Kihlajaispidot lykättiin useasta syystä; niiden oli määrä olla
vasta uutena vuotena, mutta Lauritsa suostui siihen, että häitä ei
siirrettäisi silti; niiden piti olla heti Mikonmessun jälkeen, niinkuin
ensimmäinen päätös kuului.
Niin Kristiina sitten eleli Jørundgaardissa Erlendin laillisena
morsiamena. Yhdessä äitinsä kanssa hän tarkasteli kapioita, joita oli
koottu hänen varalleen, koettaen lisätä vuodevaate- ja pukuvarastoaan
vieläkin runsaammaksi, sillä Lauritsa tahtoi, ettei missään saanut
säästää, koska hän nyt kerran oli antanut tyttärensä Husabyhyn.
Kristiina ihmetteli, ettei hän ollut iloisempi. Mutta kaikesta
kiireestä huolimatta ei oikeata iloa tahtonut syntyä Jørundgaardissa.
Vanhemmat kaipasivat kovasti Ulvhildiä, sen hän näki. Mutta hän ymmärsi
myös näiden käyneen hiljaisiksi ja ilottomiksi. He olivat hyviä häntä
kohtaan, mutta heidän puhuessa hänelle hänen sulhasestaan huomasi
Kristiina heidän tekevän sen hyvitelläkseen ja ilahduttaakseen häntä;
he eivät tehneet sitä siksi, että heitä itseään olisi haluttanut
puhua Erlendistä. Eivätkä he olleet tulleet iloisemmiksi Kristiinan
tulevasta avioliitosta sen jälkeen kun olivat tutustuneet sulhaseen.
Erlend olikin ollut hiljainen ja pysytellyt syrjässä sen lyhyen ajan,
jonka hän oli viipynyt Jørundgaardissa kihlajaismatkalla -- eikä muuta
suinkaan voinut odottaakaan, tuumi Kristiina; Erlendhän tiesi, että
Kristiinan isä vain hyvin epämieluisasti oli antanut suostumuksensa.
Itse hän oli tuskin saanut vaihtaa sanaa hänen kanssaan kahdenkesken.
Ja heistä oli ollut kummallista ja noloa istua näin rinnatusten
kaikkien ihmisten edessä; heillä oli silloin ollut niin vähän puhumista
toisilleen, koska heillä oli ollut salaisesti niin paljon yhteistä.
Kristiinan mieltä alkoi painaa epämääräinen pelko, arka ja hämärä
aavistus, joka kuitenkin joka hetki oli läsnä -- että ehkä heille
jollain tavoin oli käyvä hankalaksi, nyt naimisiin joutuessaan, se,
että he ensin olivat olleet toisilleen niin läheiset ja sitten eläneet
liian kauan erotettuina.
Mutta hän koetti karkoittaa sen mielestään. Erlendin piti tulla
Jørundgaardiin heti pääsiäisen jälkeen; hän oli kysynyt Lauritsalta ja
Ragnfridilta, oliko näillä mitään sitä vastaan, että hän tulisi käymään
heillä, ja Lauritsa oli naurahtanut ja sanonut, että kuinkas hän voisi
olla ottamatta vastaan vävyään.
Silloin he pääsisivät ulos kävelemään yhdessä, saisivat puhella yhdessä
kuin entisinä aikoina, ja eiköhän tuo varjo sitten häviäisi, joka
oli tullut heidän välilleen pitkän eron aikana, jolloin kumpikin oli
kulkenut omia teitään ja kantanut yksin kannettavansa.
* * * * *
Pääsiäisenä oli Simon Andreksenpoika vaimoineen Formossa. Kristiina
näki heidät kirkossa. Simonin vaimo ei seisonut kaukana Kristiinasta.
Hänen täytyi olla vanhempi Simonia, ajatteli Kristiina --
kolmissakymmenissä. Halfrid-rouva oli hento, hieveröinen ja laiha,
mutta hänellä oli ihmeen miellyttävät kasvot. Jopa hänen hiustensa
valju ruskea väri, niiden aaltoillessa esiin hunnun alta, oli jotenkin
niin pehmeä, ja silmät olivat täynnä lempeyttä; ne olivat suuret ja
harmaat ja niissä kimalteli pieniä kultapisaroita. Jokainen hänen
kasvojensa juonne oli hieno ja neitseellinen -- mutta hänen ihonsa oli
vähän harmaankellahtava, ja kun hän aukaisi suunsa, näkyi ettei hänellä
ollut hyvät hampaat. Hän ei ollut vahvan näköinen ja kuului olevankin
kivuloinen -- oli ollut hyvin heikkona jo monta kertaa. Kristiina
ihmetteli, minkälaiselta Simonista mahtoi tuntua elää hänen kanssaan.
