koskaan ole nähnyt häntä?"

Faustina kääntyi pois kohauttaen olkapäitään. "Jatkakaamme matkaa",

sanoi hän. "Tuo mieshän on mieletön. Häneltä emme saa mitään tietoja."

He kulkivat edelleen rinnettä ylös. Faustina oli vain kahden askeleen

päässä kaupunginportilta, kun israelilainen vaimo, joka oli tahtonut

auttaa häntä löytämään profeettaa, käski häntä olemaan varuillansa.

Faustina pingoitti ohjaksia ja näki, että eräs mies makasi tiellä

aivan hevosen jaloissa. Hän makasi pitkänään tomussa, pahimmassa

tungoksessa, niin että täytyi ihmetellä, etteivät eläimet ja ihmiset

jo olleet tallanneet häntä mäsäksi.

Mies makasi selällään ja tuijotti himmein, loistottomin silmin

korkeuteen. Hän ei liikahtanut, vaikka kameelit tallasivat raskailla

jaloillaan aivan hänen vieressään. Hän oli köyhästi puettu ja sitä

paitsi vielä tomuinen ja likainen. Itse asiassa hän oli kasannut

päälleen paljon soraa, ikään kuin hän olisi tahtonut piiloutua, jotta

hänen ylitseen helpommin olisi ratsastettu tai astuttu.

"Mitä tämä merkitsee? Miksi tuo mies makaa tässä keskellä tietä?"

kysyi Faustina.

Samassa maassa makaava alkoi huutaa ohikulkeville: "Armeliaisuutenne

nimessä, veljet ja sisaret, antakaa hevostenne ja kuormaeläintenne

astua ylitseni. Älkää väistykö minua! Tallatkaa minut tomuksi! Minä

olen pettänyt viatonta verta. Tallatkaa minut tomuksi!"

Sulpicius tarttui Faustinan hevosen suitsiin ja ohjasi sen syrjään.

"Se on syntinen, joka tahtoo tehdä katumusta", sanoi hän. "Älä anna

tämän viivyttää matkaasi. Tämä kansa on omituinen ja sen täytyy antaa

kulkea omia teitänsä."?

Mies tiellä huusi yhä edelleen: "Iskekää kantapäänne minun sydämeeni!

Antakaa kameelienne tallata rintani rikki ja aasin astua kavioillaan

silmilleni!"

Mutta Faustina ei mielestään voinut ratsastaa tämän onnettoman ohi

koettamatta saada häntä pystyyn. Hän pysytteli yhä hänen vieressään.

Israelilainen vaimo, joka jo kerran ennenkin oli tahtonut olla

hänelle avuksi, tunkeutui jälleen hänen luokseen. "Tämäkin mies

oli profeetan opetuslapsi", sanoi hän. "Tahdotko, että tiedustelen

häneltä hänen mestariansa?"

Faustina nyökkäsi myöntävästi, ja vaimo kumartui makaavan puoleen.

"Mitä te galilealaiset olette tänään tehneet mestarillenne?" kysyi

hän. "Minä näen teidät hajallaan teitten ja polkujen varsilla, mutta

häntä en näe missään."

Mutta kun hän kysyi täten, kohosi mies, joka makasi tomussa tiellä,

polvilleen. "Mikä paha henki on neuvonut sinua kysymään häntä

minulta", sanoi hän epätoivoa ilmaisevalla äänellä. "Näethän että

olen heittäytynyt tomuun poljettavaksi. Eikö se sinulle riitä?

Pitääkö sinun vielä tulla kysymään minulta, minne olen hänet

heittänyt?"

"En ymmärrä, mistä minua syytät", sanoi vaimo. "Minähän tahdon vain

tietää, missä sinun mestarisi on."

Kun hän uudisti kysymyksensä, hyökkäsi mies ylös ja piteli molemmin

käsin korviansa.

"Voi sinua, ettet anna minun kuolla rauhassa", huusi hän. Hän

raivasi itselleen tien kansanjoukon läpi, joka tungeskeli portilla,

ja hyökkäsi pois kauhusta kiljuen, ja hänen repaleiset vaatteensa

liehuivat hänen ympärillään aivan kuin mustat siivet.

"Minusta tuntuu ikään kuin olisimme joutuneet hullujen joukkoon",

sanoi Faustina nähdessään miehen pakenevan. Hänen mielensä oli

masentunut hänen nähtyään nämä profeetan opetuslapset. Voisiko mies,

jonka seuralaisten joukossa oli tällaisia houkkioita, kyetä tekemään

jotakin keisarille?

Israelilainen nainenkin näytti murheelliselta ja hän sanoi hyvin

vakavasti Faustinalle: "Valtiatar, älä viivyttele etsiessäsi sitä,

jota haluat tavata. Minä pelkään, että jotakin pahaa on hänelle

tapahtunut, koska hänen opetuslapsensa ovat suunniltaan eivätkä kärsi

kuulla hänestä puhuttavan."

