TEMPPELISSÄ

Olipa kerran köyhä perhe, mies, vaimo ja heidän pieni poikansa, jotka

käyskentelivät Jerusalemin suuressa temppelissä. Poika oli kaunis

lapsi. Hänen hiuksensa valuivat alas hartioille tasaisina kiharoina

ja hänen silmänsä loistivat kuin tähdet.

Poika ei ollut käynyt temppelissä tultuaan niin suureksi, että hän

saattoi ymmärtää mitä hän näki, ja nyt hänen vanhempansa näyttivät

hänelle kaikkia sen ihanuuksia. Siellä oli pitkiä pylväsrivejä,

siellä oli pyhiä miehiä, jotka istuivat opettamassa opetuslapsiansa,

siellä oli ylimmäinen pappi, jonka rintalevy oli jalokivistä, siellä

oli Babylonista tuodut esiriput, joissa läpikudotut kultaruusut

loistivat, siellä oli suuret vaskiportit, jotka olivat niin raskaat,

että kolmellakymmenellä miehellä oli täysi työ pyörähdyttäessään

niitä saranoillaan.

Mutta pieni poika, joka oli ainoastaan kahdentoista vanha, ei

välittänyt juuri katsella kaikkea tätä. Hänen äitinsä kertoi hänelle,

että se mitä hän täällä nyt näki, oli ihmeellisintä, mitä maailmassa

oli olemassa. Hän sanoi kestävän kauan, ennen kuin poika jälleen

saisi nähdä jotakin tämän kaltaista. Köyhässä Nasaretissa, josta he

olivat kotoisin, ei ollut muuta katseltavaa kuin harmaat kadut.

Hänen kehoituksensa eivät kuitenkaan paljoa auttaneet. Tuntui siltä,

kuin pieni poika mielellään olisi juossut pois ihanasta temppelistä,

jos hän sen sijaan olisi päässyt leikittelemään Nasaretin ahtaille

kaduille.

Mutta ihmeellistä kyllä, mitä välinpitämättömämmäksi poika

osoittautui, sitä tyytyväisempiä ja onnellisempia olivat hänen

vanhempansa. He nyökkäsivät toisilleen pojan pään ylitse ja olivat

tuiki iloisia.

Vihdoin pienokainen näytti niin väsyneeltä ja ikävystyneeltä, että

äidin oli häntä sääli. "Me olemme nyt kulkeneet liian kauaksi", sanoi

hän. "Tulepas hetkeksi lepäämään!"

Hän kävi istumaan pilarin viereen ja kehoitti poikaa paneutumaan

maata ja laskemaan päänsä hänen polvelleen. Ja poika totteli ja

nukkui heti.

Tuskin hän oli nukahtanut, kun vaimo sanoi miehelle: "En ole mitään

pelännyt niinkuin tätä hetkeä, jolloin hän pääsisi tänne Jerusalemin

temppeliin. Minä luulin, että kun hän saisi nähdä tämän Jumalan

huoneen, niin hän tahtoisi jäädä tänne ainiaaksi."

"Minäkin olen pelännyt tätä matkaa", sanoi mies. "Siihen aikaan kun

hän syntyi, ilmestyi useita tunnustähtiä, jotka ennustivat hänestä

suurta hallitsijaa. Mutta mitäpä kuninkaanarvo tuottaisi hänelle

muuta kuin huolta ja vaaraa? Olen aina sanonut, että sekä hänelle

että meille olisi parasta, jollei hänestä koskaan tulisi muuta kuin

nikkari Nasaretissa."

"Aina siitä saakka kun hän oli viiden vuoden vanha", sanoi äiti

miettivänä, "ei enää ole tapahtunut ihmeitä hänen ympärillään.

Eikä hän itsekään enää muista, mitä hänen lapsuutensa ensi aikoina

tapahtui. Hän on nyt aivan kuin muutkin lapset. Tapahtukoon Jumalan

tahto ennen kaikkea muuta, mutta minä olen melkein ruvennut

toivomaan, että Herra armossaan valitsee jonkun muun noihin suuriin

kohtaloihin ja antaa minun pitää poikani luonani."

"Minä puolestani", sanoi mies, "olen aivan varma siitä, että jollei

hän saa tietää mitään niistä merkeistä ja ihmeistä, jotka tapahtuivat

hänen ensi vuosinaan, kaikki kyllä käy hyvin."

