VIII.

Koko Pohjoislaakso sai tavattoman viljavuoden. Tuli runsaasti

heinää ja se saatiin kuivana latoihin; karjaväki palasi laitumilta

rikkaiden antimien ja lihavien eläinten kera -- ja oli säästynyt

pedoiltakin tänä vuonna. Vilja rehoitti niin komeana vainioilla, että

harva muisti sitä milloinkaan sellaisena nähneensä se kypsyi hyvin

ja oli runsastähkäistä, ja ilma oli kaiken aikaa mitä suotuisin.

Bartolomeuksenmessun ja Maarian syntymänmessun välisenä aikana, joka

on arin hallaöille, sataa tihutteli hiukan ja sää pysyi lauhkeana

ja pilvisenä, mutta sen jälkeen kului syyskuukausi aurinkoisena

ja tuulisena, öiden uhkuessa lämpimyyttä ja auerta. Mikonmessun

jälkeisellä viikolla oli enin sato korjattu koko lähikulmalla.

* * * * *

Jørundgaardissa varustettiin suuria häitä. Kahtena viimeisenä

kuukautena oli Kristiinalla ollut niin niin paljon touhua aamusta

iltaan, ettei hänelle jäänyt aikaa muuhun kuin työhön. Hän huomasi

povensa paisuneen, pienet vaaleanpunaiset nisänpäät muuttuivat

ruskeiksi ja niitä kirveli joka aamu hänen noustessaan vuoteesta

kylmässä -- mutta se meni ohi kun hän oli lämminnyt työssä, ja sitten

hän ajatteli ainoastaan, mitä kaikkea hänen täytyi saada tehdyksi

ennen iltaa. Kun hänen väliin oli pakko oikaista selkänsä ja levähtää

hetkinen, tunsi hän että se, mikä oli kohdussa, alkoi ruveta painamaan

-- mutta päältäpäin hän oli yhtä hoikka ja notkea kuin ennen. Hän

siveli kädellään hoikkia, sulavia lanteitaan. Ei, hän ei viitsinyt nyt

ruveta suremaan sitä. Hänet saattoi vallata pieni kutkuttava kaipaus --

kuukauden perästä tai niissä maissa oli hän varmaan jo tunteva eloa.

-- Siksi hän oli ehtivä Husabyhyn. Ehkä Erlend ilostuisi --. Hän sulki

silmänsä ja puri kihlasormustaan -- näki edessään Erlendin kasvot,

kalpeina liikutuksesta, tämän seisoessa ylistuvassa ja lausuessa

vihkisanoja kovalla, kirkkaalla äänellä.

"Niin olkoot siis Jumala ja nämä miehet, jotka tässä seisovat,

todistajani, että minä Erlend Nikulauksenpoika otan tämän Kristiina

Lauritsantyttären aviovaimokseni Jumalan ja lakien jälkeen, ynnä

sellaisilla ehdoilla kuin nämä vieraatmiehet tietävät asetetun. Ja

että minä otan sinut vaimokseni ja sinä minut mieheksesi, niin kauan

kuin elämme, ja olemme siinä yhteydessä kuin jumalan laki ja maanlaki

käskee."

Hän juoksi huoneiden väliä ja pysähtyi tuokioksi -- pihlaja oli tänä

vuonna täynnä marjoja, talvi oli siis tuleva luminen. Ja aurinko

paistoi vaaleaan sänkeen, missä vilja oli ahdettuna aumoihin. Kunpa

tätä ilmaa kestäisi häihin saakka.

Lauritsa pysyi päätöksessään, että hänen tyttärensä oli vihittävä

kirkossa. Oli siis päätetty toimittaa se Sundbun kappelissa. Lauantaina

tuli morsiussaaton ratsastaa tunturin yli Vaageen, jossa se oli

majoittuva yöksi Sundbun kartanoon ja naapuritaloihin, ja ratsastaa

takaisin sunnuntaina häämessun jälkeen. Tänä iltana iltasoiton jälkeen,

pyhän loppuessa, alkaisivat häät ja Lauritsa antaisi tyttärensä

Erlendille. Ja keskiyön jälkeen saatettaisiin morsian ja sulhanen

yhdessä vuoteeseen.

Perjantaina iltapuoleen seisoi Kristiina ylisillä katsomassa

saattuetta, joka saapui ratsastaen pohjoisesta, palaneen kirkon ohi.

Sieltä tuli Erlend sulhasjoukkoinensa. Kristiina pinnisti silmiään

eroittaakseen hänet toisten joukosta. Heidän ei pitänyt saada nähdä

toisiaan, kenenkään miehen ei nyt pitänyt saada nähdä häntä, ennenkuin

hänet vietäisiin esiin morsiusvaatteissa huomenna.

Tienkäänteessä erosi muutamia naisia joukosta ja kääntyi

Jørundgaardiin. Miehet ratsastivat edelleen Laugarbruhun, jossa heidän

oli määrä nukkua yönsä.

Kristiina lähti alas tulijoita vastaan. Häntä uuvutti kylvyn jälkeen ja

päänahka oli hellä -- äiti oli käyttänyt niin väkevää lipeävettä hänen

tukkaansa saadakseen sen oikein vaaleaksi huomenna.

Rouva Aashild Gautentytär soljahti alas satulasta Lauritsaa

vastaanottamaan. Miten norjana ja nuorena hän yhä vaan pysyy,

ajatteli Kristiina. Pojanvaimo, Munan-herran rouva Katri, oli melkein

vanhemman näköinen; hän oli iso ja tukeva, hänen ihonsa ja silmänsä

olivat värittömät. Ihmeellistä, ajatteli Kristiina, hän on ruma ja

hänen miehensä on uskoton, ja sittenkin sanovat ihmiset heidän elävän

sovinnossa. Sitten oli siinä vielä kaksi herra Baard Petrinpojan

tytärtä, toinen nainut, toinen naimaton. Ne eivät olleet rumia

eivätkä kauniita, näyttivät luotettavilta ja hyväluontoisilta, mutta

pysyttelivät kankeina vieraan talon väkeä kohtaan. Lauritsa kiitti

heitä säädykkäästi siitä, että nämä olivat tahtoneet kunnioittaa

morsiustaloa saapumalla niin pitkän matkan takaa myöhään syksyllä.

"Erlend on kasvatettu isämme luona poikana ollessaan", sanoi vanhempi

heistä, astui esiin ja meni tervehtimään Kristiinaa.

Sitten nelisti pihamaalle kaksi nuorta miestä -- he hyppäsivät hevosen

selästä ja lähtivät nauraen juoksemaan Kristiinan perältä, joka pakeni

sisään. Ne olivat Trond Gjeslingin pojat, kauniita varman näköisiä

nuorukaisia.

Nämä toivat arkkuun suljetun morsiuskruunun Sundbusta. Trond ja hänen

vaimonsa aikoivat Jørundgaardiin vasta sunnuntaina messun jälkeen.

Kristiina oli paennut pirttiin, Aashild rouva tuli sinne hänen

perästään, laski kätensä hänen kaulalleen ja taivutti tämän kasvot

itseään kohti, suudellakseen häntä.

"Olen iloinen, että olen saanut nähdä tämän päivän", sanoi

Aashild-rouva.

Hän näki, miten laihoiksi Kristiinan kädet olivat käyneet. Hän näki

morsiamen laihtuneen muualtakin, mutta olevan korkean povelta. Kaikki

kasvon juonteet olivat entistä kapeammat ja ohuemmat, ja ohimot

näyttivät vajonneen hiukan sisemmälle raskaan, kostean tukan alla.

Posket eivät enää olleet pyöreät kuin ennen, ja ihon raitis väri oli

paennut pois. Mutta Kristiinan silmät olivat suurenneet ja tummuneet.

Aashild-rouva suuteli häntä uudestaan.

"Näen, että sinulla on ollut kovat ajat, Kristiina", sanoi hän. "Annan

sinulle illalla pienen juoman, että virkistyt ja vahvistut huomiseksi."

Kristiinan huulet alkoivat vavahdella.