Faustina ja hänen seuralaisensa ratsastivat vihdoin porttiholvin

kautta ahtaille, synkille kaduille, joilla vilisi ihmisiä. Tuntui

melkein mahdottomalta päästä kulkemaan kaduilla. Ratsastajien

oli pakko kerta toisensa jälkeen pysähdyttää hevosensa. Orjat ja

sotamiehet koettivat turhaan raivata tietä. Ihmiset hyökkäsivät yhä

eteenpäin taajana, hillitsemättömänä virtana.

"Totta tosiaan", sanoi vanha vaimo Sulpiciukselle, "Rooman kadut ovat

hiljaisia yrttitarhoja näihin verrattuna."

Sulpicius huomasi pian, että heillä oli melkein voittamattomia

vaikeuksia voitettavanaan.

"Näillä ääriään myöten täyttyneillä kaduilla on melkein helpompi

kävellä kuin ratsastaa", sanoi hän. "Jollet ole liian väsynyt,

neuvoisin sinua jalkaisin kulkemaan maaherranpalatsiin. Tosin se

on varsin kaukana, mutta jos ratsastamme sinne, emme varmaan saavu

perille ennen sydänyötä."

Faustina suostui heti ehdotukseen. Hän laskeutui alas hevosen selästä

ja heitti sen orjan huostaan. Sitten roomalaiset alkoivat jalan

vaeltaa kaupungin läpi.

Tämä onnistuikin paljoa paremmin. He tunkeutuivat varsin nopeasti

kaupungin keskustaan ja Sulpicius osoitti juuri Faustinalle varsin

leveätä katua, joka oli aivan heidän edessään.

"Katso Faustina", sanoi hän, "jos vain pääsemme tuolle kadulle,

olemme pian perillä. Se johtaa suoraan majataloomme."

Mutta juuri kun he aikoivat kääntyä tälle kadulle, kohtasi heitä

pahin este.

Sattuipa, että samassa hetkessä, kun Faustina tuli sille kadulle,

joka ulottuu maaherranpalatsista Oikeudenportille ja Golgatalle,

siinä kuljetettiin vankia ristiinnaulittavaksi.

Hänen edellänsä riensi joukko nuoria, hurjia ihmisiä, jotka tahtoivat

katsella teloitusta. He kulkivat juosten kadulla, huitoivat

innoissaan käsivarsiaan ja kiljuivat tolkuttomasti ilosta, sillä he

toivoivat saavansa nähdä jotakin, jota heille ei joka päivä tarjottu.

Heidän jäljessään astui pitkäliepeiset puvut yllään joukko miehiä,

jotka näyttivät olevan kaupungin ylhäisimpiä ja parhaimpia. Sitten

tuli naisia, joista useat olivat kyynelsilmin. Joukko köyhiä ja

raajarikkoja kulki mukana päästäen korviasärkeviä huutoja.

"Oi Jumala", huusivat he, "pelasta hänet! Lähetä enkelisi häntä

pelastamaan! Lähetä auttaja hänen suureen tuskaansa!"

Vihdoin tuli muutamia sotamiehiä ratsain. He valvoivat, ettei kukaan

kansasta hyökkäisi vangin luo ja yrittäisi häntä vapauttaa.

Heti heidän jäljessään astuivat teloittajat, jotka kuljettivat

ristiinnaulittavaa miestä. He olivat asettaneet suuren, raskaan

puuristin hänen olkapäälleen, mutta mies oli liian heikko tätä

kuormaa kantamaan. Se painoi häntä siinä määrin, että hänen ruumiinsa

taipui aivan maahan. Hän oli painanut päänsä niin alas, ettei kukaan

voinut nähdä hänen kasvojaan.

Faustina seisoi pienen sivukadun suussa ja katseli kuolemaantuomitun

raskasta vaellusta. Ihmeekseen hän näki, että tällä oli

purppuravaippa hartioillaan ja orjantappurakruunu päässä.

"Ken on tuo mies?" kysyi hän.

Eräs vieressäseisoja vastasi hänelle: "Se on muuan, joka on pyrkinyt

keisariksi."

"Hänen täytyy siis kuolla asian vuoksi, jota ei kannattaisi

tavoitella", sanoi vanha nainen surullisesti.

Tuomittu horjui ristin painon alla. Hän astui yhä hitaammin

eteenpäin. Teloittajat olivat sitoneet nuoran hänen vyötäisilleen ja

alkoivat nyt vetää siitä kiirehtiäkseen häntä. Mutta kun he vetivät

nuorasta, kaatui mies kumoon ja jäi maahan makaamaan ristin alle.

Syntyi kova hälinä. Roomalaisilla ratsumiehillä oli täysi työ

pidättäessään kansaa loitommalla. He uhkasivat miekoillaan paria

naista, jotka kiiruhtivat auttamaan kaatunutta. Teloittajat koettivat

lyömällä ja työntämällä saada häntä nousemaan, mutta risti oli

hänelle esteenä. Vihdoin tarttui pari heistä ristiin kohottaakseen

sitä.

