VII.

"Nyt minä luulisin sen olevan parahiksi jäähtynyttä", sanoi Ragnfrid

tunnustellen haaleaa seosta saaveissa, "niin että voimme sekoittaa

käytteen."

Kristiina oli istunut panimon ovella kehräämässä, odottaessaan vierteen

jäähtymistä. Hän laski värttinän kädestään kynnykselle, irroitti

vaatteen tiinun ympäriltä, jossa oli käyteseosta, ja mittasi määrän

verran.

"Sulje ensin ovi", pyysi äiti, "ettei käy veto. -- Kuljet kuin unessa,

Kristiina", sanoi hän närkästyneenä.

Kristiina siivilöi käytteen saaveihin, Ragnfridin sekoittaessa. --

Geirhild Drivintytär kutsui Hattia, mutta hänen luokseen tuli Oden.

Tämä tuli auttamaan häntä oluenpanossa; hän pyysi palkaksi sen, mikä

oli tiinun ja tytön välissä. -- Se oli eräs satu, jonka Lauritsa oli

kertonut kerran hänen lapsena ollessaan.

-- Sen, mikä oli tiinun ja tytön välissä. -- Kristiinaa äikötti kuumuus

ja imelloksen haju pimeässä panimossa.

Pihamaalla oli Ramborg leikkimässä piiriä lapsiparven kanssa, nämä

lauloivat:

Kotka istui korkealla

Kultakynnet kiemuralla --

Kristiina kulki äitinsä perässä pienen etuhuoneen läpi, jossa oli

tyhjiä oluttynnyreitä ja kaikenlaista kilua. Sieltä johti ovi kapeaan

solaan, joka jäi panimon takaseinän ja viljapellon aidan väliin.

Sikalauma töykki toisiaan, puri ja vinkui, tapellessaan ulosheitetystä

lämpimästä mäskistä.

Kristiina varjosti kädellään silmiään keskipäivän kirkasta aurinkoa

vastaan. Äiti katsoi sikoja ja sanoi:

"Vähemmällä kuin kahdeksallatoista peuralla emme selviä."

"Luuletteko meidän tarvitsevan niin monta", sanoi tytär hajamielisesti.

"Meillä täytyy olla metsän riistaa läskin kera joka päivä", vastasi

äiti. "Ja lintuja ja jäniksiä saamme tuskin kokoon enempää kuin mitä

tarvitaan yksin ylistuvassa. Muista, että vieraita tulee toistasataa

henkeä -- palvelijoiden ja lasten kanssa -- ja vaikka kuinka paljon

köyhiä, jotka tulee ruokkia. Ja vaikka sinä ja Erlend lähtisittekin

pois viidentenä päivänä, jää tänne luultavasti sentään joitakuita

vieraita -- vähintäin viikon loppuun."

"Sinä voit jäädä tänne olutta vahtimaan, Kristiina", lausui Ragnfrid.

"Minun pitää mennä puuhaamaan ruokaa isällesi ja heinäntekijöille."

Kristiina nouti kehruuksensa ja kävi istumaan takaovelle. Hän työnsi

kuontalovarren kainaloonsa, mutta hänen kätensä vaipuivat syliin

värttinän kera.

Aidan takana välkkyivät viljan tähkät kuin hopea ja silkki

auringonpaisteessa. Joen pauhinan yli kuului silloin tällöin viikatteen

ääni saaresta -- toisinaan kuului miten ne kilahtivat kiveen. Isä ja

miehet panivat parastaan jouduttaakseen heinänkorjuun pois tieltä.

Hänen häissään oli kylliksi varustamista ilman sitäkin.

Lämmin mäski ja sioista lähtevä äikeä löyhkä sai hänet jälleen voimaan

pahoin. Ja puolipäivän helle pani pyörryttämään ja uuvuttamaan.

Kalpeana ja selkä jäykkänä hän odotti, että pahan tunne menisi ohi --

hän ei tahtonut uudestaan tuntea itseään sairaaksi.

Milloinkaan hän ei ollut tuntenut itseään tämmöiseksi. Eikä se

auttanut, että hän koetti lohduttautua sillä, ettei asia ollut varma,

saattoihan hän erehtyä. Sen, mikä oli tiinun ja tytön välissä --.

Kahdeksantoista peuraa. Toista sataa häävierasta. -- Kyllä ihmiset

saisivat naurun aihetta kun kävisi ilmi, että koko tämä homma oli pantu

toimeen vain vietellyn neidon naittamiseksi, ennenkuin --.

Ei. Hän viskasi kehruun pois ja lennähti pystyyn. Otsa panimon seinää

vasten oksensi hän alas nokulaismaahan, joka rehoitti paksuna kuin

turkki seinän vierustalla. Niissä vongersi kirjavanaan paksuja ruskeita

matoja -- se äikötti hänen mieltään yhä enemmän.