"En koskaan puhu hänelle mitään näistä ihmeistä", sanoi vaimo. "Mutta

pelkään alituisesti, että tahtomattani on tapahtuva jotakin, joka

saattaa hänet ymmärtämään, kuka hän on. Ennen kaikkea pelkäsin tuoda

häntä tähän temppeliin."

"Ole iloinen, että vaara nyt on voitettu", sanoi mies. "Hän on taas

pian kotona Nasaretissa."

"Pelkäsin viisaita miehiä temppelissä", sanoi vaimo. "Pelkäsin

tietäjiä, jotka istuvat täällä matoillansa. Minä luulin, että kun hän

tulisi heidän silmiensä eteen, niin he nousisivat ylös kumartamaan

lapselle ja tervehtisivät häntä Juudan maan kuninkaana. Ihmeellistä,

etteivät he huomaa hänen ihanuuttaan. He eivät koskaan ennen ole

nähneet sellaista lasta."

Vaimo istui hetken aikaa ääneti ja katseli lasta. "Tuskin sitä

ymmärrän", sanoi hän. "Minä luulin, että kun hän näkisi nämä

tuomarit, jotka istuvat pyhässä huoneessa ja ratkaisevat kansan

riitoja, ja nämä opettajat, jotka palvelevat Herraa, niin hän heräisi

ja sanoisi: Täällä, näiden tuomarien, näiden opettajien, näiden

pappien pariin minä olen syntynyt elämään."

"Mikähän onni olisi istua teljettynä näiden pylväskäytävien

sisäpuolella?" puuttui mies puheeseen. "Parempi hänen on vaeltaa

kummuilla ja kukkuloilla Nasaretin ympäristössä."

Äiti huokasi hiukan. "Hän on niin onnellinen meidän luonamme kotona",

sanoi hän. "Miten tyytyväinen hän onkaan, kun hän saa seurata

lammaslaumaa sen yksinäisillä vaelluksilla tai kun hän saa mennä ulos

vainiolle katselemaan maamiehen työtä! En usko, että teemme väärin

häntä kohtaan koettaessamme pidättää häntä luonamme."

"Me säästämme häntä vain suurilta kärsimyksiltä", sanoi mies.

He keskustelivat samaan tapaan yhä edelleen, kunnes lapsi heräsi

unestaan.

"Kas nyt", sanoi äiti, "oletko nyt levännyt kylliksi? Nousehan ylös,

sillä ilta on käsissä ja meidän täytyy palata leiripaikallemme."

He olivat rakennuksen kaukaisimmassa osassa ja rupesivat vaeltamaan

ulko-ovea kohti.

Hetken kuluttua heidän piti kulkea vanhan holvin läpi, joka oli vielä

jäljellä siltä ajalta, jolloin ensi kerran rakennettiin temppeli

tälle paikalle, ja siellä seisoi seinää vasten suunnattoman suuri ja

raskas vanha vaskitorvi. Se seisoi siinä lommoisena ja ruosteisena,

täynnä tomua ja hämähäkin verkkoja sekä sisä- että ulkopuoleltaan, ja

sen kylkeen uurretut vanhanaikaiset kirjaimet olivat kuluneet melkein

näkymättömiksi. Tuhat vuotta varmaan oli kulunut siitä, kun kukaan

viimeksi oli yrittänyt saada siitä säveliä.

Mutta kun pieni poika näki tuon suunnattoman torven, niin hän

pysähtyi ihmeissään. "Mikä se tuo on?" hän kysyi.

"Se on se suuri torvi, jota sanotaan Maailmanruhtinaan ääneksi",

vastasi äiti. "Sillä Mooses kutsui kokoon Israelin lapset, kun he

olivat hajallaan korvessa. Hänen jälkeensä ei kukaan ole saanut

ainoatakaan ääntä siitä. Mutta kenelle se onnistuu, se voi kerätä

kaikki maailman kansat valtansa alle."

Vaimo hymyili tälle jutulle, joka hänen mielestään oli vain vanha

tarina, mutta pieni poika jäi seisomaan suuren torven ääreen, kunnes

äiti kutsui häntä. Tämä torvi ensimmäisenä kaikista näkemistään

temppelissä miellytti häntä. Hän olisi tahtonut jäädä kauan sitä

katselemaan.