Silloin mies kohotti päänsä ja vanha Faustina saattoi nähdä hänen

kasvonsa. Posket olivat naarmuissa ja hänen otsallaan, jota

orjantappurakruunu oli haavoittanut, helmeili muutamia veripisaroita.

Hiukset riippuivat sekavina suortuvina, hien ja veren tahmentamina.

Hänen suunsa oli puristettu lujasti kiinni, mutta huulet värisivät,

ikään kuin hän väkivoimalla olisi pidättänyt huutoa. Silmät

tuijottivat kyyneltyneinä eteensä ja ne olivat melkein sammuneet

tuskasta ja väsymyksestä.

Mutta tämän puolikuolleen ihmisen kasvojen takaa ilmestyi vanhukselle

ikään kuin näyssä kauniit ja kalpeat kasvojenpiirteet, ihanat ja

majesteetilliset silmät, lempeät juonteet huulien ympärillä, ja tuon

vieraan miehen onnettomuus ja alennus herätti äkkiä hänen sääliänsä

ja liikutustansa.

"Oi, mitä sinulle, ihmisparalle on tehty?" huudahti Faustina ja astui

lähemmäksi häntä silmät täynnä kyyneliä. Hän unohti oman surunsa ja

levottomuutensa tämän kiusatun ihmisen kärsimyksen vuoksi. Hänen

sydämensä oli pakahtua säälistä. Hän tahtoi niinkuin toisetkin naiset

kiiruhtaa hänen luokseen ja riistää hänet teloittajien käsistä.

Kaatunut näki, miten vanha nainen tuli hänen luokseen, ja hän ryömi

lähemmäksi häntä. Hän ikään kuin odotti, että tämä olisi suojellut

häntä kaikilta hänen ahdistajiltaan ja kiusaajiltaan. Hän syleili

Faustinan polvia. Hän painautui häntä vasten kuin lapsi, joka pakenee

äitinsä turviin.

Vanhus kumartui hänen ylitseen ja samalla kun hänen kyyneleensä

valuivat, tunsi hän autuaallista iloa sen johdosta, että mies oli

etsinyt turvaa hänen luotansa. Faustina kietoi toisen käsivartensa

hänen kaulaansa ja aivan kuin äiti, joka ensi työkseen pyyhkii pois

kyyneleet lapsen silmistä, hän painoi viileän, hienon, liinaisen

hikiliinansa hänen kasvoillensa pyyhkiäkseen pois kyyneleet ja

veripisarat.

Mutta samassa teloittajat olivat saaneet ristin pystyyn. He tulivat

nyt raahaamaan pois vankia. Kärsimättöminä viivytyksestä he

kuljettivat häntä nyt kiireesti eteenpäin. Kuolemaantuomittu vaikeroi

ääneensä, kun hänet raastettiin pois siitä tyyssijasta, jonka hän oli

löytänyt, mutta hän ei tehnyt vastarintaa.

Mutta Faustina tarttui häneen kiinni pidättääkseen häntä, ja kun

hänen vanhat, heikot kätensä eivät mihinkään kyenneet, vaan hän näki

häntä vietävän pois, tuntui hänestä ikään kuin joku olisi riistänyt

häneltä hänen oman lapsensa ja hän huusi: "Ei, ei! Älkää viekö häntä

pois! Hän ei saa kuolla! Hän ei saa kuolla!"

Hän tunsi mitä hirveintä surua ja suuttumusta, kun tuomittu vietiin

pois. Hän tahtoi taistella teloittajien kanssa ja repiä hänet heidän

käsistään.

Mutta ensi askeleella hän joutui pyörrytyksen ja voimattomuuden

valtaan. Sulpicius kietoi nopeasti käsivartensa hänen ympärilleen

estääkseen häntä kaatumasta.

Kadun varrella oli pieni pimeä kauppa ja sinne hän kantoi hänet.

Siellä ei ollut tuolia eikä pöytää, mutta kaupanomistaja oli

armelias mies. Hän toi esille vaipan ja valmisti vuoteen vanhukselle

kivilattialle.

Faustina ei ollut tunnoton, mutta niin kova pyörrytys oli vallannut

hänet, ettei hän voinut pysyä pystyssä, vaan hänen täytyi laskeutua

maahan.

"Hän on kulkenut tänään pitkälti, ja melu ja ahdinko kaupungissa on

rasittanut häntä liiaksi", sanoi Sulpicius kauppiaalle. "Hän on hyvin

vanha, eikä kukaan ole niin voimakas, ettei vanhuus häntä voittaisi."

"Tämä on kova päivä sillekin, joka ei ole vanha", sanoi kauppias.

"Ilma on miltei liian raskas hengitettäväksi. En ihmettelisi, jos

saisimme kovan rajuilman."

Sulpicius kumartui vanhuksen ylle. Tämä oli vaipunut uneen ja

hengitti tasaisesti ja säännöllisesti kaiken väsymyksen ja

mielenliikutuksen jälkeen.

Sulpicius asettui kaupan ovelle katsellakseen kansanjoukkoa, kunnes

Faustina heräisi.