Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Augustus oli Rooman keisarina ja
Herodes Jerusalemin kuninkaana.
Silloin tapahtui kerran, että hyvin suuri ja pyhä yö laskeutui yli
maan. Se oli pimein yö, mitä kukaan sitä ennen oli nähnyt, olisipa
voinut luulla, että koko maailma oli joutunut kellariholvin varjoon.
Mahdotonta oli erottaa vettä maasta, eikä tutuimmallakaan tiellä
voinut astua eteenpäin. Toisin ei voinut ollakaan, sillä taivaasta
ei tullut ainoatakaan valonsädettä. Kaikki tähdet olivat pysytelleet
kotosalla, ja hempeä kuu oli kääntänyt kasvonsa poispäin.
Ja yhtä syvä kuin pimeys oli myös hiljaisuus ja äänettömyys.
Virrat olivat pysähtyneet kesken juoksuansa, tuuli ei liikahtanut
ja haavankin lehdet olivat vapisematta. Ken meren rannalla olisi
astunut, hän olisi huomannut, ettei laine enää rantaan loiskinut,
ken korvessa olisi kulkenut, sen jalan alla ei hiekka olisi
narissut. Kaikki oli kivettynyttä ja liikkumatonta, jotta pyhä yö ei
häiriytyisi. Ruoho ei uskaltanut kasvaa, kaste ei voinut laskeutua
maahan eivätkä kukat rohjenneet tuoksua.
Tänä yönä petoeläimet eivät olleet liikkeellä, käärmeet eivät
pistäneet, koirat eivät haukkuneet. Ja vieläkin ihanampaa oli, ettei
ainoakaan eloton esine tahtonut häiritä yön pyhyyttä antamalla
käyttää itseään mihinkään pahantekoon. Ei mikään tiirikka olisi
avannut lukkoa, eikä mikään veitsi olisi kyennyt vuodattamaan verta.
Juuri tänä yönä kulki Roomassa vähäinen joukko ihmisiä keisarin
asunnolta Palatinukselta Forumin poikki Capitoliumille. Äsken
loppuunkuluneena päivänä olivat nimittäin neuvosherrat kysyneet
keisarilta, olisiko hänellä mitään sitä vastaan, että he
rakennuttaisivat hänelle temppelin Rooman pyhälle vuorelle. Mutta
Augustus ei heti antanut suostumustansa. Hän ei tiennyt olisiko
jumalille otollista, että hänellä olisi temppeli heidän rinnallansa,
ja hän oli vastannut, että hän ensin tahtoi yöllä uhrata haltiallensa
ottaakseen selkoa, mitä mieltä jumalat tästä asiasta olisivat. Hän se
nyt muutamien uskottujensa seuraamana lähti toimittamaan tätä uhria.
Augustus antoi kantaa itseään kantotuolissa, sillä hän oli vanha
ja Capitoliumin korkeat portaat rasittivat häntä. Hän piteli itse
häkkiä, jossa uhrattavat kyyhkyset olivat. Häntä eivät seuranneet
papit tai sotamiehet tai neuvosherrat, vaan ainoastaan hänen lähimmät
ystävänsä. Tulisoihtujen kantajat kulkivat hänen edellänsä, ikään
kuin raivatakseen tietä yön pimeydessä, ja hänen jäljessään kulkivat
orjat, jotka kantoivat kolmijalka-alttaria, hiiliä, veitsiä, pyhää
tulta ja kaikkea muuta, mitä uhria varten tarvittiin.
Matkalla keisari puheli iloisesti uskottujensa kanssa, ja sen vuoksi
ei kukaan huomannut yön tavatonta hiljaisuutta ja äänettömyyttä.
Vasta sitten, kun he Capitoliumin huipulla olivat saapuneet sille
tyhjälle paikalle, joka oli varattu uutta temppeliä varten, selvisi
heille, että jotakin tavatonta oli tekeillä.
Tämä yö ei saattanut olla samanlainen kuin kaikki muut, sillä
ylhäällä kallionreunalla he näkivät mitä ihmeellisimmän olennon.
