Vanhassa Juudan maassa kuljeskeli pouta, kuoppasilmäisenä ja
katkerana, surkastuneiden ohdakkeinen ja kellastuneen ruohon keskellä.
Oli kesäinen aika. Aurinko paahtoi paljaita vuorenselkiä, heikoinkin
tuulenhenki kohotti kalkkitomupilviä valkeanharmaasta maasta,
karjalaumat olivat kerääntyneet laaksoihin ehtyvien purojen reunoille.
Pouta käyskenteli ympäri ja tutki vesivaroja. Hän vaelsi Salomonin
lammille ja huomasi surukseen, että niiden kallioreunojen
sisäpuolella oli vielä paljon vettä. Sitten hän kulki kuuluisalle
Davidinkaivolle Betlehemiin ja näki sielläkin vettä. Sitten hän
vaelsi väsynein askelin valtamaantietä myöten, joka vie Betlehemistä
Jerusalemiin.
Kun hän oli kulkenut puolitiehen, hän näki Tietäjien kaivon lähellä
tienviertä ja hän huomasi heti, että se oli ehtymäisillään. Pouta
istahti kaivonkannelle, joka oli tehty yhdestä ainoasta suuresta
koverretusta kivestä, ja katseli alas kaivoon. Kiiltävä vesipeili,
joka tavallisesti näkyi aivan lähellä aukkoa, oli nyt vaipunut
syvälle ja lima ja pohjamuta oli liannut ja samentanut sen.
Kun kaivo näki poudan ruskettuneiden kasvojen kuvastuvan himmeään
peiliinsä, se läikähteli tuskissansa.
"Saa nähdä milloin sinä henkesi heität", sanoi pouta. "Et taida
löytää mitään vesisuonta tuolta alhaalta, joka antaisi sinulle uutta
eloa. Ja sateesta, Jumalan kiitos, ei voi olla puhettakaan ennen kuin
kahden, kolmen kuukauden kuluttua."
"Ole huoleti", huokasi kaivo. "Ei mikään minua pelasta. Paratiisista
sen lähteensilmän pitäisi tulla."
"Sitten en jätä sinua, ennen kuin kaikki on lopussa", sanoi pouta.
Hän huomasi, että vanha kaivo oli henkitoreissaan, ja hän tahtoi
ilokseen nähdä sen kuolevan pisara pisaralta.
Hän asettui hyvillä mielin istumaan kaivonkannelle ja iloitsi, kun
hän kuuli kaivon huokaavan syvyydessä. Hän nautti siitäkin, kun
janoiset matkamiehet tulivat kaivolle, laskivat sangon alas ja
vetivät sen jälleen ylös, eikä pohjassa ollut muuta kuin pari pisaraa
mudansekaista vettä.
Siten kului kokonainen päivä ja kun ilta pimeni, katsoi pouta jälleen
alas kaivoon. Alhaalla kimalteli vielä hiukan vettä. "Minä jään tänne
yöksi", huusi hän. "Älä pidä kiirettä! Kun valkenee sen verran, että
voin taas nähdä sinut, olen varma siitä, ettei sinua enää ole."
Pouta kyyristyi kokoon kaivonkatolle, ja kuuma yö, joka tuntui
vieläkin kauheammalta ja kiusallisemmalta kuin päivä, laskeutui yli
Juudan maan. Koirat ja sakaalit ulvoivat lakkaamatta ja janoiset
lehmät ja aasit vastasivat heille kuumista talleistansa. Kun tuuli
joskus liikahti, se ei vilvoittanut, vaan oli kuuma ja painostava
kuin suuren, nukkuvan hirviön läähättävä hengitys.
Mutta tähdet tuikkivat suloisimmassa loistossaan ja pieni kimalteleva
uusikuu levitti kaunista, vihreänsinertävää valoaan harmaille
kukkuloille. Ja tässä valossa näki pouta suuren karavaanin lähestyvän
kukkulaa, jossa Tietäjien kaivo sijaitsi.