"Hiljaa", sanoi Aashild-rouva taputtaen hänen kättään. "Olen iloinen,

että saan pukea sinut huomenna -- sinun veroistasi morsianta ei ole

monasti nähty."

* * * * *

Lauritsa ratsasti Laugarbruhun illastaakseen niiden vieraittensa

kanssa, jotka olivat siellä.

Miehet eivät voineet kyllin ylistää ruokaa -- parempaa perjantairuokaa

ei saanut edes rikkaimmassa luostarissa. Siinä oli ruisjauhopuuroa,

keitettyjä papuja ja valkoista leipää, ja kalaruuaksi pelkkää lohta,

suolaista ja keitettyä, ynnä rasvaista Ruijan pallasta.

Sitä mukaan kuin miehet maistelivat olutta, tulivat he puheliaammiksi

ja alkoivat laskea yhä karkeampaa pilaa sulhasesta. Kaikki Erlendin

sulhaspojat olivat paljon nuorempia kuin hän itse -- hänen omat

ikätoverinsa ja ystävänsä olivat aikaa sitten naimisissa. Ja nyt

virnailivat miehet siitä, että hän oli niin vanha astuessaan ensi

kertaa morsiusvuoteeseen. Eräät Erlendin vanhemmat sukulaismiehet,

jotka vielä olivat kutakuinkin selväpäisiä, istuivat peloissaan

odottaen joka hetki puheen luiskahtavan aloille, joista oli parempi

pysyä vaiti. Baard Hestnaesin herra istui tarkaten Lauritsaa. Tämä

kallisteli taajaan haarikkaan, mutta olut ei näkynyt tekevän häntä

iloisemmaksi, hänen istuessaan kunniasijalla pöydän päässä -- hänen

kasvonsa jännittyivät jännittymistään, samalla kuin hänen silmänsä

kangistuivat. Mutta Erlend, joka istui appensa oikealla puolella,

vastasi vallattomasti pilaan ja nauroi paljon; hänen kasvonsa

punoittivat ja silmänsä vilkkuivat.

Yhtäkkiä kuohahtaa Lauritsa:

"Ne vaunut, kuulehan vävy -- kysyn sinulta muistaessani, minne sinä

olet pannut ne vaunut, jotka lainasit minulta kesällä --"

"Mitkä vaunut --" sanoo Erlend.

"Etkö muista, että lainasit minulta vaunut kesällä --. Jumalavita ne

olivat niin hyvät vaunut, ettei parempia ole, minä olin itse mukana kun

niitä valmistettiin täällä. Sinä lupasit ja vannoit, väitän sen Jumalan

ja talonväkeni nimessä, että toisit ne takaisin, mutta et olekaan

pitänyt sanaasi --"

Joku vieraista huusi, ettei tuosta nyt kannattanut puhua, mutta

Lauritsa iski nyrkkinsä pöytään ja vannoi tahtovansa tietää, mihin

Erlend oli pannut hänen vaununsa.

"Kai ne ovat siinä talossa niemellä, josta otimme veneen Veöyhin",

sanoi Erlend yhdentekevästi. "En minä arvannut niillä olevan semmoista

kiirettä. Asia on sellainen, näettekös, appiukko -- se matka oli niin

pitkä ja vaivaloinen alas laaksoon, että kun me tulimme niemelle, ei

ketään miehistäni haluttanut lähteä takaisin samaa matkaa vaunuja

tuomaan ja sitten ratsastaa yli tunturien Trondheimiin. Ja silloin minä

ajattelin, että saattoihan se jäädä toistaiseksi --"

"No lempo meidät periköön, enpä ole nähnyt sinun tapaistasi miestä",

äityi Lauritsa. "Minkälainen kuri sinun talossasi on -- sinäkö se

käsket vai renkisi, minne on mentävä ja minne ei --"

Erlend kohautti olkaansa:

"Olet oikeassa, moni asia on ollut minun talossani toisin kuin olisi

pitänyt. -- Ja nuo vaunut minä lähetän takaisin tänne etelään kun

Kristiina ja minä saavumme niemelle --. Hyvä appi", sanoo hän hymyillen

ja ojentaa kätensä, "kyllähän te tiedätte, että kaikki nyt on muuttuva

toiselle tolalle, myöskin minä itse saadessani Kristiinan emännäksi

talooni. Ruma tapaus oli tämä vaunu-asia. Mutta lupaan, että tämä on

oleva viimeinen kerta, jolloin teillä on valittamista minussa.";

"Hyvä Lauritsa", suostutteli myös Baard Petrinpoika, "sopikaa nyt hänen

kanssaan tästä pikku asiasta --"

"Pieni taikka iso", alkoi Lauritsa. Mutta sitten hän ei jatkanut enää

vaan paiskasi kättä Erlendin kanssa.

Vähän ajan kuluttua hän sitten nousi paikaltaan ja Laugarbrun vieraat

laittautuivat makuulle.

* * * * *

Lauantaina, aattona, oli neidoilla ja naisilla kiire vanhan talon

parvella. Mitkä valmistivat morsiusvuodetta, mitkä koristivat morsianta.

Ragnfrid oli valinnut häähuoneeksi tämän rakennuksen osaksi siitä

syystä, että se oli pienin -- he saattoivat majoittaa useampia vieraita

uuteen ylistupaan, se oli sama, joka heillä oli ollut makuuhuoneena

kesäisin kun Kristiina oli pieni, ennenkuin Lauritsa oli saanut

oikean ison uuden kartanorakennuksen, jossa he nyt asuivat kesät sekä

talvet. Mutta vanha tupa oli sitäpaitsi melkein kaunein rakennus koko

pihamaalla, sen jälkeen kun Lauritsa oli laittanut sen kuntoon -- se

oli ollut kallistumaisillaan heidän muuttaessaan Jørundgaardiin. Se oli

mitä kauneimmilla puuleikkauksilla somistettu päältä sekä sisältä, ja

ellei ylistupa ollutkaan suuren suuri, oli se sitä helpompi koristaa

kauniiksi matoilla, kudoksilla ja nahoilla.

Morsiusvuode seisoi valmiina silkkipäällisine patjoineen, ja sen

ympärille oli ripustettu kauniita kudoksia ikäänkuin teltaksi; nahkojen

yli oli levitetty kirjailtu silkkivaate. Ragnfrid ripusti toisten

kanssa kuviovaatteita seinille ja järjesteli pieluksia penkeille.

Kristiina istui selkätuolissa, joka oli kannettu ylös. Hän oli puettu

purppuranpunaiseen morsiuspukuunsa. Suuret soljet pitivät sitä kiinni

rinnuksista ja kiinnittivät keltaisen silkkipaidan kaulusta; hänen

keltaisten silkkihihojensa ympärillä kimalsivat kultaiset rannerenkaat.

Kullattu hopeavyö oli kierretty kolmeen kertaan hänen uumiensa ympäri

ja kaulassa ja povella kellui ketju ketjun vieressä, uloinna isän vanha

kultainen vitja suurine pyhäinjäännösristeineen. Hänen kätensä, jotka

lepäsivät helmassa, olivat raskaat sormuksista.

Aashild-rouva seisoi tuolin takana harjaten hänen upeaa kullanruskeata

tukkaansa.

"Huomenna se on oleva hajallaan viimeisen kerran", sanoi hän hymyillen,

solmien punaiset ja vihreät silkkinauhat, joiden piti tukea kruunua,

Kristiinan päähän. Sitten kerääntyivät naiset morsiamen ympärille.

Ragnfrid ja Skogin Gyrid ottivat pöydältä Gjeslingien suuren

morsiuskruunun. Se oli kokonaan kullattu, sen särmät päättyivät

risteihin ja apiloihin, ja kehä oli koristettu vuorikristalleilla.

He painoivat sen morsiamen päähän. Ragnfrid oli kalvas ja hänen kätensä

vapisivat hänen sitä tehdessään.