Jørundgaardin väki ja Formolaiset olivat joskus tervehtineet toisiansa
kirkonmäen yli, mutta eivät olleet ruvenneet puheisiin toistensa
kanssa. Mutta kolmantena pääsiäispäivänä oli Simon kirkossa ilman
vaimoansa. Silloin hän meni Lauritsan luo ja he puhelivat vähän aikaa.
Kristiina kuuli heidän mainitsevan Ulvhildin nimen. Sen jälkeen
hän puhui Ragnfridin kanssa. Ramborg, joka seisoi äidin vieressä,
sanoi ääneen: "Minä muistan sinut -- minä tiedän kuka sinä olet."
Simon kohotti lapsen maasta ja pyöräytti häntä ilmassa: "Olet tehnyt
kauniisti, Ramborg, kun et ole unohtanut minua." Kristiinaa hän
tervehti vain matkan päästä. Eivätkä vanhemmat maininneet jälkeenpäin
mitään tapaamisesta.
Mutta Kristiina ajatteli sitä koko joukon. Oli kuitenkin ollut
omituista nähdä Simon Darre naineena miehenä. Se herätti eloon niin
monenlaista vanhaa: hän muisti oman sokean ja alamaisen lempensä
Erlendiin. Nyt se oli hiukan toisenlainen. Hän ajatteli, oliko Simon
mahtanut kertoa vaimolleen miten he olivat tulleet eronneiksi -- mutta
sen hän tiesi, ettei tämä ollut tehnyt sitä "isän tähden", tuumi
hän pilkallisesti. Tuntui niin kumman vaivaiselta, että hän yhä eli
naimatonna vanhempiensa kodissa. Mutta kihloissa he olivat, Simonin
kelpasi katsella, että he olivat vieneet tahtonsa läpi. Olipa Erlend
tehnyt vaikka mitä, _hänessä_ hän oli pysynyt uskollisesti, eikä
Kristiina ollut ollut löyhä eikä petollinen.
* * * * *
Eräänä iltana aikaisin keväällä oli Ragnfridilla asiaa etelään Vanhan
Gunhildin luo, joka ompeli turkiksia. Ilta oli kaunis, ja Kristiina
kysyi eikö hän saanut lähteä sinne; viimein hän sai luvan, koska
miehillä oli kaikilla kiire.
Aurinko oli laskenut ja kultaisen vihreälle taivaalle nousi maasta
hieno huuru. Kristiina kuuli joka kavion astunnalla hiljaisen
ripsahduksen, kun riite murtui ja ja vesi purskahti ympäri. Mutta
lepiköstä tien varressa kuului lintujen riemukas laulu sointuvana ja
keväisen täytenä hämärässä.
Kristiina ratsasti hyvää vauhtia, hän ei ajatellut juuri mitään,
hänestä tuntui vain hyvältä saada olla taas kerran yksin pitkästä
aikaa. Hän ajoi katse kiintyneenä uuden kuun sirppiin, joka oli
painumassa tunturinharjaa kohden toisella puolen laakson. Ja niin hän
oli vähällä lentää satulasta, kun hevonen äkkiä hypähti sivuun ja
kohosi pystyyn.
Kristiina näki tien laidassa tumman hahmon yhdessä sykkyrässä -- ja
pelästyi ensin. Ilkeä pelko, jota hän oli alkanut tuntea ihmisiä
kohtaan ratsastaessaan yksin, ei näkynyt tahtovan väistyä. Mutta sitten
hän ajatteli, että tuo mytty saattoi olla joku sairastunut matkamies,
ja kun hän oli saanut hevosen talttumaan, hän käänsi sen ja ratsasti
takaisin, kysyen sitten oliko siinä kuka?
