V.

Kevät tuli kuin tempaisemalla. Joku päivä suojan puhkeamisen jälkeen

oli koko kulma mustanruskeana, sateen virratessa rankkana alas.

Vesi juoksi kohisten rinteitä pitkin, joki kasvoi ja levisi kuin

lyijynharmaa lampi koko laaksonpohjaan, jonka keskeltä kohosi pieniä

kelluvia lehtoja ja jossa möyrysi kavala, pyörteinen virranjuonne. Vesi

oli noussut kauaksi Jørundgaardin maille. Kuitenkin olivat vahingot

kaikkialla pienemmät kuin mitä oli pelätty.

Touot jäivät myöhäisiksi ja ihmiset kylvivät niukan siemenen rukoillen

Jumalaa säästämään sen hallaöiltä syksyllä. Ja näytti siltä kuin hän

tällä kertaa olisi kallistanut korvansa rukouksille ja aikonut keventää

ihmisten taakkaa. Kesäkuussa oli idättävät ilmat, kesä oli kaunis ja

kansa alkoi toivoa katovuoden seurausten silenevän aikaa myöten.

Syksykylvö oli ohi. Silloin tuli Jørundgaardiin kerran illan suussa

neljä ratsastavaa miestä. Kaksi herraa palvelijoineen, herra Munan

Baardinpoika ja Baard Petrinpoika, Hestnæsin herra.

Ragnfrid ja Lauritsa antoivat kattaa pöydän ylistupaan sekä valmistaa

vieraille vuoteet parveen. Mutta Lauritsa pyysi herroja jättämään

asiansa huomiseksi, kun he olivat levänneet matkan jälkeen.

Munan-herra johti puhetta aterioidessa, hän kääntyi usein puheessaan

Kristiinan puoleen sekä jutteli ikään kuin he olisivat olleet hyvät

tuttavat. Kristiina näki, ettei se miellyttänyt isää. Munan-herra

oli lyhytsäärinen, tanakka, punanaamainen, ruma, puhelias ja hieman

narrimainen käytökseltään. Häntä kutsuttiin Munan Pätkäksi tai Munan

Pomppijaksi. Mutta olennostaan huolimatta oli Aashild-rouvan poika

sentään ymmärtäväinen ja kykenevä mies, joka oli ollut monenlaisissa

kruunun toimissa ja jonka sana myöskin painoi valtakunnan hallinnassa.

Hän asui äitinsä perintökartanossa Skogheimsherredissä, oli hyvin

rikas ja oli nainut rikkaan vaimon. Katri-rouva, hänen emäntänsä,

oli kummallisen ruma ja avasi harvoin suutaan, mutta hänen miehensä

puhui hänestä aina niinkuin tämä olisi ollut maailman viisain nainen,

niin että ihmiset olivat alkaneet nimittää häntä leikillä Katri

Kieleväksi ja Katri Keinoseksi. He näkyivät kuitenkin elävän sovussa ja

rakkaudessa, vaikka Munan-herra oli tunnettu löysistä tavoistansa sekä

ennen että jälkeen avioliiton.

Baard Petrinpoika oli kaunis ja muhkea vanha herra, joskin hänellä oli

sievoinen vatsa sekä verrattain raskaat liikkeet. Hänen tukkansa ja

partansa olivat hiukan haalistuneet, mutta vieläkin niissä oli yhtä

paljon keltaista kuin valkeata. Kuningas Maunu Haakoninpojan kuolemasta

asti hän oli elänyt rauhassa suurilla tiloillaan Nordmøressa. Hän oli

toisen kerran leskenä ja hänellä oli paljon lapsia, joiden kaikkien

kehuttiin olevan kauniita, kunnollisesti kasvatettuja ja hyvissä

varoissa.