He eivät olleet astuneet pitkälti, kun he tulivat suurelle, avaralle

temppelipihalle. Täällä oli vuoriperustuksessa halkeama, syvä ja

laaja, aivan sellaisena kuin se oli ollut siinä ikivanhoista ajoista

asti. Tätä halkeamaa ei kuningas Salomo tahtonut täyttää, kun hän

rakensi temppelin. Mitään siltaa hän ei ollut johtanut sen yli,

mitään aitausta hän ei ollut asettanut jyrkän syvänteen reunalle. Sen

sijaan hän oli jännittänyt halkeaman poikki monta kyynärää pitkän

terässäilän siten, että hiottu terä oli ylöspäin käännettynä. Ja

lukemattomien vuosien ja muutosten jälkeen säilä oli yhä edelleen

pysynyt paikoillansa. Nyt se oli kuitenkin melkein loppuun ruostunut,

se ei ollut enää tanakasti päistänsä kiinni, vaan vapisi ja keinui,

jos joku vain raskain askelin kulki temppelinpihalla.

Kun äiti pojan kanssa kiersi halkeaman ohi, kysyi tämä häneltä: "Mikä

silta tuo on?"

"Kuningas Salomo on sen asettanut siihen", vastasi äiti, "ja

me nimitämme sitä Paratiisin sillaksi. Jos sinä voit astua

tämän halkeaman yli tätä väräjävää siltaa myöten, jonka terä on

auringonsädettä ohuempi, tiedät varmaan pääseväsi paratiisiin."

Ja hän hymyili ja kiiruhti eteenpäin, mutta poika jäi katselemaan

kapeaa, väräjävää terässäilää, kunnes äiti häntä kutsui.

Totellessaan äitiään hän huokasi, ettei äiti ennemmin ollut näyttänyt

hänelle näitä molempia ihmeellisiä asioita, niin että hänellä olisi

ollut kylliksi aikaa katsella niitä.

He kulkivat nyt pysähtymättä, kunnes tulivat suureen pylväskäytävään,

jota viisi pylväsriviä kannatti. Täällä kohosi eräässä nurkassa kaksi

mustaa marmoripylvästä samalla jalustalla niin lähellä toisiaan,

että tuskin oljenkortta olisi voinut tunkea niiden välitse. Ne

olivat korkeat ja juhlalliset, ja niiden runsaasti koristettuja

kapiteeleja ympäröi rivi ihmeellisesti muovailtuja eläinten päitä.

Mutta ei tuuman vertaakaan näistä kauniista pylväistä ollut merkkejä

ja naarmuja vailla, ne olivat enemmän vahingoittuneet ja kuluneet

kuin mikään muu koko temppelissä. Lattiakin niiden ympärillä oli

kiiltäväksi kulunut ja hiukan kovertunut monien jalkojen hivutuksesta.

Taaskin poika seisahdutti äitinsä ja kysyi häneltä: "Mitä pylväitä

nuo ovat?"

"Nuo pylväät on isämme Abraham tuonut mukanaan Palestiinaan

kaukaiselta Kaldean maalta ja hän nimitti niitä Vanhurskauden

portiksi. Ken voi tunkeutua niiden lomitse, on vanhurskas Jumalan

edessä eikä ole koskaan syntiä tehnyt."

Poika seisoi katsellen suurin silmin näitä pylväitä.

"Et suinkaan aio yrittää tunkeutua niiden lävitse?" sanoi äiti

nauraen. "Näetkö, kuinka lattia niiden ympärillä on kulunut, kun

niin monet ovat koettaneet tunkeutua kapean raon läpi, mutta usko

minua, ei kukaan ole siinä onnistunut. Kiiruhdahan nyt! Minä kuulen

vaskiporttien kuminan, kun kolmekymmentä temppelin palvelijaa painaa

olkapäillään niitä saadakseen ne liikkeeseen."

Mutta kaiken yötä pieni poika makasi valveilla teltassa eikä hän

nähnyt edessään muuta kuin Vanhurskauden portin ja Paratiisin

sillan ja Maailmanruhtinaan äänen. Niin ihmeellisistä asioista hän

ei ollut ennen kuullut puhuttavan. Eikä hän voinut karkottaa niitä

ajatuksistaan.

