V.

Muutamia viikkoja myöhemmin tuli eräs keisarin orjista vaeltaen

yksinäiselle mökille Sabiinivuoristoon. Päivä oli kallistunut iltaan

ja viinamäen työmies ja hänen vaimonsa seisoivat ovella katsellen,

kuinka aurinko vajosi kaukaiseen länteen. Orja poikkesi tieltä ja

astui heitä kohti tervehtien heitä. Sitten hän otti esille raskaan

kukkaron, joka riippui hänen vyössänsä, ja laski sen miehen käteen.

"Tämän lähettää sinulle Faustina, vanha vaimo, jolle osoitit

armeliaisuutta", sanoi orja. "Hän pyytää sinua näillä rahoilla

ostamaan itsellesi oman viinamäen ja rakentamaan itsellesi asunnon,

joka ei ole yhtä korkealla tuulen käsissä kuin kotkien pesät."

"Vanha Faustina elää siis vielä?" sanoi mies. "Me olemme etsineet

häntä rotkoista ja soista. Kun hän ei palannut takaisin luoksemme,

luulin hänen saaneen surmansa näillä kurjilla vuorilla."

"Etkö muista", puuttui vaimo puheeseen, "etten tahtonut uskoa hänen

kuolleen? Enkö sanonut, että hän oli palannut takaisin keisarin luo?"

"Kyllä", myönsi mies, "niin sinä todellakin sanoit, ja minä olen

iloinen, että olit oikeassa, ei vain sen vuoksi, että Faustina

täten on tullut kyllin rikkaaksi voidakseen vapauttaa meidät

köyhyydestämme, vaan myöskin keisari raukan tähden."

Orja tahtoi heti sanoa jäähyväiset ehtiäkseen asuttuihin seutuihin

ennen yön pimenemistä, mutta sitä puolisot eivät sallineet. "Sinun

pitää jäädä luoksemme aamuun saakka", sanoivat he. "Emme voi sallia

sinun menevän ennen kuin kerrot, mitä kaikkea Faustinalle on

tapahtunut. Miksi hän palasi takaisin keisarin luo? Millainen oli

heidän tapaamisensa. Ovatko he taas onnelliset yhdessä?"

Orja suostui heidän pyyntöihinsä. Hän seurasi heitä mökkiin ja

illallispöydässä hän kertoi heille keisarin sairaudesta ja Faustinan

palaamisesta.

Kun orja oli lopettanut kertomuksensa, hän näki sekä miehen että

vaimon istuvan liikkumattomina, hämmästyksen vallassa. Heidän

katseensa oli kiintynyt maahan ikään kuin salatakseen liikutusta,

joka oli vallannut heidät.

Vihdoin kohotti mies katseensa ja sanoi vaimolleen: "Etkö luule, että

tämä on Jumalan sallimus?"

"Luulen", sanoi vaimo, "varmaan Herra sen tähden lähetti meidät meren

poikki tähän majaan. Varmaan se oli hänen tarkoituksensa, kun hän

johdatti vanhan vaimon tänne meidän ovellemme."

Kun vaimo oli tämän sanonut, viinamäen työmies kääntyi jälleen orjan

puoleen.

"Ystäväni", sanoi hän orjalle. "Vie Faustinalle viesti minulta!

Sano hänelle sanasta sanaan näin! Täten tervehtii sinua ystäväsi,

viinamäen työmies Sabiinivuorilta. Sinä olet nähnyt sen nuoren

naisen, joka on minun vaimoni. Eikö sinun silmissäsi hänen

kauneutensa ollut ihana ja hänen terveytensä kukoistava? Ja

kuitenkin tämä nuori nainen on kerran sairastanut samaa tautia, joka

Tiberiukseen nyt on tarttunut."

Orja teki hämmästyneen liikkeen, mutta viinamäen työmies jatkoi

painokkaasti.

"Jollei Faustina tahdo uskoa sanojani, niin sano hänelle, että minä

ja vaimoni olemme kotoisin Palestiinasta Aasiasta, maasta, jossa tämä

tauti on tavallinen. Ja siellä laki vaatii, että spitaalitautiset

on karkotettava pois kaupungeista ja kylistä ja heidän tulee

asua autioilla seuduilla ja etsiä itselleen suojaa haudoissa ja

kalliorotkoissa. Sano Faustinalle, että vaimoni on syntynyt sairaista

vanhemmista kalliorotkossa! Ja niin kauan kuin hän oli lapsi, oli hän

terve, mutta hänen kasvaessaan neitsyeksi tarttui tauti häneen."