Kristiina pyyhkäisi kädellään hikisiä ohimoitaan. Kyllä se oli

sittenkin varma --.

Heidät oli päätetty vihkiä toisena sunnuntaina Mikonmessun jälkeen ja

häitä piti juotaman viisi päivää. Siihen oli alun kolmatta kuukautta.

Silloin se kai näkyisi jo päältä -- äiti ja toiset emännät huomaisivat

asian. Ne olivat aina niin viisaita sellaisessa, tiesivät tarkoin,

milloin joku oli raskaana, jo kuukausia ennen kuin Kristiina saattoi

ymmärtää, mistä he sen näkivät. Raukka -- hän on käynyt niin kelmeän

näköiseksi --. Kärsimättömästi Kristiina hankasi poskiaan, sillä hän

tunsi niiden olevan verettömän valkoiset.

Ennen hän oli useastikin ajatellut, että kai se olisi edessä kerran.

Eikä se ollut peloittanut häntä varsin paljon. Mutta se ei olisi

tuntunut samalta silloin kun he eivät voineet saada toisiansa

luvallisesti. Sitä katsottiin -- niin häpeäksi kylläkin tavallaan

ja synniksi myös -- mutta jos oli kysymyksessä kaksi nuorta, jotka

eivät _tahtoneet_ antaa erottaa toisiaan, ei unohdettu sitä seikkaa,

vaan puhuttiin heistä suopeudella. _Hän_ ei olisi hävennyt. Mutta

kun sellainen tapahtui kihlattujen välillä -- niin naurettiin sille

ainoastaan ja laskettiin karkeata pilaa. Hän ymmärsi itsekin, että se

oli naurettavaa; tässä he nyt valmistivat olutta ja sekoittivat viiniä,

piti teurastettaman ja leivottaman ja varustettaman häitä, joista

puhuttaisiin kauan -- ja hän, morsian, rupesi voimaan pahoin kun vaan

haistoikin ruokaa, hiipi hiestä märkänä nurkkien taakse ja oli

sairas --.

Erlend. Hän puri hampaansa yhteen vihasta. Tämä olisi voinut säästää

hänet tästä. Sillä Kristiina ei ollut tahtonut. Erlendin olisi tullut

muistaa, että ennen, kun ei Kristiina voinut turvata mihinkään muuhun

kuin hänen rakkauteensa, oli hän aina, aina ilolla suostunut tämän

tahtoon. Erlendin olisi pitänyt jättää Kristiina rauhaan kun hän yritti

estellä, koska se ei ollut hänen mielestään kaunista, että he koettivat

varastaa itselleen osaa toisistaan sen jälkeen kun isä oli yhdistänyt

heidän kätensä kummankin sukulaisten nähden. Mutta Erlend oli ottanut

hänet melkein väkisin, nauraen ja hyväillen, eikä Kristiina ollut

kyennyt näyttämään hänelle, että hän tarkoitti totta vastustelullaan.

Hän pistäytyi sisään katsomaan olutta ja palasi takaisin aidan ääreen.

Heikko tuulenhenki kiikutti välkkyvää viljaa. Kristiina ei muistanut

nähneensä peltoja noin sankkoina ja täysinä vielä milloinkaan. --

Joki kimelteli kaukana ja hän kuuli isänsä äänen -- hän ei eroittanut

sanoja, mutta saarelta kuului naurua.

Entäpä jos hän menisi isänsä luo kertomaan asiasta. -- Oli parempi

heittää koko touhu, toimittaa heidät yhteen kaikessa hiljaisuudessa

ilman kirkossa vihkimistä ja suuria pitoja -- nyt kun oli tärkeintä

vain saada hänet vaimon kirjoihin, ennen kuin kaikki huomaisivat hänen

kantavan Erlendin lasta.

Erlendille naurettaisiin, samoin kuin hänellekin tai vielä enemmän,

hänhän ei ollut mikään poikanen enää. Mutta hän se näitä häitä oli

tahtonut, oli tahtonut nähdä Kristiinan kruunupäänä morsiamena silkissä

ja sametissa -- oli tahtonut _sitä_, ja _myös_ tahtonut omistaa hänet

noina kätkettyinä, suloisina hetkinä. Kristiina oli taipunut hänen

tahtoonsa kaikessa. Hän oli totteleva häntä tässä toisessakin.

Kaiketipa Erlend oli näkevä kerran, ettei kukaan voinut saada molempia.

Hän oli puhunut suurista joulupidoista, jotka hän aikoi pitää Husabyssä

ensimmäisenä vuonna Kristiinan hoitaessa hänen kartanonsa emännyyttä --

hän tahtoi näytellä suvulleen ja tuttavilleen ja laajalle ympäristön

kansalle kaunista vaimoaan. Kristiina hymyili pilkallisesti. Tuo

saattoi tuskin käydä päinsä nyt.