Ja seuraavan päivän aamuna kävi aivan samalla tapaa. Hän ei voinut

muuta ajatella. Sinä aamuna heidän oli määrä matkustaa kotiin.

Vanhemmilla oli paljon puuhaa, ennen kuin he saivat teltan alas ja

sälytetyksi suuren kameelin selkään ja ennen kuin kaikki muu oli

kunnossa. He eivät lähtisi yksin matkaan, vaan useitten sukulaisten

ja naapurien seurassa, ja kun niin suuren joukon piti lähteä

liikkeelle, kävi pakkaaminen tietysti hyvin hitaasti.

Pieni poika ei ottanut osaa työhön, vaan istui kesken kiirettä ja

hyörinää hiljaa ja ajatteli noita kolmea ihmeellistä asiaa.

Äkkiä hänen päähänsä pälkähti, että hän hyvinkin ehtisi mennä

temppeliin katsomaan niitä vielä kerran. Oli vielä paljon pakattavaa.

Hän ehtisi kyllä palata takaisin temppelistä ennen matkalle lähtöä.

Hän kiiruhti pois sanomatta kenellekään, minne hän aikoi mennä. Hänen

mielestään se ei ollut tarpeellista. Palaisihan hän pian takaisin.

Ei kestänyt kauan ennen kuin hän saapui temppelin luo ja astui

pylväskäytävään, jossa molemmat mustat kaksoispylväät seisoivat.

Niin pian kuin hän ne näki, alkoivat hänen silmänsä loistaa ilosta.

Hän kävi lattialle niiden viereen istumaan ja tähysteli niitä.

Kun hän ajatteli, että se joka saattoi tunkeutua näiden molempien

pylväiden lomitse, oli vanhurskas Jumalan edessä eikä koskaan ollut

syntiä tehnyt, hän ei mielestään koskaan ollut nähnyt mitään niin

ihmeellistä.

Hän ajatteli, kuinka ihanaa olisi, jos voisi tunkeutua näiden kahden

pylvään väliin, mutta ne seisoivat niin lähetysten, ettei sitä voinut

edes yritellä. Siten hän istui liikkumatta pylväiden edessä ainakin

tunnin verran, vaikkei hän itse sitä tiennyt. Hän luuli katselleensa

niitä vain pari silmänräpäystä.

Mutta sattuipa, että siinä komeassa pylväskäytävässä, jossa pieni

poikanen istui, olivat korkean raadin tuomarit koolla ratkaisemassa

ihmisten riitoja. Koko pylväskäytävä oli täynnä väkeä, toiset

valittivat, että rajapyykkejä heidän maillaan oli muutettu, toisilta

oli lampaita laumasta riistetty ja merkitty väärillä merkeillä,

toisille eivät velalliset tahtoneet suorittaa velkojansa.

Muiden muassa tuli eräs rikas mies, jolla oli yllään laahustava

purppurapuku, ja haastoi oikeuteen köyhän lesken, jonka piti olla

hänelle velkaa muutamia siklejä hopeaa. Köyhä leski valitti, että

rikas teki hänelle vääryyttä. Hän oli jo kerran maksanut hänelle

velkansa, ja nyt velkoja tahtoi pakottaa hänet maksamaan uudestaan,

mutta sitä hän ei kyennyt tekemään. Hän oli niin köyhä, että jos

tuomarit tuomitsivat hänet maksamaan, olisi hänen pakko antaa

tyttärensä rikkaalle miehelle orjiksi.

Se, joka istui ylinnä tuomarin-istuimella, kääntyi rikkaan miehen

puoleen ja sanoi hänelle: "Uskallatko vannoa, ettei tämä köyhä vaimo

jo ole maksanut sinulle velkaansa?"

Silloin vastasi rikas mies: "Herra, minä olen rikas. Viitsisinkö minä

velkoa rahojani tältä köyhältä leskeltä, jollei minulla olisi siihen

oikeutta? Minä vannon sinulle, niin totta kuin ei kukaan koskaan voi

kulkea Vanhurskauden portin läpi, että tämä vaimo on minulle velkaa

sen summan, jota häneltä vaadin."

Kun tuomarit kuulivat tämän valan, he uskoivat hänen puheensa ja

tuomitsivat köyhän lesken antamaan hänelle tyttärensä orjiksi.

