Kaukana korvessa itäisellä maalla kasvoi monta, monta vuotta sitten
palmu, joka oli suunnattoman vanha ja suunnattoman korkea. Kaikki,
jotka vaelsivat erämaan läpi, pysähtyivät sitä katselemaan, sillä se
oli paljoa korkeampi kuin muut palmut ja arveltiin, että se varmaan
kasvaisi korkeammaksi kuin obeliskit ja pyramidit.
Kun nyt tämä suuri palmu seisoi yksinään katsellen erämaan yli, näki
se eräänä päivänä jotakin, joka sai sen laajan latvan hämmästyksestä
huojumaan ohuen rungon varassa. Kaukana erämaan laidassa vaelsi
kaksi yksinäistä ihmistä. He olivat vielä niin kaukana, että
kameelitkin sellaisen välimatkan päästä olisivat näyttäneet pieniltä
muurahaisilta, mutta kaksi ihmistä siellä sittenkin oli. Kaksi
muukalaista erämaassa, sillä palmu tunsi erämaan asukkaat; mies ja
vaimo, joilla ei ollut opasta eikä kuormaeläintä, ei telttaa eikä
vesisäkkiä.
"Totta tosiaan", sanoi palmu itsekseen, "nämä molemmat ovat tulleet
tänne kuolemaan."
Palmu katsahti ympärilleen.
"Minua ihmetyttää", sanoi se, "etteivät jalopeurat jo aja takaa tätä
saalista. Mutta minä en näe ainoatakaan liikkeellä. Minä en näe
myöskään erämaan rosvoja. Mutta kyllä ne vielä tulevat."
"He saavat kärsiä seitsenkertaisen kuoleman", ajatteli palmu.
"Jalopeurat nielevät heidät, käärmeet pistävät heitä, jano näännyttää
heidät, hiekkamyrsky' hautaa heidät allensa, rosvot tappavat heidät,
auringonpisto polttaa heidät, pelko surmaa heidät."
Ja se koetteli ajatella jotakin muuta. Näiden ihmisten kohtalo
saattoi sen murhemielelle.
Mutta koko erämaan avaruudessa, joka levisi palmun alla, ei ollut
mitään, jota se ei olisi tuntenut ja katsellut tuhannen vuotta. Ei
mikään. voinut kiinnittää sen huomiota. Sen täytyi jälleen ajatella
näitä molempia vaeltajia.
"Poudan ja myrskyn nimessä", sanoi palmu mainiten elämän
vaarallisimpia vihollisia, "mitä vaimo kantaa käsivarrellansa?
Luulenpa, että nuo mielettömät kuljettavat myös lasta mukanaan!"
Palmu, joka oli pitkänäköinen niinkuin vanhat useinkin ovat, näki
tosiaankin oikein. Vaimo kantoi käsivarrellaan lasta, joka nojasi
päätään hänen olkapäähänsä ja nukkui.
"Lapsella ei ole edes kylliksi vaatteita yllään", sanoi palmu.
"Minä näen, että vaimo on kääntänyt ylös hameensa ja peittänyt sen
sillä. Mitä suurimmassa kiireessä hän on riistänyt sen vuoteelta
ja rientänyt pois sen kanssa. Nyt minä ymmärrän: nämä ihmiset ovat
pakolaisia.
"Mutta he ovat sittenkin mielettömiä", jatkoi palmu. "Jollei enkeli
heitä suojele, olisivat he mieluummin voineet antautua vihollistensa
käsiin kuin lähteä erämaahan.
"Minä voin kuvitella mielessäni, miten kaikki on käynyt. Mies oli
työssään, lapsi makasi kehdossa, vaimo oli mennyt vettä noutamaan.
Kun hän oli ehtinyt astua pari askelta ovelta, hän näki vihollisten
hyökkäävän heidän luoksensa. Hän syöksyi takaisin huoneeseen, riisti
ylös lapsen, huusi miestä seuraamaan heitä ja läksi matkalle. Sitten
he ovat olleet pakomatkalla koko päivän, he eivät varmaankaan ole
levänneet hetkeäkään. Niin, siten kaikki on käynyt, mutta minä sanon
sittenkin, että jollei enkeli suojele heitä -- -- --
"He ovat niin peloissaan, etteivät he vielä tunne väsymystä eikä
muita kärsimyksiäkään, mutta minä näen, miten jano loistaa heidän
silmistänsä. Minun pitäisi kai tuntea janoisen ihmisen kasvot."
Ja kun palmu tuli ajatelleeksi janoa, kulki kouristus sen pitkän
rungon läpi ja pitkien lehtien lukemattomat liuskat kipertyivät
kokoon, ikäänkuin tuli olisi niitä kuumentanut.