Yrjönmessun aikoina se oli tapahtuva. Oli kuin hänen ajatuksensa

olisivat alkaneet seota, hänen sanoessaan itselleen, että

Yrjönmessunkulkueen aikaan hän oli synnyttävä lapsen. Häntä peloittikin

hiukan hän muisti äidin huudot, jotka olivat kaikuneet yli kartanon

kaksi vuorokautta umpeen, kun Ulvhild tuli maailmaan. Ylhäällä

Ulvsvoldissa oli kaksi nuorta vaimoa peräkkäin kuollut lapsivuoteeseen

-- ja Loptsgaardin Sigurdin molemmat ensimmäiset vaimot. Ja hänen oma

isoäitinsä, jonka jälkeen hän oli saanut nimensäkin --.

Mutta pelko ei sentään ollut ainoa tunne. Hän oli ajatellut viime

vuosina usein, huomatessaan yhä uudelleen käyvänsä kantamattomana että

kukaties se oli hänelle ja Erlendille aiottu rangaistus. Että hän

jäisi hedelmättömäksi. Että he saisivat odottaa odottamistaan sitä,

mitä olivat pelänneet ennen, toivoa yhtä turhaan kuin ennen olivat

tarpeettomasti pelänneet. Kunnes viimein huomaisivat, että heidät

kerran kannettaisiin Erlendin perintökartanosta, jolle tielle jäisivät.

Munan Pätkä asettuisi taloon poikineen heidän sijalleen ja Erlend olisi

pyyhkäisty pois suvusta.

Kristiina painoi kovasti kädellään sydänalaansa. Siellä se oli --

se mikä oli tiinun ja tytön välissä. Hänen ja koko maailman välissä

Erlendin laillinen poika. Hän oli jo koettanut keinoa, josta oli

kuullut Aashild-rouvan puhuvan kerran, ottanut verta oikeasta ja

vasemmasta kädestä. Poika hänellä oli. Toipa tämä sitten iloa tai

surua. -- Hän muisti omat kuolleet pikku veljensä, vanhempien suruisat

kasvot heidän puhuessaan niistä, muisti ne lukemattomat kerrat, jolloin

hän oli nähnyt heidät epätoivoisina Ulvhildin tähden, muisti yön,

jolloin Ulvhild kuoli, ja hän ajatteli kaikkea sitä surua, jota hän oli

tuottanut heille -- joka ei ollut vielä päättyvä siihen --.

Ja sittenkin, sittenkin. Kristiina painoi päänsä käsivartta vasten

aidan päälle; toisen hän yhä antoi olla sydänalallaan. Jos tuo

lapsi oli tuottava hänelle uusia suruja, jos se vaikka pakottaisi

hänet antamaan henkensä -- hän tahtoi sittenkin mieluummin kuolla

synnyttääkseen Erlendille pojan, kuin että heidän oli kuoltava

molempien kerran talon jäädessä tyhjäksi ja viljan kiikuttaissa

tähkäpäitään vieraille --.

Joku kävi porstuassa. Olut! ehti Kristiina ajatella -- minun olisi

pitänyt käydä sitä katsomassa aikaa sitten. Hän kohottausi -- ja

silloin Erlend kumartui esiin oven pihtipuun alta ja ilmestyi

auringonpaisteeseen -- loistavan iloisena.

"Tässäkö sinä seisot", hän sanoi. "Etkä tule edes vastaan", hän sanoi;

hän tuli Kristiinan luo ja kietaisi kätensä hänen ympärilleen.

"Hyvä ihminen, oletko sinä tullut tänne", virkahti Kristiina ihmetellen.

Erlend oli varmaan juuri hypännyt hevosen selästä -- hänellä oli vielä

viitta hartioillaan ja miekka vyöllä -- hän oli partainen, likainen

ja pölyssä. Hän oli puettu punaiseen mekkoon, joka lankesi poimuissa

kaulan ympäryksestä ja oli sivuilta auki melkein kainaloihin asti.

Heidän kulkiessaan panimon läpi ja pihaa ylös liehui puku hänen

ympärillään, niin että reidet näkyivät vyötäisiä myöten. Ihmeellistä --

Kristiina ei ollut milloinkaan huomannut hänen kulkevan vähän kumarassa

-- hän oli vain nähnyt, että hänellä oli pitkät, hoikat sääret, kapeat

nilkat ja pienet, kaunismuotoiset jalat.

Erlend oli saapunut miehissä, viiden miehen kera ja neljä irtohevosta

perässä. Hän kertoi Ragnfridille tulleensa hakemaan Kristiinan

tavaroita -- hän oli ajatellut Kristiinasta olevan mieluisampaa että

hänen tavaransa olisivat vastassa, hänen saapuessaan Husabyhyn? Ja

kun häiden piti olla niin myöhään syksyllä, saattoi olla hankalampaa

toimittaa ne perille silloin -- merivesi voisi pilatakin ne aluksessa.