Mutta pikku poika istui lähellä ja kuuli kaikki. Hän ajatteli

itsekseen: Kuinka hyvä, jos joku voisi tunkeutua Vanhurskauden portin

läpi! Tuo rikas mies ei varmaankaan puhunut totta. Sääli vanhaa

vaimoa, jos hänen on pakko antaa tyttärensä orjiksi.

Hän hyppäsi jalustalle, josta molemmat pylväät kohosivat korkeutta

kohti, ja katseli raon läpi.

Oi, jospa se ei olisi aivan mahdotonta, ajatteli hän. Hän oli niin

suruissaan köyhän vaimon tähden. Hän ei ajatellut enää lainkaan,

että se, joka tunkeutuisi tästä portista läpi, olisi vanhurskas ja

synnitön. Hän tahtoi kulkea pylväiden lomitse ainoastaan köyhän

vaimon vuoksi.

Hän työnsi olkapäänsä syvennykseen pylväitten väliin ikään kuin

raivatakseen itselleen tietä.

Silloin kaikki ihmiset, jotka seisoivat pylväskäytävän alla,

käänsivät katseensa Vanhurskauden porttia kohti. Sillä holvi jymisi

ja vanhat pylväät humahtivat ja siirtyivät syrjään, toinen oikealle

ja toinen vasemmalle, jättäen niin paljon lomaa, että pojan hento

ruumis pääsi pujahtamaan läpi.

Silloin syntyi suuri hämmästys ja hälinä. Ensi hetkessä ei

kukaan tiennyt mitä sanoa. Väki seisoi vain tuijottaen poikaan,

joka oli tehnyt niin suuren ihmeen. Vanhin tuomareista tointui

ensimmäisenä. Hän käski ottaa kiinni rikkaan kauppiaan ja tuoda hänet

tuomioistuimen eteen. Ja hän tuomitsi hänet luovuttamaan köyhälle

leskelle kaiken omaisuutensa, koska hän oli vannonut väärän valan

Jumalan temppelissä.

Kun tämä oli ratkaistu, tiedusteli tuomari poikaa, joka oli

tunkeutunut Vanhurskauden portin läpi, mutta kun ihmiset etsivät

häntä, hän oli jo kadonnut. Sillä samassa kun pylväät olivat

luisuneet erilleen, oli hän herännyt ikään kuin unesta ja muistanut

vanhempiansa ja kotimatkaa. Nyt minun pitää kiiruhtaa täältä, jottei

vanhempieni tarvitse odottaa minua, hän ajatteli.

Mutta hän ei tiennyt lainkaan, että hän oli istunut kokonaisen tunnin

Vanhurskauden portin edessä, vaan luuli viipyneensä vain muutamia

minuutteja, ja sen tähden hän arveli ehtivänsä silmäillä vielä

Paratiisin siltaa, ennen kuin hän lähtisi temppelistä.

Ja hän kulki keveästi väkijoukon läpi ja tuli Paratiisin sillalle,

joka oli aivan suuren temppelin toisessa päässä.

Mutta kun hän näki terävän terässäilän, joka oli jännitetty halkeaman

poikki, ja ajatteli että se ihminen, joka pääsisi tämän sillan yli,

varmaan joutuisi paratiisiin, oli se hänen mielestään ihmeellisintä

mitä hän koskaan oli nähnyt ja hän kävi istumaan halkeaman reunalle

ja katseli terässäilää.

Hän istui ajatellen, miten suloista olisi päästä paratiisiin ja

kuinka mielellään hän astuisi tämän sillan poikki. Mutta samassa hän

huomasi, että sitä oli aivan turha yrittääkään.

Täten hän istui mietteissään kaksi kokonaista tuntia, mutta hän ei

lainkaan tiennyt ajan kuluvan. Hän istui vain ajatellen paratiisia.

Mutta sattuipa sitten, että pihalle, jossa tämä syvä halkeama oli,

oli pystytetty suuri uhrialttari ja sen ympärillä kulki valkopukuisia

pappeja hoitaen alttaritulta ja vastaanottaen uhrilahjoja. Pihalla

seisoi myös monta uhraajaa ja suuri joukko ihmisiä, jotka vain

katselivat jumalanpalvelusta.

Tulipa sinne myös vanha, köyhä mies, joka kantoi hyvin pientä ja

laihaa lammasta, jota koirat päälle päätteeksi olivat purreet, niin

että sillä oli suuri haava.