Pouta istui ja katseli pitkää jonoa ja iloitsi taaskin mielessään
ajatellessaan kaikkea sitä janoa, joka lähestyi kaivoa ja joka ei
saisi pisaraistakaan vettä virkistyksekseen. Siinä oli niin monta
eläintä ja ohjaajaa, että he olisivat voineet tyhjentää kaivon,
vaikka se olisi ollut aivan täynnä. Äkkiä hänestä tuntui ikään
kuin tuossa yöllisessä karavaanissa olisi ollut jotakin outoa ja
aavemaista. Kaikki kameelit näkyivät ensin kummulta, joka kohosi
suoraan taivaanrantaa kohti, ikään kuin ne olisivat tulleet alas
taivaasta. Ne näyttivät myös suuremmilta kuin tavalliset kameelit ja
kantoivat kovin keveästi selkäänsä sälytettyjä raskaita kuormiansa.
Mutta hän ei voinut kuitenkaan ymmärtää muuta, kuin että ne olivat
ihan todellisia, sillä näkihän hän ne aivan selvästi edessään. Näkipä
hän senkin, että kolme etumaista eläintä oli dromedaareja, joiden
karva oli kiiltävän harmaa, ja että niillä oli komeat suitset ja
ripsumatot satuloissa; ja ratsastajat niiden selässä olivat kauniit
ja ylhäiset.
Koko jono pysähtyi kaivolle, dromedaarit laskeutuivat maahan
tehden kolme äkillistä nytkähdystä, ja ratsumiehet astuivat alas.
Kuormakameelit jäivät seisoalleen ja sitä mukaa kuin ne keräytyivät
paikalle, muodostivat niiden korkeat kaulat ja kyttyrät ja
omituisesti sälytetyt kuormat läpinäkymättömän tiheikön.
Ne kolme ratsastajaa, jotka olivat saapuneet dromedaarien selässä,
tulivat heti poudan luo ja tervehtivät häntä kohottaen käden
otsalleen ja rinnalleen. Hän näki, että heillä oli hohtavan valkoiset
vaatteet ja suunnattomat turbaanit, joiden ylälaitaan oli kiinnitetty
kirkkaasti kimalteleva tähti, joka loisti ikään kuin se olisi otettu
suoraan taivaalta.
"Me tulemme kaukaiselta maalta", sanoi yksi muukalaisista, "ja me
pyydämme sinua sanomaan meille, onko tämä todellakin Tietäjien kaivo."
"Siksi sitä tänään sanotaan", sanoi pouta, "mutta huomenna ei täällä
enää ole kaivoa. Se kuolee tänä yönä."
"Minä ymmärrän sen, koska näen sinut täällä", sanoi mies. "Mutta eikö
tämä ole yksi niitä pyhiä kaivoja, jotka eivät koskaan ehdy? Vai
mistä se on saanut nimensä?"
"Tiedän, että se on pyhä", sanoi pouta, "mutta mitä se auttaa?
Tietäjät ovat paratiisissa."
Matkustajat katsahtivat toisiinsa. "Tunnetko todellakin tuon vanhan
kaivon tarinan?" kysyivät he.
"Minä tunnen kaikkien kaivojen ja lähteitten ja purojen ja jokien
tarinat", sanoi pouta kopeasti.
"Kerro niistä meille iloksi!" pyysivät muukalaiset. Ja he kävivät
istumaan kaiken kasvillisuuden vanhan vihollisen ympärille ja
kuuntelivat.
Pouta karaisi kurkkuaan ja ryömi kaivonkannelle, aivan kuin
sadunkertoja korkealle istuimelleen, ja aloitti kertomuksensa.
"Meediassa Gabeksen kaupungissa, joka sijaitsee erämaan rajalla ja
joka sen vuoksi on minulle rakas tyyssija, eli monta vuotta sitten
kolme miestä, jotka olivat kuuluisat viisaudestaan. He olivat myös
hyvin köyhät, mikä oli varsin omituista, sillä Gabeksessa pidettiin
viisautta suuressa kunniassa ja sitä palkittiin hyvin. Mutta mitäpä
muuta he olisivat voineet ollakaan, kun yksi heistä oli kovin vanha,
toinen oli spitaalitautinen ja kolmas oli musta, paksuhuulinen
neekeri. Ihmisten mielestä ensimmäinen oli niin vanha, ettei hän
voinut opettaa heille mitään, toista he karttoivat tartunnan pelosta
ja kolmatta he eivät tahtoneet kuunnella sen vuoksi, että he luulivat
tietävänsä, ettei Etiopiasta koskaan ollut tullut mitään viisautta.