He luulivat sitä ensin vanhaksi, vääristyneeksi öljypuun rungoksi,
sitten he luulivat, että ikivanha kivikuva oli vaeltanut Juppiterin
temppelistä kalliolle. Lopulta he eivät voineet otaksua sitä
miksikään muuksi kuin vanhaksi sibyllaksi.
Mitään niin vanhaa, niin ahavoitunutta, niin jättiläissuuruista he
eivät olleet koskaan nähneet. Tämä vanha nainen oli kauhuaherättävä.
Jollei keisari olisi ollut mukana, kaikki olisivat paenneet kotiin
vuoteisiinsa. "Hän se on", kuiskailivat he toisillensa, "jolla
on yhtä monta ikävuotta kuin on hiekkajyvästä hänen kotimaansa
rannikolla. Miksi hän juuri tänä yönä on tullut ulos luolastaan?
Mitä hän ennustaa keisarille ja valtakunnalle, hän, joka kirjoittaa
ennustuksensa puiden lehtiin ja tietää, että tuuli kuljettaa
oraakkelin sanan sille, jolle se on aiottu?"
He olivat sellaisen kauhun vallassa, että he kaikki olisivat voineet
heittäytyä polvilleen ja painaa otsansa maahan sibyllan vähimmästäkin
liikkeestä. Mutta tämä istui niin hiljaa, aivan kuin elottomana. Hän
istui kumarruksissa kallion uloimmalla reunalla ja tähysteli yöhön
varjostaen kädellään silmiänsä. Hän istui siinä, ikään kuin hän olisi
kiivennyt kalliolle paremmin nähdäkseen, mitä kaukana tapahtui. Hän
saattoi siis nähdä jotakin, hän, tämmöisenä yönä!
Samassa huomasi keisari ja koko hänen seurueensa, kuinka syvä pimeys
vallitsi. Ei kukaan heistä voinut nähdä edes kämmenen leveyden
päähän. Ja mikä hiljaisuus, mikä äänettömyys! Ei edes Tiberin
kumeata kohinaa voinut kuulla. Mutta ilma oli tukahduttaa heidät,
kylmänhiki helmeili otsalla ja kädet olivat kankeat ja voimattomat.
He arvelivat, että jotakin hirveätä tapahtuisi.
Mutta ei kukaan tahtonut osoittaa pelkoa, vaan kaikki sanoivat
keisarille, että enteet olivat hyvät: koko luonto pidätti henkeään
tervehtiäkseen uutta jumalaa.
He kehoittivat Augustusta jouduttamaan uhria ja sanoivat, että
vanha sibylla varmaan oli noussut rotkostansa tervehtiäkseen hänen
haltiaansa.
Mutta vanhan sibyllan huomio olikin niin kokonaan kiintynyt erääseen
näkyyn, ettei hän edes tiennyt Augustuksen tulleen Capitoliumille.
Hengessään hän oli kaukaisessa maassa ja siellä hän oli vaeltavinaan
suurella alangolla. Pimeässä hän satutti jalkansa alituisesti
johonkin, jota hän luuli turpeeksi. Hän kumartui ja koetteli
kädellänsä. Ei, ne eivät olleetkaan turpeita, vaan lampaita. Hän
kulki suurien lepäävien lammaslaumojen keskellä.
Nyt hän huomasi paimenten tulen. Se paloi keskellä kenttää, ja hän
pyrki sen ääreen. Paimenet nukkuivat tulen ääressä ja vieressään
heillä oli pitkät, teräväpäiset sauvat, joilla he puolustivat laumaa
villieläimiltä. Mutta eivätkö nuo pienet eläimet, joilla oli kiiluvat
silmät ja pörröiset hännät ja jotka hiipivät tulen ääreen, olleet
sakaaleja? Ja kuitenkaan paimenet eivät uhanneet niitä sauvoillansa,
koirat nukkuivat yhä edelleen, lampaat eivät paenneet ja villieläimet
painautuivat ihmisten viereen maata.