Kristiina nousi hitaasti. Herra Jeesus, miten raskaalta kaikki tämä

kulta ja hopea tuntui! -- Silloin tarttui Aashild-rouva hänen käteensä

ja talutti hänet ison vesiastian ääreen, -- morsiusneitojen aukaistessa

oven ulos, että aurinko pääsisi valaisemaan tupaa.

"Katso nyt kuvaasi, Kristiina", sanoi Aashild-rouva, ja Kristiina

kumartui vesivadin yli. Hän näki omien kasvojensa ilmestyvän pintaan,

näki kultakruununkin päänsä päällä. Ympärillä häilyi vaaleita

ja tummempia varjoja hän juohdutteli mieleensä jotakin -- luuli

sitten pyörtyvänsä -- ja tarttui vesiastian laitaan. Silloin laski

Aashild-rouva kätensä hänen kädelleen ja puristi kyntensä niin lujaan

Kristiinan käteen, että se teki kipeää ja Kristiina tointui.

Alhaalta sillalta kuului torventoitahduksia. Kartanolta huudettiin

heille, että sulhassaatto oli tulossa. Naiset taluttivat Kristiinan

ulkoparvelle.

Piha oli yhtenä vellovana merenä. Siinä kuhisi koruloimisia hevosia ja

juhlapukuista kansaa, siellä välkkyi ja läikähteli auringonpaisteessa.

Kristiina katsoi kaiken yli, kauas yli laakson. Kotiseutu lepäsi niin

valoisana ja hiljaisena ohuen, savunsinertävän autereen peitossa, josta

tunturit kohosivat harmaina järkäleinä ja mustametsäisinä kupuina, ja

aurinko valoi kultaansa laakson pohjaan pilvettömältä taivaalta.

Hän ei ollut huomannut aikaisemmin, että kaikki lehdet olivat pudonneet

puista ja että lehdot hohtivat hopeanharmaina ja alastomina. Vain

jokea reunustavassa lepistössä eroitti vielä kalpeaa vehreyttä ja joku

koivu piteli oksiensa nenissä muutamia kellastuneita lehtiä. Mutta

puut olivat miltei paljaat -- paitsi pihlaja, jossa vielä paistoi

punaisenruskeita lehtiä heleiden marjojen välissä. Tyyneen, lämpimään

päivään levisi tuhkanharmaana mattona maata peittävistä lehdistä

hapahko syksyn haju.

Ellei olisi ollut pihlajoita, olisi saattanut näyttää keväältä. Samoin

hiljaisuuden vuoksi -- vaikka tämä oli syksyn hiljaisuutta, kuollutta.

Joka kerran kun torven äänet taukosivat, ei kuulunut mitään muuta ääntä

kylältä kuin karjankellojen kilke sänkipelloilta ja kesannoilta, yössä

eläimet kulkivat laitumella.

Joki oli kuivunut ja kaita, se kohisi niin hiljaa, siellä näkyi vain

muutama ohut vesisuoni hiekkaäyrään ja valkoisen sileiksi hioutuneiden

laakakivien välissä. Lehdoista ei kuulunut purojen ääntä -- oli

ollut kuiva syksy. Kuitenkin uhkui kaikki kosteutta -- mutta se oli

vain sellaista kosteutta, joka pursuu maasta syksyllä, vaikka päivät

olisivat kuinka kuumat ja ilma kirkas.

* * * * *

Väkijoukko jakaantui ulkona ja teki tilaa sulhassaatolle. Nuoret

sulhaspojat ratsastivat ensimmäisinä esiin; naisten joukossa parvella

syntyi levottomuutta.

Aashild-rouva seisoi morsiamen vieressä.

"Kestä nyt hyvin, Kristiina", hän sanoi, "nyt ei ole enää pitkältä

siihen, kun olet pelastunut hunnun alle."

Kristiina nyökkäsi avuttomasti. Hän tunsi, miten hirveän valkoinen hän

oli.

"Minä olen liian kelmeä morsian", sanoi hän hiljaa.

"Sinä olet kaunein morsian, mitä on nähty", vastasi Aashild, "ja tuossa

ratsastaa Erlend -- kauniimpaa paria kuin te saa turhaan hakea."

* * * * *

Erlend ratsasti parven alle. Hän hyppäsi satulasta keveästi ja

vaivattomasti raskaissa, laskostetuissa vaatteissaan. Kristiinan

mielestä hän oli niin kaunis, että koko hänen ruumistaan riipaisi.

Erlend oli puettu tummaan, laajaliepeiseen, halkosivuiseen pitkään

silkkimekkoon; se oli väriltään kuihtuneen ruskea ja siihen oli kudottu

mustaa ja valkoista. Vyöllä hänellä oli kullallakirjaeltu vyö ja

vasemmalla kupeella kultakahvainen miekka. Hänen hartioillaan riippui

raskas, tummansininen samettiviitta ja mustilla hiuksillaan hänellä

oli musta, ranskalainen silkkihattu, jonka reunat olivat sivuilta

poimutetut kuin siiviksi, ja joka päättyi kahteen pitkään liuskaan;

toinen oli heitetty rinnalta vasemman olan yli taakse.

Erlend tervehti morsiantaan, meni hänen hevosensa luo ja jäi seisomaan

sen viereen käsi satulankaarella, Lauritsan noustessa portaita ylös.

Kristiinasta tuntui niin kummalliselta ja häntä huimasi kaikki tämä

komeus -- isä oli vieraan näköinen juhlallisen avarassa vihreässä

samettipuvussaan. Mutta äidin kasvot olivat harmaat hunnun alla,

punaista silkkipukua vasten. Ragnfrid tuli levittämään vaipan

Kristiinan hartioille.

Sitten tarttui Lauritsa morsiamen käteen ja johti hänet alas Erlendin

luokse. Hän nosti hänet hevosen selkään ja nousi itse satulaan.

Rinnatusten he sitten istuivat ratsailla morsiushuoneen edessä,

saaton alkaessa ratsastaa ulos pihamaalta. Ensimmäisinä papit, Sira

Eirik, Sira Tormond Ulvsvoldista ja eräs ristinveli Hamarista, muuan

isän ystävä. Sitten sulhaspojat ja morsiusneidot pari parin jälkeen.

Sen jälkeen Erlend ja Kristiina. Heidän perästään tulivat morsiamen

vanhemmat, sukulaiset, ystävät ja vieraat pitkänä saattueena alas

maantietä kohti. Pitkän matkaa oli tielle kylvetty pihlajanmarjoja,

kuusenhavuja ja syksyn viimeisiä valkoisia hajusauramoita, ja kansaa

seisoi tien laidoilla, kaikkialla matkan varrella, tervehtimässä

huutaen ohiajavia.

* * * * *

Sunnuntaina auringonlaskun jälkeen ratsastussaattue palasi takaisin

Jørundgaardiin. Hämärän keskellä loistivat häätalon pihamaalta punaiset

soihtuvalkeat. Harppumiehet lauloivat ja soittoniekat vinguttivat

viuluja ja pärryttivät rumpuja hääsaaton ratsastaessa lämmintä,

punaista loimua kohden.

Kristiina oli vaipua maahan Erlendin nostettua hänet alas hevosen

selästä ylistuvan parven edessä.

"Minua paleli niin matkalla", hän kuiskasi "ja minua väsyttää." -- Hän

pysähtyi -- noustessaan portaita hän huojui joka askeleella.

Ylistuvassa saivat paleltuneet vieraat pian lämpimän ruumiiseensa

-- monet kynttilät lämmittivät huonetta, höyryävän kuumaa ruokaa

tarjoiltiin ympäri ja viini, sima ja väkevä olut kiersivät miehestä

mieheen. Äänten ja astioiden melu kuului Kristiinan korviin kuin

jostakin kaukaa.

Hän istui yhä kylmissään. Vähän ajan kuluttua hänen poskiaan alkoi

polttaa, mutta jalat eivät tahtoneet norjeta, ja hänen selkäänsä

karmivat kylmät väreet. Raskas kultataakka painoi häntä kumaraan, hänen

istuessaan pöydän päässä Erlendin rinnalla.

