Betlehemin kaupunginportin ulkopuolella seisoi roomalainen sotamies
vahdissa. Hänellä oli yllään haarniska, kypärä päässä, lyhyt
miekka vyöllä ja pitkä keihäs kädessä. Hän seisoi koko päivän
melkein liikkumatta, niin että todellakin olisi voinut luulla häntä
rautaiseksi mieheksi. Kaupunkilaiset kulkivat edestakaisin portista,
kerjäläiset istuutuivat porttiholvin varjoon, hedelmäkauppiaat ja
viininmyyjät laskivat korinsa ja astiansa maahan sotamiehen viereen,
mutta hänpä tuskin viitsi päätänsä kääntää katsoakseen heihin.
Ei siinä mitään katsottavaa ole, näytti hän aikovan sanoa. Mitä minä
välitän teistä, jotka työtä teette ja kauppaa harjoitatte ja kuljette
öljyruukkuinenne ja viinisäkkeinenne. Antakaa minun nähdä sotajoukko,
joka asettuu riviin hyökätäkseen vihollista vastaan! Antakaa minun
nähdä hälinää ja kiivasta tappelua, jossa ratsujoukko hyökkää
jalkaväen kimppuun! Antakaa minun nähdä urhoollisia sotureita, jotka
kiiruhtavat rientoaskelin noustakseen piiritetyn kaupungin muureille!
Ei mikään muu kuin sota voi ilahduttaa minun silmiäni. Minä haluan
nähdä Rooman kotkien kiiltävän ilmassa. Minä kaipaan vaskitorvien
kuminaa, kiiltäviä aseita, hurmeen punaista kastetta.
Aivan kaupunginportin ulkopuolella alkoi muhkea vainio, jossa kasvoi
liljoja. Sotamies katseli joka päivä juuri tätä vainiota, mutta hänen
mieleensä ei hetkeksikään juolahtanut ihailla kukkien erinomaista
kauneutta. Joskus hän huomasi, että ohikulkijat pysähtyivät
ihailemaan liljoja, ja häntä ihmetytti, että he viitsivät keskeyttää
kulkuaan katsellakseen jotakin niin vähäpätöistä. Nämä ihmiset eivät
ymmärrä, mikä on kaunista, hän ajatteli.
Ja tätä ajatellessaan hän ei enää nähnyt edessään Betlehemiä
ympäröiviä vihertäviä vainioita ja öljypuukukkuloita, vaan hän
vaelsi unelmissaan polttavan kuumaan erämaahan auringon paahtamassa
Libyassa. Hän näki legioonan sotamiehiä kulkevan pitkässä, suorassa
rivissä keltaisella, jäljettömällä hiekalla. Ei missään ollut
suojaa auringonsäteiltä, ei missään vilvoittavaa lähdettä, ei
missään näkynyt loppua erämaalle eikä päämäärää vaellukselle.
Hän näki sotamiesten nälkäisinä ja janoisina kulkevan eteenpäin
horjuvin askelin. Hän näki paahtavan auringonhelteen kaatavan
maahan toisen toisensa jälkeen. Mutta siitä huolimatta kulki joukko
kuitenkin vankasti ja horjumatta eteenpäin, ajattelemattakaan pettää
päällikköään tai kääntyä takaisin.
Kas, se vasta on kaunista! ajatteli sotamies. Kas, sitä urhoollisen
miehen kannattaa katsella!
Kun sotamies päivästä päivään seisoi vahtina samalla paikalla,
hänellä oli hyvä tilaisuus katsella kauniita lapsia, jotka
leikittelivät hänen ympärillään. Mutta lapset merkitsivät hänelle
yhtä vähän kuin kukkasetkin. Hän ei ymmärtänyt, että heitä
kannattaisi katsella. Mitä ilon syytä siinä voi olla? ajatteli hän,
kun hän näki ihmisten hymyilevän katsellessaan lasten leikkiä.
Ihmeellistä, että joku voi tyhjästä iloita.
Eräänä päivänä, kun sotamies tavallisuuden mukaan seisoi vahtimassa
kaupunginportilla, hän näki pienen noin kolmivuotiaan pojan tulevan
niitylle leikkimään. Lapsi oli köyhä, pieni lammasnahka yllään, ja
hän leikitteli aivan yksin. Sotamies seisoi ja tarkasteli tulokasta
melkein huomaamattaan. Hänen huomionsa kiintyi ensin pienokaisen
kepeään juoksuun vainiolla, kun poika näytti miltei liitelevän
heinänkorsien varassa. Mutta kun sotamies rupesi seuraamaan hänen
leikkejään, hän hämmästyi vieläkin enemmän. "Miekkani pantiksi",
sanoi hän vihdoin, "tuo lapsi ei leiki samalla tavalla kuin muut!
Mitähän hän oikein puuhaa?"
Lapsi leikki vain parin askelen päässä sotamiehestä, niin että hän
saattoi pitää silmällä hänen toimiaan. Hän näki, miten tämä ojensi
kätensä pyytääkseen mehiläistä, joka istui kukan lehdellä ja oli
niin täynnä siitepölyä, että tuskin jaksoi nostaa siipensä lentoon.
Hän näki ihmeekseen, että mehiläinen antoi ottaa itsensä kiinni
yrittämättä paeta ja käyttämättä pistintään. Mutta kun pienokainen
oli saanut mehiläisen hyppystensä väliin, hän juoksi kaupunginmuurin
luo, jonka halkeamassa mehiläisparvella oli asuntonsa, ja laski sen
halkeaman edustalle. Ja kun hän täten oli auttanut yhtä mehiläistä,
hän juoksi avustamaan toista. Koko päivän näki sotamies hänen
pyytävän mehiläisiä ja kantavan niitä pesälle.
Tuo poika on tosiaankin mielettömämpi kuin kukaan muu, ajatteli
sotamies. Kuinka hänen päähänsä voi pälkähtää, että hän koettaisi
auttaa näitä mehiläisiä, jotka tulevat niin hyvin toimeen ilman
häntäkin ja jotka päälle päätteeksi voivat pistää häntä pistimellään?
Millainen ihminen tuosta tulee, jos hän saa elää?