Mytty käännähti vähän ja ääni sanoi:
"Taidat olla sinä, Kristiina Lauritsantytär --"
"Veli Edvin, sinäkö se olet", kysyi Kristiina hiljaa. Hän oli jo
alkanut uskoa näkyään harhakuvaksi tai joksikin paholaisen tempuksi.
Nyt hän laskeutui hevosen selästä ja meni hänen luokseen; se oli
todellakin munkkivanhus, joka ei voinut nousta omin neuvoin maasta.
"Rakas isä -- miten te olette vaeltamassa tämmöiseen vuodenaikaan?"
kysyi Kristiina ällistyneenä.
"Ylistetty olkoon Jumala, että hän lähetti sinut tänne tänä iltana",
sanoi munkki. Kristiina näki hänen tutisevan kauttaaltaan. "Pyrin
luoksenne pohjoiseen, vaan en jaksanut kulkea pitemmälle tänään. Luulin
jo olevan Jumalan tahdon, että minun tuli varustautua kuolemaan niillä
teillä, joita olen kuljeksinut ikäni kaiken. Mutta minä olisin tahtonut
synninpäästön ja viimeisen voitelun. Ja olisin tahtonut nähdä vielä
kerran sinut, tyttäreni --"
Kristiina auttoi munkin hevosensa selkään; hän talutti sitä suitsista
ja tuki häntä. Pahoitellessaan, että Kristiinan jalat nyt kastuivat
sohjossa, hän välillä vaikeroi hiljaa tuskasta.
Hän kertoi olleensa Eyabussa joulusta saakka; muutamat rikkaat
talonpojat olivat luvanneet katovuoden aikana koristaa kirkkonsa
uuteen asuun. Vaan työ oli sujunut hitaasti, hän oli sairastellut
talvella -- vatsassa oli jotakin vikaa, hän oli ylenantanut verta,
eikä hänelle käynyt syönti. Itse hän luuli, ettei hänellä ollut
pitkiä aikoja jälellä, ja ikävöi nyt luostariinsa, jossa hän olisi
tahtonut kuolla veljien parissa. Mutta hänelle oli sitten tullut
ikävä pohjoiseen tämän viimeisen kerran, ja niin hän oli seurannut
sen Hamarilaisen pappismunkin matkassa, joka oli määrätty Roaldstadin
pyhiinvaeltajamajataloon isännäksi. Fronista eteenpäin hän oli kulkenut
yksin.
"Kuulin sinut kihlatun", hän sanoi, "tuon miehen kanssa --. Ja silloin
minut valtasi halu saada nähdä sinut. Minusta tuntui niin vaikealta,
että tuo kohtaus kirkossamme olisi ollut viimeisemme. Mieleni on ollut
niin raskas siitä, Kristiina, että sinä olit joutunut pois rauhan
tieltä --"
Kristiina suuteli munkin kättä ja sanoi:
"En ymmärrä, isä, millä minä olen ansainnut noin suuren rakkauden
puoleltanne."
Munkki vastasi hiljaa:
"Minä olen usein ajatellut, Kristiina, että jos olisi sallittu niin,
että me olisimme tavanneet useammin, olisi sinusta voinut tulla
hengellinen tyttäreni."
"Tarkoitatteko, että te silloin olisitte johdattanut minua siten, että
mieleni olisi taipunut luostarielämään", kysyi Kristiina. Ja hän lisäsi
tuokion kuluttua: "Sira Eirik painoi mieleeni, että ellen saisi isäni
suostumusta avioliittoon Erlendin kanssa, oli minun paras liittyä
hengelliseen sisaruskuntaan, katuakseni syntejäni --"
"Minä olen usein rukoillut, että sinussa heräisi kaipaus
luostarielämään", sanoi veli Edvin. "Vaan en enää sen jälkeen kun
sanoit tuon asian, tiedäthän mitä tarkoitan. Olisin tahtonut, että sinä
olisit tuonut seppeleesi Jumalalle, Kristiina --"
Heidän tultuaan Jørundgaardiin täytyi veli Edvin kantaa sisään ja
peittää vuoteeseen. Hänet pantiin vanhaan talvitupaan ja häntä
hoidettiin parhaimman mukaan. Hän oli hyvin sairas ja Sira Eirik
tuli häntä tervehtimään, tuoden lääketarpeita ruumiille ja sielulle.