* * * * *

Seuraavana päivänä lähtivät Lauritsa ja miehet ylistupaan

neuvottelemaan. Lauritsa pyysi vaimonsa olemaan läsnä, mutta tämä ei

tahtonut. "Olkoon tämä kokonaan sinun asiasi. Tiedät, että se on raskas

suru tyttärellesi, ellei sovintoa saada, mutta minä näen, etteivät

esteet ole pienet."

Herra Munan antoi esiin Erlend Nikulauksenpojan kirjeen. Erlend

suostui kaikkiin Lauritsan ehtoihin, jos tämä suostui antamaan hänelle

tyttärensä Kristiinan. Itse oli Erlend valmis antamaan maansa ja

tulonsa jäävittömien miesten arvioitavaksi, tarjoamaan Kristiinalle

sellaisen omaisuuden ja huomenlahjan, että tämä joutui saamaan

kolmanneksen pesästä, lukuunottamatta omia myötäjäisiänsä sekä kaikkia

sukulaisilta lankeavia perintöjä, jos hän oli jäävä leskeksi ilman

lapsia. Lisäksi hän lupasi Kristiinalle oikeuden hoitaa itse omaa

osuuttansa pesästä, sekä sitä, minkä hän oli kotoa tuonut, että sitä,

minkä hän oli saava Erlendiltä. Mutta jos Lauritsa toivoi muutosta

pesänjakoon, oli hän mielellään ottava sen varteen ja järjestävä asiat

sen mukaan. Ainoa ehto, johon Kristiinan suvun oli suostuttava oli se,

että jos heidän lapsensa joskus nostaisivat perintöriidan, heidän ei

koskaan ollut ruvettava tekemään mitättömäksi niitä lahjoja, joita hän

oli antanut Eline Ormintyttären kanssa siittämilleen lapsille, vaan

luvattava todistaa, että se omaisuus oli ollut lohkaistuna pesästä

ennen avioliiton solmimista Kristiina Lauritsantyttären kanssa. Lopuksi

tarjoutui Erlend pitämään häät kaikella asianmukaisella komeudella

luonaan Husabyssä.

Lauritsa ryhtyi puheisiin ja lausui:

"Tämä on kaunis tarjous. Näen, että sukulaisenne koettaa kaikin tavoin

voittaa ystävyyttäni. Näen sen jo siitä, että hän on saanut teidät,

Munan-herra, toistamiseen lähtemään asialle sellaisen miehen luokse

kuin minun, jolla ei ole paljon sanomista ulkopuolella tämän laakson,

kuin myös siitä, että te, Baard-herra, olette vaivautunut näin pitkän

matkan päähän. Mutta minun on sanottava Erlendin tarjouksesta, ettei

minun tyttäreni ole kasvatettu hoitamaan itse tilojaan ja omaisuuttaan

ja että olen aina aikonut hänet miehelle, jonka käsiin turvallisesti

voisin jättää neidon onnen. En tiedä, kelpaisiko Kristiina hoitamaan

sellaista valtaa, mutta en luule sen häntä miellyttävän. Hän on lempeä

ja taipuvainen mieleltään -- ja yksi niistä syistä, jotka minulla on

ollut mielessäni, asettuessani vastustamaan tätä avioliittoa, on, että

Erlend on osoittanut ymmärtämättömyyttä erinäisissä asioissa. Jos

Kristiina olisi ollut vallanhaluinen, uskalias ja itsepäinen nainen,

olisi asia heti toinen."

Herra Munan purskahti nauruun ja sanoi:

"Hyvä Lauritsa, valitatteko te sitä, että neito on liian vähän

itsepäinen --" ja Baard-herra yhtyi puheeseen hymähtäen:

"Tahtoa teidän tyttäreltänne ei mielestäni puutu -- kaksi vuotta hän on

jo pitänyt Erlendin puolta teitä vastaan."

Lauritsa sanoi:

"Muistan sen kyllä, mutta tiedän mitä sanon. Vaikea hänelle on ollut

itselleenkin tämä aika, jolloin hän on uhmaillut tahtoani, eikä hän ole

kauan oleva iloinen sellaisen miehen luona, joka ei osaa hallita häntä."