Kaiken tämän sibylla näki, mutta hän ei tiennyt mistään, mitä hänen
takanaan vuorella tapahtui. Hän ei tiennyt, että siellä pystytettiin
alttari, hiilet sytytettiin, pyhää savua suitsutettiin ja että
keisari otti häkistä kyyhkysen uhrataksensa sen. Mutta hänen kätensä
olivat niin tunnottomat, ettei hän kyennyt pitämään lintua kiinni.
Yhdellä siiven räpäytyksellä kyyhkynen vapautui ja katosi yöpimeään.
Kun tämä tapahtui, katsoivat hoviherrat epäillen vanhaan sibyllaan.
He luulivat, että hän oli syynä onnettomuuteen.
Saattoivatko he tietää, että sibylla mielestään yhä seisoi paimenten
hiillostulen luona ja että hän nyt kuunteli heikkoa ääntä, joka
värähteli kuolonhiljaisessa yössä? Hän kuunteli kauan ennen kuin hän
huomasi, ettei se tullutkaan maasta, vaan korkeudesta. Vihdoin hän
kohotti päänsä ja silloin hän näki valoisien, kimaltelevien olentojen
soljuvan ylhäällä pimeydessä. Ne olivat pieniä enkeliparvia, jotka
suloisesti laulaen ja ikään kuin etsien liitelivät edestakaisin
avaralla lakeudella.
Sibyllan kuunnellessa enkelien laulua valmistautui keisari uuteen
uhriin. Hän pesi kätensä, puhdisti alttarin ja otti vastaan toisen
kyyhkysen. Mutta vaikka hän ponnisteli kaikin voimin pitääkseen sitä
kiinni, liukui kyyhkysen liukas ruumis hänen kädestään ja lintu
pyrähti läpinäkymättömään yöhön.
Keisari kauhistui. Hän syöksyi polvilleen tyhjän alttarin eteen
ja rukoili haltiaansa. Hän rukoili häneltä voimaa torjumaan niitä
onnettomuuksia, joita tämä yö näytti ennustavan.
Sibylla ei kuullut tätäkään. Hän kuunteli koko sielullaan enkelien
laulua, joka kävi yhä voimakkaammaksi. Lopulta se tuli niin
äänekkääksi, että se herätti paimenet. He kohousivat kyynäspäilleen
ja näkivät loistavia parvia hopeasiipisiä enkeleitä, jotka liikkuivat
ylhäällä pimeydessä pitkissä leijailevissa riveissä aivan kuin
muuttolinnut. Toisilla oli kanteleita ja viuluja käsissään, toisilla
sitroja ja harppuja, ja heidän laulunsa kajahteli yhtä heleästi kuin
lapsennauru ja huolettomasti kuin leivosen liverrys. Kun paimenet sen
kuulivat, nousivat he mennäkseen vuoristokaupunkiin, josta he olivat
kotoisin, kertomaan ihmettä.
He kulkivat eteenpäin kapeaa, kiertelevää polkua, ja vanha sibylla
seurasi heitä. Äkkiä yö kävi valoisaksi vuorella. Suuri, kirkas
tähti syttyi heidän yllänsä ja vuoren huipulla sijaitseva kaupunki
kimalteli kuin hopea tähtivalossa. Kaikki harhailevat enkeliparvet
kiiruhtivat sinne riemuhuutojen kaikuessa ja paimenet kiirehtivät
askeleitaan melkein juoksujalkaa. Kun he ehtivät kaupunkiin,
he huomasivat, että enkelit olivat keräytyneet matalan tallin
yläpuolelle, lähelle kaupunginporttia. Se oli kurja olkikattoinen
rakennus, takaseinänä paljas kallio. Tähti loisti sen yläpuolella
ja yhä useampia enkeleitä keräytyi paikalle. Toiset istahtivat
olkikatolle tai asettuivat jyrkälle kallioseinälle talon taakse,
toiset leijailivat lepattavin siivin sen yläpuolella. Korkealla,
korkealla kirkastivat ilmaa loistavat siivet.