"Jos minä olisin ihminen", sanoi se, "niin en koskaan rohkenisi
lähteä erämaahan. Varsin urhoollinen on se, joka uskaltaa tulla
tänne, vaikka sillä ei olekaan juuria, jotka ylettyvät alas
ehtymättömiin vesisuoniin saakka. Palmutkin ovat täällä vaarassa.
Sellainenkin palmu kuin minä.
"Jos voisin heitä neuvoa, niin pyytäisin heitä palaamaan takaisin.
Heidän vihollisensa eivät koskaan voi kohdella heitä niin julmasti
kuin erämaa. Ehkäpä he luulevat, että erämaassa on helppo elää. Mutta
minä tiedän, että minunkin joskus on ollut vaikea pysyä hengissä.
Minä muistan kerran nuoruudessani, kun vihuri syyti päälleni
kokonaisen hiekkavuoren. Olin vähällä tukehtua. Jos olisin voinut
kuolla, niin viimeinen hetkeni olisi silloin tullut."
Palmu ajatteli edelleen ääneensä, niinkuin vanhojen erakkojen on
tapana.
"Minä kuulen ihmeellisen sulosävelisen huminan latvassani", sanoi se.
"Kaikki lehteni liuskat varmaan väräjävät. Minä en tiedä, mikä tunne
minut valtaa nähdessäni nuo muukalaisraukat. Mutta tuo murheellinen
vaimo on niin kaunis. Hän johtaa mieleeni ihmeellisimmän tapauksen
elämässäni."
Ja lehtien yhä humistessa sulosävelin muisteli palmu, miten kerran
hyvin kauan aikaa sitten kaksi loistavaa ihmistä oli vieraillut
keitaalla. Saban kuningatar oli saapunut sinne viisaan Salomon
seurassa. Kaunis kuningatar aikoi palata takaisin omaan maahansa,
kuningas oli saattanut häntä matkalla ja nyt heidän oli määrä
erota. "Tämän hetken muistoksi", sanoi silloin kuningatar, "lasken
minä nyt taatelin siemenen maahan ja minä tahdon, että siitä on
versoava palmu, joka on kasvava ja elävä, kunnes Juudan maalla syntyy
kuningas, joka on Salomoa suurempi." Ja kun hän sen oli sanonut, hän
oli pistänyt siemenen maahan ja hänen kyynelensä olivat kostuttaneet
sitä.
"Miten juuri tänään tulen tätä ajatelleeksi?" sanoi palmu. "Olisiko
tämä vaimo niin kaunis, että hän muistuttaisi ihaninta kuningatarta,
häntä, jonka sanasta minä olen kasvanut ja elänyt aina tähän päivään
saakka?
"Minä kuulen lehtieni humisevan yhä kovemmin", sanoi palmu, "ja siinä
on surunvoittoinen sävy kuin kuolinvirrellä. Tuntuu siltä kuin se
ennustaisi jonkun pikaista kuolemaa. Hyvä tietää, ettei se minua
tarkoita, koska minä en voi kuolla."
Palmu oletti, että kuolemaa ennustava humina tarkoitti molempia
yksinäisiä vaeltajia. Aivan varmaan he itsekin luulivat viimeisen
hetkensä tulleen. Sen saattoi huomata heidän kasvojensa ilmeestä, kun
he vaelsivat erään kameelin luurangon ohi, joka oli tien vieressä.
Sen saattoi huomata heidän katseistaan, kun he seurasivat ohilentäviä
korppikotkia. Toisinhan ei voinut olla. Heidän täytyi menehtyä --
He huomasivat palmun ja keitaan ja kiiruhtivat nyt sinnepäin
löytääkseen vettä. Mutta kun he vihdoin saapuivat perille, he
vaipuivat epätoivoissaan maahan, sillä lähde oli kuivunut. Vaimo
laski väsyneenä lapsen maahan ja istahti itkien lähteen reunalle.
Mies heittäytyi hänen viereensä ja takoi kuivaa maata molemmilla
nyrkeillänsä. Palmu kuuli kuinka he puhuivat keskenään, että heidän
oli pakko kuolla.
Se kuuli myös heidän puheestansa, että kuningas Herodes oli antanut
tappaa kaikki kaksi- ja kolmivuotiaat lapset sen tähden, että suuri,
odotettu Juudan maan kuningas oli syntynyt.
"Minun lehteni humisevat yhä kovemmin", sanoi palmu. "Noiden
pakolaisraukkojen viimeinen hetki on pian käsissä."
Se kuuli myöskin, että he pelkäsivät erämaata. Mies sanoi, että olisi
ollut parempi jäädä kotiin taistelemaan sotamiesten kanssa kuin paeta
tänne. Hän sanoi, että sellainen kuolema olisi ollut helpompi.