"Sepä perkelettä", sanoi Munan-herra. "Silloin täytyy teidän tyttärenne

olla hyvin toisenlainen kuin ne naiset, jotka minä tunnen, sillä minä

en ole nähnyt yhtäkään, joka ei olisi tahtonut hallita itseänsä ja

sitäpaitsi herraansa."

Lauritsa kohautti olkapäitään eikä vastannut mitään.

Baard Petrinpoika sanoi silloin:

"Ymmärrän, ettette te ole tullut halukkaammaksi tähän avioliittoon

tyttärenne ja kasvatuspoikani välillä sen onnettoman lopun jälkeen,

jonka tuo hänen luonaan ollut nainen sai. Mutta voin kertoa teille

käyneen ilmi, että tuo onneton nainen oli antanut toisen miehen,

Erlendin voudin Husabyssä, vietellä itsensä. Erlend tiesi tästä

lähtiessään hänen kanssaan paluumatkalle laakson läpi, hän oli

tarjoutunut antamaan tälle sopivat myötäjäiset, jos vouti naisi hänet."

"Oletteko varma siitä, että asia on noin", kysyi Lauritsa. -- "Vaikka

en tiedä tuleeko se siitä kauniimmaksi. Vaikealta mahtanee tuntua hyvää

sukua olevasta naisesta tulla talonisännän kädessä ja lähteä rengin

kainalossa."

Munan Baardinpoika tarttui puheeseen:

"Saatan ajatella, Lauritsa Bjørgulfinpoika, että se mikä saa teidät

eniten vastustamaan sisarenpoikaani, on tuo onneton tapaus Sigurd

Saksulvinpojan vaimon kera. Mutta muistakaa, hyvä mies, Jumalan nimessä

-- että tuo nuori poika asui samassa talossa nuoren, kauniin vaimon

kanssa, jolla oli vanha, penseä, kykenemätön aviomies -- ja yö on puolen

vuoden pituinen siellä pohjolassa; en minä ymmärrä, mitä siitä olisi

voinut tulla muuta, ellei Erlend olisi ollut kerrassaan pyhä mies.

Munkin vikaa ei Erlendissä ole ollut koskaan, sitä en tahdo väittää,

mutta epäilen, olisiko nuori kaunis tyttärenne kiittänyt teitä, jos

olisitte antanut hänet munkkinahjukselle. -- On totta, että Erlend

laati elämänsä tuhmasti ja sitten yhä tuhmemmin --. Mutta asiasta

täytyy kerran päästä irti -- me hänen sukulaisensa olemme koettaneet

kaikin voimin auttaa poikaa jälleen jaloilleen, vaimo on kuollut ja

Erlend on pitänyt kykynsä mukaan huolta hänen ruumiinsa ja sielunsa

tarpeista, itse Oslon piispa on antanut hänelle synninpäästön ja hän

on nyt palannut kotimaahan Schwerinistä, pyhän veren puhdistamana --

tahdotteko te olla ankarampi kuin Oslon piispa ja itse arkkipiispa,

tai kuka siellä lienee tuon kalliin veren hoidossa --.

"Hyvä Lauritsa, kyllähän puhdas elämä on kaunis seikka, mutta se ei

luonnistu todellakaan täysi-ikäiseltä mieheltä muutoin kuin Jumalan

erikoisesta armosta. Pyhän Olavin nimessä --! Muistakaa toki, ettei

itse pyhä kuninkaamme saanut tuota lahjaa ennenkuin hänen elämänsä

alkoi kallistua loppuaan kohden -- arvattavasti oli siis Jumalan tahto,

että hänen ensin tuli siittää kelpo nuorukainen Maunu, joka voitti

pakanoiden hyökkäyksen pohjolassa. Olavi-kuningas ei siittänyt sitä

poikaa kuningattarensa kera, ja kuitenkin hän istuu ylimpien pyhimysten

joukossa taivaan valtakunnan saleissa. Huomaan, että tämä puhe on

mielestänne sopimatonta --"