Pienokainen palasi joka päivä ja leikki ulkona niityllä, eikä
sotamies voinut olla ihmettelemättä häntä ja hänen leikkejänsä. Onpa
se kumma, ajatteli hän, minä olen nyt ollut vahtina tällä portilla
kokonaista kolme vuotta, enkä tähän asti ole nähnyt mitään, mikä
olisi kietonut ajatuksiani, paitsi tämän lapsen.
Mutta sotamies ei laisinkaan iloinnut tästä lapsesta. Päinvastoin
pienokainen sai hänet ajattelemaan erään vanhan juutalaisen tietäjän
hirvittävää ennustusta. Tämä oli näet ennustanut, että rauhan aika
koittaisi kerran koko maailmalle. Tuhannen vuoden kuluessa ei
vuodatettaisi verta, ei käytäisi sotaa, vaan ihmiset rakastaisivat
veljinä toisiaan. Kun sotamies ajatteli, että niin hirveä ennustus
voisi toteutua, kävi väristys hänen ruumiinsa läpi, ja hän tarttui
lujasti keihääseensä ikään kuin etsien siitä tukea.
Ja nyt, mitä useammin sotamies näki pienokaisen ja hänen leikkinsä,
sitä useammin hän tuli ajatelleeksi tuhat vuotista rauhan
valtakuntaa. Tosin hän ei pelännyt, että se nyt jo olisi voinut
alkaa, mutta hän ei ajatellut mielellään sellaista, mikä oli niin
inhottavaa.
Kerran, kun pienokainen leikki kukkien keskellä kauniilla vainiolla,
tuli kova sadekuuro rapisten alas pilvistä. Kun hän huomasi kuinka
suuria ja raskaita ne pisarat olivat, jotka iskivät arkoihin
liljoihin, hän näytti käyvän levottomaksi kauniitten ystäviensä
puolesta. Hän kiiruhti suurimman ja ihanimman liljan luo ja
taivutti jäykän varren, joka kannatti kukkia, maata kohti, niin
että sadepisarat osuivat kupujen alapuoleen. Ja heti taivutettuaan
yhden kukkavarren hän kiiruhti toisen luo ja taivutti samalla
tavalla senkin, niin että kukkakuvut kääntyivät maata kohti. Ja
samoin kolmannen ja neljännen luo, kunnes kaikki niityn kukat olivat
suojatut ankaralta sateelta.
Sotamies naureskeli itsekseen katsellessaan pojan puuhaa. "Enpä usko,
että liljat ovat hänelle tästä kiitollisia", sanoi hän. "Jokainen
varsi on tietenkin katkennut. Muulla tavalla näitä kankeita kasveja
ei voi taivuttaa."
Mutta kun sadekuuro vihdoin lakkasi, näki sotamies pienen pojan
kiiruhtavan liljojen luo ja kohottavan ne pystyyn. Ja hänen
äärettömäksi ihmeekseen taivutti lapsi ilman pienintäkään vaikeutta
kankeat varret paikoilleen. Ei ainoakaan niistä ollut taittunut tai
vahingoittunut. Lapsi kiiruhti kukasta kukkaan ja kaikki pelastetut
liljat säteilivät pian täydessä loistossaan vainiolla.
Kun sotamies tämän huomasi, hän joutui ihmeellisen vihan valtaan.
Tuollainen lapsi! ajatteli hän. Käsittämätöntä, että hän saattoi
tehdä tuommoista mielettömän työtä. Millainen mies hänestä koituu,
kun hän ei kärsi nähdä liljankaan turmeltuvan? Mitenkähän hänen
kävisi, jos hänen täytyisi lähteä sotaan? Mitä hän tekisi, jos hän
saisi käskyn sytyttää tuleen talon, joka olisi täynnä vaimoja ja
lapsia, tai ampua upoksiin laivan, joka kelluisi veden päällä koko
miehistö mukanaan?
Taaskin hän tuli ajatelleeksi vanhaa ennustusta ja hän rupesi
pelkäämään, että se aika ehkä sittenkin oli tullut, jolloin se
saattoi käydä toteen. Koska tämäntapainen lapsi oli voinut syntyä,
ajatteli hän, niin ehkäpä tuo hirveä aika oli lähelläkin. Rauha
vallitsi nyt jo koko maailmassa ja luultavasti sodan päivä ei enää
koskaan valkenisi. Tästä lähtien muuttuu kaikkien ihmisten mieli
samanlaiseksi kuin tämän lapsen. He pelkäävät vahingoittaa toisiaan,
niin, he eivät edes henno turmella mehiläistä tai kukkasta. Suuria
urotöitä ei enää suoriteta. Ihania voittoja ei saavuteta eikä
kukaan enää pane toimeen loistavaa voittokulkuetta Capitoliumille.
Urhoollisella miehellä ei ole enää mitään toivomisen varaa.
Ja sotamies, joka yhä vielä toivoi uusia sotia ja halusi urotöillä
päästä valtaan ja rikkauteen, oli niin. suuttunut pieneen
kolmivuotiaaseen, että hän ojensi uhkaavasti keihäänsä pienokaista
kohti, kun tämä taas juoksi hänen ohitsensa.
Toisen kerran taas ei pienokainen koettanutkaan auttaa mehiläisiä tai
liljoja, vaan hän teki jotakin, joka tuntui sotamiehestä vieläkin
tarpeettomammalta ja epäkiitollisemmalta.
Oli kauhean kuuma päivä ja auringonsäteet, jotka paahtoivat
sotamiehen kypärää ja haarniskaa, kuumensivat ne siinä määrin,
että hän mielestään kantoi yllään tulipukua. Ohikulkevista näytti
siltä kuin hän olisi hirveästi kärsinyt kuumuudesta. Hänen silmänsä
tuijottivat verestävinä päässä ja nahka hänen huulissaan kurtistui,
mutta sotamies, joka oli karaistunut kestämään Afrikan erämaan
polttavaa hellettä, arveli, että tämä oli vain vähäpätöinen asia,
eikä hänen mieleensäkään juolahtanut siirtyä tavalliselta paikaltaan.
Päinvastoin hän mielihyvin tahtoi osoittaa ohitsekulkeville, kuinka
voimakas ja kestävä hän oli, niin ettei hänen tarvinnut etsiä
auringolta suojaa.
