II.

Siten vanha vaimo joutui asumaan viinamäen työmiehen majaan, ja hän

kiintyi suuresti tähän nuoreen väkeen. Mutta siitä huolimatta hän ei

koskaan sanonut heille, mistä hän oli tullut tai kuka hän oli, ja he

ymmärsivät, ettei hän olisi ollut hyvillään, jos he olisivat kysyneet.

Mutta eräänä iltana työn loputtua, kun he istuivat kaikki kolme

suurella laakealla paadella oven edustalla ja söivät illallistaan,

näkivät he vanhan miehen astuvan polkua ylös.

Hän oli pitkä ja vahvarakenteinen mies, hartiakas kuin painiskelija.

Hänen kasvoissaan oli synkkä ja juro ilme. Otsa kohosi kaarevana

syvällä olevien silmien yläpuolella ja suun piirteet ilmaisivat

katkeruutta ja halveksumista. Hän kulki suorana ja nopeasti.

Miehen vaatteet olivat yksinkertaiset ja viinamäen työmies ajatteli

heti nähtyään hänet: Tuo on vanha sotilas, joku, joka on saanut eron

palveluksestaan ja on nyt matkalla kotiseudulleen.

Kun vieras oli saapunut aterioitsijain kohdalle, hän pysähtyi ikään

kuin epäröiden. Työmies, joka tiesi, että tie loppui kappaleen matkan

päässä mökin yläpuolella, laski lusikkansa pöydälle ja huusi hänelle:

"Oletko kulkenut harhaan, muukalainen, koska tulet tälle mökille? Ei

kukaan vaivaudu tänne saakka, jollei hänellä ole asiaa jollekulle

meistä, jotka täällä asumme."

Kun hän kysyi täten, vieras tuli lähemmäksi. "Niin, asianlaita on

niinkuin sanot", sanoi hän. "Minä olen eksynyt tieltä enkä nyt

tiedä minnepäin astua. Jos sallit minun hetken levätä täällä ja

sitten sanot, mitä polkua minun tulee seurata tullakseni eräälle

maakartanolle, olen sinulle kiitollinen."

Näin sanoen hän istahti kivelle mökin edustalle. Nuori nainen kysyi,

eikö hän tahtonut ottaa osaa heidän ateriaansa, mutta mies kielsi

hymyillen. Sen sijaan hän oli hyvin halukas keskustelemaan heidän

kanssaan heidän syödessään. Hän kyseli nuorelta pariskunnalta heidän

elämästään ja työstänsä, ja he vastasivat hänelle iloisesti ja

peittelemättä.

Mutta äkkiä työmies kääntyi vieraan puoleen ja rupesi häneltä

kyselemään: "Sinä näet, kuinka yksin ja erillään muista me elämme",

sanoi hän. "Siitä on hyvinkin vuosi, kun viimeksi juttelin muiden

kuin paimenten ja viinamäen työmiesten kanssa. Etkö sinä, joka

varmaan tulet jostakin kenttäleiristä, voi kertoa meille jotakin

Roomasta ja keisarista?"

Tuskin oli mies sen sanonut, ennen kuin nuori vaimo huomasi, että

vanhus katsoi varoittavasti mieheen ja kädenliikkeellä ikään kuin

tahtoi kehoittaa häntä ottamaan vaaria sanoistansa.

Mutta vieras vastasi varsin ystävällisesti: "Ymmärrän, että oletat

minut sotilaaksi, etkä todellakaan ole väärässä, joskin jo aikoja

sitten olen luopunut palveluksesta. Tiberiuksen hallitessa ei meillä

sotamiehillä ole ollut paljon työtä. Ja kuitenkin hän muinoin oli

suuri sotapäällikkö. Se oli hänen onnensa aikaa. Nyt hän ei tee enää

muuta kuin pelkää salaliittoja. Roomassa kaikki ihmiset kertovat,

että hän viime viikolla otatti kiinni ja mestautti senaattori

Titiuksen aivan perusteettoman epäilyksen nojalla."

"Keisari parka, hän ei enää tiedä, mitä hän tekee", huudahti nuori

vaimo. Hän pudisti päätänsä surkutellen ja ihmeissään.

"Sinä olet tosiaankin oikeassa", sanoi muukalainen ja hänen kasvonsa

ilmaisivat syvää synkkyyttä. "Tiberius tietää kaikkien ihmisten

vihaavan häntä, ja juuri se on tehdä hänet aivan hulluksi."

"Mitä sanot?" vastasi vaimo. "Miksi me häntä vihaisimme? Me

surkuttelemme vain, ettei hän enää ole yhtä suuri keisari kuin

hallituksensa alussa."

"Erehdyt", sanoi muukalainen. "Kaikki ihmiset halveksivat ja vihaavat

Tiberiusta. Kuinka voisi toisin ollakaan laita? Hänhän on vain julma

ja säälimätön tyranni. Ja Roomassa luullaan, että hän tästä lähtien

tulee olemaan entistäänkin taipumattomampi."