Baard-herra keskeytti hänet:

"Lauritsa Bjørgulfinpoika, minä en pitänyt tästä asiasta enemmän

kuin te, kun Erlend tuli ensi kertaa luokseni ja sanoi katsoneensa

itsellensä neidon, joka oli luvattu toiselle. Mutta minä olen myöhemmin

huomannut, että noiden kahden nuoren välillä on niin voimallinen

rakkaus, että olisi suuri synti erottaa heidän ystävyyttään. Erlend

oli mukanani viimeisissä joulupidoissa, jotka Haakon-kuningas piti

miehillensä -- he kohtasivat siellä ja heti toisensa nähtyään teidän

tyttärenne pyörtyi ja makasi kauan liikkumatta niinkuin kuollut --

mutta minä näin kasvatuspojastani, että tämä tahtoi ennen antaa

henkensä kuin luopua hänestä."

Lauritsa istui hiljaa vähän aikaa ennen kuin vastasi:

"Sellainen kuuluu kauniilta, kun siitä kerrotaan eteläisten maiden

ritarisaduissa. Mutta me emme nyt ole Bretlandissa, ja etteköhän tekin

vaatisi enemmän mieheltä, jonka ottaisitte vävyksenne, kuin että hän on

saanut tyttärenne pyörtymään rakkaudesta kaiken kansan edessä. --"

Molemmat toiset olivat vaiti ja silloin jatkoi Lauritsa:

"Minusta tuntuu siltä, hyvät herrat, että ellei Erlend Nikulauksenpoika

olisi tehnyt niin pahaa lovea tavaraansa ja maineeseensa, ette istuisi

minun kaltaiseni miehen luona pyytämässä tuolla tavoin tytärtäni

hänelle. Mutta minä en tahdo, että Kristiinaa sanottaisiin kohdanneen

suuren kunnian päästessä rouvaksi Husabyhyn miehelle, jonka suku kuului

maan korkeimpiin -- sen jälkeen kun tämä oli häpäissyt itsensä niin

pahasti, ettei hän voinut odottaa parempaa naimiskauppaa tai pitää

pystyssä sukunsa kunniata."

Hän nousi kiihtyneenä, astui keskilattialle ja kulki edestakaisin.

Mutta Munan-herra syöksyi pystyyn:

"Älkäähän, Lauritsa, jos puhutte häpäisemisestä, silloin teidän

jumalauta tulee saada tietää olevanne liian ylpeä --"

Baard-herra pakotti hänet vaikenemaan; hän astui Lauritsan luokse:

"Ylpeä te olette, Lauritsa -- olette samanlainen kuin nuo entisajan

talonpojat, jotka eivät tahtoneet ottaa vastaan ritarinimeä kuninkaalta

siksi, ettei heidän ylpeytensä voinut sietää sanottavan heidän olevan

kenellekään kiitollisuudenvelassa. Sanon teille, että jos Erlend olisi

seisonut edessänne kaiken sen rikkauden ja kunnian loisteessa, joka

hänelle oli suotu syntymässä, en olisi sittenkään katsonut alentuvani,

pyytäessäni hyväsukuiselta ja varakkaalta mieheltä hänen tytärtänsä

kasvatuspojalleni, jos olisin huomannut noiden kahden sydämen muuten

murtuvan. Varsinkin", sanoi hän hiljaa ja laskien kätensä toisen

olalle, "jos näiden laita oli sellainen, että heidän sielunrauhalleen

oli paras joutua naimisiin toistensa kanssa."

Lauritsa vetäytyi pois hänen kätensä ulottuvilta; hänen kasvonsa

kävivät ankariksi ja kylmiksi:

"En taida ymmärtää, mitä tarkoitatte, herra."