Mutta pappi sanoi, että vanhusta vaivasi syöpä, ja ettei tällä ollut
pitkältä elon aikaa. Veli Edvin arveli itse, että kun hän vähän
pääsisi vahvistumaan, lähtisi hän jälleen etelää kohden, koettaen
ehtiä luostariinsa. Sira Eirik sanoi toisille, ettei hän luullut sitä
mahdolliseksi.
Koko Jørundgaardin väki tunsi, että munkin mukana oli taloon tullut
suuri rauha ja ilo. Ihmiset juoksivat kaiken päivää kartanon ja pirtin
väliä, eikä milloinkaan puuttunut tarjokkaita valvojiksi sairaan luona.
Hänen ympärilleen kerääntyi jokainen joka suinkin kerkesi kuuntelemaan,
miten Sira Eirik luki kuolevalle pyhistä kirjoista, ja puhelemaan veli
Edvinin kanssa hengellisistä asioista. Ja vaikka paljon jäi hämäräksi
siitä, mitä hän puhui, hänellä kun oli sellainen tapa puhua, tuntui
kaikista kuitenkin siltä kuin heidän sielunsa olisi vahvistunut ja
saanut virvoitusta, sillä kaikki ymmärsivät, että veli Edvin oli täynnä
rakkautta Jumalaan.
Mutta munkki halusi myös mielellään kuulla kaikenlaista muuta, hän
kyseli laakson kuulumisia ja antoi Lauritsan kertoa katovuodesta.
Tämä tiesi siellä olleen sellaistakin väkeä, joka ahdingossaan oli
turvautunut huonoihin keinoihin ja kääntynyt sellaisten auttajien
puoleen, joita kristityn ihmisen täytyi karttaa. Vähän matkan päässä,
läntisen tunturin laidassa, oli muutamia isoja valkoisia kiviä, jotka
olivat muodoltaan kuin ihmisen salatut kalut, ja jotkut miehet olivat
langenneet uhraamaan karjuja ja emäkissoja tuon iljetyksen edessä. Sira
Eirik oli sitten saanut muutamia hurskaimpia ja rohkeimpia talonpoikia
mukanaan sinne eräänä yönä, ja he olivat hakanneet palasiksi nuo kivet.
Lauritsa oli ollut mukana ja tiesi todistaa niiden olleen kokonaan
verellä tahritut, ja ympäriltä oli löytynyt luita ja jätteitä. --
Ja ylhäällä Heidalissa kuului kansa pakoittaneen erään vanhan eukon
istumaan ulkona maakiven päällä loukuttaen vanhoja rohtimia kolmena
torstaiyönä peräkkäin.
* * * * *
Eräänä yönä istui Kristiina yksin veli Edvinin luona.
Keskiyön aikaan tämä heräsi ja näytti kärsivän kovia tuskia. Silloin
hän pyysi Kristiinaa ottamaan esiin kirjan Neitsyt Maarian ihmeistä,
jonka Sira Eirik oli lainannut veli Erlendille, ja käski hänen lukea
siitä.
Kristiina oli tottumaton lukemaan ääneen, mutta hän kävi istumaan
vuodeportaalle ja asetti kynttilän viereensä; hän nosti kirjan
polvelleen ja luki niin hyvin kuin osasi.
Vähän ajan kuluttua hän näki sairaan purevan hampaat yhteen; tämä
rutisti kuivettuneet kätensä nyrkkiin kipujen ahdistaessa.
"Siltä minusta nyt tuntuu. Mutta tiedän, että Jumala on tehnyt minut
lapseksi jälleen ja pyörittelee minua sinne ja tänne --.
"-- Muistan erään kerran, jolloin olin pieni -- nelitalvinen epana --
ja olin lähtenyt kotoa metsään. Eksyin siellä ja olin kadoksissa monta
päivää --. Äitini oli niiden miesten mukana, jotka löysivät minut, ja
kun hän otti minut syliinsä, puri hän minua niskaan, muistan sen hyvin.
Silloin luulin hänen tekevän sen siksi, että hän oli vihainen minulle,
mutta myöhemmin ymmärsin paremmin.