Aina kun sulhanen maistoi hänen onnelleen, täytyi Kristiinan katsoa

punaisia raamuja ja läiskiä hänen kasvoissansa, jotka näkyivät niin

selvästi, hänen alkaessaan kuumeta ratsastuksen jälkeen pakkasessa. Ne

olivat kesäisen tulipalon arpia.

Hirveä pelko oli taas tarttunut häneen eilisiltana heidän istuessaan

aterialla Sundbussa ja hänen kohdatessaan Bjørn Gunnarin-pojan

sammuneen katseen, joka tuijotti häntä ja Erlendiä -- nuo silmät eivät

olleet rävähtäneet. Bjørn-herra oli puettu ritarin asuun -- hän oli

kuin kuollut, joka on manattu eloon.

Yön hän nukkui Aashild-rouvan kanssa -- tämä oli sulhasen lähin

matkassa oleva sukulaisvaimo.

"Mikä sinua vaivaa, Kristiina", kysyi Aashild-rouva hiukan

kärsimättömästi. "Sinun täytyy kestää loppuun asti, et saa näyttää noin

avuttomalta."

"Ajattelen", sanoi Kristiina väristen, "kaikkia niitä, joille me olemme

tehneet pahaa, saadaksemme nähdä tämän päivän --"

"Ei kai teillä ole ollut itsellännekään ainoastaan onnen päivät", sanoi

Aashild-rouva. "Ei Erlendillä ainakaan. Ja sinulla sitäkin vähemmän,

luullakseni."

"Ajattelen hänen turvattomia lapsiaan", sanoi morsian entiseen tapaan,

"mahtavatkohan he tietää isänsä viettävän häitä tänä iltana --"

"Ajattele omaa lastasi", sanoi Aashild-rouva. "Iloitse siitä, että saat

viettää häitä hänen kanssaan, joka on sen isä."

Kristiina makasi vähän aikaa hiljaa, horteeseen vajoamassa. Oli

niin outoa kuulla mainittavan ääneen sitä, mikä oli ollut hänen

ajatuksissaan kolme kuukautta ja enemmänkin, ilman että hän oli voinut

puhua siitä sanaakaan kenellekään. Mutta se auttoi vain tuokioksi.

"Minä ajattelen häntä, jonka täytyi antaa elämänsä siitä, että rakasti

Erlendiä", kuiskasi hän vapisten.

"Sinä saat ehkä antaa elämäsi ennenkuin on puoli vuotta kulunut", sanoi

Aashild-rouva tuikeasti. "Iloitse niin kauan kuin voit. --

"Mitä minun pitää sanoa sinulle, Kristiina", sanoi vanhus avutonna,

"oletko menettänyt kaiken rohkeutesi? Vielä teille tulee sekin aika,

jolloin molemmat saatte maksaa siitä, mitä olette ottaneet etukäteen --

muuta älä luulekaan."

* * * * *

Mutta Kristiinasta tuntui kuin hänen päässään olisi kulkenut vyöry

vyöryn jälkeen, kaikki sortui maahan, mitä hän oli rakentanut Haugenin

kauhunpäivän jälkeen. Ensi ajasta asti, jolloin hän vain hurjasti

ja sokeasti oli päättänyt kestää, kestää päivän kerrallaan. Ja hän

oli kestänyt, kunnes paha oli helpottanut -- ja lopuksi kokonaan

hellittänyt, jolloin hän oli karkoittanut luotaan kaikki ajatukset

paitsi yhden ainoan, sen että nyt vihdoinkin olivat tulossa heidän

häänsä, Erlendin häät.

Hän ja Erlend olivat rinnatusten polvillaan häämessun aikana. Mutta

kaikki oli kuin näköhouretta kynttilät, kuvat, välkkyvät kirkkokalut,

valkopukuiset papit ja kuoriviitat. Kaikki ihmiset, jotka olivat

tunteneet hänet kasvavana nekin olivat kuin unikuvia, seisoessaan

siinä, täyttäen kirkon vieraissa juhlatamineissaan. Mutta Bjørn-herra

seisoi pylvästä vasten katsoen heitä kuolleilla silmillään, ja

Kristiinasta tuntui kuin tuon toisenkin kuolleen olisi täytynyt palata

takaisin ja seista hänen vieressään.

Hän koetti katsoa ylös Pyhän Olavin kuvaan tämä seisoi punaposkisena ja

kauniina kirveeseensä nojaten ja tallaten omaa syntistä ihmisolemustaan

jalkojensa alla -- mutta hänen katseensa harhautui taas herra Bjørniin.

Ja tämän lähellä näki hän Eline Ormintyttären kuolleet kasvot, jotka

tuijottivat heihin välinpitämättöminä. He olivat tallanneet hänet

jalkojensa alle päästäkseen tänne -- ja tämä soi sen heille.

Hän oli noussut haudasta ja vierittänyt päältään kaikki ne kivet,

jotka Kristiina oli koettanut kasata hänen päälleen. Erlendin hukatun

nuoruuden, Erlendin kunnian ja menestyksen, Erlendin ystävien suosion,

Erlendin sielun autuuden. Kuollut ravisti sen kaiken päältään. Hän

tahtoi minut ja minä tahdoin hänet, virkkoi Eline. Minä olen maksanut

siitä, hän saa maksaa osansa, ja sinä saat kunhan aikasi tulee. Kun

synti on kypsynyt, siittää se kuoleman. --

Hänestä tuntui, että hän oli polvillaan Erlendin kanssa kylmällä

kivellä. Tämä oli polvillaan Kristiinan vieressä punaiset paloarvet

kalpeissa kasvoissaan, hän itse oli polvillaan painava morsiuskruunu

päässä, tuntien raskaan, musertavan painon kohdussansa -- synnintaakan.

Hän oli leikkinyt ja ilvehtinyt syntinsä suhteen, katsonut sen

lapsenloruksi. Pyhä Neitsyt -- pian oli tuleva aika, jolloin se oli

lepäävä hänen edessään täysin kehittyneenä, katsova häneen elävin

silmin, antava hänen nähdä synnin poltinmerkit, synnin kauhistuttavan

rampuuden, takova koukistunein sormin hänen rintojaan. Synnytettyään

lapsensa, nähtyään syntinsä merkit sen ruumiissa ja rakastaessaan sitä,

kuten oli rakastanut syntiään, kas silloin oli synti oleva loppuun

leikitty.

Kristiina ajatteli, että jos hän huutaisi nyt, niin kuuluisi se halki

kirkon, syvien, messuavien miesäänten yli -- kaikuisi yli kaiken

kansan. Tokkohan hän silloin pääsisi näkemästä edessään Elinen kasvot

-- mahtaisiko silloin syttyä elo tuon kuolleen miehen silmiin. Mutta

hän puri hampaat yhteen.

-- Pyhä kuningas Olavi, huudan sinua. Rukoilen apua sinulta, sinä

taivaan armoitettu, koska tiedän sinun rakastaneen Jumalaa yli

kaiken. Huudan sinua avukseni, että suojaisit viatonta lasta, joka on

kohdussani. Käännä Jumalan viha pois viattomasta, käännä se minuun,

aamen Ylimmäisen kalliissa nimessä --.

Entä minun lapseni, virkkoi taas Eline, viattomat nekin ovat, eikä

niillä ole sijaa kristityiden maassa. Sinun lapsesi on siitetty

huoruudessa samoin kuin minun lapseni. Et sinä voi vaatia sille

oikeutta siinä maassa, josta tulet, enemmän kuin minäkään omilleni --.

-- Pyhä Olavi, armahda sittenkin minua. Rukoile armoa pojalleni, ota

hänet suojelukseesi, niin olen kantava hänet kirkkoosi avojaloin, olen

kantava sinulle kultaisen otsavanteeni ja asettava sen alttarillesi,

jos tahdot auttaa minua --.

Hänen kasvonsa olivat kuin kivestä, niin hänen täytyi taistella

pysyäkseen levollisena, mutta hänen ruumiinsa vavahteli ja tempoili

hänen ollessaan polvillaan ja tullessaan vihityksi Erlendiin.