Hänen täten seisoessaan ja melkein paistuessaan elävältä, tuli pieni
poika, jolla oli tapana leikitellä vainiolla, äkkiä hänen luokseen.
Hän tiesi kyllä, ettei sotamies ollut hänen ystäviään, ja hän varoi
tavallisesti, ettei hän joutunutkaan liian lähelle hänen keihästään,
mutta nyt hän juoksi hänen luokseen, katseli häntä kauan ja tarkasti
ja kiiruhti sitten juoksujalkaa tietä pitkin. Kun hän hetken kuluttua
palasi takaisin, hän toi kahmalossaan ikään kuin maljassa muutamia
vesipisaroita.
Olisikohan lapsi nyt tehnyt sen tyhmyyden, että hän olisi juossut
hakemaan minulle vettä? ajatteli sotamies. Hänhän on aivan mieletön.
Eikö roomalainen sotilas muka kärsisi hiukan kuumuutta! Mitä varten
tuo poikanen juoksentelee auttamassa niitä, jotka eivät tarvitse
apua! Minä en kaipaa hänen armeliaisuuttaan. Toivoisin, ettei häntä
eikä ketään hänen kaltaistaan olisi maailmassa.
Pienokainen astui hyvin vitkaan. Hän piti sormensa lujasti yhteen
puristettuina, jotta ei mitään läikkyisi eikä vuotaisi! Lähestyessään
sotamiestä hän katseli niin huolissaan vesipisaraista, jota hän
kuljetti mukanansa, ettei hän huomannut tämän ryppyihin painunutta
otsaa eikä torjuvia katseita. Vihdoin hän seisahtui aivan sotilaan
eteen ja tarjosi hänelle vettä.
Hänen kulkiessaan olivat hänen paksut, vaaleat kiharansa valuneet yhä
alemmaksi otsaan ja silmille. Hän ravisti useita kertoja päätänsä
saadakseen hiukset pois tieltä ja voidakseen kohottaa katsettansa.
Kun se vihdoinkin hänelle onnistui ja hän huomasi kovan ilmeen
sotamiehen kasvoissa, hän ei kuitenkaan pelästynyt, vaan seisoi
paikoillaan ja kehoitti suloisesti hymyillen häntä juomaan tuomaansa
vettä. Mutta sotamies ei ollut halukas vastaanottamaan hyvyyttä
tältä lapselta, jota hän piti vihollisenaan. Hän ei silmännyt lapsen
kauniisiin kasvoihin, vaan seisoi jäykkänä ja liikkumatta eikä
osoittanut vähimmälläkään tavalla ymmärtävänsä, mitä lapsi hänestä
tahtoi.
Mutta poikanen ei tahtonut myöskään ymmärtää, että toinen aikoi
käskeä hänet luotaan. Hän hymyili yhä yhtä luottavaisesti, nousi
varpailleen ja ojensi kätensä niin korkealle kuin mahdollista, jotta
kookas sotamies helpommin voisi saada vettä.
Sotamies puolestaan oli loukkautunut siitä, että lapsi tahtoi häntä
auttaa, ja hän tarttui keihääseensä ajaakseen hänet karkuun.
Mutta tapahtui, että samassa kuumuus ja auringonpaiste virtasi niin
voimakkaasti sotamieheen, että hän näki punaisia liekkejä silmissään
ja tunsi aivojensa päässään sulavan. Hän pelkäsi auringon tappavan
hänet, jollei hän hetken kuluttua saisi virkistystä.
Ja kauhistuen sitä vaaraa, joka häntä uhkasi, heitti hän keihään
maahan, tarttui molemmin käsin lapseen, nosti hänet maasta ja imi sen
verran kuin saattoi vettä hänen käsistänsä.
Hän sai täten vain pari pisaraa kielelleen, mutta enempää ei
tarvittukaan. Heti kun hän tunsi veden huulillaan, tunkeutui
suloinen viileys hänen ruumiiseensa, eikä kypärä ja haarniska häntä
enää polttanut eikä painostanut. Auringonsäteet olivat kadottaneet
kuolettavan voimansa. Hänen kuivat huulensa pehmenivät jälleen, eikä
punaisia liekkejä hypellyt enää hänen silmissänsä.
Ennen kuin hänellä oli ollut aikaa huomata tätä kaikkea, oli hän
laskenut lapsen maahan ja tämä juoksi taas niitylle leikkimään.
Ihmeissään sotilas ajatteli itsekseen: Mitähän vettä tuo lapsi
minulle tarjosi? Se oli ihana juoma. Minun pitää todellakin osoittaa
hänelle kiitollisuuttani.
Mutta koska hän vihasi pienokaista, hän karkotti pian nuo ajatukset.
Sehän on vain lapsi, ajatteli hän, eikä hän tiedä, mitä hän
milloinkin tekee. Hän leikkii vain sitä leikkiä, mikä on hänelle
enimmin mieleen. Osoittavatkohan mehiläiset tai liljat hänelle
kiitollisuutta? Tuon pojan tähden ei minun tarvitse vaivautua. Hän ei
edes tiedä auttaneensa minua.
Hän oli jos mahdollista vieläkin suuttuneempi lapseen, kun hän pari
silmänräpäystä myöhemmin näki Betlehemiin sijoitettujen sotilaiden
päällikön astuvan portista ulos. Kas, ajatteli hän, mihin vaaraan
olin joutua tuon pienokaisen kujeiden vuoksi! Jos Voltigius olisi
astunut tästä ohitse hetkeäkin varhemmin, hän olisi nähnyt minut
lapsi sylissä.
Mutta päällikkö astui suoraan sotamiehen luo ja kysyi häneltä,
voisivatko he täällä puhua kenenkään heitä kuulematta. Hänellä
oli salaisuus ilmaistavana. "Jos siirrymme vain kymmenen askelta
portilta", vastasi sotilas, "ei kukaan voi meitä kuulla."