Samassa hetkessä kun tähti syttyi vuoristokaupungin yläpuolella,
heräsi koko luonto, ja miehet, jotka seisoivat Capitoliumin
kukkulalla, eivät voineet olla sitä huomaamatta. He tunsivat
raitisten ja hyväilevien tuulien tunkeutuvan avaruuden läpi, suloiset
tuoksut tulvailivat heidän ympärillään, puut humisivat, Tiber alkoi
kohista, tähdet tuikkivat ja kuu kohosi äkkiä korkealle taivaalle ja
valaisi maailmaa. Ja ilmasta lensivät maahan molemmat kyyhkyset ja
istahtivat keisarin olkapäälle.
Kun tämä ihme tapahtui, nousi Augustus ylpeän iloisena, mutta hänen
ystävänsä ja orjansa polvistuivat maahan. "Ave Caesar!" huusivat
he. "Haltiasi on antanut vastauksensa. Sinä olet se jumala, jota
Capitoliumin kukkulalla on palveltava."
Ja kunnioitus, jota ihastuneet miehet riemuiten keisarille
osoittivat, oli niin äänekästä, että vanha sibylla sen kuuli. Se
herätti hänet hänen näyistänsä. Hän kohosi paikaltaan kallion
reunalta ja astui ihmisten pariin. Tuntui siltä kuin synkkä pilvi
olisi kohonnut syvänteestä ja syössyt vuorenkukkulaa kohti. Hän oli
hirvittävä vanhuudessaan. Karhea tukka riippui harvoina suortuvina
hänen päänsä ympärillä, jäsenien nikamat olivat suuren suuret ja
tumma iho ympäröi ruumista kovana kuin kaarna, kurttu kurtun vieressä.
Suunnattomana ja kunnioitusta herättävänä hän astui kohti keisaria.
Toisella kädellään hän tarttui hänen ranteeseensa, toisella hän
viittasi kaukaista itää kohti.
"Katso!" sanoi hän käskevästi ja keisari kohotti silmänsä ja näki.
Avaruus avautui hänen silmiensä eteen ja katse tunkeutui kauas
itäiselle maalle. Ja hän näki kurjan tallin jyrkän kallion kupeella
ja avonaisessa ovessa muutamia polvistuneita paimenia. Tallin sisällä
oli nuori äiti polvillaan pienen lapsen vieressä, joka lepäsi
olkikuvolla lattialla.
Ja Sibyllan suuret, luisevat sormet viittasivat köyhään lapseen.
"Ave Caesar!" sanoi sibylla pilkallisesti nauraen. "Tuossa on se
jumala, jota Capitoliumin kukkulalla on palveltava!"
Silloin Augustus kauhistuen vetäytyi pois hänestä kuin mielipuolesta.
Mutta sibyllan valtasi voimakas tietäjähenki. Hänen himmeät silmänsä
alkoivat palaa, hänen kätensä kohousivat taivasta kohti, hänen
äänensä muuttui, niin ettei se tuntunut enää hänen omaltaan, vaan
siinä oli sellainen sointi ja voima, että se olisi voinut kuulua
yli koko maailman. Ja hän lausui sanoja, joita hän näytti lukevan
ylhäältä tähdistä:
Maailman uudistajaa Kapitoolissa palveltakoon,
hän Kristus, hän Antikristus lie, mut ei ihminen raihnas.
Kun hän tämän oli lausunut, hän hiipi pois kauhistuneiden miesten
keskeltä, laskeutui vitkalleen vuorenkukkulalta alas ja katosi.
Mutta Augustus kielsi seuraavana päivänä jyrkästi kansaa rakentamasta
hänelle temppeliä Capitoliumin kukkulalle. Sen sijaan hän rakensi
sinne pyhäkön vastasyntyneelle jumallapselle ja antoi sille nimeksi:
_Taivaan alttari_, Ara coeli.