Ja nyt hän istui tämän rinnalla kotona pöydän päässä ja tajusi kaiken

ympärillä olevan vain niinkuin kuumeisen hourekuvan.

Tuossa olivat harpunsoittajat ja viuluniekat toimessa, laulua ja

vingutusta kuului alhaalta ja ulkoa. Pihalta tulvi punainen hohde, kun

ovea avattiin, ja siitä kannettiin astioita ulos ja sisään.

Ihmiset nousivat pöydästä, hän seisoi isän ja Erlendin välissä. Isä

kuulutti kovalla äänellä antaneensa nyt tyttärensä Kristiinan vaimoksi

Erlend Nikulauksenpojalle. Erlend kiitti appeaan ja kaikkia kelpo

vieraita, jotka olivat kokoontuneet kunnioittamaan häntä ja hänen

vaimoaan.

Kristiinan tuli istua, sanottiin, ja Erlend laski hänen helmaansa

morsiuslahjansa. Sira Eirik ja herra Munan Baardinpoika käärivät auki

kirjeen, josta he lukivat välipuheen. Sulhaspojat nousivat seisomaan

keihäät ojossa ja iskivät ne maahan lukemisen välissä ja lahjoja

annettaessa ja rahapusseja pöydälle laskettaessa.

Sisäänkannetut löysät pöydät siirrettiin syrjään, Erlend talutti hänet

keskilattialle ja he alkoivat tanssia. Sulhaspojat ja morsiusneidot

ovat liian nuoria meille, ajatteli Kristiina -- kaikki ne, jotka olivat

nuoria meidän ijällämme, ovat hajonneet kauas näiltä mailta; miten me

olemme voineet palata takaisin tänne?

"Sinä olet niin omituinen, Kristiina", kuiskasi Erlend tanssiessa.

"Minua peloittaa, Kristiina -- etkö sinä ole iloinen --"

* * * * *

He kulkivat rakennuksesta toiseen tervehtien vieraitaan. Kaikissa

huoneissa paloi paljon kynttilöitä ja joka paikka oli täynnä väkeä;

juotiin, laulettiin ja tanssittiin. Kristiinasta tuntui aivan kuin

hän ei olisi ollutkaan kotona -- hän oli kokonaan kadottanut tajun

ajasta -- tunnit ja kohtaukset liittyivät toisiinsa niin kummallisen

irtonaisina.

Syysyö oli leuto; tanhun allakin oli soittajia, siellä tanssittiin

riu'un ympärillä. Heille huudettiin, että sulhasen ja morsiamen piti

yhtyä heidänkin leikkiinsä, ja he tanssivat Erlendin kanssa kylmässä,

kosteassa ruohossa. Oli kuin se olisi herättänyt hänet ja selvittänyt

hänen ajatuksiaan.

Pimeässä häilyi vaalea usvahuntu yläpuolella joen kohinan. Tunturit

seisoivat sysimustina tähtikirkasta taivasta vasten.

Erlend talutti hänet tanssista -- rutisti hänet itseään vasten pimeässä

parven portaiden alla.

"En ole saanut sanotuksi sinulle kertaakaan -- miten olet kaunis,

kaunis, ja suloinen. Poskesi hohtavat kuin tuli --", hän puristi

samassa poskensa Kristiinan poskea vasten, "Kristiina, mikä sinun on

--?"

"Minua väsyttää niin kauheasti", kuiskasi tämä takaisin.

"Pian pääsemme nukkumaan", sanoi sulhanen luoden katseensa ilmaan.

Linnunrata oli kääntynyt ja kulki melkein pohjoisesta etelään.

"Muistatko, ettemme ole nukkuneet toistemme rinnalla muuta kuin tuon

ainoan yön Skogissa, jolloin minä olin luonasi --"

* * * * *

Tuokion kuluttua huusi Sira Eirik kartanon yli, että oli maanantai.

Naiset tulivat viemään morsianta vuoteeseen Kristiina oli niin väsynyt,

että jaksoi tuskin vastustella, kuten tapa olisi vaatinut. Hän antoi

Aashildin ja Gyridin kuljettaa itsensä ulos. Sulhaspojat seisoivat

portaiden alapäässä palavat kynttilä ja paljastettu miekka kädessä;

he piirittivät naiset ja seurasivat Kristiinaa pihamaan poikki vanhan

talon ylisille.

Naiset riisuivat Kristiinalta morsiuspuvun, kappale kappaleelta, ja

panivat sen pois. Kristiina näki, että vuoteen jalkopäähän oli asetettu

orvokinsininen samettipuku, jota hänen tuli kantaa huomenna, ja sen

päälle pitkä, lumivalkoinen, huolellisesti taitettu huntu. Se oli

naidun naisen huntu, jonka Erlend oli tuonut hänelle, huomenna hän sai

sitoa hiuksensa sykkyrälle ja kiinnittää sen sykkyrän yli. Se näytti

niin raittiilta ja viileältä ja rauhoittavalta.

Viimein seisoi hän morsiusvuoteen edessä paljain jaloin, paljain

käsivarsin, ainoana vaatteenaan pitkä kullankeltainen silkkipaitansa.

Kruunu oli asetettu uudelleen hänen päähänsä -- sen oli sulhanen

irroittava hänen päästään kun he jäisivät kahden.

Ragnfrid laski kätensä tyttärensä olkapäälle, suuteli hänen poskiaan

-- äidin kasvot ja kädet olivat kummallisen kylmät, mutta näytti

siltä kuin syvältä hänen rinnastaan olisi pyrkinyt esiin itku. Sitten

hän avasi peitteen ja käski Kristiinan istua vuoteeseen. Kristiina

totteli ja nojautui päänaluksen korkeata pielusvuorta vasten -- päätään

hänen täytyi pitää vähän etukumarassa, että kruunu pysyisi pystyssä.

Aashild-rouva peitti hänet vyötäisiä myöten, asetti hänen kätensä

silkkipeitteelle ja tarttui morsiamen kiiltävään tukkaan, hajoittaen

sen rinnalle ja paljaille, hennoille käsivarsille.

Miehet toivat sulhasen ylisille. Munan Baardinpoika riisui Erlendiltä

kultavyön miekkoineen -- ripustaessaan sen seinälle vuoteen taakse, hän

kuiskasi jotakin morsiamelle -- Kristiina ei ymmärtänyt mitä hän sanoi,

mutta koetti hymyillä.

Sulhaspojat avasivat Erlendin silkkimekon ja nostivat tuon raskaan,

avaran vaatteen yli pään. Hän istuutui selkätuoliin ja he auttoivat

hänen päältään kannukset ja saappaat.

Yhden ainoan kerran uskalsi morsian katsoa ylös ja kohdata hänen

katseensa.

Sitten alkoivat hyvän yön toivotukset. Parvi tyhjentyi häävieraista.

Viimeisenä lähti Lauritsa Bjørgulfinpoika sulkien morsiushuoneen oven.

* * * * *

Erlend nousi tuolista, raastoi päältään alusvaatteet ja heitti ne

penkille. Hän seisoi vuoteen edessä, otti kruunun ja silkkikääreen

Kristiinan hiuksista ja laski ne pöydälle. Sitten hän tuli takaisin ja

kiipesi vuoteeseen. Ja ollen polvillaan tilalla Kristiinan vieressä,

hän tarttui tämän päähän ja painoi sen alastonta, polttavaa rintaansa

vasten, suudellen punaista viirua Kristiinan otsalla, jonka kruunu oli

painanut.