"Sinä tiedät", sanoi päällikkö, "että kuningas Herodes kerta toisensa
jälkeen on koettanut anastaa erään lapsen, joka kasvaa täällä
Betlehemissä. Hänen tietäjänsä ja pappinsa ovat sanoneet hänelle,
että tämä lapsi nousee hänen valtaistuimelleen, ja sitä paitsi he
ovat ennustaneet, että tämä uusi kuningas on perustava tuhatvuotisen
rauhan ja pyhyyden valtakunnan. Sinä ymmärrät siis, että Herodes
mielellään tahtoo tehdä hänet vaarattomaksi."
"Kyllä ymmärrän", sanoi sotamies innokkaasti, "mutta sehän pitäisi
olla helpoin asia maailmassa."
"Olisihan se hyvinkin helppoa", sanoi päällikkö, "jos kuningas vain
tietäisi, kuka kaikista Betlehemin lapsista on se oikea."
Sotamiehen otsa vetäytyi ryppyyn. "Sepä vahinko, etteivät hänen
tietäjänsä voi sitä selittää."
"Mutta nyt Herodes on keksinyt kavalan keinon, jonka avulla hän
luulee voivansa saattaa vaarattomaksi nuoren rauhanruhtinaan", jatkoi
päällikkö. "Hän lupaa suuren palkinnon jokaiselle, joka tahtoo häntä
auttaa."
"Mitä ikinä Voltigius käskee, se tulee tehdyksi palkkiotta ja
lahjattakin", sanoi sotamies.
"Kiitos", vastasi päällikkö. "Kuule siis kuninkaan aietta! Hän aikoo
viettää nuorimman poikansa syntymäpäivää juhlalla, johon kutsutaan
kaikki Betlehemin kaksi- ja kolmivuotiaat poikalapset ja heidän
äitinsä. Ja tässä juhlassa -- -- --"
Hän keskeytti puheensa ja nauroi, kun hän huomasi sotamiehen
kasvoille leviävän inhon ilmeen.
"Ystäväni", jatkoi hän, "sinun ei tarvitse pelätä, että Herodes
aikoisi käyttää meitä lastenhoitajina. Kallista nyt korvasi huulieni
tasalle, niin ilmoitan sinulle hänen aikeensa."
Päällikkö kuiskutteli kauan sotamiehen kanssa, ja kun hän oli
ilmoittanut hänelle kaikki, niin hän sanoi:
"Minun ei tarvinne sanoa sinulle, että vaiteliaisuus on
välttämätöntä, jotta aie onnistuisi."
"Tiedät, Voltigius, että voit luottaa minuun", sanoi sotamies.
Kun päällikkö oli poistunut ja sotamies taas seisoi yksin
vahtipaikallaan, katsoi hän, minne lapsi oli joutunut. Se leikitteli
yhä kukkien keskellä ja sotamies huomasi hämmästyksekseen
ajattelevansa, että se liiteli niiden keskellä yhtä keveästi ja
suloisesti kuin perhonen.
Äkkiä alkoi sotamies nauraa. "Se on totta", sanoi hän, "minun ei
tarvitse enää olla suutuksissani tuosta lapsesta. Hänetkin kutsutaan
Herodeksen juhlaan tänä iltana."
Sotamies seisoi vahtipaikallaan koko päivän, aina iltaan saakka, ja
oli jo aika sulkea yöksi kaupungin portit.
Kun se oli tehty, hän vaelsi kapeiden ja pimeiden katujen kautta
komeaan palatsiin, jonka Herodes omisti Betlehemissä.
Suunnattoman palatsin sisäpuolella oli suuri, kivetty piha, jota
rakennukset ympäröivät, ja niiden sivuilla oli kolme avonaista
parveketta, toinen toisensa päällä. Ylimmällä parvekkeella oli
kuningas määrännyt juhlan Betlehemin lapsille vietettäväksi.
Tämä parveke oli kuninkaan nimenomaisesta käskystä järjestetty siten,
että se muistutti katettua käytävää jossakin ihanassa yrttitarhassa.
Katossa kiertyi viiniköynnöksiä, joista riippui reheviä
viinirypäleitä, ja seinillä ja pilarien kyljissä seisoi pieniä
granaatti- ja appelsiinipuita, täynnä kypsiä hedelmiä. Lattialle oli
sirotettu riivittyjä ruusunlehtiä niin paksulti, että ne muodostivat
ikään kuin pehmeän maton, ja pitkin kaidepuita, katonreunustaa,
pitkin pöytiä ja matalia leposohvia oli kierretty valkoisista,
loistavista liljoista solmittuja seppeleitä.
Tässä kukkatarhassa oli siellä täällä suuria marmorialtaita,
joissa kultakimalteiset ja hopeanhohtoiset kalat uiskentelivat
läpikuultavassa vedessä. Puissa istui kirjavia kaukaisten maiden
lintuja ja häkissä oli vanha korppi, joka lakkaamatta jutteli.
Kun juhla alkoi, saapui lapsia ja äitejä parvekkeelle. Lapsille
puettiin ylle heti palatsiin tullessa valkoiset, purppurareunuksiset
vaatteet ja ruususeppele painettiin heidän tummille kiharoilleen.
Naiset tulivat komeina sisään punaisissa ja sinisissä puvuissaan,
päässä valkoiset hunnut, jotka riippuivat alas korkeista, suipoista
päähineistä, joita kultarahat ja ketjut koristivat. Jotkut kantoivat
lastaan olkapäällään, toiset taluttivat poikaansa kädestä, ja toiset
taas, joiden lapset olivat ujoja ja arkaluontoisia, olivat nostaneet
ne syliinsä.
Naiset kävivät istumaan parvekkeen lattialle. Heti kun he olivat
istahtaneet, asettivat orjat matalia pöytiä heidän eteensä ja niille
kannettiin oivallisia ruokia ja juomia, niinkuin kuninkaan juhlassa
sopikin, ja kaikki nämä onnelliset äidit rupesivat syömään ja juomaan
luopumatta ylpeästä, miellyttävästä arvokkaisuudestaan, joka on
Betlehemin naisten suurin kaunistus.