Kun viinamäen työmies oli tämän sanonut, taivutti orja ystävällisesti

päätään ja sanoi hänelle: "Kuinka luulet Faustinan uskovan sanojasi.

Onhan hän nähnyt vaimosi terveenä ja kukoistavana? Ja hän tietää,

ettei tätä tautia mikään voi parantaa."

Mutta mies vastasi: "Parasta olisi, jos hän uskoisi minua. Mutta en

minä ole todistajiakaan vailla. Lähettäköön tiedustelijoita Galilean

Nasaretiin. Siellä voi jokainen todistaa minun sanani!"

"Onko ehkä joku jumala ihmeen kautta parantanut vaimosi?" kysyi orja.

"On", vastasi työmies, "sinäpä sen sanoit. Eräänä päivänä levisi

huhu sairaiden joukkoon, jotka oleskelivat erämaassa: 'Katso, suuri

profeetta on ilmestynyt Nasaretin kaupunkiin Galileaan. Hänessä on

Jumalan hengen voima ja hän voi parantaa teidän tautinne laskemalla

vain kätensä teidän otsallenne'. Mutta sairaat, jotka elivät

kurjuudessaan, eivät tahtoneet uskoa tätä huhua todeksi. 'Meitä ei

voi kukaan parantaa', sanoivat he. 'Suurien profeettojen ajoilta asti

ei kukaan ole voinut pelastaa ketään hänen onnettomuudestansa.'

"Mutta yksi heidän joukossaan uskoi, ja se oli nuori neitsyt. Hän

lähti toisten luota etsiäkseen tietä Nasaretin kaupunkiin, jossa

profeetta asui. Ja eräänä päivänä, kun hän kulki avaralla lakeudella,

kohtasi hän kookasvartaloisen, kalpeakasvoisen miehen, jonka hiukset

valuivat mustina kiharoina hänen olkapäillensä. Hänen tummat silmänsä

loistivat kuin tähdet ja vetivät tyttöä puoleensa. Mutta ennen kuin

he tulivat toistensa kohdalle, huusi tyttö hänelle: 'Älä tule minua

lähelle, sillä minä olen saastainen, mutta sano minulle, mistä

voisin löytää Nasaretin profeetan!' Mutta mies lähestyi häntä ja kun

hän seisoi aivan hänen edessään, sanoi hän: -- 'Miksi sinä etsit

Nasaretin profeettaa?' -- 'Etsin häntä, että hän laskisi kätensä

minun otsalleni ja parantaisi minut taudistani.' Silloin mies astui

hänen luokseen ja laski kätensä hänen otsalleen. Mutta tyttö sanoi

hänelle: -- 'Mitä se minua hyödyttää, jos sinä lasket kätesi minun

otsalleni? Ethän sinä ole mikään profeetta?' Silloin mies hymyili

hänelle ja sanoi: 'Mene nyt kaupunkiin, joka on tuolla vuoren

rinteellä, ja näytä' itsesi papeille'.

"Sairas ajatteli itsekseen: hän tekee pilkkaa minusta siksi, että

uskon tulevani parannetuksi. Häneltä en saa tietää mitä tahdon. Ja

hän astui eteenpäin. Heti sen jälkeen hän näki miehen, joka aikoi

lähteä metsästämään, ratsastavan suuren lakeuden poikki. Kun hän

tuli niin lähelle, että hän saattoi kuulla tytön äänen, huusi tyttö

hänelle: 'Älä tule minun lähelleni, sillä minä olen saastainen, mutta

sano minulle mistä löydän Nasaretin profeetan?' 'Mitä sinä haluat

profeetalta?' kysyi mies ja ratsasti vitkalleen häntä kohti. -- 'Minä

haluan vain, että hän laskisi kätensä minun otsalleni ja parantaisi

minut taudistani.' Mutta mies ratsasti vieläkin lähemmäksi. --

'Mistä taudista sinä tahdot parantua?' kysyi hän. 'Et sinä lääkäriä

tarvitse.' -- 'Etkö näe, että minä olen saastainen?' sanoi hän. 'Minä

olen syntynyt sairaista vanhemmista kalliorotkossa.' Mutta mies

ratsasti yhä lähemmäksi, sillä tyttö oli kaunis ja hienohipiäinen

kuin vasta puhjennut kukka. -- 'Sinä olet Juudan maan kaunein

impi', huudahti mies. -- 'Älä sinäkin pilkkaa minua', sanoi tyttö.