Nidarholman apotti oli luvannut hänen lähettää ne Laurentiuksen

laivalla -- sen odotettiin lähtevän vesille Veöy'stä Maarian

Taivaaseennousunpäivän aikaan. Siksi hän oli tullut viemään tavaroita

Raumsdalin kautta niemelle.

Hän istui kodan ovella juoden olutta ja puhellen, Ragnfridin ja

Kristiinan kyniessä sorsia, jotka Lauritsa oli tuonut kotiin edellisenä

päivänä. Äiti ja tytär olivat kotona kahden, naisväki oli niityllä

haravoimassa. Erlend oli iloisen näköinen -- hän oli täysin tyytyväinen

itseensä, kun oli tullut taloon niin ymmärtäväisellä asialla.

Äiti lähti ulos ja Kristiina pisti linnut vartaaseen. Avonaisesta

ovesta näkyivät Erlendin miehet, jotka olivat viskautuneet siimekseen

pihamaan toiselle puolen, antaen oluthaarukan kiertää miehestä mieheen.

Itse tämä istui kynnyksellä, jutteli ja nauroi -- päivä paistoi hänen

paljaalle, sysimustalle päälaelleen, Kristiina eroitti siinä muutamia

harmaita haivenia. Niin, hän taisi pian täyttää kolmekymmentäkaksi --

mutta käyttäytyi kuin vallaton viikari. Kristiina tiesi, ettei hän

voisi kertoa tälle vaikeasta tilastaan -- kerkesihän tämä nähdä sen

myöhemminkin. Nauruisa hellyys vieri hänen mielensä pohjalla piilevän

kovan vihapallon yli kuten välkkyvä joki yli pohjan kivien.

Hän rakasti Erlendiä rajattomasti -- se täytti hänen mielensä, vaikka

hän koko ajan näki ja tunsi kaiken muunkin. Miten huonosti tuo hienoon

punaiseen mekkoon, hopeakannuksiin ja kultavyöhön puettu hovimies

sopikaan Jørundgaardin kotoisiin heinäkiireisiin. -- Kristiina huomasi

myös, ettei isä tullut kartanoon, vaikka äiti oli lähettänyt Ramborgin

viemään sanaa vieraan tulosta.

Erlend seisoi hänen vieressään ja laski käsivartensa hänen olkapäilleen.

"Voitko sinä ymmärtää", sanoi hän säteilevänä, "eikö sinusta ole

ihmeellistä, että kaikki tämä kiire käkeää meidän häitämme?"

Kristiina antoi hänelle suukon ja työnsi hänet luotaan -- kaatoi rasvaa

lintujen yli ja käski hänen mennä pois tieltä. Ei, hän ei tahtonut

sanoa sitä --.

* * * * *

Vasta illallisen aikaan Lauritsa tuli kartanolle -- yhdessä heinäväen

kanssa. Hänen pukunsa ei eronnut suuresti työväen pukimista, hänellä

oli värjäämätön polviin ulottuva sarkamekko ja leveälahkeiset housut

samasta kankaasta, hän kulki avojaloin, viikate olalla. Ainoa, missä

hänen pukunsa huomattavammin erosi palvelijoiden puvusta, oli, että

hänellä oli nahkainen hartiakaulus haukan tähden, joka istui hänen

olkapäällään. Hän talutti Ramborgia kädestä.

Lauritsa tervehti verrattain sydämellisesti vävyään ja pyysi tämän

suomaan anteeksi, ettei hän ollut tullut ennen -- heidän täytyi raataa

minkä kerkesivät töissä, sillä hänen täytyi tehdä kaupunkimatka

heinänteon ja viljanleikkuun välillä. Mutta kun Erlend ruokapöydässä

ilmoitti asiansa, muuttui hän tylyksi.

Hänen oli nyt mahdotonta antaa hevosia ja vaunurattaita. Erlend

vastasi, että hänellä oli itsellään neljä irtohevosta mukana. Lauritsa

arveli kerääntyvän vähintäin kolme kuormaa. Ja pitovaatteet tarvitsi

neito vielä luonaan sitäpaitsi. Ja makuuvaatteet, jotka oli valmistettu

Kristiinalle, tarvitsivat he kartanossa häissä, kun odotettiin

niin paljon vieraita. No, eihän sitten, tuumi Erlend. Kai siihen

keksittäisiin keino, miten ne saataisiin syksylläkin perille. Hän oli

vain tullut niin iloiseksi ja se oli kuulunut hänestä niin järkevältä,

kun apotti oli ehdottanut, että ne saisi viedä luostarin laivalla.

Apotti ei ollut unohtanut heidän sukulaisuuttaan. "Sen ne nyt muistavat

kaikki", sanoi Erlend hymyillen. Appiukon tyytymättömyys ei näyttänyt

vaikuttavan häneen mitään.

