Muutamia viikkoja myöhemmin tuli eräs keisarin orjista vaeltaen
yksinäiselle mökille Sabiinivuoristoon. Päivä oli kallistunut iltaan
ja viinamäen työmies ja hänen vaimonsa seisoivat ovella katsellen,
kuinka aurinko vajosi kaukaiseen länteen. Orja poikkesi tieltä ja
astui heitä kohti tervehtien heitä. Sitten hän otti esille raskaan
kukkaron, joka riippui hänen vyössänsä, ja laski sen miehen käteen.
"Tämän lähettää sinulle Faustina, vanha vaimo, jolle osoitit
armeliaisuutta", sanoi orja. "Hän pyytää sinua näillä rahoilla
ostamaan itsellesi oman viinamäen ja rakentamaan itsellesi asunnon,
joka ei ole yhtä korkealla tuulen käsissä kuin kotkien pesät."
"Vanha Faustina elää siis vielä?" sanoi mies. "Me olemme etsineet
häntä rotkoista ja soista. Kun hän ei palannut takaisin luoksemme,
luulin hänen saaneen surmansa näillä kurjilla vuorilla."
"Etkö muista", puuttui vaimo puheeseen, "etten tahtonut uskoa hänen
kuolleen? Enkö sanonut, että hän oli palannut takaisin keisarin luo?"
"Kyllä", myönsi mies, "niin sinä todellakin sanoit, ja minä olen
iloinen, että olit oikeassa, ei vain sen vuoksi, että Faustina
täten on tullut kyllin rikkaaksi voidakseen vapauttaa meidät
köyhyydestämme, vaan myöskin keisari raukan tähden."
Orja tahtoi heti sanoa jäähyväiset ehtiäkseen asuttuihin seutuihin
ennen yön pimenemistä, mutta sitä puolisot eivät sallineet. "Sinun
pitää jäädä luoksemme aamuun saakka", sanoivat he. "Emme voi sallia
sinun menevän ennen kuin kerrot, mitä kaikkea Faustinalle on
tapahtunut. Miksi hän palasi takaisin keisarin luo? Millainen oli
heidän tapaamisensa. Ovatko he taas onnelliset yhdessä?"
Orja suostui heidän pyyntöihinsä. Hän seurasi heitä mökkiin ja
illallispöydässä hän kertoi heille keisarin sairaudesta ja Faustinan
palaamisesta.
Kun orja oli lopettanut kertomuksensa, hän näki sekä miehen että
vaimon istuvan liikkumattomina, hämmästyksen vallassa. Heidän
katseensa oli kiintynyt maahan ikään kuin salatakseen liikutusta,
joka oli vallannut heidät.
Vihdoin kohotti mies katseensa ja sanoi vaimolleen: "Etkö luule, että
tämä on Jumalan sallimus?"
"Luulen", sanoi vaimo, "varmaan Herra sen tähden lähetti meidät meren
poikki tähän majaan. Varmaan se oli hänen tarkoituksensa, kun hän
johdatti vanhan vaimon tänne meidän ovellemme."
Kun vaimo oli tämän sanonut, viinamäen työmies kääntyi jälleen orjan
puoleen.
"Ystäväni", sanoi hän orjalle. "Vie Faustinalle viesti minulta!
Sano hänelle sanasta sanaan näin! Täten tervehtii sinua ystäväsi,
viinamäen työmies Sabiinivuorilta. Sinä olet nähnyt sen nuoren
naisen, joka on minun vaimoni. Eikö sinun silmissäsi hänen
kauneutensa ollut ihana ja hänen terveytensä kukoistava? Ja
kuitenkin tämä nuori nainen on kerran sairastanut samaa tautia, joka
Tiberiukseen nyt on tarttunut."
Orja teki hämmästyneen liikkeen, mutta viinamäen työmies jatkoi
painokkaasti.
"Jollei Faustina tahdo uskoa sanojani, niin sano hänelle, että minä
ja vaimoni olemme kotoisin Palestiinasta Aasiasta, maasta, jossa tämä
tauti on tavallinen. Ja siellä laki vaatii, että spitaalitautiset
on karkotettava pois kaupungeista ja kylistä ja heidän tulee
asua autioilla seuduilla ja etsiä itselleen suojaa haudoissa ja
kalliorotkoissa. Sano Faustinalle, että vaimoni on syntynyt sairaista
vanhemmista kalliorotkossa! Ja niin kauan kuin hän oli lapsi, oli hän
terve, mutta hänen kasvaessaan neitsyeksi tarttui tauti häneen."
