Kun olin viiden vuoden vanha, kohtasi minua suuri suru. En luule,
että minulla koskaan on ollut sen suurempaa.
Silloin näet isoäitini kuoli. Aina siihen saakka hän joka päivä oli
istunut huoneessaan nurkkasohvassa ja kertonut satuja.
En voi muuta muistaa, kuin että isoäiti istui ja kertoi ja kertoi
aamusta iltaan, ja me lapset istuimme hiljaa hänen vieressään ja
kuuntelimme. Se oli ihanaa elämää. Sellaista elämää ei kellään muilla
lapsilla ollut.
En muista juuri paljon isoäidistäni. Muistan, että hänellä oli
kaunis, liidunvalkoinen tukka ja että hän kulki hyvin kumarassa ja
että hän aina istui ja kutoi sukkia.
Muistan senkin, että kun hän oli kertonut jonkin sadun, hän laski
kätensä minun pääni päälle ja sanoi: "Ja kaikki tämä on niin totta,
kuin että minä näen sinut ja sinä näet minut."
Minä muistan myöskin, että hän osasi laulaa lauluja, mutta sitä
hän ei tehnyt joka päivä. Eräs noista lauluista kertoi ritarista
ja merenhaltiasta, ja jokainen säkeistö loppui seuraavaan kertoon:
"Tuuli se puhaltaa ja aallot ne paisuu."
Sitten muistan pienen rukouksen, jonka hän opetti minulle, ja
virrenvärssyn.
Kaikista niistä saduista, joita hän minulle kertoi, on minulla vain
hämärä ja sekava muisto. Yhden ainoan muistan niin selvästi, että
voisin sen kertoa. Se on pieni kertomus Jeesuksen syntymästä.
Niin, siinä on melkein kaikki, mitä isoäidistäni muistan,
lukuunottamatta sitä, mikä on painunut syvimmälle mieleeni, nimittäin
sitä suurta kaipausta, kun hän oli poissa.
Muistan aamun, jolloin sohvannurkka oli tyhjä ja jolloin en
käsittänyt, miten saisin päivän kulumaan. Sen muistan. Sitä en
koskaan unohda.
Ja muistan, että meitä lapsia vietiin suutelemaan vainajan kättä.
Ja meitä peloitti suudella sitä, mutta silloin sanoi joku, että
viimeistä kertaa nyt saimme kiittää isoäitiä kaikesta siitä ilosta,
jonka hän meille oli tuottanut.
Ja minä muistan, että sadut ja laulut vietiin pois talosta pitkässä
mustassa arkussa ja etteivät ne koskaan palanneet takaisin.
Muistan, että jotakin oli kadonnut elämästä. Tuntui siltä kuin ovi
olisi suljettu kokonaiseen kauniiseen, lumottuun maailmaan, jossa me
ennen saimme vapaasti kulkea edestakaisin. Eikä kukaan enää kyennyt
sitä ovea avaamaan.
Ja minä muistan, että me lapset vähitellen opimme leikittelemään
nukeilla ja leikkikaluilla ja elämään niinkuin muut lapset, ja
silloin saattoi tuntua siltä, ettemme enää kaivanneet isoäitiämme tai
muistaneet häntä.
Mutta vielä tänäkin päivänä, neljänkymmenen vuoden kuluttua, kun
istun ja kokoilen niitä legendoja Kristuksesta, joita olen kuullut
kaukana itäisellä maalla, muistuu mieleeni pieni tarina Jeesuksen
syntymästä, jota isoäitini usein minulle kertoi. Ja minussa herää
halu kertoa se uudestaan ja liittää se kokoelmaani.
Eräänä joulupäivänä olivat kaikki muut lähteneet kirkkoon, paitsi
isoäiti ja minä. Luulen, että me olimme yksin koko talossa. Emme
päässeet mukaan sen vuoksi, että toinen oli liian nuori ja toinen
liian vanha. Ja olimme pahoillamme kumpikin, ettemme päässeet
joulukirkkoon joulukynttilöitä katselemaan.
Mutta istuessamme yksinämme alkoi isoäiti kertoa.
"Oli kerran mies", hän sanoi, "joka lähti keskellä pimeää yötä tulta
lainaamaan. Hän kulki tuvasta tupaan ja kolkutti. 'Hyvät ihmiset,
auttakaa minua!' sanoi hän. 'Minun vaimoni on äsken synnyttänyt
lapsen ja minun täytyy tehdä tulta, jotta hänellä ja lapsella olisi
lämmin.'"
