Kerran siihen aikaan, jolloin Jeesus oli ainoastaan viiden vuoden
vanha, istui hän isänsä työpajan portailla Nasaretissa ja muodosteli
savikukkoja notkeasta savikokkareesta, jonka hän oli saanut
ruukuntekijältä kadun toiselta puolelta. Hän oli onnellisempi
kuin koskaan ennen, sillä kaikki korttelin lapset olivat sanoneet
Jeesukselle, että ruukuntekijä oli tyly mies, jota eivät suloiset
katseet eivätkä hunajaiset sanat saaneet heltymään, eikä hän koskaan
ollut uskaltanut pyytää häneltä mitään. Mutta nyt hän tuskin tiesi,
miten se oli käynyt, hän oli vain seisonut portailla ja halukkain
silmin katsellut naapuria, joka työskenteli muottiensa ääressä, ja
silloin tämä oli astunut ulos kaupastaan ja lahjoittanut hänelle
niin paljon savea, että siitä olisi riittänyt kokonaisen viiniastian
tekoon.
Seuraavan talon portailla istui Juudas, joka oli ruma ja
punatukkainen, kasvot mustelmien vallassa ja vaatteet täynnä
repeämiä, jotka hän oli saanut alituisesti tapellessaan katupoikien
kanssa. Tällä hetkellä hän oli hiljaa, hän ei riidellyt eikä
tapellut, vaan muokkasi savikimpaletta samalla tavalla kuin
Jeesuskin. Mutta tätä savea hän ei ollut itse hankkinut itsellensä:
hän tuskin uskalsi tulla ruukuntekijän näkyviin, sillä tämä syytti
häntä siitä, että hänellä oli tapana heitellä kivillä hänen hauraita
tavaroitansa, ja olisi siis kepillä ajanut hänet pois; mutta Jeesus
oli jakanut varastonsa hänen kanssaan.
Sitä mukaa kuin molemmat lapset saivat savikukkonsa valmiiksi,
asettivat he ne piiriin eteensä. Ne olivat aivan samanlaisia kuin
savikukot kaikkina aikoina ovat olleet, niillä oli suuri, pyöreä
möhkäle alustanaan jalkojen asemesta, lyhyet pyrstöt, kaulaa ei
lainkaan ja siipiä vain nimeksi.
Mutta joka tapauksessa oli eroa pienten toverien työssä. Juudaksen
linnut olivat niin vinoja, että ne lakkaamatta kaatuivat nurin, ja
vaikka hän kuinka olisi työskennellyt pienillä kovilla sormillaan,
hän ei saanut niiden ruumiita sileiksi eikä kaunismuotoisiksi. Hän
vilkaisi joskus salaa Jeesukseen nähdäkseen, miten tämä sai lintunsa
niin tasaisiksi ja sileiksi kuin tammenlehdet Taborin metsissä.
Jeesus kävi yhä onnellisemmaksi, mitä useampia lintuja hän sai
valmiiksi. Toinen oli hänen mielestään toistaan kauniimpi ja hän
katseli niitä kaikkia ylpeydellä ja rakkaudella. Ne olisivat hänen
leikkitovereitansa, hänen pieniä sisaruksiansa, ne nukkuisivat hänen
vuoteessaan, pitäisivät hänelle seuraa, laulaisivat hänelle lauluja,
kun äiti jättäisi hänet yksin. Hän ei koskaan ollut mielestään ollut
niin rikas, eikä hän koskaan enää tuntisi itseään yksinäiseksi eikä
hylätyksi.
Roteva vedenkantaja astui ohi kumaraselkäisenä kantaen raskasta
säkkiänsä, ja heti hänen perässään tuli vihanneskauppias, joka
retkuili aasin selässä suurien, tyhjien pajukoriensa keskellä.
Vedenkantaja laski kätensä Jeesuksen vaalealle kähäräpäälle ja kyseli
hänen lintujansa, ja Jeesus kertoi hänelle, että niillä kullakin oli
nimensä ja että ne osasivat laulaa. Kaikki hänen pienet lintunsa
olivat tulleet vieraista maista hänen luoksensa ja kertoivat hänelle
asioita, joita vain ne ja hän itse tiesivät. Ja Jeesuksen näin
puhellessa unohtivat sekä vedenkantaja että vihanneskauppias hyväksi
aikaa askareensa kuunnellessansa häntä.
Mutta kun he aikoivat jatkaa matkaansa, viittasi Jeesus Juudakseen.
"Katsokaa, kuinka kauniita lintuja Juudas laittaa!" sanoi hän.
Silloin vihanneskauppias pysähdytti hyväntahtoisesti aasinsa ja
kyseli Juudakselta, oliko hänenkin linnuillansa nimet ja osasivatko
nekin laulaa. Mutta Juudas ei tiennyt siitä mitään, hän oli
itsepäisesti ääneti eikä nostanut silmiään maasta ja vihanneskauppias
potkaisi suuttuneena yhtä hänen linnuistansa ja ratsasti eteenpäin.
Siten kului iltapuoli ja aurinko laskeutui niin alhaalle, että
sen säteet saattoivat tunkeutua matalan kaupunginportin läpi,
joka roomalaisen kotkan koristamana kohosi kadun päässä. Nämä
auringonsäteet, jotka virtasivat illan suussa, olivat aivan
ruusunpunaisia, ja ikään kuin niihin olisi sekoitettu verta, antoivat
ne värinsä kaikelle, mikä niiden tielle sattui, tunkeutuessaan
kapeata katua myöten. Ne punasivat yhtä hyvin ruukuntekijän astiat
kuin lankun, joka kitisi nikkarin sahan alla, tai valkoisen hunnun,
joka ympäröi Marian kasvoja.