"Tietäjät lyöttäytyivät siten onnettomuudessaan yhteen. Päivin he
kerjäsivät saman temppelin portilla ja öisin he nukkuivat saman katon
alla. Siten heillä ainakin oli tilaisuutta lyhentää aikaa yhdessä
tutkistelemalla kaikkea ihmeellistä, mitä he huomasivat asioissa ja
ihmisissä.
"Eräänä yönä, kun he makasivat rinnatusten katolla, jossa kasvoi
punaisia, huumaavia unikkoja, heräsi vanhin heistä ja silmäiltyään
ympärilleen herätti molemmat toiset.
"'Ylistetty olkoon meidän köyhyytemme, joka pakottaa meidät makaamaan
ulkona!' sanoi hän toisille. 'Herätkää ja kohottakaa katseenne
korkeutta kohti!'
"'No niin', sanoi pouta hiukan lempeämmällä äänellä, 'sitä yötä ei
kukaan koskaan unohda, joka sen kerran on nähnyt. Avaruus oli niin
valoisa, että taivas, joka usein on kuin kiinteä holvi, näytti
syvältä ja läpikuultavalta ja lainehti aivan kuin meri. Valo välkehti
edestakaisin ja tähdet uiskentelivat eri syvyyksillä, toiset
valoaaltojen pohjalla, toiset niiden pinnalla.'
"'Mutta kauimpana ja korkeimmalla näkivät tietäjät heikon pimeyden
varjon. Ja tämä pimeys kiiti avaruuden läpi aivan kuin pallo
ja läheni lähenemistään, ja mitä lähemmäksi pallo tuli, sitä
valoisammaksi se muuttui, mutta se valkeni aivan kuin ruusut
-- antakoon Luoja niiden kaikkien kuihtua! -- kun ne puhkeavat
ummuistansa. Se suureni suurenemistaan, ja synkkä verho sen ympärillä
halkeili vähitellen ja valo puhkesi neljänä kirkkaana lehtenä sen
kupeille. Vihdoin, kun se oli yhtä lähellä kuin lähin tähti, se
pysähtyi. Silloin mustat kaistaleet taipuivat kokonaan syrjään
ja siitä puhkesi esiin toinen lehti toisensa jälkeen kauniisti
kimaltelevaa, ruusunpunaista valoa, kunnes se oli valmis ja loisti
tähtenä kaikkien muiden tähtien joukossa.'
"'Kun köyhät miehet sen näkivät, käsittivät he viisaudessansa, että
tänä hetkenä syntyi maailmaan voimakas kuningas, jonka valta
kohoaisi Kyyroksen ja Aleksanterin valtaa suuremmaksi. Ja he
sanoivat toisillensa: 'Menkäämme vastasyntyneen isän ja äidin luo ja
sanokaamme heille, mitä me olemme nähneet! Ehkäpä he antavat meille
palkaksi rahakukkaron tai kultaisen rannerenkaan.'
"He tarttuivat pitkiin matkasauvoihinsa ja lähtivät matkalle. He
kulkivat kaupungin läpi ja ulos kaupungin portista, mutta siellä
he hetken aikaa epäröivät, sillä nyt levisi heidän eteensä suuri,
kuiva, ihana erämaa, jota ihmiset inhoavat. Silloin he näkivät, että
uusi tähti loi kapean valonsäteen erämaan hiekalle, ja he vaelsivat
luottavaisina eteenpäin tähti oppaanansa.
"Koko yön he kulkivat aavaa hiekkakenttää ja pitkin matkaa he
keskustelivat nuoresta, vastasyntyneestä kuninkaasta, jonka he
näkisivät kultaisessa kehdossa, jalokivillä leikkimässä. Yön hetkien
kuluksi he puhelivat keskenään, miten he astuisivat hänen isänsä,
kuninkaan, ja äitinsä, kuningattaren eteen ja sanoisivat heille,
että taivas ennusti heidän pojallensa voimaa ja valtaa, kauneutta ja
onnea, vieläkin suurempaa kuin Salomon.