'Minä tiedän, että kasvoni ovat syöpyneet ja että ääneni on kuin

villieläimen karjunta.' Mutta mies katsoi syvälle hänen silmiinsä

ja sanoi hänelle: -- 'Sinun äänesi soi kuin kevätpuro, kun se

virtaa kuutiokivien yli, ja sinun kasvosi ovat pehmoiset kuin hieno

silkkiliina.'

"Samassa mies ratsasti niin lähelle tyttöä, että tämä saattoi nähdä

kasvonsa kuvastuvan kiiltävistä heloista, jotka koristivat miehen

satulaa. 'Katso tähän', sanoi mies. Tyttö totteli ja näki pehmeät ja

vienot kasvot, aivan kuin vasta kehittyneen perhossiiven. -- 'Mitä

minä näen?' sanoi hän. 'Nämä eivät ole minun kasvoni.' -- 'Kyllä,

ne ovat sinun', sanoi ratsastaja. -- 'Mutta eikö minun ääneni ole

karhea?' -- 'Ei, se sointuu kuin sitransoittajan vienoimmat laulut',

sanoi ratsastaja.

"Tyttö kääntyi ja viittasi tielle. 'Tiedätkö kuka tuo mies on, joka

juuri katoaa kahden tammen peittoon?' kysyi hän ratsastajalta. --

'Se on hän, jota juuri tiedustelit, Nasaretin profeetta', sanoi

mies. Silloin tyttö löi ihmeissään kätensä yhteen ja hänen silmänsä

kyyneltyivät. 'Oi, sinua pyhää! Oi sinua Jumalan voiman kantajaa!'

huudahti hän. 'Sinä olet parantanut minut!'

"Mutta ratsastaja nosti hänet satulaan ja vei hänet kaupunkiin

vuoren rinteelle ja meni hänen kanssaan kansan vanhimpien ja pappien

luo kertoen heille, miten hän oli löytänyt hänet. He tiedustelivat

kaikkea tarkasti, mutta kun he saivat kuulla, että neitsyt oli

syntynyt korvessa sairaista vanhemmista, he eivät tahtoneet uskoa,

että hän oli parantunut. 'Mene takaisin sinne mistä olet tullut',

sanoivat he. 'Jos olet ollut sairas, olet edelleenkin sairas koko

elämäsi ajan. Et saa tulla tänne kaupunkiin tartuttamaan meihin

muihin tautiasi!'

"Tyttö sanoi heille: 'Minä tiedän, että olen terve, sillä Nasaretin

profeetta on laskenut kätensä otsalleni.'

"Kun he sen kuulivat, huudahtivat he: 'Ken on hän, että hän tekisi

saastaiset terveiksi? Tämä on vain pahojen henkien silmänlumetta.

Mene takaisin omaistesi luo, jotta et saattaisi meitä kadotukseen!'

"He eivät tahtoneet tunnustaa häntä terveeksi ja he kielsivät häntä

oleskelemasta kaupungissa. He määräsivät, että jokainen, joka antoi

hänelle suojaa, myös itse julistettaisiin saastaiseksi.

"Kun papit olivat langettaneet tämän tuomion, nuori neitsyt sanoi

miehelle, joka oli löytänyt hänet ulkoa lakeudelta: 'Minne minä nyt

lähden? Täytyykö minun palata sairaiden luo korpeen?'

"Mutta mies nosti hänet jälleen hevosensa selkään ja sanoi

hänelle: 'Ei, ei sinun pidä mitenkään palata sairaitten luo heidän

vuorenrotkoihinsa, vaan me kaksi lähdemme meren poikki toiseen

maahan, jossa ei ole eri lakeja puhtaille ja saastaisille. Ja

he -- --'"

Mutta kun viinamäen työmies oli ehtinyt näin pitkälle

kertomuksessaan, nousi orja ylös ja keskeytti hänet. "Sinun ei

tarvitse kertoa pitemmälti", sanoi hän. "Nouse mieluummin ja seuraa

minua jonkin matkaa, sinä kun paremmin tunnet vuoret, jotta voin

vielä tänä yönä lähteä kotiin päin tarvitsematta odottaa aamun

koittoa. Keisari ja Faustina eivät voi hetkeäkään liian varhain saada

tietoa sinun uutisistasi."

Kun viinamäen työmies oli saattanut orjaa ja palasi jälleen kotiin

mökillensä, oli hänen vaimonsa vielä hereillä.

"Minä en voi nukkua", sanoi vaimo. "Ajattelen sitä hetkeä, jolloin

nämä molemmat kohtaavat toisensa. Toinen, joka rakastaa kaikkia

ihmisiä, toinen, joka vihaa heitä. Minusta tuntuu ikään kuin tämä

kohtaus voisi saattaa maailman radaltansa."