Viikkoa myöhemmin vaelsi vanha Faustina ylös Caprin saaren jyrkkiä
rinteitä. Päivä oli helteinen ja hänet valtasi jälleen hirveä
vanhuuden ja voimattomuuden tunne, kun hän astui työläästi ylös
kiemurtelevia polkuja ja kallioon hakattuja portaita, jotka johtivat
Tiberiuksen huvilaan.
Tämä tunne lisääntyi yhä, kun hän alkoi huomata, miten kaikki oli
muuttunut hänen poissa ollessansa. Tosiaankin, suuret ihmisjoukot
olivat aina kiivenneet ja laskeutuneet näitä portaita. Täällä
oli vilissyt senaattoreja, jotka antoivat jättiläissuuruisten
libyalaisten kantaa itseänsä, eri maakuntien lähettiläitä, jotka
olivat tulleet suurten orjajoukkojen seuraamina, paikanhakijoita,
ylhäisiä miehiä, joita oli kutsuttu keisarin juhliin.
Tänä päivänä nämä portaat ja käytävät olivat aivan tyhjät.
Harmaanviheriät sisiliskot olivat ainoat elävät olennot, joita vanha
nainen näki matkallansa.
Hän hämmästyi huomatessaan, että kaikki alkoi täällä jo rappeutua.
Keisarin sairautta oli voinut kestää enintään muutamia kuukausia,
ja kuitenkin oli ruoho jo ehtinyt juurtua marmoriliuskojen
rakoihin. Jalot kasvit, joita oli istutettu kauniisiin maljoihin,
olivat ehtineet jo kuihtua ja ilkivaltaiset pahantekijät, joita ei
kukaan ollut viitsinyt hillitä, olivat paikoittain murtaneet rikki
rinta-aidakkeet.
Mutta enimmin häntä kuitenkin ihmetytti, ettei ihmisiä näkynyt
missään. Jos muukalaisilta olikin pääsy saarelle kielletty, niin
olisihan siellä ainakin pitänyt olla lukemattomia joukkoja sotamiehiä
ja orjia, tanssijattaria ja soittajia, kokkeja ja pöydänkattajia,
palatsinvartijoita ja puutarhatyöntekijöitä, jotka kuuluivat keisarin
talouteen.
Vasta saapuessaan ylimmälle penkereelle Faustina näki pari vanhaa
orjaa, jotka istuivat portailla huvilan edustalla. Kun hän lähestyi
heitä, he nousivat ja kumarsivat hänelle.
"Terve Faustina", sanoi toinen. "Jumala lähettää sinut lieventämään
meidän onnettomuuksiamme."
"Mitä tämä merkitsee, Milo?" kysyi Faustina. "Miksi täällä on näin
autiota? Onhan minulle kuitenkin kerrottu, että Tiberius vielä asuu
Caprissa."
"Keisari on karkottanut orjat sen vuoksi, että hän epäilee jonkun
meistä juottaneen hänelle myrkytettyä viiniä ja että tauti on siitä
muka syntynyt. Hän olisi ajanut pois minutkin ja Titon, jollemme
olisi kieltäytyneet häntä tottelemasta. Ja sinähän tiedät, että
olemme palvelleet keisaria ja hänen äitiään koko elämämme ajan."
"En kysele yksin orjia", sanoi Faustina. "Missä ovat senaattorit
ja sotaherrat? Missä ovat keisarin uskotut ja kaikki liehakoivat
onnenonkijat?"
"Tiberius ei tahdo enää näyttäytyä vieraille", sanoi orja.
"Senaattori Lucius ja Macro, henkivartioston päällikkö, tulevat tänne
joka päivä kuulemaan hänen käskyjänsä. Muuten ei kukaan saa häntä
lähestyä."
Faustina oli noussut portaita astuakseen sisään huvilaan. Orja kulki
hänen edellään ja mennessään kysyi Faustina häneltä:
"Mitä lääkärit sanovat Tiberiuksen taudista?"