Kun viinamäen työmies oli tämän sanonut, taivutti orja ystävällisesti
päätään ja sanoi hänelle: "Kuinka luulet Faustinan uskovan sanojasi.
Onhan hän nähnyt vaimosi terveenä ja kukoistavana? Ja hän tietää,
ettei tätä tautia mikään voi parantaa."
Mutta mies vastasi: "Parasta olisi, jos hän uskoisi minua. Mutta en
minä ole todistajiakaan vailla. Lähettäköön tiedustelijoita Galilean
Nasaretiin. Siellä voi jokainen todistaa minun sanani!"
"Onko ehkä joku jumala ihmeen kautta parantanut vaimosi?" kysyi orja.
"On", vastasi työmies, "sinäpä sen sanoit. Eräänä päivänä levisi
huhu sairaiden joukkoon, jotka oleskelivat erämaassa: 'Katso, suuri
profeetta on ilmestynyt Nasaretin kaupunkiin Galileaan. Hänessä on
Jumalan hengen voima ja hän voi parantaa teidän tautinne laskemalla
vain kätensä teidän otsallenne'. Mutta sairaat, jotka elivät
kurjuudessaan, eivät tahtoneet uskoa tätä huhua todeksi. 'Meitä ei
voi kukaan parantaa', sanoivat he. 'Suurien profeettojen ajoilta asti
ei kukaan ole voinut pelastaa ketään hänen onnettomuudestansa.'
"Mutta yksi heidän joukossaan uskoi, ja se oli nuori neitsyt. Hän
lähti toisten luota etsiäkseen tietä Nasaretin kaupunkiin, jossa
profeetta asui. Ja eräänä päivänä, kun hän kulki avaralla lakeudella,
kohtasi hän kookasvartaloisen, kalpeakasvoisen miehen, jonka hiukset
valuivat mustina kiharoina hänen olkapäillensä. Hänen tummat silmänsä
loistivat kuin tähdet ja vetivät tyttöä puoleensa. Mutta ennen kuin
he tulivat toistensa kohdalle, huusi tyttö hänelle: 'Älä tule minua
lähelle, sillä minä olen saastainen, mutta sano minulle, mistä
voisin löytää Nasaretin profeetan!' Mutta mies lähestyi häntä ja kun
hän seisoi aivan hänen edessään, sanoi hän: -- 'Miksi sinä etsit
Nasaretin profeettaa?' -- 'Etsin häntä, että hän laskisi kätensä
minun otsalleni ja parantaisi minut taudistani.' Silloin mies astui
hänen luokseen ja laski kätensä hänen otsalleen. Mutta tyttö sanoi
hänelle: -- 'Mitä se minua hyödyttää, jos sinä lasket kätesi minun
otsalleni? Ethän sinä ole mikään profeetta?' Silloin mies hymyili
hänelle ja sanoi: 'Mene nyt kaupunkiin, joka on tuolla vuoren
rinteellä, ja näytä' itsesi papeille'.
"Sairas ajatteli itsekseen: hän tekee pilkkaa minusta siksi, että
uskon tulevani parannetuksi. Häneltä en saa tietää mitä tahdon. Ja
hän astui eteenpäin. Heti sen jälkeen hän näki miehen, joka aikoi
lähteä metsästämään, ratsastavan suuren lakeuden poikki. Kun hän
tuli niin lähelle, että hän saattoi kuulla tytön äänen, huusi tyttö
hänelle: 'Älä tule minun lähelleni, sillä minä olen saastainen, mutta
sano minulle mistä löydän Nasaretin profeetan?' 'Mitä sinä haluat
profeetalta?' kysyi mies ja ratsasti vitkalleen häntä kohti. -- 'Minä
haluan vain, että hän laskisi kätensä minun otsalleni ja parantaisi
minut taudistani.' Mutta mies ratsasti vieläkin lähemmäksi. --
'Mistä taudista sinä tahdot parantua?' kysyi hän. 'Et sinä lääkäriä
tarvitse.' -- 'Etkö näe, että minä olen saastainen?' sanoi hän. 'Minä
olen syntynyt sairaista vanhemmista kalliorotkossa.' Mutta mies
ratsasti yhä lähemmäksi, sillä tyttö oli kaunis ja hienohipiäinen
kuin vasta puhjennut kukka. -- 'Sinä olet Juudan maan kaunein
impi', huudahti mies. -- 'Älä sinäkin pilkkaa minua', sanoi tyttö.