Mutta ihanimmin säteet loistivat pienissä vesilätäköissä, joita oli
keräytynyt katua peittävien suurien, epätasaisten kiviliuskojen
väliin. Ja aivan äkkiä pisti Jeesus kätensä vesilätäkköön, joka oli
häntä lähinnä. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että hän maalaisi
harmaat lintunsa säkenöivillä auringonsäteillä, jotka olivat
värittäneet niin kauniiksi veden, talojen seinät, kaikki hänen
ympärillänsä.
Silloin aurinko salli ottaa säteitään kiinni aivan kuin väriä
maalarinkupista, ja kun Jeesus siveli niillä pieniä savilintujansa,
peittivät säteet ne päästä jalkoihin asti timantintapaisella
loistolla.
Juudas, joka koko ajan vilkuili Jeesukseen nähdäkseen, muodostiko
tämä useampia ja kauniimpia lintuja kuin hän itse, huudahti
ihastuneena, kun näki Jeesuksen sivelevän savikukkojaan
auringonpaisteella, jota hän tavoitteli kadun vesilätäköistä. Ja
Juudas kastoi myös kätensä loistavaan veteen ja koetti ottaa kiinni
päivänpaistetta.
Mutta auringonpaiste ei sallinut hänen ottaa itseään kiinni. Se
liukui hänen käsistään, ja vaikka hän olisi koettanut kuinka nopeasti
tahansa liikuttaa sormiansa pidätelläkseen sitä, se pujahti sittenkin
pois, eikä hän voinut saada hyppysellistäkään väriä linturaukoillensa.
"Odota, Juudas!" sanoi Jeesus. "Minä tulen maalaamaan sinun
lintujasi."
"Ei", sanoi Juudas, "sinä et saa koskea niihin, ne ovat hyvät
sellaisina kuin ovat".
Hän nousi ylös, hänen kulmakarvansa rypistyivät kokoon ja hän puri
huulensa yhteen. Ja hän laski leveän jalkansa lintujen päälle ja
musersi toisen toisensa jälkeen pieneksi litteäksi savikimpaleeksi.
Kun hän oli tuhonnut kaikki lintunsa, hän meni Jeesuksen luo,
joka istui hyväillen pieniä savilintujansa, jotka säkenöivät kuin
hohtokivet. Juudas katseli niitä hetken aikaa ääneti, mutta sitten
hän nosti jalkansa ja polki yhden niistä rikki.
Kun Juudas veti pois jalkansa ja näki pienen linnun muuttuneen
harmaaksi saveksi, hän tunsi sellaista lievitystä, että hän rupesi
nauramaan ja nosti jalkansa polkeakseen vielä toisenkin.
"Juudas", huudahti Jeesus, "mitä sinä teet? Etkö tiedä että ne elävät
ja laulavat?"
Mutta Juudas nauroi ja polki rikki toisenkin linnun.
Jeesus katseli ympärilleen saadakseen apua. Juudas oli suurikasvuinen
eikä Jeesuksella ollut voimia estää häntä. Hän silmäsi äitiinsä. Hän
ei ollut kaukana, mutta ennen kuin hän pääsisi paikalle, olisi Juudas
jo ehtinyt turmella kaikki hänen lintunsa. Kyyneleet tunkeutuivat
Jeesuksen silmiin. Juudas oli jo polkenut rikki neljä lintua, hänellä
oli enää kolme jäljellä.
Jeesus oli pahoillaan, kun hänen lintunsa seisoivat aivan hiljaa
ja antoivat polkea itsensä mäsäksi välittämättä vaarasta. Jeesus
löi kätensä yhteen herättääkseen niitä ja huusi niille: "Lentäkää,
lentäkää!"
Silloin kaikki kolme lintua alkoivat liikuttaa pieniä siipiänsä ja
levottomasti räpytellen niiden onnistui kohota katonreunalle, jossa
ne olivat turvassa.
Mutta kun Juudas näki, että linnut turvautuivat siipiinsä ja lensivät
Jeesuksen käskystä, niin hän rupesi itkemään. Hän repi hiuksiaan,
niinkuin hän oli nähnyt aikaihmisten tekevän, kun he olivat suuren
tuskan ja surun vallassa, ja hän heittäytyi Jeesuksen jalkoihin.
Ja Juudas makasi maassa kierrellen tuhassa Jeesuksen edessä kuin
koira, suuteli hänen jalkojansa ja pyysi, että Jeesus jalallaan
polkisi hänetkin mäsäksi, samoin kuin Juudas itse oli tehnyt
savikukoille.
Sillä Juudas rakasti Jeesusta ja ihaili ja vihasi häntä samalla
kertaa.
Mutta Maria, joka koko ajan oli seurannut lasten leikkiä, nousi nyt
paikaltaan, nosti Juudaksen polvellensa ja hyväili häntä.
"Sinä lapsi parka!" sanoi Maria hänelle. "Sinä et tiedä, että olet
yrittänyt jotakin, johon ei kukaan luotu olento kykene. Älä rupea
sellaiseen, jollet tahdo tulla mitä onnettomimmaksi ihmiseksi!
Miten meidän kävisi, jos yrittäisimme kilpailla hänen kanssansa,
joka maalaa auringon säteillä ja puhaltaa elämän hengen kuolleeseen
saveen?"