Pitkin parvekkeen seiniä, melkein kukkaskiehkuroitten ja
hedelmäpuiden peitossa seisoi sotamiehiä kaksinkertaisissa riveissä
täysissä varusteissaan. He seisoivat aivan liikkumatta, ikään kuin
heillä ei olisi ollut mitään tekemistä ympäristönsä kanssa. Naiset
eivät voineet kuitenkaan joskus olla heittämättä ihmettelevää
katsetta tähän rautapukuiseen joukkoon. "Arveleeko Herodes, ettemme
osaisi käyttäytyä? Luuleeko hän tarvittavan näin paljon sotamiehiä
meidän vartioimiseksemme?"
Mutta toiset kuiskasivat, että niin pitikin olla kuninkaan luona.
Aina kun Herodes pani toimeen juhlan, hänen talonsa oli täynnä
sotamiehiä. Heidän kunniaksensa nuo aseistetut sotamiehet seisoivat
vahdissa.
Juhlan alussa lapset olivat ujoja ja arkoja ja pysyttelivät äitiensä
vieressä. Mutta pian he alkoivat liikkua päästäkseen osallisiksi
niistä ihanuuksista, joita Herodes heille tarjosi.
Lumottu oli se maa, jonka kuningas oli luonut pienille vieraillensa.
Kun he vaelsivat parvekkeella, löysivät he mehiläispesiä, joista he
saivat riistää hunajaa ainoankaan äreän mehiläisen estämättä heitä.
He näkivät puita, jotka kumartaen taivuttivat hedelmistä raskaita
oksiaan heidän puoleensa. He löysivät eräässä nurkassa noitatemppujen
tekijöitä, jotka silmänräpäyksessä loihtivat heidän taskunsa täyteen
leikkikaluja, ja toisessa parvekkeen kulmauksessa eläintenkesyttäjän,
joka näytti heille pari niin kesyä tiikeriä, että he saattoivat
ratsastaa niiden selässä.
Mutta tämän paratiisin kaikkien riemujen joukossa ei ollut
kuitenkaan mitään, mikä olisi kiinnittänyt pienokaisten huomiota
samassa määrässä kuin pitkä sotamiesjono, joka seisoi liikkumatta
parvekkeen toisella sivustalla. Heidän silmiään viehättivät näiden
loistavat kypärät, ankarat, ylpeät kasvot ja lyhyet miekat runsaasti
koristetuissa huotrissaan.
Leikkiessään ja teuhtaroidessaan keskenään he kuitenkin lakkaamatta
ajattelivat sotamiehiä. He pysyttelivät vielä heistä loitolla, mutta
he halusivat päästä heidän läheisyyteensä nähdäkseen, olisivatko he
eläviä ja osasivatko he todellakin liikkua.
Leikki ja juhlailo kohosi yhä korkeammalle hetki hetkeltä, mutta
sotamiehet seisoivat yhä liikkumattomina. Pienokaisista tuntui aivan
käsittämättömältä, että ihmiset saattoivat seisoa niin lähellä näitä
viinirypäleitä ja kaikkia näitä herkkuja ojentamatta kättänsä ja
tarttumatta niihin.
Vihdoin yksi poikasista ei voinut enää hillitä uteliaisuuttaan.
Hän lähestyi hiljaa ja pakoon valmiina rautapukuista miestä, ja
kun sotamies yhä pysyi liikkumattomana, hän tuli yhä lähemmäksi.
Vihdoin hän oli niin likellä, että hän ylettyi koskettelemaan hänen
sandaaliensa hihnoja ja säärivarustuksiaan.
Silloin, ikään kuin tämä olisi ollut kauhea rikos, liikahtivat
samalla kertaa kaikki rautaihmiset. Hirveällä raivolla he hyökkäsivät
lasten kimppuun ja ottivat heidät kiinni. Toiset heilauttivat heitä
ikään kuin heittoaseita päänsä päällä ja viskasivat heidät lamppujen
ja kiehkuroitten välistä parvekkeen kaiteitten yli maahan, jossa he
kuolleina kolahtivat marmorikiveystä vasten. Toiset vetivät miekkansa
esille ja puhkaisivat lasten sydämet, toiset taas murskasivat heidän
päänsä seinää vasten, ennen kuin heittivät ruumiit yön pimentämälle
pihalle.
Hyökkäyksen ensi hetkenä vallitsi syvä hiljaisuus. Pienet ruumiit
liehuivat vielä ilmassa, vaimot olivat hämmästyksestä kivettyneet.
Mutta yhdellä kertaa kaikki nämät onnettomat heräsivät ja käsittivät,
mitä oli tapahtunut, ja hyökkäsivät kauheasti kirkuen sotamiesten
päälle.
Parvekkeella oli vielä jäljellä lapsia, joita ei ollut otettu
kiinni ensi hyökkäyksessä. Sotamiehet ajoivat niitä takaa ja
äidit heittäytyivät niiden eteen ja tarttuivat paljain käsin
paljastettuihin miekkoihin torjuakseen kuoliniskua. Muutamat vaimot,
joiden lapset jo olivat kuolleet, hyökkäsivät sotamiesten kimppuun,
tarttuivat heitä kurkkuun kiinni ja koettivat kostaa pienokaistensa
kuoleman yrittämällä kuristaa heidän murhaajiansa.
Tämän hirveän sekasorron aikana, jolloin kauheita huutoja kajahteli
palatsissa ja mitä julmimpia verituhoja tehtiin, seisoi sotamies,
jonka oli tapana vahtia kaupunginportilla, aivan liikkumattomana
portaitten yläpäässä, jotka johtivat alas parvekkeelta. Hän ei
ottanut osaa taisteluun eikä murhaamiseen; vain niitä vaimoja,
joiden oli onnistunut riistää lapsensa luokseen ja jotka koettivat
paeta heidän kanssaan alas portaita, hän uhkasi miekallaan, ja yksin
hänen näkönsäkin, kun hän seisoi siinä synkkänä ja liikkumattomana,
oli niin kauhistava, että pakenevat mieluummin heittäytyivät alas
parvekkeelta tai palasivat takaisin taistelun hälinään kuin yrittivät
henkensä uhalla tunkeutua hänen ohitsensa.
Voltigius teki tosiaankin oikein sijoittaessaan minut tähän paikkaan,
ajatteli sotamies. Nuori, ajattelematon sotilas olisi jättänyt
paikkansa ja mennyt toisten mukana melskeeseen. Jos olisin antanut
viekoitella itseni tästä pois, niin ainakin kymmenkunta lasta olisi
päässyt pakoon.