Kristiina puristi häntä kaulasta ja itki ääneen suloisen, hurjan

riemun vallassa hän tunsi, että nyt se väistyi pois, tuo paha pelko

ja ahdistus ja kummitus -- nyt, nyt ei taas ollut mitään muuta kuin

Erlend ja hän. Tämä nosti hänen kasvonsa ylös, katsoi hänen kasvonsa

ylös, katsoi hänen silmiinsä ja sipaisi kädellään hänen kasvojaan ja

ruumistaan, kummallisen rajusti ja nopeasti, ikäänkuin olisi vetäissyt

pois verhon:

"Unohda", pyysi hän kuiskaamalla, ja kuumasti, "unohda kaikki,

Kristiina, kaikki paitsi se, että olet minun oma vaimoni ja minä sinun

miehesi --"

Hän sammutti kädellään viimeisen kynttilän ja viskautui Kristiinan luo

pimeässä; hän nyyhkytti hänkin:

"En uskonut, en uskonut koskaan, että näkisimme tämän päivän --"

* * * * *

Ulkona pihamaalla hiljentyi melu vähitellen. Väsyneinä edellisen päivän

ratsastuksesta ja päissään juomista liikuskelivat vieraat vielä jonkun

aikaa näön vuoksi talon lähistöllä mutta yhä useampi pujahti pois

nukkumasijoilleen.

Ragnfrid saattoi arvokkaimmat vieraat maata ja toivotti hyvää yötä.

Isäntää, jonka olisi pitänyt olla avullisena tässä, ei näkynyt missään.

Ulkona oli enää pieniä nuorisoparvia -- enimmäkseen palvelijoita

pimeässä pihamaalla, kun hän viimeinkin hiipi ulos etsimään miestään ja

viemään tämän vuoteeseen. Lauritsa oli ottanut kovan humalan illalla,

oli Ragnfrid huomannut.

Hän kompastui tähän viimein etsintäretkeltään, kulkiessaan karjapihan

laitaa tämä makasi suullaan maassa saunan takana.

Tunnustellessaan häntä pimeässä Ragnfrid huomasi, että hän se oli.

Hän luuli hänen nukkuvan, ravisti häntä hartioista ja tahtoi saada

hänet pois jääkylmältä tantereelta. Mutta toinen ei nukkunutkaan -- ei

ainakaan kokonaan.

"Mitä sinä tahdot", kysyi hän paksulla äänellä.

"Et sinä voi jäädä siihen", sanoi vaimo. Hän tuki miestään, sillä tämä

hoippui. Toisella kädellään hän harjasi tämän samettipukua. "On aika

mennä levolle, mieheni." Hän tuki häntä käsivarren alta ja kuljetti

retkahtelevaa miestään kartanoa kohti; he kulkivat karjapihojen taitse.

"Sinä et katsonut ylös, sinä Ragnfrid, istuessasi morsiusvuoteessa

kruunu päässä", sanoi hän äskeisellä äänellä. "Tyttäremme ei ollut yhtä

kaino, hänen silmissään ei ollut kainoa katsetta, hänen katsoessaan

sulhastaan."

"Hän on odottanut häntä seitsemän puolivuotta", sanoi äiti hiljaa.

"Siksi hän kai uskalsi katsoa ylös --"

"Eikös ole odottanut, paholainen periköön", huusi isä, ja vaimon täytyi

pelokkaasti käskeä häntä olemaan hiljaa.

He olivat tulleet kapeaan, lantasäiliön ja aidan väliseen solaan.

Lauritsa iski nyrkkinsä lantahuoneen alushirteen.

"Panin sinut siihen häpeäksi ja pilkaksi, sinä alushirsi. Panin sinut

siihen, että lanta mädättäisi sinut. Panin sinut siihen rangaistukseksi

siitä, että löit pientä sievää piikaistani selkään. Minun olisi pitänyt

panna sinut parven oven päälle ja kiittää ja ylistää ja koristaa

sinua siitä, että säästit hänet surusta ja häpeästä -- että Ulvhild

viattomana lapsena --"

Hän kääntyi, horjahti aitaa vasten ja kaatui sen yli, ja pää

käsivarsien varassa hän itki hillittömästi, pitkien, syvien

voihkasanojen vavahduttamana.

Vaimo laski kätensä hänen olkapäälleen:

"Lauritsa, Lauritsa." Mutta hän ei voinut hillitä tätä. "Mieheni".

"Voi, ei milloinkaan, milloinkaan, milloinkaan minun olisi pitänyt

antaa häntä tuolle miehelle. Jumala armahda -- olen tietänyt sen

koko ajan -- että hän oli murtanut hänen nuoruutensa ja kauniin

kunniansa. En uskonut sitä, en voinut uskoa sellaista Kristiinasta,

mutta tiesin sen sittenkin. Ja kuitenkin hän on liian hyvä tuolle

veltolle nulikalle, joka on pilannut itsensä ja hänet -- vaikka tämä

olisi vietellyt hänet kymmenen kertaa, minun ei olisi pitänyt antaa

tytärtäni, että hän nyt saattaa pilata loputkin hänen elämästään ja

onnestaan --"

"Mitä muuta olisit voinut tehdä", sanoi äiti avuttomasti. "Sinäkin olet

nähnyt, että hän oli hänen jo --"

"Minun ei olisi tarvinnut nähdä niin paljon vaivaa antaakseni

Erlendille sen, minkä tämä jo oli ottanut", sanoi Lauritsa. "Huonolle

miehelle joutui minun lapseni --". Hän kiskoi auki aitaa. Sitten hän taas

itki. Ragnfridista tuntui, kuin hän äsken olisi ollut selviämässä,

mutta nyt vei humala taas voiton.

Koska mies oli niin päissään ja epätoivoinen, ei hän katsonut voivansa

retuuttaa häntä ylös pirttiin, jossa heidän makuusijansa oli -- se oli

täynnä vieraita. Hän katsoi ympärilleen -- lähellä oli pieni lato,

jossa heillä oli paras hevosille säästetty heinä kevätkylvöjen ajaksi.

Hän kurkisti sisään -- siellä ei ollut ketään; silloin hän vei miehensä

sinne ja sulki oven perästään.

Ragnfrid pöyhi heiniä heidän ympärilleen ja pani heidän peitteekseen.

Lauritsa itki vähän väliä, mutisten jotakin, mutta se oli niin

pöperöistä, ettei vaimo saanut selkoa. Vähän ajan kuluttua hän nosti

miehensä pään ylös syliinsä.

"Rakas oma mieheni --. kun heissä nyt kerran on tuollainen rakkaus

toisiinsa -- niin ehkäpä kaikki kääntyy paremmaksi kuin luulemme --"

Lauritsa vastasi sysäyksittään -- hän tuntui taas selvemmältä:

"Etkö sinä ymmärrä -- tuolla miehellä on nyt kokonaan valta Kristiinan

yli, miehellä, joka ei koskaan ole kyennyt hallitsemaan itseään.

Kristiina on tuskin uskaltava vastustaa miestään missään asiassa -- ja

jos hän on siihen pakoitettu kerran, on hän kärsivä katkerasti itse --

tuo lempeä lapseni --.

"-- Nyt minä en kohta enää ymmärrä, miksi Jumala panee niin monta

raskasta surua kannettavakseni -- olen koettanut olla uskollisesti

hänen tahdolleen kuuliainen. Miksi hän on ottanut meiltä monet

lapsemme, Ragnfrid, toisen toisensa jälkeen -- ensin poikamme, sitten

pienen Ulvhildin ja nyt viimeiseksi hänet, jota rakastin enimmän,

antanut kunniattomana horjuvalle ja ymmärtämättömälle miehelle. Nyt

meillä on ainoastaan nuorimpamme -- eikä ole viisasta iloita hänestä

ennenkuin olen nähnyt, mitä hänestä, Ramborgista tulee."

Ragnfrid tärisi kuin haavan lehti. Silloin kiersi Lauritsa käsivartensa

hänen ympärilleen:

"Pane pitkäksesi", hän pyysi, "niin rupeamme maata --" ja pää vaimonsa

käsivartta vasten hän makasi kotvan aikaa, huokasi väliin, mutta nukkui

viimein.

* * * * *

Ladossa oli vielä pilkkopimeä, kun Ragnfrid alkoi liikkua -- hän

ihmetteli, miten hän oli voinut nukkua. Hän tunnusteli kädellään

ympärilleen; Lauritsa istui pystyssä kädet polvien ympäri.

"Joko _sinä_ olet valveilla", hän kysyi kummastellen. "Paleleeko sinua?"

"Ei", vastasi toinen särähtävällä äänellä, "mutta minä en voi nukkua."