"Onko sitten jotakin tapahtunut, joka tekisi hänet pahemmaksi pedoksi

kuin hän ennestään on?" kysyi mies.

Hänen näin sanoessaan vaimo huomasi, että vanhus antoi hänelle

uudelleen varoittavan merkin, mutta hän teki sen niin salavihkaa,

ettei tämä sitä huomannut.

Vieras vastasi hänelle ystävällisesti, mutta eriskummallinen hymy

levisi samalla hänen huulilleen.

"Olet ehkä kuullut kerrottavan, että Tiberiuksella tähän saakka on

ollut ystävä, johon hän on voinut luottaa ja joka aina on sanonut

hänelle totuuden. Kaikki muut, jotka elävät hänen hovissansa, ovat

onnenonkijoita ja teeskentelijöitä, jotka ylistävät keisarin pahoja

ja salakavalia tekoja yhtä paljon kuin hyviä ja kelvollisiakin.

Mutta, kuten sanottu, yksi ainoa oli olemassa, joka ei koskaan

pelännyt ilmaista hänelle, minkä arvoisia hänen tekonsa olivat. Tämä

ihminen, joka oli rohkeampi kuin senaattorit ja sotaherrat, oli

keisarin imettäjä, Faustina."

"Se on totta, olen kuullut hänestä puhuttavan", sanoi työmies. "Olen

kuullut, että keisari aina on osoittanut hänelle suurta ystävyyttä."

"Niin, Tiberius ymmärsi antaa arvoa hänen rakkaudelleen ja

uskollisuudelleen. Elän on kohdellut tätä köyhää talonpoikaisvaimoa,

joka kerran tuli kurjasta mökistä Sabiinivuoristosta, kuin toista

äitiänsä. Niin kauan kuin hän itse oleskeli Roomassa, antoi hän hänen

asua samassa talossa Palatinuksella, jotta hän alituisesti olisi

hänen läheisyydessään. Ei kellään Rooman ylhäisellä naisella ole

ollut parempi kuin hänellä. Häntä kannettiin kantotuolissa kaduilla

ja hänen pukunsa oli kuin keisarinnan. Kun keisari muutti Caprin

saarelle, tuli hänen seurata keisaria sinne ja hän ostatti siellä

Faustinalle huvilan täynnä orjia ja kalliita tavaroita."

"Hänen on tosiaankin ollut hyvä olla", sanoi mies.

Hän se nyt yksin ylläpiti keskustelua vieraan kanssa. Vaimo istui

ääneti ja seurasi ihmeissään sitä muutosta, mikä vanhassa vaimossa

oli tapahtunut. Vieraan tulosta saakka hän ei ollut sanonut

sanaakaan. Hänen lempeä ja ystävällinen kasvonilmeensä oli kadonnut.

Hän oli työntänyt ruoan luotaan ja istui jäykkänä ja suorana,

painautuneena ovenpieltä vasten, ja tuijotti suoraan eteensä kasvot

ankarina ja kivettyneinä.

"Keisarin tarkoitus oli, että hän saisi viettää onnellista elämää",

sanoi vieras. "Mutta kaikesta hänen hyvyydestään huolimatta on

Faustinakin pettänyt hänet."

Vanhus hätkähti näitä sanoja, mutta nuori vaimo laski kätensä

rauhoittavasti hänen käsivarrellensa. Sitten hän alkoi puhua

lämpimällä, lempeällä äänellään: "Minä en kuitenkaan voi uskoa, että

vanha Faustina on ollut niin onnellinen hovissa kuin sinä sanot",

sanoi hän kääntyen vieraan puoleen. "Olen varma siitä, että hän on

rakastanut Tiberiusta aivan kuin omaa poikaansa. Voin käsittää,

kuinka hän ylpeili hänen jalosta nuoruudestaan, ja voin myös

ymmärtää, mitä surua hän on tuntenut, kun tämä vanhuutensa päivinä

on antautunut epäilysten ja julmuuden valtaan. Hän on varmaan joka

päivä neuvonut ja varoittanut häntä. Hirveätä on hänen ollut aina

turhaan pyytää. Lopulta hän ei ole sietänyt nähdä hänen vajoavan yhä

syvemmälle ja syvemmälle."

Vieras kumartui ihmeissään hiukan eteenpäin kuullessaan nämä

sanat. Mutta nuori vaimo ei katsonut häneen. Hänen silmänsä olivat

kääntyneet maahan ja hän puhui hyvin hiljaa ja nöyrästi.

"Sinä olet ehkä oikeassa arvostellessasi tuota vanhaa naista",

vastasi hän. "Faustina ei todellakaan ole ollut onnellinen hovissa.

Mutta tuntuu sittenkin oudolta, että hän jätti keisarin tämän tultua

vanhaksi, kun hän kesti hänen luonaan kokonaisen elämän ajan."

"Mitä sanot?" sanoi mies. "Onko vanha Faustina jättänyt keisarin?"