"He ylvästelivät siitä, että Jumala oli kutsunut heidät katsomaan
tähteä. He arvelivat keskenään, etteivät vastasyntyneen vanhemmat
voineet palkita heitä vähemmällä kuin kahdellakymmenellä kukkarolla
kultaa, ehkäpä he vielä antaisivat heille niin paljon, ettei heidän
enää tarvitsisi tuntea köyhyyden tuskia.
"'Minä olin väijyksissä erämaassa kuin jalopeura', sanoi pouta, 'ja
aioin janon tuskalla heittäytyä näiden vaeltajien kimppuun, mutta he
pääsivät minua pakoon. Tähti johdatti heitä koko yön, ja aamulla, kun
taivas valkeni ja muut tähdet kalpenivat, pysytteli se itsepäisesti
paikoillaan ja loi valonsa yli koko erämaan, kunnes se oli
johdattanut heidät keitaalle, mistä he löysivät lähteen ja hedelmiä
kantavan puun. Siellä he lepäsivät koko päivän ja vasta yöllä, kun he
taas näkivät tähden luovan säteensä erämaan hiekalle, jatkoivat he
matkaansa.'
"'Ihmisten mielestä', jatkoi pouta, 'se oli suloinen vaellus. Tähti
johdatti heitä, niin ettei heidän tarvinnut tuntea janoa eikä nähdä
nälkää. Se ohjasi heitä terävien ohdakkeitten yli, se vältti syvää,
löyhää pölyhiekkaa, he eivät joutuneet kovaan auringonpaahteeseen
eikä kuumiin erämaan myrskyihin. Tietäjät puhuivat alituisesti
keskenään: 'Jumala suojelee meitä ja siunaa vaellustamme. Me olemme
hänen lähettejänsä.'
"'Mutta vihdoin he joutuivat minun valtaani', jatkoi pouta. 'Näiden
tähtivaeltajien sydämet muuttuivat samanlaiseksi kuivaksi erämaaksi
kuin se, missä he itsekin vaelsivat. Heidän sydämeensä tunkeutui
hedelmätön kopeus ja tuhoava ahneus.'
"'Me olemme Jumalan lähettejä', toistivat tietäjät, 'vastasyntyneen
isä ei palkitse meitä liiaksi, jos hän lahjoittaa meille kullalla
kuormitetun karavaanin.'
"Vihdoin tähti kuljetti heidät kuuluisan Jordanin virran yli ja
Juudanmaan kukkuloita kohti. Ja eräänä yönä se pysähtyi Betlehemin
pienen kaupungin yläpuolelle, joka loisti vihreitten öljypuiden
keskellä vuorenharjanteella.
"Tietäjät etsivät katseillaan linnaa ja varustettua tornia ja
muuria ja kaikkea muuta, mikä kuuluu kuninkaan kaupunkiin, mutta
mitään sellaista he eivät nähneet. Ja mikä pahempi, tähden valo ei
johtanut heitä edes itse kaupunkiin, vaan se pysähtyi rotkon eteen
tienviereen. Aukon kautta hempeä valo soljui sisään ja osoitti
kolmelle vaeltajalle pienen lapsen, jota äiti sylissänsä uneen
tuuditti.
"Mutta vaikka tietäjät nyt näkivät, että tähden valo kruununa ympäröi
lapsen päätä, jäivät he kuitenkin rotkon ulkopuolelle seisomaan.
He eivät astuneet sisään ennustamaan pienokaiselle kunniaa ja
kuningaskuntia. He kääntyivät pois ilmaisematta itseänsä, he
pakenivat lapsen luota ja astuivat jälleen kukkulaa alas.
"'Olemmeko me lähteneet kerjäläisten luo, yhtä halpojen ja köyhien
kuin me itsekin olemme?' sanoivat he. 'Onko Jumala johdattanut
meidät tänne, jotta me pilkkaisimme häntä ja ennustaisimme kunniaa
lammaspaimenen pojalle. Tämä lapsi ei koskaan kohoa korkeammalle kuin
paimentamaan laumaansa näissä laaksoissa.'"