Tätä ajatellessaan hänen huomionsa kiintyi nuoreen vaimoon, joka
oli riistänyt lapsensa luokseen ja nopeasti paeten hyökkäsi nyt
häntä kohti. Ei kukaan niistä sotamiehistä, joiden ohi hänen täytyi
syöksyä, voinut sulkea häneltä tietä sen vuoksi, että he olivat
täydessä tappelussa toisten vaimojen kanssa, ja siten hän oli päässyt
aina parvekkeen päähän asti.
Kas tuossa yksi, joka on pääsemäisillään onnellisesti karkuun!
ajatteli sotamies. Ei kumpikaan ole haavoittunut. Jollen minä nyt
seisoisi tässä -- -- --
Vaimo tuli sotamiestä kohti aivan kuin lentämällä, eikä tällä ollut
aikaa tarkastaa vaimon eikä lapsen kasvoja. Hän ojensi vain miekkansa
heitä kohti, ja vaimo hyökkäsi sitä vastaan lapsi sylissä. Sotamies
odotti, että seuraavassa silmänräpäyksessä sekä hän että lapsi
kaatuisivat lävistettyinä maahan.
Mutta samassa kuuli sotamies ilkeää surinaa päänsä yläpuolelta ja
heti sen jälkeen hän tunsi kovaa kipua silmässänsä. Se oli niin kovaa
ja kiusallista, että hän huumautui, joutui typerryksiinsä ja miekka
putosi hänen kädestään maahan.
Hän kosketti kädellään silmäänsä, sai kiinni mehiläisen ja huomasi,
että pienen elukan pistin oli saanut aikaan tuon hirveän kivun. Hän
kumartui nuolennopeasti ottamaan ylös miekkansa ja toivoi, ettei
olisi liian myöhäistä seisahduttaa pakolaisia.
Mutta pieni mehiläinen oli tehnyt tehtävänsä erinomaisesti. Sinä
lyhyenä aikana, jolloin se oli sokaissut sotamiehen, oli nuoren äidin
onnistunut rientää hänen ohitsensa portaita alas, ja vaikka hän
nopeasti kiiruhti hänen jälkeensä, ei hän voinut häntä enää löytää.
Vaimo oli kadonnut eikä koko suuressa palatsissa kukaan voinut saada
hänestä selkoa.
Seuraavana aamuna seisoi sotamies muutamien toveriensa keralla
vahdissa kaupunginportin sisäpuolella. Oli varhainen aamu, ja raskaat
portit olivat vasta avatut. Mutta tuntui siltä, ikään kuin ei kukaan
olisi odottanut niiden aukaisemista tänä aamuna, sillä kaupungista ei
vaeltanut joukoittain maatyöntekijöitä niinkuin tavallisesti muulloin
aamulla. Yöllinen verilöyly oli herättänyt Betlehemin asukkaissa
sellaista kauhua, ettei kukaan uskaltanut lähteä kotoaan.
"Miekkani pantiksi", sanoi sotamies seisoessaan ja tähystellessään
ahdasta katua, joka johti portille, "luullakseni Voltigius on tehnyt
epäviisaan päätöksen. Paljon parempi, jos hän olisi pitänyt portit
suljettuina ja antanut etsiä joka talon kaupungissa, kunnes se
poikanen olisi löytynyt, joka pääsi eilen juhlasta pakoon. Voltigius
otaksuu, että vanhemmat koettavat viedä pois hänet täältä niin pian
kuin he saavat tietää, että portit ovat avoinna, ja hän toivoo, että
minä saan hänet kiinni juuri tällä portilla. Mutta pelkään, ettei
tämä laskelma ole viisas. Kuinka helposti he voivatkaan piilottaa
lapsen!"
Ja hän ihmetteli, koettaisivatkohan he piilottaa lapsen hedelmäkoriin
aasin selkään, vai johonkin suunnattomaan öljyruukkuun, vai
karavaanin viljapaalien joukkoon.
Seisoessaan ja odottaessaan että häntä koetettaisiin tällä tavalla
pettää, huomasi hän miehen ja vaimon, jotka kiireesti astuivat katua
myöten porttia kohti. He kulkivat nopeasti ja katselivat levottomasti
taaksensa, ikään kuin he pakenisivat jotakin vaaraa. Miehellä oli
kirves kädessä ja hän piteli siitä lujasti kiinni, ikään kuin hän
olisi päättänyt väkivallalla raivata itselleen tietä, jos joku
yrittäisi häntä estää.
Mutta sotamies ei tarkastellut niin paljon miestä kuin vaimoa.
Hän ajatteli, että tämä oli yhtä kookas kuin se nuori äiti, joka
edellisenä iltana pääsi häneltä karkuun. Hän huomasi myöskin, että
tämä oli heittänyt hameensa pään yli. Hän koetti siten ehkä salata,
ajatteli sotamies, että hänellä oli lapsi käsivarrellansa.
Mitä lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin oli sotamies näkevinään
vaimon käsivarrella olevan lapsen muodot, ylösnostetun hameen
alta. Olen varma siitä, että hän se eilen pääsi karkuun, ajatteli
sotamies. Minä en ehtinyt nähdä hänen kasvojansa, mutta minä tunnen
hänen kookkaan vartalonsa. Ja nythän hän tulee lapsi käsivarrellaan
koettamattakaan sitä salata. Minä en ollut uskaltanut toivoakaan
sellaista onnenpotkausta.
Mies ja vaimo jatkoivat nopeaa kulkuaan kaupunginportille. Varmaan he
eivät olleet odottaneet, että heitä täällä pidätettäisiin, sillä he
hytkähtivät pelosta, kun sotamies laski keihäänsä heidän eteensä ja
salpasi heiltä tien.
"Miksi kiellät meitä menemästä vainiolle työhömme?" kysyi mies.
"Saat heti mennä", sanoi sotamies, "minun pitää vain ensin saada
nähdä, mitä vaimosi on piilottanut hameensa alle."
"Mitä nähtävää siinä on?" sanoi mies. "Leipää ja viiniä hänellä on,
tämän päivän ravintomme."