Päätettiin kuitenkin niin, että Erlend saisi lainata vaunut ja viedä

mukanaan kuormallisen sellaista tavaraa, jota Kristiina tarvitsi

ensimmäiseksi uudessa kodissaan.

Seuraavana päivänä oli sitten kovat pakkaushommat. Isot ja pienet

kangaspuut tuumi äiti lähettää jo nyt -- hänelle tulisi tuskin

jäämään enää kutomisaikaa ennen häitä. Ragnfrid ja tytär leikkasivat

irti kankaan, joka siinä oli nyt. Se oli värjäämätöntä sarkaa, mutta

hienoimmista, pehmeimmistä villoista valmistettu, johon oli kehrätty

mustan lampaan villoja pilkuiksi, määrätyn matkan päähän. Kristiina

ja äiti aukaisivat kankaan ja panivat sen nahkasäkkiin. Kristiina

ajatteli, että siitä saattoi tulla hyvä kasteliina -- ja kauniskin, kun

koristi sen punaisilla tai sinisillä nauhoilla.

Ompelutuolin, jonka Arne oli veistänyt kerran, saattoi myös panna

matkaan. Kristiina otti laatikosta kaikki ne kapineet, jotka hän

oli saanut Erlendiltä eri kerroilla. Hän näytti äidille sinisen

samettivaipan punaisine kuvioineen, jota hän oli kantava yllään

morsiusmatkallaan. Äiti käänteli ja katseli sitä ja koetteli kangasta

ja sisuspuolta.

"Tämä on ollut kallis vaippa", sanoi Ragnfrid. "Milloin on Erlend

antanut sinulle sen?"

"Hän antoi sen minulle luostarissa ollessani", sanoi tytär.

Kristiinan morsiusarkku, sama, johon äiti oli kerännyt hänelle kapioita

lapsesta asti, tyhjennettiin. Sen pinta oli veistetty neliskulmaisiin

levyihin, juokseva metsän eläin tai lintu jokaisen neliön keskellä,

jota ympäröi lehtikuvio. Morsiuspuvun Ragnfrid pani erääseen omaan

arkkuunsa. Se ei ollut vielä aivan valmis, he olivat ommelleet sitä

talven kuluessa. Se oli purppuranpunaisesta silkistä ja leikattu siten,

että se mukautui tiukasti ruumista myöten. Kristiina ajatteli, että se

tuli olemaan hänelle liian tiukka rintojen yli.

* * * * *

Illan suussa kuorma seisoi valmiiksi köytettynä katoksen alla. Erlend

aikoi lähteä varhain seuraavana aamuna.

Hän seisoi Kristiinan kanssa aitaa vasten, katsoen pohjoista kohden,

jossa tumma myrskypilvi varjosti laakson. Ukkonen jyrisi tunturien

takana -- mutta etelässä olivat rinteet ja joki keltaiset pistävässä

auringonpaisteessa.

"Muistatko rajuilmaa Gerdarudin metsässä", kysyi hän hiljaa,

leikitellen Kristiinan sormilla.

Kristiina nyökkäsi ja koki hymyillä. Ilma oli niin raskas ja

läkähdyttävä -- hänen päätään kivisti ja hän hiostui joka kerta henkeä

vetäessään.

Lauritsa tuli heidän luokseen portille ja puheli ilmasta. Ukkonen

teki harvoin tuhoja alhaalla laaksossa -- mutta Jumala tiesi, eikö

tunturilta alkaisi kuulua onnettomuuden sanomia.

Kirkon kohta oli musta kuin yöllä. Salama valaisi hevosparven, joka

seisoi yhteenpusertuneena ja levottomana mäellä kirkonportin edessä.

Lauritsa ei luullut niiden olevan tämän paikkakunnan hevosia -- ne

olivat pikemminkin Dovren puolelta, hän oli nähnyt hevosia laitumella

Jettan alla, vaan voihan niitä käydä sentään katsomassa, huusi hän

jyrinän läpi -- jos joukossa olisi joku hänen omansakin --.

Huikaiseva salama leikkasi auki mustan pilven -- kuului hirmuinen

rymähdys ja rätinä, niin ettei voinut eroittaa mitään muuta. Kaikki

kolme tekivät ristin merkin -- silloin leimahti uusi salama; oli kuin

taivas olisi revennyt rikki, kauhistuttava lumivalkoinen tulipatsas

putosi heidän päälleen -- he lensivät toisiansa vasten, seisoivat

suljetuin, soennein silmin ja tunsivat palaneen kiven katkua -- jyrinän

tukkiessa heidän korvansa.

"Pyhä Olavi, auta", sanoi Lauritsa hiljaa. "Katsokaa koivua, koivua",

kirkui Erlend: iso koivu pellolla näytti huojuvan -- sitten siitä

irtausi valtava oksa, joka vaipui maata kohti, repäisten pitkän

uurroksen runkoon.

