1.
Keisari Tiberiuksen viimeisinä hallitusvuosina tapahtui, että köyhä
viinamäen työmies ja hänen vaimonsa asettuivat asumaan yksinäiseen
mökkiin korkeaan Sabiinivuoristoon. He olivat muukalaisia ja elivät
aivan itseksensä, eikä kukaan koskaan tullut heidän luoksensa
käymään. Mutta eräänä aamuna, kun työmies työnsi ovensa auki,
hän huomasi hämmästyksekseen, että vanha vaimo istui kyyryllään
kynnyksellä. Hänellä oli halpa harmaa vaippa hartioillaan ja hän
näytti hyvin köyhältä. Siitä huolimatta hän tuntui niin kunnioitusta
herättävältä noustessaan ja astuessaan häntä kohti, että miehen
täytyi ajatella tarinoita jumalattarista, jotka vanhan vaimon
hahmossa olivat vierailleet ihmisten luona.
"Ystäväni", sanoi vanhus viinamäen työmiehelle, "älä ihmettele,
vaikka nukuin yötä kynnykselläsi. Minun vanhempani asuivat tässä
mökissä ja täällä minä synnyin lähes yhdeksänkymmentä vuotta sitten.
Luulin tapaavani sen tyhjänä ja hylättynä. En tiennyt, että ihmiset
olivat jälleen ottaneet sen haltuunsa."
"En ihmettele, että otaksuit näin korkealla autioilla vuorilla
sijaitsevan mökin olevan tyhjänä ja hylättynä", sanoi viinamäen
työmies. "Mutta vaimoni ja minä olemme kotoisin kaukaiselta maalta
emmekä me, köyhät muukalaiset, ole kyenneet löytämään parempaa
asuntoa. Ja sinulle, joka varmaan olet nälissäsi ja väsynyt pitkän
matkasi jälkeen vanhoilla päivilläsi, pitäisi olla mieluisampaa,
että mökissä asuu ihmisiä kuin Sabiinivuorten susia. Saathan nyt
ainakin täällä vuoteen levätäksesi sekä maljallisen vuohenmaitoa ja
leipäpalan, jos pidät hyvänäsi."
Vanhus hymyili hiukan, mutta tämä hymyily oli niin ohimenevä, ettei
se kyennyt karkottamaan syvän surun ilmettä, joka kuvastui hänen
kasvoillansa. "Koko nuoruuteni ajan olen asunut täällä vuoristossa",
sanoi hän. "En ole vielä unohtanut, miten susi karkotetaan
pesästänsä."
Ja hän näytti tosiaankin niin vahvalta ja voimakkaalta, ettei työmies
epäillyt, että hänellä vanhuudestaan huolimatta vielä olisi kylliksi
voimaa taistellakseen metsän petojen kanssa.
Mutta hän uudisti kutsunsa ja vanhus astui tupaan. Hän istahti köyhän
väen aterialle ja otti empimättä siihen osaa, mutta vaikka hän näytti
hyvin tyytyväisenä syövän maidossa liotettua karheaa leipää, niin
sekä mies että vaimo ajattelivat: Mistähän tämä vanha vaeltaja tulee?
Hän on varmaan useammin syönyt fasaaneja hopealautaselta kuin juonut
vuohenmaitoa saviruukusta.
Välistä hän kohotti katseensa ruoasta ja katseli ympärillensä ikään
kuin tunteakseen paikat mökissä. Halpa maja, sen autiot saviseinät ja
maapermanto eivät varmaankaan olleet suuresti muuttuneet. Näyttipä
hän vielä lisäksi isäntäväellensä seinällä olevia koirien ja hirvien
kuvien jälkiä, joita hänen isänsä oli siihen piirustanut pienten
lastensa iloksi. Ja korkealla hyllyllä hän luuli vielä näkevänsä sen
saviastian sirpaleita, johon hänen oli ollut tapana kaataa maitoa.
Mutta mies ja vaimo ajattelivat itsekseen: Voihan olla, että hän on
syntynyt tässä majassa, mutta onpa hänellä sittenkin ollut paljon
muuta tointa elämässä kuin vain vuohien lypsämistä ja juuston ja voin
valmistamista.
He huomasivat myöskin, että hän usein ajatuksissaan oli kaukana
poissa ja että hän huokasi syvään ja huolestuneena joka kerta, kun
hän heräsi mietteistään.
Vihdoin hän nousi pöydästä. Hän kiitti ystävällisesti
vieraanvaraisuudesta, jota hän oli saanut nauttia, ja astui ovelle.
Mutta silloin hän tuntui viinamäen työmiehen mielestä niin
surkuteltavan yksinäiseltä ja köyhältä, että tämä huudahti: "Jollen
erehdy, ei sinun tarkoituksesi ollut näin pian lähteä tästä majasta
kiivetessäsi yöllä tänne ylös. Jos todellakin olet niin köyhä miltä
näytät, niin aikomuksesi lienee ollut jäädä tänne koko jäljellä
olevaksi elinajaksesi. Mutta nyt sinä tahdot lähteä sen vuoksi, että
minä ja vaimoni olemme ottaneet majan haltuumme."
Vanhus ei kieltänyt, että hän oli arvannut oikein. "Mutta tämä maja,
joka niin monta vuotta on ollut autiona, on yhtä paljon sinun kuin
minun", sanoi hän. "Minulla ei ole oikeutta karkottaa sinua täältä."
"Onhan se kuitenkin sinun vanhempiesi maja", sanoi viinamäen työmies,
"ja sinulla on tietysti suurempi oikeus siihen kuin minulla. Me
olemme sitä paitsi nuoria ja sinä olet vanha. Sen vuoksi sinä saat
jäädä ja me lähdemme."
Kun vanhus kuuli nämä sanat, hän hämmästyi suuresti. Hän kääntyi
takaisin kynnykseltä ja tuijotti mieheen ikään kuin hän ei olisi
ymmärtänyt, mitä tämä tarkoitti.
Mutta nyt puuttui nuori vaimo keskusteluun.
"Jos minä saisin päättää", sanoi hän miehelle, "niin pyytäisin sinua
kysymään tältä vanhalta vaimolta, eikö hän tahtoisi pitää meitä
lapsinaan ja sallisi meidän jäädä hänen luokseen hoitamaan häntä.
Mitä hyötyä hänellä olisi siitä, jos antaisimme hänelle tämän kurjan
hökkelin ja sitten jättäisimme hänet? Hirveätähän hänen olisi asua
täällä erämaassa yksinään. Ja millä hän eläisi? Sittenhän antaisimme
hänen nääntyä nälkään."
Mutta vanhus astui miehen ja vaimon luo ja katseli heitä tarkasti.
"Miksi te täten puhutte?" kysyi hän. "Miksi te osoitatte minulle
armeliaisuutta? Tehän olette muukalaisia."
Silloin nuori vaimo vastasi hänelle: "Me olemme itse kerran saaneet
kokea suurta armeliaisuutta."