'Minä tiedän, että kasvoni ovat syöpyneet ja että ääneni on kuin
villieläimen karjunta.' Mutta mies katsoi syvälle hänen silmiinsä
ja sanoi hänelle: -- 'Sinun äänesi soi kuin kevätpuro, kun se
virtaa kuutiokivien yli, ja sinun kasvosi ovat pehmoiset kuin hieno
silkkiliina.'
"Samassa mies ratsasti niin lähelle tyttöä, että tämä saattoi nähdä
kasvonsa kuvastuvan kiiltävistä heloista, jotka koristivat miehen
satulaa. 'Katso tähän', sanoi mies. Tyttö totteli ja näki pehmeät ja
vienot kasvot, aivan kuin vasta kehittyneen perhossiiven. -- 'Mitä
minä näen?' sanoi hän. 'Nämä eivät ole minun kasvoni.' -- 'Kyllä,
ne ovat sinun', sanoi ratsastaja. -- 'Mutta eikö minun ääneni ole
karhea?' -- 'Ei, se sointuu kuin sitransoittajan vienoimmat laulut',
sanoi ratsastaja.
"Tyttö kääntyi ja viittasi tielle. 'Tiedätkö kuka tuo mies on, joka
juuri katoaa kahden tammen peittoon?' kysyi hän ratsastajalta. --
'Se on hän, jota juuri tiedustelit, Nasaretin profeetta', sanoi
mies. Silloin tyttö löi ihmeissään kätensä yhteen ja hänen silmänsä
kyyneltyivät. 'Oi, sinua pyhää! Oi sinua Jumalan voiman kantajaa!'
huudahti hän. 'Sinä olet parantanut minut!'
"Mutta ratsastaja nosti hänet satulaan ja vei hänet kaupunkiin
vuoren rinteelle ja meni hänen kanssaan kansan vanhimpien ja pappien
luo kertoen heille, miten hän oli löytänyt hänet. He tiedustelivat
kaikkea tarkasti, mutta kun he saivat kuulla, että neitsyt oli
syntynyt korvessa sairaista vanhemmista, he eivät tahtoneet uskoa,
että hän oli parantunut. 'Mene takaisin sinne mistä olet tullut',
sanoivat he. 'Jos olet ollut sairas, olet edelleenkin sairas koko
elämäsi ajan. Et saa tulla tänne kaupunkiin tartuttamaan meihin
muihin tautiasi!'
"Tyttö sanoi heille: 'Minä tiedän, että olen terve, sillä Nasaretin
profeetta on laskenut kätensä otsalleni.'
"Kun he sen kuulivat, huudahtivat he: 'Ken on hän, että hän tekisi
saastaiset terveiksi? Tämä on vain pahojen henkien silmänlumetta.
Mene takaisin omaistesi luo, jotta et saattaisi meitä kadotukseen!'
"He eivät tahtoneet tunnustaa häntä terveeksi ja he kielsivät häntä
oleskelemasta kaupungissa. He määräsivät, että jokainen, joka antoi
hänelle suojaa, myös itse julistettaisiin saastaiseksi.
"Kun papit olivat langettaneet tämän tuomion, nuori neitsyt sanoi
miehelle, joka oli löytänyt hänet ulkoa lakeudelta: 'Minne minä nyt
lähden? Täytyykö minun palata sairaiden luo korpeen?'
"Mutta mies nosti hänet jälleen hevosensa selkään ja sanoi
hänelle: 'Ei, ei sinun pidä mitenkään palata sairaitten luo heidän
vuorenrotkoihinsa, vaan me kaksi lähdemme meren poikki toiseen
maahan, jossa ei ole eri lakeja puhtaille ja saastaisille. Ja
he -- --'"
Mutta kun viinamäen työmies oli ehtinyt näin pitkälle
kertomuksessaan, nousi orja ylös ja keskeytti hänet. "Sinun ei
tarvitse kertoa pitemmälti", sanoi hän. "Nouse mieluummin ja seuraa
minua jonkin matkaa, sinä kun paremmin tunnet vuoret, jotta voin
vielä tänä yönä lähteä kotiin päin tarvitsematta odottaa aamun
koittoa. Keisari ja Faustina eivät voi hetkeäkään liian varhain saada
tietoa sinun uutisistasi."
Kun viinamäen työmies oli saattanut orjaa ja palasi jälleen kotiin
mökillensä, oli hänen vaimonsa vielä hereillä.
"Minä en voi nukkua", sanoi vaimo. "Ajattelen sitä hetkeä, jolloin
nämä molemmat kohtaavat toisensa. Toinen, joka rakastaa kaikkia
ihmisiä, toinen, joka vihaa heitä. Minusta tuntuu ikään kuin tämä
kohtaus voisi saattaa maailman radaltansa."