"Syttyyköhän se palamaan --. Jeesus Kristus. Kirkon katto on tulessa",

huusi Lauritsa.

He katsoivat ja tuijottivat -- ei -- kyllä niinkin! Suomulautojen

välissä harjan alla hypähteli punaisi kieliä.

Molemmat miehet lähtivät juoksemaan pihamaan poikki. Lauritsa tempasi

auki kaikki talon ovet ja huusi sisään; väki tulvi ulos.

"Kirveitä, kirveitä -- piilukirveitä", huusi hän, "ja hankoja --"

hän juoksi heidän ohitseen talliin. Samassa hän tuli ulos taluttaen

harjasta Guldsveineniä, hyppäsi satuloimattoman hevosen selkään ja

alkoi painaa pohjoiseen; hänellä oli iso piilukirves kädessä. Erlend

lähti perästä -- kaikki miehet samoin; jotkut lähtivät ratsain, mutta

kaikki eivät jaksaneet hallita pelästyneitä eläimiä, vaan seurasivat

juosten. Viimeisinä tulivat Ragnfrid ja talon naiset sankoja ja

hulikoita kantaen.

Kukaan ei enää näyttänyt huomaavan rajuilmaa. Salamoiden valossa

näkivät he ihmisten virtaavan ulos rakennuksista alempana kylässä. Sira

Eirik juoksi jo mäkeä ylös oman väkensä seuraamana. Kuului kavioiden

jyryä sillalta -- miehiä ajoi ohi; heidän valkeiksi valahtaneet

kauhistuneet kasvonsa olivat käännetyt palavaan kirkkoa kohden.

Kävi heikko kaakkoistuuli. Pohjoinen seinä oli hyvässä palamisen

vauhdissa; läntisestä kirkon ovesta ei enää päässyt sisään. Mutta vielä

ei tuli ollut tarttunut eteläseinään eikä alttaripyörylään.

Kristiina ja muut Jørundgaardin naiset menivät kirkon eteläpuoleiselle

hautausmaalle aukosta, josta aita oli kaadettu maahan.

Valtava punainen lieska valaisi kirkon pohjoispuolella olevan lehdon

ja aukean, jossa oli hevosten liekatangot. Sinne ei päässyt kukaan

kuumuuden tähden -- risti välkkyi liekkien hohteessa. Se näytti aivan

kuin elävän ja kiemuroivan.

Tulen tuhinan ja teiskoamisen läpi kuului miesten kirveiden iskut

eteläseinän pystyhirsiin. Parvella oli toisia, jotka hakkasivat

ja takoivat toisten koettaessa repiä alas eduskäytävää. Joku huusi

Jørundgaardin naisille, että Lauritsa ja pari muuta miestä oli

seurannut Sira Eirikiä kirkkoon. Täytyi koettaa saada hakatuksi aukko

seinään -- kattolautojen välissä juoksenteli pieniä tulikielekkeitä

vähän joka paikassa. Jos tuuli kääntyisi tai hiljeneisi, pääsisi tuli

leviämään yli koko kirkon.

Sammuttamisen ajatteleminen oli turhaa; ei ollut aikaa laittaa ketjua

rantaan, mutta Ragnfridin käskystä asettuivat naiset riviin ja

toimittivat vettä pienestä purosta, joka juoksi tien läntistä laitaa

-- olihan siinä edes vähän millä valella kirkon eteläseinää ja miehiä,

jotka työskentelivät siellä. Monet itkivät ääneen jännityksestä ja

pelosta niiden tähden, jotka olivat tunkeutuneet palavaan kirkkoon,

sekä surusta kirkkonsa tähden.

Kristiina seisoi etumaisena naisten rivissä ottaen vastaan

vesiastioita, jotka kulkivat kädestä käteen -- hän tuijotti henkeä

vetämättä kirkkoon, missä isä ja Erlend varmaankin olivat.

Kuistin pylväät olivat alas revittyinä maassa, yhdessä mylläkässä

hirrenpäiden ja lastujen kanssa. Miehet puskivat kaikin voimin

pystyseinää -- joukko miehiä oli nostanut ilmaan hirren ja rynnisti

kohti.

Erlend ja yksi hänen miehistään ilmestyi ulos pienestä eteläisen kuorin

ovesta, he kantoivat isoa sakariston arkkua -- samaa, jonka päällä

Eirikin oli ollut tapana istua kuunnellessaan synnintunnustusta. Erlend

ja hänen palvelijansa kellistivät arkun kirkkomaalle.

Kristiina ei voinut kuulla, mitä Erlend huusi; tämä juoksi takaisin,

ylös parveen. Hän oli liikkeiltään pehmeä kuin kissa hypellessään

siellä -- päällysvaatteet hän oli viskannut yltään ja liehui paljaassa

paidassa, housuissa ja sukissa.