Mies vei lampaansa papeille ja pyysi saada uhrata sen, mutta he eivät

suostuneet siihen. He sanoivat, ettei niin kurjaa lahjaa voinut

Herralle tarjota. Vanhus pyysi, että he laupeudessaan ottaisivat

lampaan vastaan, sillä hänen poikansa oli kuolemaisillaan eikä

hänellä ollut mitään muuta, jota hän olisi voinut uhrata Jumalalle

pojan parantumiseksi. "Antakaa minun se uhrata", sanoi hän, "muuten

minun rukoukseni ei kohoa Jumalan kasvojen eteen ja poikani kuolee."

"Minä säälin sinua, siitä voit olla varma", sanoi pappi, "mutta laki

kieltää uhraamasta vahingoittunutta eläintä. Yhtä mahdotonta on

suostua sinun pyyntöösi kuin astua Paratiisin sillan poikki."

Pieni poika istui siksi lähellä, että hän kuuli kaikki. Häntä

säälitti, ettei kukaan voinut astua sillan poikki. Ehkäpä köyhä saisi

pitää poikansa, jos lammas tulisi uhratuksi.

Vanha mies meni suruissaan pois temppelinpihalta, mutta poika nousi,

astui väräjävän sillan luo ja asetti jalkansa sen päälle.

Hän ei lainkaan ajatellutkaan astua sen poikki päästäksensä

paratiisiin. Hänen ajatuksensa seurasivat vain köyhää miestä, jota

hän olisi tahtonut auttaa.

Mutta hän veti jalkansa pois ajatellen: Se on mahdotonta. Se on liian

vanha ja ruostunut, se ei minua edes kannattaisi.

Mutta uudelleen hänen ajatuksensa siirtyivät köyhään mieheen, jonka

poika oli kuolemaisillaan. Hän painoi taaskin jalkansa miekanterälle.

Silloin hän huomasi, että se lakkasi väräjämästä ja tuntui leveältä

ja vakavalta hänen jalkansa alla.

Ja astuessaan askelen eteenpäin hän tunsi, että ilma hänen

ympärillään kannatti häntä, niin ettei hän voinut pudota. Se kantoi

häntä ikään kuin hän olisi ollut lintu ja saanut siivet hartioihinsa.

Mutta pingoitetusta säilästä värähti suloinen sävel pojan astuessa

sitä myöten, ja joku pihalla olevasta joukosta käännähti taakseen

kuullessaan äänen. Hän päästi huudon ja samassa kääntyivät kaikki

muutkin katsomaan, ja he näkivät pienen pojan, joka luisui eteenpäin

pitkin terässäilää.

Suuri hämmästys ja ihmetys valtasi kaikki läsnäolijat. Papit

tointuivat ensiksi. He lähettivät heti hakemaan köyhää miestä, ja

kun hän tuli takaisin, he sanoivat hänelle: "Jumala on tehnyt ihmeen

osoittaakseen meille, että hän tahtoo ottaa vastaan sinun lahjasi.

Anna lammas tänne, että sen uhraamme!"

Kun se oli tehty, kyselivät he poikaa, joka oli kulkenut halkeaman

poikki. Mutta kun he etsivät häntä, ei häntä mistään löytynyt.

Sillä samassa kun poika oli astunut halkeaman poikki, oli 'hän tullut

ajatelleeksi kotimatkaa ja vanhempiaan. Hän ei tiennyt, että sekä

aamu että aamupäivä oli kulunut loppuun, ja hän ajatteli: Minun pitää

kiirehtiä kotiin, niin ettei heidän tarvitse odottaa. Minä pistäydyn

vain ensin katsomaan Maailmanruhtinaan ääntä.

Ja hän hiipi pois ihmisjoukon keskeltä ja kiiruhti kepein askelin

hämärään pylväskäytävään, jossa vaskitorvi oli nojallaan seinää

vasten.

Kun hän sen näki ja ajatteli, että se joka saisi siitä ainoankin

äänen, keräisi kokoon kaikki maailman kansat valtansa alle, ei hän

mielestään koskaan ollut nähnyt mitään sen ihmeellisempää ja hän

istahti sen viereen katselemaan sitä.

Hän ajatteli, kuinka suurta olisi voittaa kaikki maailman ihmiset

ja kuinka mielellään hän tahtoisi puhaltaa tällä vanhalla torvella.