Pouta keskeytti kertomuksensa ja nyökkäsi vahvistukseksi päätään
kuuntelijoillensa. Enkö ole oikeassa? näytti hän kysyvän. On jotakin
erämaan hiekkaakin kuivempaa. Mutta ei mikään ole ihmissydäntä
hedelmättömämpää.
"Tietäjät eivät olleet kulkeneet kauaksi, ennen kuin he arvelivat
eksyneensä; he eivät varmaankaan olleet oikein seuranneet tähteä. Ja
he kohottivat katseensa löytääkseen jälleen tähden ja oikean suunnan.
Mutta silloin tähti, joka oli seurannut heitä aina itäiseltä maalta,
oli kadonnut taivaalta.
"Tietäjät joutuivat kiihtymyksen valtaan ja heidän kasvonsa ilmaisivat
syvää tuskaa.
"Se mitä nyt tapahtui", jatkoi puhuja, "oli ehkä ihmisten mielestä
iloa. Varmaa on, että kun tietäjät eivät enää nähneet tähteä, he
heti ymmärsivät tehneensä syntiä Jumalaa vastaan. Ja heidän kävi",
jatkoi pouta väristen, "samoin kuin maan syksyllä, kun ankarat
sateet alkavat. He vapisivat ikään kuin salamaa ja ukkosta peläten,
heidän olentonsa pehmeni ja nöyryys versoi kuin viheriä ruoho heidän
mielessänsä.
"Kolme päivää ja yötä he vaelsivat ympäri maata löytääkseen lapsen,
jota heidän tuli kumartaen rukoilla. Mutta tähti ei näyttäytynyt
heille, he eksyivät yhä enemmän ja tunsivat mitä suurinta surua ja
epätoivoa. Kolmantena yönä he saapuivat tälle kaivolle juomaan. Ja
silloin oli Jumala antanut heille anteeksi heidän syntinsä, niin että
kun he kumartuivat veden yli, he näkivät syvällä alhaalla tähden
kuvastuvan, joka oli johdattanut heitä itäiseltä maalta.
"Heti he näkivät sen myös taivaalla, ja se johdatti heidät uudestaan
Betlehemin rotkoon ja he polvistuivat lapsen eteen ja sanoivat: 'Me
tuomme sinulle kultamaljoissa pyhää savua ja kalliita yrttejä. Sinä
tulet suurimmaksi kuninkaaksi, mitä maailmassa on elänyt aina sen
luomisesta saakka sen katoamiseen asti.' Niin lapsi laski kätensä
heidän alaspainuneille päilleen ja kun he nousivat, hän oli antanut
heille lahjoja, suurempia kuin mikään kuningas olisi voinut heille
lahjoittaa. Sillä vanha kerjäläinen oli nuortunut ja spitaalitautinen
oli tullut terveeksi ja musta mies oli muuttunut kauniiksi ja
valkoiseksi. Ja sanotaan, että he olivat ihanat nähdä, että he
lähtivät pois ja tulivat kuninkaiksi kukin valtakuntaansa."
Pouta lakkasi kertomasta ja kaikki kolme muukalaista ylistivät häntä.
"Sinä kerroit hyvin", sanoivat he.
"Mutta minua ihmetyttää", sanoi yksi heistä, "etteivät tietäjät auta
kaivoa, joka osoitti heille tähden. Unohtavatko he kokonaan sellaisen
hyvän työn?"
"Eikö tämän kaivon pidä alituisesti elää", sanoi toinen muukalainen,
"muistuttaakseen ihmisille, että onni, joka katoaa kopeuden
kukkuloilla, palaa takaisin nöyryyden syvyydessä?"
"Ovatko vainajat huonompia kuin elävät?" sanoi kolmas. "Kuoleeko
niiden kiitollisuus, jotka paratiisissa elävät?"
Mutta kun he tämän sanoivat, hyökkäsi pouta huutaen pystyyn. Hän
oli tuntenut muukalaiset, hän ymmärsi, keitä matkustajat olivat. Ja
hän pakeni pois kuin raivostunut, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä,
miten tietäjät kutsuivat palvelijat luokseen ja taluttivat kaivon luo
kameelit, joilla kaikilla oli kuormanaan vesisäkkejä, ja täyttivät
ehtyvän kaivo paran vedellä, jonka he olivat tuoneet mukanaan
paratiisista.