"Jumala auttaa meitä", sanoi vaimo.
"Me olemme yksin petoeläinten ja käärmeitten keskellä", sanoi mies.
"Meillä ei ole ruokaa eikä juomaa. Miten Jumala voisi meitä auttaa?"
Hän repi tuskissaan vaatteensa rikki ja painoi kasvonsa maata vasten.
Hän oli toivoton kuin mies, jolla on kuolinhaava sydämessään.
Vaimo istui suorana, kädet ristiin kiedottuna polvien ympärille.
Mutta hänen katseensa, joka harhaili pitkin erämaata, ilmaisi
rajatonta toivottomuutta.
Palmu kuuli lehdistönsä surumielisen huminan yhä kiihtyvän. Vaimokin
sen varmaan kuuli, sillä hän kohotti katseensa puunlatvaa kohti. Ja
samassa hän vaistomaisesti nosti ylös käsivartensa.
"Oi, taateleja, taateleja!" huusi hän.
Ääni ilmaisi niin haikeaa halua, että vanha palmu olisi toivonut
olevansa kinsteripensaan korkuinen ja että hänen taatelinsa olisivat
olleet yhtä helposti saatavissa kuin orjantappuramarjat. Se tiesi,
että sen latva oli täynnä taatelinterttuja, mutta miten ihmiset
voisivat ylettyä niin huimaavaan korkeuteen?
Mies oli jo huomannut, että taatelinterttuihin oli mahdoton ylettyä.
Hän ei edes kohottanut päätään. Hän pyysi, ettei hänen vaimonsa
haluaisi mahdottomuuksia.
Mutta lapsi, joka oli itsekseen tepastellut ja leikkinyt tikuilla ja
korsilla, kuuli äitinsä huudahduksen.
Pienokainen ei voinut ajatellakaan, ettei hänen äitinsä saisi kaikkea
mitä hän haluaisi. Heti kun ruvettiin puhumaan taateleista, alkoi hän
tähystellä puuta. Hän mietti ja aprikoitsi, miten hän saisi taatelit
alas. Hänen otsansa miltei vetäytyi ryppyyn vaaleiden kiharain alla.
Vihdoin hymyily valaisi hänen kasvojansa. Hän oli keksinyt keinon.
Hän astui palmun luo, hyväili sitä pienellä kätösellään ja sanoi
suloisella lapsenäänellänsä:
"Palmu, taivu maahan! Palmu, taivu maahan!"
Mutta mitä tämä oikeastaan merkitsi? Palmun lehdet humisivat,
niinkuin hirmumyrsky olisi niissä riehunut, ja palmun pitkää runkoa
myöten kulki väristys toisensa jälkeen. Ja palmu tunsi, että
pienokainen oli häntä voimakkaampi. Se ei voinut lasta vastustaa.
Ja se kumarsi pitkällä rungollaan lapselle, niinkuin ihmiset
kumartavat ruhtinaalle. Suuressa suunnattomassa kaaressa se taipui
maahan ja tuli vihdoin niin syvälle alas, että suuri latva ja
väräjävät tertut laahasivat erämaan hiekkaa.
Lapsi ei näyttänyt pelästyvän eikä hämmästyvän, vaan irroitti ilosta
huudahtaen tertun toisensa jälkeen vanhan palmun latvasta.
Kun lapsi oli saanut kyllikseen ja puu yhä vielä makasi maassa, astui
lapsi uudelleen sen luo, hyväili sitä ja sanoi suloisella äänellään:
"Palmu, kohoa! Palmu, kohoa!"
Ja suuren puun notkea runko kohosi hiljaa ja arvokkaasti lehtien
helähdellessä kuin harppujen kielet.
"Nyt tiedän, kenelle ne kuolinsäveltä soittavat", sanoi vanha palmu
itsekseen, kun se jälleen seisoi kohona.
"Näille ihmisille ne eivät soita."
Mutta mies ja vaimo polvistuivat maahan ja ylistivät Jumalaa.
"Sinä näit meidän tuskamme ja sinä sen poistit. Sinä olet
voimakas, sinä taivutat palmun rungon ikään kuin ruokosauvan. Ketä
vihollisistamme me pelkäisimme, kun sinä voimallasi meitä varjelet?"
Kun eräs karavaani jonkin ajan kuluttua kulki erämaan poikki, näkivät
matkamiehet, että suuren palmun latva oli kuihtunut.
"Kuinka se voi olla mahdollista?" sanoi yksi matkamiehistä. "Tämän
palmunhan ei olisi pitänyt kuolla, ennen kuin se olisi nähnyt Salomoa
suuremman kuninkaan."
"Ehkäpä se on hänet nähnytkin", vastasi toinen erämaan matkustajista.