Mutta hän tiesi sen mahdottomaksi eikä uskaltanut edes yrittää.

Täten hän istui useita tunteja, mutta hän ei tiennyt, että aika

kului. Hän ajatteli vain, kuinka suurta olisi koota kaikki maailman

ihmiset valtansa alle.

Mutta sattuipa siten, että tässä vilpoisessa pylväskäytävässä istui

pyhä mies ja opetti opetuslapsiansa. Ja hän kääntyi nyt erään

nuorukaisen puoleen, joka toisten mukana istui hänen jalkojensa

juuressa, ja sanoi hänelle, että hän oli petturi. Henki oli ilmaissut

hänelle, sanoi pyhä mies, että tämä nuorukainen oli muukalainen eikä

israelilainen. Ja pyhä mies kysyi nyt häneltä, miksi hän oli salaa ja

vieraalla nimellä tunkeutunut hänen opetuslastensa pariin.

Silloin vieras nuorukainen nousi seisomaan ja sanoi vaeltaneensa

korpien halki ja kulkeneensa suurien merien poikki saadakseen

kuulla oikeata viisautta ja ainoan Jumalan oppia. "Sieluni oli

kaipauksesta nääntyä", sanoi hän pyhälle miehelle. "Mutta minä

tiesin, ettet opettaisi minua, jollen sanoisi olevani israelilainen.

Siksi valehtelin sinulle, että kaipaukseni saisi lohdutusta. Ja minä

pyydän, että sallit minun jäädä luoksesi."

Mutta pyhä mies nousi kohottaen kätensä taivasta kohti. "Yhtä

mahdotonta on sinun jäädä minun luokseni kuin jonkun puhaltaa tuota

suurta vaskitorvea, jota me nimitämme Maailmanruhtinaan ääneksi.

Sinun ei ole edes lupa jalallasi koskettaa tätä osaa temppeliä, koska

olet pakana. Kiiruhda pois, muuten toiset opetuslapseni karkaavat

päällesi ja repivät sinut kappaleiksi, sillä läsnäolosi saastuttaa

temppeliä."

Mutta nuorukainen seisoi paikallaan ja sanoi: "Minä en mene muualle,

missä sieluni ei löydä ravintoa. Mieluummin kuolen sinun jalkojesi

juureen."

Tuskin se oli sanottu, kun pyhän miehen opetuslapset nousivat

karkottaakseen nuorukaisen. Kun hän asettui vastarintaan, he

kaatoivat hänet maahan ja tahtoivat tappaa hänet.

Mutta poika istui aivan lähellä, niin että hän kuuli ja näki kaikki,

ja hän ajatteli: Tämä on suurta kovuutta. Oi, jospa voisin puhaltaa

vaskitorvea, niin hän olisi autettu.

Hän nousi ja laski kätensä torvelle. Tänä hetkenä hän ei enää

toivonut voivansa nostaa sitä huulilleen sen vuoksi, että siitä, joka

kykeni niin tekemään, tulisi suuri valtias, vaan sen vuoksi, että hän

halusi auttaa ihmistä, jonka henki oli vaarassa.

Ja hän tarttui pienin käsin vaskitorveen ikään kuin yrittäen sitä

nostaa.

Silloin hän tunsi, että suunnaton torvi kohosi itsestään hänen

huulilleen. Ja kun hän veti henkeään, tunkeutui voimakkaasti sointuva

ääni torvesta ja kajahti läpi koko suuren temppelialueen.

Silloin kaikki käänsivät silmänsä ja näkivät, että pieni poika piteli

torvea huulillaan ja sai siitä soimaan säveliä, jotka saattoivat

holvit ja pylväät värähtelemään.

Kaikki kädet, jotka olivat kohonneet vierasta nuorukaista vastaan,

laskeutuivat heti alas, ja pyhä opettaja sanoi hänelle:

"Istahda tänne jalkojeni juureen, niinkuin ennenkin! Jumala on tehnyt

ihmeen osoittaakseen minulle tahtonsa olevan, että sinäkin oppisit

häntä palvelemaan."