Mutta oli sydänyö, niin että kaikki ihmiset nukkuivat. Ei kukaan
vastannut hänelle.
Mies kulki ja kulki. Vihdoin hän näki tulenvalon loistavan kaukaa.
Hän kulki silloin siihen suuntaan ja näki, että tuli paloi ulkona
kedolla. Valkoinen lammaslauma lepäsi tulen ympärillä, ja vanha
paimen istui vartioimassa laumaa.
Kun mies, joka tahtoi lainata tulta, saapui lampaitten luo, hän näki,
että kolme suurta koiraa lepäsi paimenen jaloissa. Hänen tullessaan
lähelle ne heräsivät kaikki kolme ja aukaisivat laajat kitansa ikään
kuin haukkuakseen, mutta ei ääntäkään kuulunut. Mies näki, että
niiden selkäkarvat kohosivat pystyyn, hän näki, että niiden terävät
hampaat Loistivat kiiltävän valkoisina tulenvalossa ja että ne
syöksyivät häntä vastaan. Hän tunsi, että yksi niistä tarttui hampain
hänen jalkaansa, toinen hänen käteensä ja kolmas tarrasi hänen
kurkkuunsa. Mutta leuat ja hampaat, joilla koirien olisi pitänyt
purra, eivät totelleet, eikä miehelle tullut vähintäkään vahinkoa.
Mies aikoi astua edemmäksi saadakseen mitä tarvitsi.
Mutta lampaat makasivat niin lähellä toisiaan, selkä selässä kiinni,
ettei hän päässyt eteenpäin. Silloin mies astui lampaitten selkiä
myöten tulen ääreen. Eikä kukaan eläimistä herännyt eikä liikahtanut.
Näin pitkälle oli isoäiti saanut rauhassa kertoa, mutta nyt en
malttanut olla keskeyttämättä häntä. "Miksi ne eivät sitä tehneet,
isoäiti?" kysyin. "Sen saat tietää hetken kuluttua", ja isoäiti
jatkoi kertomustaan.
"Kun mies oli aivan tulen lähellä, katsahti paimen häneen. Hän
oli vanha, äreä mies, joka oli epäystävällinen ja kova kaikille
ihmisille. Ja kun hän näki vieraan tulevan, hän tarttui pitkään,
teräväpäiseen sauvaansa, jota hän tavallisesti piti kädessään
paimentaessaan laumaansa, ja heitti sen häntä vastaan. Ja sauva
lensi viuhuen suoraan miestä kohti, mutta ennen kuin se osui häneen,
väistyi se syrjään ja lensi suhisten hänen ohitseen kauaksi kentälle."
Kun isoäiti oli ennättänyt kertoa näin pitkälle, keskeytin minä hänet
jälleen. "Isoäiti, miksi keppi ei tahtonut lyödä miestä?" Mutta
isoäiti ei huolinut vastata minulle, vaan jatkoi kertomustansa.
"Nyt mies astui paimenen luo ja sanoi hänelle: 'Hyvä ystävä, auta
minua ja lainaa minulle hiukan tulta! Vaimoni on äsken synnyttänyt
lapsen, ja minun pitää tehdä tulta, jotta hänen ja lapsen olisi
lämmin.'
"Paimen olisi mieluimmin kieltänyt, mutta kun hän ajatteli, että
koirat eivät voineet vahingoittaa miestä, että lampaat eivät olleet
paenneet häntä ja sauva ei tahtonut surmata häntä, niin hän pelästyi
hiukan eikä uskaltanut kieltää häneltä sitä, mitä hän pyysi.
"'Ota niin paljon kuin tarvitset!' sanoi hän miehelle.
"Mutta tuli oli palanut melkein loppuun. Ei ollut jäljellä enää puita
eikä oksia, ainoastaan suuri hiillos, eikä vieraalla ollut kihveliä
eikä kauhaa, millä hän olisi voinut kuljettaa punaisia hiiliä.
"Kun paimen sen huomasi, hän sanoi uudestaan: 'Ota niin paljon kuin
tarvitset!', ja hän iloitsi, ettei mies voisi viedä mukanaan mitään
tulta.
