Tämän jälkeen eivät viinamäen työmies ja hänen vaimonsa enää koskaan
puhuneet vanhalle vaimolle keisarista. Keskenään he ihmettelivät,
että hänellä näin vanhana oli ollut voimaa erota kaikesta siitä
rikkaudesta ja vallasta, johon hän oli tottunut. Eiköhän hän pian
palanne takaisin Tiberiuksen luo? arvelivat he keskenään. Hän
rakastaa keisaria varmaan yhä edelleen. Siinä toivossa, että keisari
heräisi tajuamaan vikansa ja luopuisi huonoista elämäntavoistaan, on
hän hänet jättänyt.
"Niin vanha mies kuin keisari ei voi koskaan aloittaa uutta elämää",
sanoi työmies. "Kuinka karkotat hänestä sen suuren halveksumisen,
jota hän tuntee kaikkia ihmisiä kohtaan? Kuka voisi astua hänen
eteensä ja opettaa häntä rakastamaan heitä? Ennen sitä hän ei voi
parantua epäilyksestään ja julmuudestaan."
"Tiedäthän, että on yksi, joka todellakin voisi sen tehdä", sanoi
vaimo. "Minä ajattelen usein, mitenkähän kävisi, jos he molemmat
kohtaisivat toisensa. Mutta Jumalan tiet eivät ole meidän teitämme."
--
Vanha nainen ei näyttänyt lainkaan kaipaavan entistä elämäänsä.
Jonkin ajan kuluttua synnytti nuori vaimo lapsen, ja kun vanhus sai
sen nyt hoitaaksensa, tuntui hän niin tyytyväiseltä, että olisi
voinut luulla hänen unohtaneen kaikki surunsa.
Kerran puolen vuoden kuluessa oli hänen tapana kääriytyä pitkään
harmaaseen vaippaansa ja vaeltaa alas Roomaan. Mutta siellä hän ei
mennyt kenenkään ihmisen luo, vaan astui suoraa tietä Forumille.
Täällä hän pysähtyi pienen temppelin eteen, joka kohosi komeasti
koristetun torin laidassa.
Tämä temppeli oli oikeastaan vain yksi ainoa suunnattoman suuri
alttari, joka seisoi taivasalla marmoripihalla. Alttarin päällä
rehenteli Fortuna, onnen jumalatar, ja sen jalustan juuressa oli
Tiberiuksen kuvapatsas. Pihaa ympäröivät pappien rakennukset,
polttopuiden säilytysvajat ja uhrieläinten tallit.
Vanhan Faustinan vaellus ei ulottunut koskaan edemmäksi tätä
temppeliä, jonne saapuivat ne, jotka tahtoivat rukoilla onnea
Tiberiukselle. Kun hän oli silmäillyt sisään ja nähnyt, että sekä
jumalatar että keisarinkuva olivat kukilla seppelöidyt, että uhrituli
leimusi ja joukko kunnianarvoisia rukoilijoita oli kokoontunut
alttarin eteen ja että pappien hiljaiset kiitoslaulut kajahtelivat
ylt'ympärillä, hän palasi takaisin ja lähti jälleen vuorillensa.
Täten hän sai tietää keneltäkään kysymättä, että Tiberius vielä oli
elävien joukossa ja että hänen kävi hyvin.
Kun hän kolmannen kerran vaelsi alas, kohtasi häntä yllätys. Kun
hän saapui pienen temppelin kohdalle, hän näki, että se oli tyhjä
ja hylätty. Tuli ei loimunnut kuvan edessä eikä siellä ollut
ainoatakaan rukoilijaa. Pari kuihtunutta kiehkuraa riippui vielä
alttarin toisella puolella, mutta siinä olikin kaikki, mikä todisti
sen entistä ihanuutta. Papit olivat poissa ja keisarin kuva, jota ei
kukaan vartioinut, oli vioittunut ja tahrainen.
Vanha vaimo kääntyi ensimmäisen ohikulkijan puoleen. "Mitä tämä
merkitsee?" sanoi hän. "Onko Tiberius kuollut? Onko meillä toinen
keisari?"
"Ei", vastasi roomalainen, "Tiberius on vielä keisarina, mutta me
emme rukoile häntä enää. Meidän rukouksemme eivät enää auta häntä."
"Ystäväni", sanoi vanhus, "minä asun kaukana vuoristossa, jossa ei
saa tietää mitään maailman tapahtumista. Etkö tahtoisi sanoa minulle,
mikä onnettomuus on kohdannut keisaria?"
"Kauhistuttavin kaikista onnettomuuksista", sanoi mies. "Häntä
hivuttaa tauti, jota ei ennen ole tunnettu Italiassa, mutta joka
kuuluu itämailla olevan tavallinenkin. Sen jälkeen kuin tämä paha
kohtasi keisaria, ovat hänen kasvonsa muuttuneet, hänen äänensä on
kuin kiljuvan eläimen ja hänen varpaansa ja sormensa syöpyvät pois.
Ja tälle taudille ei kuulu olevan mitään parannusta. Luullaan hänen
kuolevan muutamien viikkojen kuluessa, mutta jollei hän kuole, on
hänet pantava pois hallituksesta, sillä niin sairas ja kurja mies
ei kykene kauemmin edustamaan hallitusta. Ymmärrät siis, että hänen
kohtalonsa on määrätty. Mitäpä hyötyä siitä olisi, jos rukoilisi
jumalilta hänelle onnea. Eikä se kannatakaan", sanoi hän hiukan
hymyillen. "Ei kellään ole enää hänen puoleltansa mitään pelättävää
eikä toivottavaa. Miksi siis vaivautuisimme hänen tähtensä?"
Hän tervehti ja meni, mutta vanhus seisoi vallan typertyneenä.
Ensi kertaa eläissään hän lyyhistyi kokoon ja näytti siltä, kuin
vanhuus olisi lannistanut hänet. Hän seisoi kyyryselkäisenä, pää
vapisi ja kädet hapuilivat voimattomina ilmassa.
Hän halusi pois täältä, mutta hän liikutteli hitaasti jalkojaan ja
astui horjuen eteenpäin. Hän katsoi ympärilleen löytääkseen sauvan
tuekseen.
Hetken kuluttua hän sai kuitenkin hirveällä tahdonponnistuksella
voimattomuutensa voitetuksi. Hän ojentautui jälleen suoraksi ja
pakottautui horjumatta kulkemaan väkirikkaitten katujen läpi.