Toiset kuulivat mitä hän oli huutanut sakaristo ja kuori olivat

tulessa, kukaan ei voinut enää päästä ulos keskilaivasta tai eteläoven

kautta -- tuli sulki nyt molemmat tiet. Pari hirttä oli saatu irti

seinästä, Erlend oli ottanut palohangon, jolla kiskoi ja väänsi hirsiä

-- ne halkaisivat aukon kirkon seinään, ihmisten huutaessa, että heidän

tuli varoa, sillä katto saattoi luhistua alas ja sulkea pääsyn kirkossa

olijoilta, katto paloi hulmuten jo tälläkin puolella, ja kuumuus alkoi

käydä sietämättömäksi.

Erlend juoksi aukosta sisään ja auttoi ulos Sira Eirikin. Pappi tuli

esiin kantaen sylissään alttarin pyhiä astioita.

Hänen perästään tuli ulos eräs nuori poika, suojellen kädellään

kasvojaan korkean kulkueristin työntyessä hänen ohitseen. Lauritsa tuli

viimeisenä. Hän piti silmiään kiinni savun tähden -- hän horjui raskaan

ristiinnaulitun kuvan alla, jota hän kantoi sylissään, se oli paljon

pitempi häntä itseään.

Ihmiset juoksivat avuksi ja toivat heidät pihamaalle. Sira Eirik

kompastui, putosi polvilleen ja astiat vierivät pitkin mäkeä.

Hopeakyyhkynen aukeni ja ehtoollisleipä putosi maahan -- pappi nosti

sen ylös, hankasi sitä ja painoi sen huulilleen, kaiken aikaa itkien;

hän suuteli kullattua kuvapäätä, joka oli ollut alttarin yläpuolella,

ja jossa oli Pyhän Olavin hiuskarvoja ja kynsiä.

Lauritsa Bjørgulfinpoika seisoi vielä pidellen ristiä. Hänen kätensä

olivat pitkin sen poikkipuita ja hän nojasi päätään Kristuksen kuvan

olkapäätä vasten; oli kuin Vapahtaja olisi taivuttanut kauniit,

murheelliset kasvonsa lohduttaen hänen puoleensa.

Katto oli alkanut luhistua alas kappale kappaleelta -- palava

hirrenpätkä ponnahti irti ja sattui isoon tapulin kelloon kirkonportin

luona. Kello kumahdutti syvän valitusäänen, joka häipyi pitkäksi

huminaksi, hukkuen tulen räiskeeseen.

Kukaan ei ollut pitänyt silmällä rajuilmaa -- koko toimitus ei ollut

kestänyt kauan, mutta sitäkään tuskin kukaan tiesi. Nyt jymisi ja

salamoi kaukana etelänkin puolella, sade, jota oli kestänyt vähän

aikaa; lisääntyi ja tuuli taukosi.

Mutta yhtäkkiä näytti siltä kuin tulinen purje olisi nostettu maasta --

silmänräpäys, ja viuhkaisten levisi se kirkon laidasta toiseen.

Ihmiset juoksivat kirvelevää kuumuutta pakoon. Erlend oli samassa

Kristiinan vieressä, vetäen häntä alamäkeen. Hän katkusi palaneelle --

Kristiinan käteen tarttui takku palanutta tuhkaa, hänen sivellessään

tämän päätä ja kasvoja.

He eivät voineet kuulla toistensa ääntä melussa. Mutta Kristiina näki,

että Erlendin kulmakarvat olivat korventuneet ihoa myöten, että hänellä

oli palohaavoja kasvoissa ja että hänen paidassaan oli palaneita

paikkoja. Hän nauroi ja veti Kristiinaa muassaan toisten jälkeen.

Kansa seurasi itkien vanhaa pappia ja Lauritsa Bjørgulfinpoikaa, joka

kantoi ristiinnaulitun kuvaa.

Kirkkomaan päässä asetti Lauritsa sen kädestään puuta vasten ja vaipui

istualleen, rikotun aidan päälle. Sira Eirik istui jo siinä -- hän

ojensi kätensä palavaa kirkkoa kohden.

"Hyvästi, hyvästi Olavinkirkko. Jumala siunatkoon sinua, oma

Olavinkirkkoni, Jumala siunatkoon sinua jokaisesta hetkestä, jonka olen

laulanut ja saarnannut sisälläsi -- sinä Olavinkirkko, hyvää yötä,

hyvää yötä --"

Kylänväki itki hänen kanssaan. Sade kasteli heidät, mutta kukaan ei

ajatellut lähteä. Vesi ei näyttänyt heikentävän palavan tervapuun

kuumuutta -- sieltä lenteli kaiken aikaa kekäleitä ja palavia lastuja.

Ja samassa tömähti kattohirsi alas, sinkauttaen ilmaan sankan

kipunasateen.

Lauritsa istui toinen käsi silmällä; toinen oli hänen polveaan pitkin,

ja Kristiina näki, että hiha oli veressä hartioilta alas asti ja verta

valui hänen sormiaan pitkin. Hän meni hänen luokseen ja kosketti isää.