Miehet katsoivat toisiinsa hetken aikaa; sitten sanoi Baard:

"Tarkoitan, että Erlend on kertonut minulle heidän vannoneen toisilleen

pyhän valan. Ehkä nyt ajattelette teillä olevan oikeuden vapauttaa

tyttärenne siitä, koska hän on vannonut sen teidän tietämättänne.

Mutta Erlendiä ette voi vapauttaa. -- Ja minä en ymmärrä asiassa muuta

estettä kuin teidän ylpeytenne -- ja vihanne syntiä kohtaan. Mutta

siinä te mielestäni tahdotte olla ankarampi kuin Isä Jumala itse,

Lauritsa Bjørgulfinpoika!"

Lauritsa vastasi epäröiden:

"Ehkä ette ole kokonaan väärässä siinä, mitä sanotte, Baard-herra.

Mutta syy, miksi enimmin olen vastustanut sitä, on ollut se, että

Erlend tuntui minusta horjuvalta mieheltä tyttäreni kumppaniksi."

"Luulen voivani tästä lähin taata tyttärenpoikani", sanoi Baard

hiljaisella äänellä. "Hän rakastaa Kristiinaa niin suuresti, että

tiedän, jos nyt annatte hänelle Kristiinan, hänen muuttavan tapansa

sellaisiksi, ettei teillä ole oleva valittamista vävyssänne."

Lauritsa ei vastannut paikalla. Silloin sanoi Baard-herra rukoilevasti

ja kätensä ojentaen:

"Jumalan nimessä, Lauritsa Bjørgulfinpoika, antakaa suostumuksenne!"

Lauritsa laski kätensä Baardin käteen:

"Jumalan nimessä siis!"

Ragnfrid ja Kristiina kutsuttiin ylisille, ja Lauritsa ilmoitti

heille päätöksensä. Baard-herra tervehti kauniisti molempia naisia,

Munan-herra tervehti kädestä Ragnfridiä ja puheli säädykkäästi

talonemännän kanssa, mutta Kristiinaa hän tervehti ulkomaiseen tapaan

suutelemalla, eikä hätäillyt tuossa toimituksessa. Kristiina näki, että

isä katsoi häntä silloin.

"Mitä pidät uudesta sukulaisestasi, Munan-herrasta", kysyi hän

pilkallisesti jäätyään hetkiseksi kahdenkesken Kristiinan kanssa

illalla.

Kristiina katsoi isäänsä rukoilevasti. Silloin tämä silitti hänen

poskiaan eikä puhunut enää mitään.

Kun Baard-herra ja Munan-herra olivat nukkumaan lähdössä, sanoi

jälkimmäinen:

"Olisin maksanut paljon, jos olisin saanut nähdä tuon Lauritsa

Bjørgulfinpojan, hänen saatuaan kuulla totuuden kalliista tyttärestään.

Tässä me olemme saaneet yhdessä rukoilla polvillamme Erlendille vaimoa,

joka hänellä on ollut luonaan monta kertaa Brynhildin katon alla --"

"Ole hiiskumatta siitä", vastasi Baard-herra kiukuissaan. "Pahin,

mitä Erlend on tehnyt, on, että hän houkutteli tuon lapsen luokseen

sellaiseen paikkaan -- äläkä anna Lauritsan milloinkaan saada vihiä

siitä; on paras jokaiselle, että nuo kaksi nyt voivat päästä ystäviksi."

* * * * *

Kihlajaiset päätettiin pitää samana syksynä. Lauritsa sanoi, ettei

hän voinut laittaa kovin ylellisiä pitoja, koska edellinen vuosi oli

ollut katovuosi koko laakson kansalle; sensijaan hän lupasi itse maksaa

häiden pidon ja viettää ne Jørundgaardissa kaikella kunnialla. Hän

syytti myös katovuotta siitä, että hän vaati kihlausajan pituudeksi

vuoden.