"Kristiinaako sinä ajattelet?" kysyi äiti. "Voihan asia kääntyä

paremmaksi kuin luulemmekaan, Lauritsa", hän sanoi taas.

"Niin, sitä minä ajattelen", sanoi mies. "Niin, niin. Neito taikka

vaimo -- hän joutui ainakin morsiusvuoteeseen sen kanssa, jota rakasti.

Se ei ollut suotu meille, ei sinulle eikä minulle, Ragnfrid parkani."

Vaimo päästi syvän, kumean voihkauksen -- hän viskautui heiniin.

Lauritsa laski toisen kätensä hänen olkapäälleen.

"Mutta minä en ole _voinut_", sanoi hän kiihkeästi ja tuskassa. "Minä

en ole _voinut_ -- olla sellainen, joksi sinä tahdoit minut silloin --

kun olimme nuoret. Minua ei ole luotu sellaiseksi --"

Hetken kuluttua sanoi Ragnfrid hiljaa ja itkien:

"Olemmehan sentään olleet onnelliset -- Lauritsa -- nämä monet vuodet

--."

"Niinhän minä luulin", vastasi mies synkästi.

Ajatukset meurusivat ja myllersivät päässä. Tuo yksi alaston katse,

jonka sulhanen ja morsian olivat iskeneet toisiinsa, kahdet nuoret

kasvot, jotka olivat leimahtaneet hehkuun -- hän ei nähnyt siinä

muuta kuin häpeällisyyttä. Hänen mieltään kirveli, että se oli hänen

tyttärensä. Mutta hän näki nuo silmät yhä -- ja taisteli raivoissaan

ja sokeasti niitä vastaan, hän ei tahtonut, että hänen sydämestään

repäistäisiin verho, jonka taakse hän ei milloinkaan ollut tahtonut

katsoa, verho, jolla hän oli suojellut itseään omaa vaimoaan vastaan,

tämän tavoittaessa sitä --.

Hän ei ollut voinut, päätteli hän epätoivoisesti, Lempo soikoon, hänet

oli naitettu pois lapsena, hän ei ollut valinnut itse, toinen oli häntä

vanhempi -- hän ei ollut halunnut tätä; hän ei ollut tahtonut oppia

tältä -- lemmen leikittelyä. Hän punastui vieläkin muistaessaan noita

aikoja -- miten toinen oli tahtonut saada sitä rakkautta häneltä. Miten

toinen oli tarjonnut hänelle tuon kaiken, hänen pyytämättään.

Hän oli ollut hyvä aviomies, niin hän oli kuvitellut. Hän oli suonut

vaimolle kunnian ja vallan rinnallansa, neuvotellut hänen kanssaan

joka asiassa, ollut uskollinen ja heillä oli ollut kuusi lasta. Hän

oli ainoastaan tahtonut elää hänen kanssaan ilman tuota, ilman, että

tämä aina tavoitteli tuota hänen sydämessään, jota hän ei itse tahtonut

paljastaa --.

Hän ei ollut rakastanut ketään. -- Ingunn, Karlin vaimo Brussa.

Lauritsa punastui pimeässä. Hän oli aina käynyt heillä matkustaessaan

laakson halki. Hän ei ollut varmaan _milloinkaan_ puhunut tämän kanssa

kahdenkesken. Mutta nähdessään tämän -- vain muistaessaan häntä,

liikkui hänessä jotakin, joka muistutti kevään ensi tuoksua pellossa,

heti lumen lähdön jälkeen. Hän tiesi nyt, että se olisi voinut sattua

hänenkin osalleen -- että hänkin olisi voinut rakastaa niin.

Mutta hänet oli naitettu niin nuorena ja hän oli tullut niin araksi. Ja

niin hän oli viihtynyt parhaiten metsämailla -- ylhäällä, missä kaikki,

mikä elää, hakee avaruutta, paon tilaisuutta, -- pälyillen pelokkaana

jokaista vierasta, joka tahtoo tunkeutua ja sen alueelle --.

Oli yksi aika vuodessa, jolloin tunturin metsän eläimet unohtivat

arkuutensa. Jolloin ne pörhistelivät naaraksensa edessä. Mutta hän oli

saanut omansa lahjaksi. Ja tämä oli tarjonnut hänelle kaikki hänen

pyytämättään --.

Vaan entä pojat pesässä. -- Ne olivat olleet hänen rauhaisa soppensa

yksinäisyydessä, hänen sisin, suloisin ilonsa. Pienet, vaaleat

piikasten päät hänen kätensä alla. --

Naimisiin hän oli _joutunut_ -- melkein kysymättä. Ystäviä -- niitä oli

paljon eikä ollut yhtään. Sotapolku -- oli ollut ilo, mutta se loppui

lyhyeen -- hänen varustuksensa riippui ylisillä, vähän käytettynä.

Hänestä oli tullut talonpoika --. Mutta hänellä oli ollut tyttärensä --

koko hänen elämänsä oli käynyt rakkaaksi siksi, että hän sillä turvasi

heitä, noita hentoja pieniä olioita, joita hän oli pidellyt kädessään.

Hän muisti Kristiinan pienen kaksivuotiaan ruumiin olkapäällään, tämän

pellavankeltaisen, pehmeän tukan poskeaan vasten. Tämän kätöset,

jotka pitelivät häntä vyöstä ja tämän pienen, kovan lapsenotsan, joka

poksutteli häntä lapaluihin heidän lähtiessään metsälle ja lapsen

istuessa satulassa isänsä takana.

Ja nyt tällä oli ollut samat kuumat silmät kuin äidillänsä -- ja hän

oli saanut osansa. Istui siellä puolipimeässä, vuoteen silkkipieluksia

vasten. Hän oli ollut kokonaan kultainen kynttilän valossa -- kultainen

kruunu päässä, kultainen paita yllä ja kultainen tukka paljaita,

kultahohtoisia käsivarsia pitkin. Hänen silmänsä eivät olleet olleet

enää kainot --.

Isä vääntelehti häpeästä.

Ja kuitenkin hänen sydäntänsä veresti niin oudosti. Sen vuoksi,

mitä hän ei ollut itse saanut. Ja vaimonsa vuoksi, joka istui hänen

rinnallaan ja jolle hän ei ollut voinut antaa.

Säälistä sairaana hän etsi tämän kättä:

"Minä luulin, että meillä oli hyvä", hän sanoi. "Luulin sinun surevan

lapsiamme. -- Niin, ja että sinulla oli raskas luonto. En milloinkaan

ajatellut, että minä itse olinkin sen syy, etten ollut hyvä aviomies --"

Ragnfridia puistatti kuin kouristuksessa:

"Sinä olit aina hyvä aviomies, Lauritsa."

"Hm". Lauritsa istui leuka polvia vasten. "Ja kuitenkin sinä ehkä

olisit tullut onnellisemmaksi, jos olisit joutunut naimisiin niinkuin

tyttäremme tänään --"

Rangfrid ponnahti pystyyn ja huusi hiljaa ja viiltävästä:

"Tiedätkö sinä! Mistä sinä sait tietää -- miten kauan olet tiennyt --"

"Minä en tiedä, mistä sinä puhut", sanoi Lauritsa hetken kuluttua,

omituisen masentuneella äänellä.

"Minä puhun siitä, etten minä ollut neito tullessani vaimoksesi",

vastasi Ragnfrid ja hänen äänensä oli läpitunkeva ja kirkas epätoivosta.

Hetken kuluttua vastasi Lauritsa kuten ennen:

"Sitä minä en ole tiennyt ennen tätä hetkeä."

Ragnfrid makasi heinissä, hytkyen itkusta. Kun kohtaus oli ohi, kohotti

hän vähän päätään. Seinäluukusta alkoi kajastaa heikkoa valoa. Hän

erotti miehensä hahmon, tämän istuessa käsivarret polvien ympäri kuin

kivettyneenä.

"Lauritsa -- puhu minulle --" vaikeroi Ragnfrid.

"Mitä sinä tahdot että minun tulisi sanoa", kysyi mies liikahtamatta.