* * * * *

Kun päivä läheni loppuaan, tulivat mies ja vaimo kiiruhtaen

Jerusalemia kohti. He näyttivät hätääntyneiltä ja levottomilta ja he

huusivat jokaiselle, joka tuli heitä vastaan: "Me olemme kadottaneet

poikamme. Me luulimme, että hän oli seurannut sukulaisiamme ja

naapureitamme, mutta ei kukaan heistä ole häntä nähnyt. Onko kukaan

teistä kulkenut tiellä yksinäisen lapsen ohi?"

Ne, jotka tulivat Jerusalemista, vastasivat: "Emme ole nähneet teidän

poikaanne, mutta temppelissä näimme ihanan lapsen. Hän oli kuin

taivaan enkeli ja hän kulki Vanhurskauden portin läpi."

He olisivat tahtoneet kertoa siitä tarkalleen, mutta vanhemmilla ei

ollut aikaa kuunnella.

Kun he olivat astuneet kappaleen matkaa, he kohtasivat muita ihmisiä

ja kysyivät heiltä.

Mutta ne, jotka tulivat Jerusalemista, eivät huolineet kertoa muusta

kuin ihanasta lapsesta, joka näytti tulleen aivan suoraan taivaasta

ja joka oli astunut Paratiisin sillan poikki.

He olisivat mielellään jääneet seisomaan ja kertomaan tästä

iltamyöhään asti, mutta miehellä ja vaimolla ei ollut aikaa kuunnella

heitä, vaan he kiiruhtivat kaupunkiin.

He kulkivat pitkin katuja löytämättä ketään. Vihdoin he tulivat

temppeliin.

Kun he astuivat siitä ohi, sanoi vaimo: "Koska kerran olemme tässä,

niin pistäytykäämme sisään katsomaan millainen on se lapsi, jonka

sanotaan tulleen alas taivaasta!" He menivät sisään ja kysyivät,

missä he saisivat nähdä sen lapsen.

"Menkää suoraan sinne, missä pyhät opettajat istuvat opetuslapsineen.

Siellä on lapsikin. Vanhat miehet ovat asettaneet hänet keskellensä,

ja he kyselevät häneltä ja hän kysyy heiltä ja kaikki ihmettelevät

häntä. Mutta kaikki kansa seisoo temppelinpihalla nähdäkseen

vilahdukseltakin sitä, joka on kohottanut Maailmanruhtinaan äänen

huulillensa."

Mies ja vaimo raivasivat itselleen tietä ihmisjoukon läpi ja he

näkivät, että lapsi, joka istui viisaiden opettajien keskellä, oli

heidän poikansa.

Mutta kun vaimo tunsi lapsen, rupesi hän itkemään.

Ja poika, joka istui viisaiden miesten keskellä, kuuli jonkun

itkevän, ja hän tunsi sen äidiksensä. Silloin hän nousi, tuli äitinsä

luo, ja isä ja äiti veivät hänet mukanaan pois temppelistä.

Mutta äiti itki kaiken aikaa ja lapsi kysyi häneltä: "Miksi itket?

Tulinhan sinun luoksesi, heti kun kuulin äänesi."

"Enkö itkisi?" sanoi äiti. "Luulin kadottaneeni sinut."

He kulkivat kaupungista ulos ja ilta pimeni, ja äiti itki yhä

lakkaamatta.

"Miksi itket?" sanoi lapsi. "En tiennyt, että päivä oli niin pitkälle

kulunut. Minä luulin, että oli vielä aamu, ja tulin sinun luoksesi

heti kun kuulin äänesi."

"Enkö itkisi?" sanoi äiti. "Olen etsinyt sinua koko päivän. Luulin

kadottaneeni sinut."

He kulkivat koko yön ja äiti itki yhä.

Kun päivä alkoi sarastaa, sanoi lapsi: "Miksi itket? En etsinyt omaa

kunniaani, vaan Jumala antoi minun tehdä ihmeitä sen tähden, että hän

tahtoi auttaa noita kolmea ihmisraukkaa. Ja heti kun kuulin sinun

äänesi, tulin jälleen luoksesi."

"Poikani", vastasi äiti, "minä itken sen tähden, että sittenkin olen

kadottanut sinut. En koskaan enää saa omistaa sinua. Tästä lähtien on

sinun elämäsi oleva pyrkimystä vanhurskauteen, ja kaipauksesi määränä

on oleva paratiisi, ja rakkautesi on kohdistuva kaikkiin kurjiin

ihmisiin koko maailmassa."