"Mutta mies kumartui, poimi hiiliä tuhasta paljain käsin ja pani
ne vaippaansa. Eivätkä hiilet kärventäneet hänen käsiään, kun hän
kosketteli niitä, eivätkä ne myöskään kärventäneet hänen vaippaansa,
vaan mies kantoi ne pois, ikään kuin ne olisivat olleet pähkinöitä
tai omenia.
"Mutta nyt keskeytettiin sadunkertoja kolmannen kerran. "Isoäiti,
miksi hiilet eivät tahtoneet polttaa miestä?"
"Sen saat kuulla", sanoi isoäiti ja kertoi edelleen.
"Kun paimen, joka oli niin ilkeä ja äreä ihminen, näki kaiken tämän,
hän alkoi ihmetellä itseksensä: 'Mikähän yö tämä mahtaa olla, kun
koirat eivät pure, lampaat eivät pelkää, keihäs ei tapa eikä tuli
polta?' Hän kutsui vieraan takaisin ja sanoi hänelle: 'Mikä yö nyt
on? Ja mistä johtuu, että kaikki osoittavat sinulle armeliaisuutta?'
"Silloin sanoi mies: 'Minä en voi sanoa sitä sinulle, jollet itse sitä
näe.' Ja hän tahtoi mennä tiehensä voidakseen pian tehdä tulta, jotta
vaimolla ja lapsella olisi lämmin.
"Mutta silloin mietti paimen, ettei hän tahtonut kadottaa miestä
kokonaan näkyvistään, ennen kuin sai tietää, mitä tämä kaikki saattoi
merkitä. Hän nousi maasta ja seurasi hänen jäljessään, kunnes hän
tuli sinne, mistä mies oli kotoisin.
"Silloin paimen näki, ettei miehellä ollut edes tupaa asuttavanaan,
vaan että hänen vaimonsa ja lapsensa makasivat vuorenrotkossa, jossa
ei ollut muuta kuin paljaat, kylmät kiviseinät.
"Mutta paimen ajatteli, että viaton lapsi raukka ehkä paleltuisi
kuoliaaksi rotkossa, ja vaikka hän oli kova mies, heltyi hänen
sydämensä ja hän tahtoi auttaa lasta. Hän irroitti repun
hartioiltansa ja otti sieltä esille pehmeän, valkoisen lammasnahan,
antoi sen vieraalle miehelle ja sanoi, että hän antaisi lapsen sillä
maata.
"Mutta samassa kun hän osoitti, että hän saattoi olla laupias,
aukenivat hänen silmänsä ja hän näki sellaista, mitä hän ei ennen
ollut nähnyt, ja kuuli mitä hän ei ennen ollut kuullut.
"Hän näki, että hänen ympärillään oli laaja piiri pieniä hopeasiipisiä
enkeleitä. Ja kullakin heistä oli harppu kädessä, ja kaikki lauloivat
ääneensä, että tänä yönä oli syntynyt vapahtaja, joka vapahtaisi
maailman synneistä.
"Silloin hän ymmärsi kaikkien tänä yönä olevan niin iloisia, ettei
kukaan tahtonut tehdä mitään pahaa.
"Eikä ainoastaan paimenen ympärillä ollut enkeleitä, vaan hän näki
niitä kaikkialla. Ne istuivat rotkossa ja ne istuivat vuorella ja ne
lentelivät taivaan alla. Ne astuivat suurena joukkona tietä myöten ja
kun ne kulkivat ohi, pysähtyivät ne ja katselivat lasta.
"Oli riemua ja oli iloa ja laulua ja leikkiä, ja kaiken tämän hän näki
pimeässä yössä, missä hän ei ennen ollut mitään huomannut. Ilon tunne
valtasi hänet, kun hänen silmänsä olivat auenneet, ja hän polvistui
maahan ja kiitti Jumalaa."
Mutta kun isoäiti oli kertonut näin pitkälle, huokasi hän ja sanoi:
"Mutta sitä, mitä paimen näki, voimme mekin nähdä, sillä enkelit
liitelevät taivaan alla joka jouluyö, jos me vain voimme heitä
erottaa."
Ja sitten isoäiti laski kätensä päälaelleni ja sanoi: "Pidä tämä
kertomus mielessäsi, sillä se on niin totta, kuin että minä näen
sinut ja sinä näet minut. Eivät kynttilät ja lamput sitä tee, eikä
kuu ja aurinko siinä mitään merkitse, mutta välttämätöntä on, että
meillä on sellaiset silmät, jotka voivat nähdä Jumalan kirkkauden."