"Voi en tiedä -- toruisit minua -- löisit minua --"

"Se alkaa olla liian myöhäistä nyt", vastasi mies; hänen äänessään

tuntui ivan väre.

Ragnfrid itki taas. "Minä en huomannut pettäväni sinua. Olin itse

tullut niin petetyksi ja loukatuksi. Kukaan ei ollut säästänyt minua.

Sinut tuotiin meille -- minähän näin sinut vain kolme kertaa ennen kuin

meidät vihittiin -- minusta sinä olit vasta poika, punaposkinen ja

vaaleaverinen poika -- niin nuori ja lapsellinen --"

"Niin olin", sanoi Lauritsa ja hänen ääneensä tuli hiukan enemmän

sointua. "Ja siksi olisin uskonut, että sinun, joka olit nainen, olisi

pitänyt pelätä enemmän -- pettää minua, joka oli niin nuori, etten

mitään ymmärtänyt --"

"Myöhemmin aloin ajatella siten", sanoi Ragnfrid itkien. "Kun opin

tuntemaan sinut. Pian tuli aika, jolloin olisin antanut sieluni, jos

olisin saanut tehdyn tekemättömäksi."

Lauritsa istui vaiti ja liikkumatta; silloin sanoi taas vaimo:

"Sinä et kysy mitään?"

"Mitä se hyödyttäisi. Se oli kai hän -- jonka hautaussaaton kohtasimme

Feginsbrekkassa, kun kannoimme Ulvhildia Nidarosiin --"

"Niin", sanoi Ragnfrid. "Meidän täytyi astua tiepuoleen. Minä näin

hänet paareilla -- pappien ja munkkien ja asestettujen miesten

saattamana. Kuulin heidän sanovan hänen kuolleen hyvän kuoleman --

sopineen Jumalan kanssa. Rukoilin seisoessamme siinä Ulvhildin paarit

välillämme, että minun syntini ja suruni laskettaisiin hänen jalkojensa

juureen viimeisellä tuomiolla --"

"Niinpä kai", sanoi Lauritsa ja hänen äänessään oli taas äskeinen

ivallinen sointu.

"Sinä et tiedä kaikkea", sanoi Ragnfrid, jääkylmänä epätoivosta.

"Muistatko, että hän kävi luonamme Skogissa ensimmäisenä talvena

naimisissa ollessamme --"

"Muistan", vastasi mies.

"Jolloin Bjørgulv kamppaili kuoleman kanssa --. Kukaan ei ollut

säästänyt minua. Hän oli humalassa tehdessään sen minulle -- sitten hän

sanoi, ettei hän milloinkaan ollut minua rakastanut, ettei hän huolinut

minua ja käski unohtamaan --. Isäni ei tiennyt asiasta, hän ei pettänyt

sinua, sitä en luule. Mutta Trond tiesi -- me olimme parhaita ystäviä

siihen aikaan; valitin hänelle. Hän tahtoi pakoittaa tuon miehen

naimaan minut -- mutta hän oli vasta poika, ja sai ainoastaan selkäänsä

--. Sitten hän neuvoi minua olemaan hiiskumatta asiasta sekä ottamaan

sinut --"

Ragnfrid oli vaiti vähän aikaa.

"Kun hän tuli Skogiin --. Oli kulunut vuosi; en ajatellut asiaa varsin

paljon. Mutta hän tuli meille -- hän sanoi katuvansa, hän olisi nyt

ollut valmis ottamaan minut, jos olisin ollut vapaa -- sanoi pitävänsä

minusta. Niin hän sanoi. Jumala tietää, puhuiko hän totta. Hänen

lähdettyään -- en uskaltanut mennä vuonoon, en uskaltanut synnin

tähden, lapsen tähden. Ja sitten minä olin alkanut pitää niin paljon

sinusta!" Hän parkaisi kerran kuin kurjimmassa tuskassa. Mies käänsi

nopeasti päänsä häntä kohden.

"Kun Bjørgulv syntyi -- tunsin rakastavani häntä enemmän kuin omaa

elämääni. Kun hän kamppaili kuoleman kanssa, ajattelin, että jos hän

sammuu, sammun minäkin. Mutta minä _en_ pyytänyt Jumalaa jättämään

häntä eloon --"

Lauritsa istui hyvin kauan hiljaa ennenkuin hän kysyi kolkosti ja

raskaasti:

"Siksikö, etten minä ollut sen isä?"

"Minä en tiennyt, olitko sinä sen isä", sanoi Ragnfrid jäykistyen.

Pitkään istuivat he vaiti kumpainenkin. Sitten kysyi Lauritsa äkkiä

kiihkeästi.

"Jeesuksen nimessä, Ragnfrid -- miksi sanot tämän minulle -- nyt?"

"Jospa tietäisin." Hän väänteli käsiään niin että nivelet natisivat.

"Että saisit kostaa. Minä lähden talostasi --"

"Luulisitko siitä olevan apua minulle --?" Toisen ääni vapisi pilkasta.

"Ja sittenhän meillä on tyttäremme", sanoi hän hiljaa, "Kristiina ja

pienokainen."

Ragnfrid istui vähän aikaa hiljaa.

"Muistan mitä sanoit Erlend Nikulauksenpojasta", sanoi hän hiljaisesti.

"Mitä mahtanet nyt sanoa minusta."

Miehessä kävi ankara vilunpuistatus, se pehmitti hiukan kankeutta.

"Sinä olet nyt -- olemme eläneet yhdessä kaksikymmentä vuotta --

lähimailleen. Se ei ole samaa kuin jos minä olisin vieras. Ymmärrän,

että sinulla on ollut pahaa pahempi."

Ragnfrid vaipui itkien kokoon hänen sanojensa johdosta. Hän rohkeni

koskettaa Lauritsan toista kättä. Toinen ei liikahtanut, vaan istui

hiljaa kuin kuollut. Silloin vaimo itki yhä kovemmin ja kovemmin

-- hänen miehensä istui yhtä liikkumattomana tuijottaen harmaaseen

kajastukseen oven ympärillä. Viimein hän makasi hiljaa niinkuin kaikki

itku olisi ollut itketty loppuun. Silloin kosketti toinen keveästi

hänen käsivarttaan. Hän alkoi uudelleen itkeä.

"Muistatko", sanoi vaimo itkun lomasta, "sitä miestä, joka kävi meillä

kerran Skogissa asuessamme? Sitä miestä, joka osasi nuo monet vanhat

laulut? Muistatko laulun kuolleesta miehestä, joka tuli takaisin tuskan

valtakunnasta ja kertoi pojalleen mitä hän oli nähnyt siellä? Hän

oli kuullut kihnutusta alimmasta helvetistä, jossa uskottomat vaimot

jauhoivat miehillensä leipää mullasta. Verisiä olivat olleet kivet,

joita he jauhattivat, verisinä riippuivat heidän sydämensä rinnasta --"

Lauritsa ei virkkanut mitään.

"Minä olen ajatellut sen jälkeen aina tuota kertomusta", sanoi

Ragnfrid. "Joka päivä on minusta tuntunut siltä kuin sydämeni olisi

ollut veressä, joka päivä on minusta tuntunut siltä kuin olisin

jauhanut sinulle leipää mullasta --"

Lauritsa ei itsekään tiennyt, miksi hän nyt vastasi kuten vastasi.

Hänestä tuntui, että hänen rintansa oli ammollaan ja tyhjä kuten

miehen, jonka selkään on viilletty rankaisumerkki. Mutta hän laski

raskaasti ja väsyneesti kätensä vaimonsa pään päälle ja lausui:

"Multaa kai pitää jauhaakin, ennenkuin leipä itää."

Kun toinen tahtoi tarttua hänen käteensä suudelIakseen sitä, kiskaisi

hän sen kiivaasti pois. Sitten hän katsoi vaimoonsa, otti tämän toisen

käden, laski sen polvelleen, painoi kylmät ja kangistuneet kasvonsa

sitä vasten. Ja näin he jäivät istumaan liikkumatta tai puhumatta enää.