"Ehkäpä puhut totta", sanoi sotamies, "mutta miksi sitten vaimosi
kääntyy pois, miksei hän hyvällä anna minun nähdä, mitä hän kantaa?"
"Minä en tahdo sinun näkevän sitä", sanoi mies. "Ja minä neuvoisin
sinua, että antaisit meidän mennä tästä ohi."
Samassa mies kohotti kirveensä, mutta vaimo tarttui hänen
käsivarteensa.
"Älä rupea tappelemaan!" pyysi vaimo. "Minä koetan muuta keinoa.
Annan hänen nähdä kantamukseni, ja olen varma siitä, ettei hän voi
tehdä sille mitään pahaa."
Ja ylpeästi ja luottavasti hymyillen kääntyi vaimo sotamiehen puoleen
ja heitti syrjään hameenliepeen. Se mitä vaimo piteli piilossa hameen
alla, loisti sotamiehen silmiin niin häikäisevän valkoisena, ettei
hän heti tiennyt mitä hän näki.
"Minä luulin, että sinulla oli lapsi käsivarrellasi", sanoi sotamies.
"Sinä näet, mitä minä kannan", vastasi vaimo.
Silloin vihdoinkin sotamies näki, että se mikä häikäisi ja loisti,
ei ollut muuta kuin kimppu valkoisia liljoja, samanlaisia, joita
vainiollakin kasvoi. Mutta näiden loisto oli paljon kirkkaampi ja
säteilevämpi. Sotamies tuskin saattoi niitä katsella.
Hän pisti kätensä kukkien keskelle. Hän ei voinut irtaantua siitä
ajatuksesta, että vaimo kantoi lasta, mutta hän ei tuntenut muuta
kuin viileitä kukanlehtiä.
Hän oli katkerasti pettynyt, ja vihoissaan hän olisi tahtonut vangita
sekä miehen että vaimon, mutta hän ymmärsi, ettei hän voisi selittää
mitään syytä sellaiseen menettelyyn.
Kun vaimo näki hänen hämmästyksensä, sanoi hän: "Etkö salli meidän
mennä?"
Sotamies otti ääneti pois keihään, jota hän piti portinaukon edessä,
ja astui syrjään.
Mutta vaimo veti jälleen hameensa kukkien yli ja katseli samalla
kantamustaan lempeästi hymyillen. "Minä tiesin, ettet voisi
tehdä sille mitään pahaa, kun saisit sen vain nähdä", sanoi hän
sotamiehelle.
Sitten he kiiruhtivat pois, mutta sotamies seisoi katsoen heidän
jälkeensä niin kauan kuin he olivat näkyvissä.
Ja seuratessaan heitä katseillaan oli hän mielestään taas aivan
varma, ettei vaimo kantanut käsivarrellaan liljakimppua, vaan
todellista, elävää lasta.
Seisoessaan ja katsellessaan yhä molempia vaeltajia hän kuuli
kovaa huutoa kadulta. Voltigius ja muutamat hänen miehensä tulivat
juoksujalassa.
"Pysähdytä heidät!" huusivat he. "Sulje portti heiltä! Älä päästä
heitä karkuun!"
Ja kun he ehtivät sotamiehen luo, kertoivat he päässeensä pelastuneen
poikasen jäljille. He olivat nyt etsineet häntä kotoa, mutta hän oli
taaskin paennut. He olivat nähneet hänen vanhempiensa pakenevan hänen
kanssansa. Isä oli voimakas, harmaapartainen mies, jolla oli kirves
olalla, äiti oli kookas nainen, jolla oli lapsi pään yli heitetyn
hameen peitossa.
Samassa kun Voltigius kertoi tätä, tuli eräs beduiini portista
ratsastaen hyvän hevosen selässä. Sotamies hyökkäsi sanaakaan
sanomatta ratsastajan luo. Hän riisti hänet väkivallalla alas hevosen
selästä, heitti hänet maahan, ja yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän
oli itse selässä ja ajaa hurautti tietä myöten.
* * * * *
Pari päivää myöhemmin sotamies ratsasti hirveän vuoristoerämaan
poikki, joka käsittää Juudean eteläisen osan. Hän ajoi yhä takaa
Betlehemin kolmea pakolaista ja oli aivan suunniltaan, kun tämä turha
takaa-ajo ei koskaan loppunut.
"Näyttää tosiaankin siltä, kuin nuo ihmiset osaisivat vaipua
maan alle", sanoi hän nureksuen. "Kuinka monta kertaa näinä
päivinä olenkaan ollut heitä niin lähellä, että olen juuri ollut
heittämäisilläni lasta keihäällä, ja kuitenkin he ovat päässeet
pakoon! Minä alan uskoa, etten koskaan saavuta heitä."
Hän tunsi rohkeutensa vajoavan, sillä hän oli huomaavinaan
taistelevansa jotakin ylivoimaista vastaan. Hän ajatteli, voisiko
olla mahdollista, että jumalat suojelivat näitä ihmisiä häneltä.
"Turha vaiva. Parasta kääntyä takaisin, ennen kuin menehdyn nälkään
ja janoon tässä autiossa maassa!" sanoi hän kerta toisensa jälkeen
itseksensä.
Mutta sitten hän joutui pelon valtaan ajatellessaan kotiintuloa,
jos hän palaisi asiaansa toimittamatta. Hän se jo kaksi kertaa oli
päästänyt lapsen pakoon. Ei ollut luultavaa, että Voltigius yhtä
vähän kuin Herodeskaan antaisi hänelle sellaista anteeksi.
"Niin kauan kuin Herodes tietää, että yksi Betlehemin lapsista
vielä elää, kärsii hän yhä edelleen samaa ahdistusta", sanoi
sotamies. "Luultavinta on, että hän koettaa lievittää tuskaansa
ristiinnaulitsemalla minut."
Oli kuuma sydänpäivä ja hän kärsi hirveitä tuskia ratsastaessaan
puuttomassa vuoriseudussa ja tiellä, joka kiemurteli syvissä
laakso-onkaloissa, joissa ei tuulen henkeä tuntunut. Sekä hevonen
että ratsastaja olivat vähällä menehtyä.