"Ei kai se liene sen pahempaa -- jotakin putosi hartioilleni", hän

sanoi katsoen ylös. Hän oli kalmankalpea, huuletkin olivat harmaat.

"Ulvhild", kuiskasi hän sydäntäsärkevästi ja katseli liekkeihin.

Sira Eirik kuuli hänen sanansa ja laski kätensä hänen olalleen.

"Ei tämä herätä lastasi, Lauritsa -- hän nukkuu yhtä syvästi, vaikka

hänen sijansa palaisi", hän sanoi. "Ei hänen hengellinen kotinsa silti

ole kadonnut, kuten meidän muiden tänä iltana."

Kristiina peitti kasvonsa Erlendin rintaa vasten -- seisoi siinä ja

tunsi tämän kädet ympärillään. Silloin hän kuuli isän kysyvän vaimoaan.

Joku vastasi, että oli nähty jonkun naisen joutuvan synnytysvaivoihin

säikähdyksestä; hänet oli kannettu alas pappilaan ja Ragnfrid oli

lähtenyt mukaan.

Kristiina muisti jälleen sen, minkä hän oli unohtanut siitä asti kun

he olivat huomanneet kirkon syttyneen palamaan. Hänen ei olisi pitänyt

tulla katsomaan tätä. Etelälaaksossa oli eräällä miehellä punainen

läiskä yli puolen kasvojen; sanottiin hänen tulleen sellaiseksi siksi,

että hänen äitinsä oli nähnyt tulipalon kantaessaan häntä. Kallis, pyhä

Neitsyt Maaria, rukoili hän hartaudella, älä anna sikiölleni koitua

vahinkoa tästä --.

Toisena päivänä oli päätetty pitää kokous kirkonmäellä -- miehet

tahtoivat neuvotella uuden kirkon rakentamisesta.

Kristiina meni tapaamaan Sira Eirikiä Romundgaardiin, ennenkuin tämä

lähti käräjiin. Kristiina kysyi papilta, luuliko tämä, että hänen tuli

pitää tätä tapausta merkkinä. Ehkä oli Jumalan tahto, että hänen tuli

kertoa isälleen olevansa arvoton seisomaan morsiuskruunun alla; olisi

laatuisampaa, jos hänet annettaisiin Erlend Nikulauksenpojalle vaimoksi

ilman kunniajuhlia.

Mutta Sira Eirik kuohahti ja hänen silmänsä säkenöivät suuttumuksesta.

"Luuletko sinä Jumalan piittaavan niin suuresti siitä, missä te nartut

lentelette ja rienaatte itsenne, että hän antaisi kauniin, kunniakkaan

kirkon palaa sinun tähtesi! Heitä pois ylpeytesi äläkä tee äidillesi

ja Lauritsalle sellaista surua, jota he tuskin voittaisivat koskaan.

Ellet kanna kruunuasi kunnialla juhlapäivänäsi --. on se paha sinulle,

mutta sitä paremmin te tarvitsette Erlendin kanssa vihkimistä yhteen

liitettäessä. Jokaisella on omat syntinsä tunnollaan; siksi tämä

onnettomuus kaiketi on kohdannut seurakuntaamme. Paranna tapasi, sinä,

ja auta meitä saamaan jälleen pystyyn tämä kirkko, sinä ja Erlend."

Kristiina tuumi, ettei hän kuitenkaan ollut saanut sanotuksi viimeistä

asianhaaraa -- mutta rauhoitti tuntonsa.

Hän lähti miesten kanssa käräjiin. Lauritsa tuli sinne käsi siteissä ja

Erlendilla oli monta palohaavaa kasvoissa, se näytti ilkeän näköiseltä,

mutta itse hän vaan nauroi. Mikään haavoista ei ollut suuri ja hän

sanoi toivovansa, etteivät ne rumentaisi häntä enää sitten kun hän

seisoi vihillä. Hän nousi seisoalleen Lauritsan jälestä ja lupasi

uhrata kirkolle neljä hopeamarkkaa ja kihlattunsa puolesta, Lauritsan

suostumuksella, lohkareen Kristiinan tiluksista pitäjässä.

Erlendin täytyi jäädä viikoksi Jørundgaardiin haavojaan hoitamaan.

Kristiina huomasi että Lauritsa oli alkanut pitää enemmän vävystään

tulipalon jälkeen, miehet tuntuivat nyt olevan täysin hyviä ystäviä.

Silloin hän ajatteli, että isä ehkä voisi ruveta pitämään Erlend

Nikulauksenpojasta niin paljon, että hän tuomitsisi heitä lempeämmin

eikä antaisi asian koskea itseensä niin raskaasti kuin Kristiina oli

pelännyt, sen ajan ehtiessä, jolloin isä huomaisi heidän rikkoneen

häntä vastaan.