"Hän lähti salaa Caprin saarelta, kenenkään tietämättä", sanoi

vieras. "Hän meni yhtä köyhänä kuin hän tulikin. Hän ei vienyt

mukanaan mitään aarteistansa."

"Eikö keisari todellakaan tiedä minne hän on mennyt?" kysyi nuori

vaimo lempeällä äänellään.

"Ei, kukaan ei varmaan tiedä, minne hän on lähtenyt. Mutta

otaksutaan, että hän on hakenut turvaa synnyinseutunsa vuorilta."

"Eikö keisari tiedä myöskään, miksi hän lähti pois?" kysyi nuori

vaimo.

"Ei, keisari ei tiedä mitään. Hän ei kuitenkaan voi olettaa, että

Faustina olisi jättänyt hänet sen vuoksi, että keisari kerran oli

sanonut hänen palvelevan vain palkan ja lahjojen vuoksi, hänen

niinkuin kaikkien muidenkin. Tietäähän Faustina, ettei hän koskaan

ole epäillyt hänen epäitsekkäisyyttään. Keisari on aina toivonut,

että hän vapaaehtoisesti palaisi takaisin, sillä ei kukaan tiedä

paremmin kuin hän, ettei keisarilla enää ole ainoatakaan ystävää."

"En tunne häntä", sanoi nuori vaimo, "mutta luulen kuitenkin

voivani sanoa sinulle, miksi hän on jättänyt keisarin. Tuo vaimo on

kasvatettu yksinkertaisuudessa ja hurskaissa oloissa näiden vuorien

keskuudessa ja hän on aina kaivannut tänne takaisin. Hän ei varmaan

kuitenkaan koskaan olisi jättänyt keisaria, jollei tämä olisi

tullut siksi, mikä hän on. Mutta minä ymmärrän, että nyt, kun hänen

elonsa päivät ovat loppumaisillaan, hän arveli olevansa oikeutettu

ajattelemaan itseänsäkin. Jos minä olisin köyhä vaimo ja kotoisin

näiltä vuorilta, niin totta tosiaan olisin tehnyt aivan samoin. Minä

olisin ajatellut, että olin tehnyt kylliksi palvellessani herraani

koko elämäni. Minä olisin lopulta luopunut ylellisyydestä ja keisarin

suosiosta, jotta sieluni olisi saanut nauttia kunniaa ja oikeutta,

ennen kuin se jättäisi minut pitkää matkaansa varten."

Muukalainen katsoi pitkään ja synkkänä nuoreen naiseen. "Sinä et

ajattele, että keisarin elämä muuttuu nyt kahta kauheammaksi. Ei ole

enää ketään, joka voisi häntä rauhoittaa, kun hän joutuu epäilyksen

valtaan ja halveksii ihmisiä. Ajattelepas", jatkoi hän ja tuijotti

synkin katsein suoraan nuoren vaimon silmiin, "koko maailmassa ei ole

enää ketään, jota hän ei vihaisi, ei ketään, jota hän ei halveksisi,

ei ketään."

Kun hän lausui nämä katkerat ja epätoivoiset sanat, vanhus liikahti

äkkiä kääntyen hänen puoleensa, mutta nuori vaimo katsoi vierasta

vakavasti silmiin ja vastasi: "Tiberius tietää, että Faustina palaa

takaisin hänen luokseen, milloin hyvänsä keisari vain haluaa. Mutta

ensin hänen täytyy tietää, ettei hänen vanhojen silmiensä tarvitse

enää olla keisarin hovissa paheen ja riettauden todistajina."

He olivat kaikki nyt nousseet seisomaan, mutta viinamäen työmies ja

hänen vaimonsa asettuivat vanhuksen eteen ikään kuin suojellakseen

häntä.

Muukalainen ei hiiskunut enää sanaakaan, mutta hän katseli vanhusta

kysyvästi. Onko tämä myös sinun viimeinen sanasi, näytti hän aikovan

sanoa. Vanhuksen huulet vapisivat ja sanat eivät tahtoneet puhjeta

esille.

"Jos keisari on rakastanut vanhaa palvelijaansa, niin suokoon hänelle

myös rauhaa hänen vanhoilla päivillänsä", sanoi nuori vaimo.

Muukalainen epäröi vielä, mutta äkkiä hänen synkät kasvonsa

kirkastuivat. "Ystäväni", sanoi hän, "sanottakoon Tiberiuksesta mitä

hyvänsä, mutta jotakin hän on oppinut paremmin kuin kukaan muu,

nimittäin kieltäytymisen taidon. Minulla ei ole teille enää muuta

sanottavana. Jos se vanha vaimo, josta olette puhuneet, tulisi tähän

mökkiin, niin ottakaa hänet hyvin vastaan! Keisarin suosion saavuttaa

jokainen, joka häntä auttaa."

Hän kietoi ympärilleen vaippansa ja poistui samaa tietä kuin oli

tullutkin.