Useita tunteja sitten oli sotamies kadottanut pakolaisten jäljet ja
hän oli alakuloisempi kuin koskaan ennen.
Minun täytyy luopua aikeestani, ajatteli hän. Eipä tosiaankaan
kannata heitä sen pitemmälle seurata. He menehtyvät joka tapauksessa
tähän hirveään erämaahan.
Näin ajatellessaan hän huomasi kallionseinässä, joka kohosi lähellä
tietä, kaarevan rotko-aukon.
Hän ohjasi heti hevosensa aukolle. Minä lepään hetken aikaa viileässä
kallionrotkossa, ajatteli hän. Ehkäpä sitten voin jatkaa takaa-ajoa
uusin voimin.
Kun hän aikoi astua rotkoon, hän näki hämmästyksekseen jotakin
ihmeellistä. Molemmin puolin aukkoa kasvoi kaksi kaunista liljaa. Ne
seisoivat siinä korkeina ja suorina, täynnä kukkia. Niistä levisi
huumaava hunajantuoksu ja joukko mehiläisiä surisi niiden ympärillä.
Tämä oli niin harvinainen näky erämaassa, että sotamieskin teki
jotakin, mitä hän tuskin koskaan oli tehnyt. Hän taittoi suuren,
valkoisen kukan ja otti sen mukanaan kallion rotkoon.
Rotko ei ollut syvä eikä pimeäkään, ja heti kun hän astui sen holvin
alle, hän näki, että sisällä oli jo ennestään kolme vaeltajaa. Mies,
vaimo ja lapsi lepäsivät pitkänään maassa syvän unen helmassa.
Sotamies ei ollut koskaan tuntenut niin kovaa sydämentykytystä kuin
nähdessään tämän näyn. Siinä nyt olivat nuo kolme pakolaista, joita
hän niin kauan oli ajanut takaa. Hän tunsi heidät heti. Ja tässä
he nyt nukkuivat kykenemättöminä puolustautumaan ja kokonaan hänen
vallassaan.
Hänen miekkansa lensi kalisten huotrasta ja hän kumartui uinuvan
lapsen puoleen.
Hän kuljetti hiljaa miekan lapsen sydäntä kohti ja tähtäsi tarkalleen
voidakseen tappaa sen yhdellä iskulla.
Kesken iskua hän hetkeksi malttoi mielensä nähdäkseen lapsen kasvot.
Kun hän nyt tiesi olevansa varma voitostaan, tunsi hän julmaa
nautintoa katsellessaan uhriansa.
Mutta kun hän näki lapsen, kohosi jos mahdollista vieläkin hänen
ilonsa, sillä hän tunsi hänet samaksi pieneksi poikaseksi, jonka
hän oli nähnyt leikkivän mehiläisillä ja liljoilla kaupunginportin
ulkopuolella olevalla vainiolla.
Tietysti, ajatteli hän, minun olisi se pitänyt ymmärtää alusta
alkaen. Sen vuoksi olenkin aina vihannut tätä lasta. Hän se on tuo
ennustettu rauhanruhtinas.
Hän antoi miekan taaskin vaipua alemmaksi ajatellen: Kun lasken tämän
lapsen pään Herodeksen eteen, niin hän korottaa minut henkivartionsa
johtajaksi.
Antaessaan miekankärjen yhä lähestyä nukkujaa iloitsi hän sanoessaan
itsekseen: "Tällä kertaa ei ainakaan kukaan tule väliin ja riistä
häntä minun vallastani."
Mutta sotamies piteli yhä kädessään liljaa, jonka hän oli taittanut
rotkon-aukolla, ja kesken hänen ajatuksiansa lensi mehiläinen, joka
oli piiloutunut kupuun, häntä kohti ja kiersi suristen kerta toisensa
jälkeen hänen päänsä ympäri.
Sotamies vavahti. Hän muisti samassa mehiläiset, joita poikanen oli
kantanut pesään, ja hän muisti, että mehiläinen myöskin oli auttanut
lasta pakenemaan Herodeksen juhlasta.
Tämä ajatus hämmästytti häntä. Hän pidätti miekkaansa ja seisoi
kuunnellen mehiläistä.
Nyt hän ei enää erottanut pienen elukan surinaa. Mutta hänen siinä
aivan hiljaa seisoessaan kääntyi hänen huomionsa väkevään, suloiseen
tuoksuun, joka levisi hänen kädessään olevasta liljasta.
Silloin hän tuli ajatelleeksi niitä liljoja, joita pieni poikanen oli
auttanut, ja hän muisti, että liljakimppu oli peittänyt lapsen hänen
katseiltaan ja auttanut sitä pakoon kaupunginportilla.
Hän kävi yhä miettivämmäksi ja veti miekan puoleensa.
"Mehiläiset ja liljat ovat palkinneet hänelle hänen hyvyytensä",
kuiskasi hän itsekseen.
Hän tuli ajatelleeksi, että pienokainen kerran oli osoittanut
hänellekin hyvyyttä, ja syvä puna kohosi hänen kasvoilleen.
"Voiko roomalainen sotamies olla palkitsematta saamaansa palvelusta?"
kuiskasi hän.
Hän taisteli hetken aikaa itsensä kanssa. Hän ajatteli Herodesta ja
omaa haluansa tuhota tämän nuoren rauhan ruhtinaan.
"Minun ei sovi tappaa tätä lasta, joka on pelastanut minun henkeni",
sanoi hän kuitenkin lopuksi.
Ja hän kumartui alas ja asetti miekkansa lapsen viereen, jotta
pakolaiset herätessään ymmärtäisivät, mistä vaarasta he olivat
pelastuneet.
Silloin hän näki, että lapsi oli valveilla. Se makasi katsellen häntä
kauniilla silmillänsä, jotka tuikkivat kuin tähdet.
Ja sotamies notkisti polvensa lapsen edessä. "Herra, sinä olet
väkevä", sanoi hän. -- "Sinä olet väkevä voittaja. Sinua jumalat
rakastavat. Sinä voit tallata käärmeitä ja skorpioneja."
Hän suuteli lapsen jalkoja ja poistui sitten hiljaa luolasta, mutta
pienokainen makasi katsellen hänen jälkeensä suurin, ihmettelevin
lapsensilmin.