"Nyt kaihoan itse ulos tästä metsästä. On kirjoitettu: 'jättäkäät
kaikki ja seuratkaat minua', mutta maailmassa on ollut niin paljon
sellaista, jota minä en ole ollut halukas jättämään --"
"Tekö, isä?" kysyi Kristiina. "Olen aina kuullut kaikkien sanovan, että
te olette ollut puhtauden ja köyhyyden ja nöyryyden esikuva --"
Munkki hymyili:
"Sinä nuori ihmislapsi et kai ymmärrä maailmassa olevan muita
viettelyksiä kuin nautinnon ja rikkauden ja vallan. Minä sanon
sinulle, nämät ovat pieniä näperöitä, joita tapaa tien laidassa, mutta
minä, minä rakastin tietä -- en maailman pieniä näperryksiä, vaan
koko maailmaa. Jumala soi minulle armon rakastaa rouva Köyhyyttä ja
rouva Puhtautta nuoruudesta asti, ja siksi minä luulin, että noiden
kumppanien parissa olin oleva turvattu, ja sitten olen vaeltanut ja
vaeltanut ja toivonut saavani vaeltaa kaikkia maailman teitä. Ja minun
sydämeni ja ajatukseni ovat vaeltaneet nekin vaeltamistaan -- pelkään
eksyneeni usein harhateille hämärimmissä asioissa. Mutta nyt se on
lopussa, Kristiina pieni, nyt minä tahdon kotiin, jossa saan riisua
kaikki omat ajatukseni ja kuunnella ylipapin selviä sanoja siitä, mitä
minun tulee uskoa ja ajatella synnistä ja Jumalan armosta --"
Hetken perästä hän nukkui. Kristiina istahti liedelle vaalimaan tulta.
Mutta aamupuoleen, kun hän itse oli torkahtamaisillaan, sanoi veli
Edvin äkkiä vuoteestaan:
"Olen iloinen, Kristiina, että sinun ja Erlend Nikulauksenpojan asia on
johdettu hyvään loppuun."
Silloin Kristiina purskahti itkuun:
"Me olemme tehneet niin paljon vääryyttä, ennenkuin saavuimme näin
pitkälle. Ja enin minun sydäntäni kirvelee se seikka, että olen
tuottanut isälleni niin kovin paljon surua. Hän ei iloitse tästä
nytkään. Ja kuitenkaan hän ei tiedä -- jos hän tietäisi kaiken, silloin
hän varmaan kokonaan hylkäisi minut."
"Kristiina", sanoi veli Edvin lempeästi, "etkö sinä ymmärrä, lapsi,
että sinun tulee vaieta siksi ja että sinun ei tule tuottaa hänelle
enempää surua siksi -- ettei hän koskaan ole tuomitseva sinua. Ei
mikään, mitä saattanet tehdä, voi kääntää isäsi sydäntä sinusta."
* * * * *
Pari päivää myöhemmin voi veli Edvin niin hyvin, että tahtoi lähteä
etelään. Koska hänen teki niin kovasti mielensä, teetti Lauritsa
eräänlaiset paarit, jotka ripustettiin kahden hevosen väliin, ja
näin hän kuljetti sairaan aina Listadiin asti; siellä veli Edvinille
toimitettiin uudet hevoset ja saattajat, hänet kuljetettiin Hamariin
saakka. Siellä hän kuoli saarnaveljien luostarissa ja tuli haudatuksi
näiden kirkkoon. Sen jälkeen pyysivät paljasjalkaveljet hänen
ruumistaan itselleen, koska olivat pitäneet häntä pyhänä miehenä ja
häntä oli verrattu Pyhään Eveniin; talonpojat rukoilivat hänen sielunsa
puolesta Ylämaassa ja laaksoissa aina Trondheimiin asti. Ruumiin
johdosta syntyi siis pitkällinen riita molempien luostareiden kesken.
Tämä joutui Kristiinan korviin vasta paljo myöhemmin. Mutta hän suri
syvästi erotessaan munkista. Hänestä tuntui, että tämä yksin tunsi
hänen elämänsä perustusta myöten -- hän oli tuntenut tuon viattoman
lapsen, joka oli ollut isänsä hoivissa, ja hän oli tuntenut hänen
salaisen yhdyselämänsä Erlendin kanssa, joten veli Edvin oli kuin
vanne, joka kiinnitti kaiken sen, mikä hänelle oli ennen ollut rakasta,
siihen, mikä täytti hänen sydämensä nyt. Nyt hän oli kokonaan erotettu
siitä osasta itseään, joka kuului neitousaikaan.