"Ei kukaan heistä osaa hoitaa tätä tautia. He eivät edes tiedä
tappaako se hitaasti vai nopeasti. Mutta sen voin sanoa sinulle,
Faustina, että Tiberiuksen on pakko kuolla, jos hän yhä edelleen
kieltäytyy nauttimasta ravintoa pelosta, että se olisi myrkytettyä.
Ja minä tiedän, että sairas mies ei jaksa valvoa yötä päivää,
niinkuin keisari tekee peläten, että hänet murhattaisiin hänen
nukkuessaan. Jos hän luottaa sinuun niinkuin ennen vanhaan, niin
ehkäpä sinun onnistuu saada hänet syömään ja nukkumaan. Siten voit
pidentää hänen elämäänsä monella päivällä."
Orja kuljetti Faustinaa monien käytävien ja pihojen kautta sille
penkereelle, jossa Tiberiuksella oli tapana oleskella ja ihailla
näköalaa, joka ulottui yli kauniiden merenlahtien ja ylpeän
Vesuviuksen.
Kun Faustina astui penkereelle, hän näki siellä kauhistuttavan
olennon, jonka kasvot olivat pöhöttyneet ja piirteet muuttuneet
eläimellisiksi. Hänen kätensä ja jalkansa olivat käärityt valkoisiin
siteisiin, mutta kääreiden alta pilkisti esiin syöpyneitä sormia ja
varpaita. Ja tämän ihmisen vaatteet olivat tomuiset ja likaiset.
Saattoi huomata, ettei hän kyennyt käymään pystyssä, vaan ryömi
pitkin penkerettä. Hän makasi silmät ummessa rinta-aidakkeen laidassa
eikä liikahtanut, kun orja ja Faustina saapuivat paikalle.
Mutta Faustina kuiskasi orjalle, joka kulki hänen edellänsä:
"Mitenkä, Milo, tuollainen ihminen saa olla täällä itse keisarin
penkereellä? Kiiruhda karkottamaan hänet pois!"
Mutta tuskin hän oli tämän sanonut, kun hän näki orjan kumartuvan
maassa makaavan, kurjan ihmisen eteen.
"Caesar Tiberius", sanoi orja, "vihdoinkin tuon sinulle iloisen
uutisen."
Samassa orja kääntyi Faustinaan, mutta peräytyi hämmästyneenä
saamatta enää sanaakaan suustansa.
Hän ei nähnyt enää ylpeää vanhusta, joka oli näyttänyt niin
voimakkaalta, että olisi voinut luulla hänen saavuttavan sibyllan
iän. Faustina oli lyyhistynyt kokoon voimattoman vanhuuden murtamana,
ja orja näki edessään kumaraisen eukon, jonka katse oli himmeä ja
kädet vapisivat.
Sillä Faustina oli tosin kuullut, että keisari oli hirveästi
muuttunut, mutta sittenkään hän ei hetkeäkään voinut olla
ajattelematta häntä sellaisena voimakkaana ja väkevänä miehenä,
jommoisena hän viimeksi oli nähnyt hänet. Hän oli myös kuullut jonkun
sanovan, että tämä tauti vaikuttaisi hitaasti ja että kestäisi
vuosikausia, ennen kuin ihminen kokonaan muuttuisi. Mutta tässä se
oli edistynyt niin hirvittävän nopeasti, että keisari muutamassa
kuukaudessa oli muuttunut tuntemattomaksi.
Faustina astui horjuen keisarin luo. Hän ei voinut puhua, vaan seisoi
ääneti itkien hänen vieressään.
"Oletko tullut takaisin, Faustina?" sanoi keisari avaamatta
silmiänsä. "Minä makasin kuvaillen mielessäni, että sinä seisoit
tässä ja itkit minun tähteni. En uskalla katsoa sinuun, sillä
pelkään, että se olisi vain harhanäky."
Silloin vanhus istahti hänen viereensä. Hän kohotti keisarin päätä ja
laski sen polvelleen.
Mutta Tiberius makasi yhä katsomatta häneen. Suloinen rauhan tunne
valtasi hänet ja hän vaipui heti rauhalliseen uneen.