IV.

Pakkanen yhä pysyi. Jokaisessa laakson navetassa ammuivat ja valittivat

nälkäiset eläimet kylmää. Mutta kansa säästi apetta jo nyt, minkä taisi.

Juhlimiset jäivät vähiin tänä vuonna, jokainen pysytteli omalla

kolkallansa.

Jouluna pakkanen yltyi -- tuntui siltä kuin se olisi kiristänyt yhä

kovemmin päivä päivältä. Ihmiset saattoivat tuskin muistaa näin

ankaraa talvea -- ei satanut lisää lunta, ei edes tunturilla, mutta

se lumi, joka oli satanut Klemensinmessun aikaan, jäätyi kovaksi

kuin kivi. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta päivien alkaessa.

Yöllä räiskivät ja leimusivat revontulet pohjoisessa, ne nuoleksivat

puolta taivaankantta -- mutta eivät tuoneet muutosta säähän; jonakin

päivänä saattoi pilveillä, tuhuutella hiukan kuivaa lunta, sitten tuli

jälleen kirkas ilma ja kirvelevä pakkanen. Laagen jymisi ja pulahteli

uhkaavasti jääkuoren alla.

Joka aamu ajatteli Kristiina, että nyt hän ei jaksanut enää, ei

jaksanut elää päivää loppuun asti. Joka päivä hän tunsi kuin

kaksintaistelun isän ja itsensä välillä. Ja noinko heidän nyt täytyi

olla vastatusten kun jokainen elävä olento laaksossa kärsi _yhden_

koettelemuksen alla. Mutta kun ilta tuli, oli hän jälleen kestänyt.

Ei isä ollut tyly. He eivät milloinkaan puhuneet siitä, mikä heitä

erotti, mutta Kristiina tunsi kaikesta siitä, mitä isä jätti sanomatta,

tämän taipumattoman tahdon pysyä kiellossaan.

Ja häntä vihloi isän ystävyyden ikävä. Se kirveli niin kauheasti siksi,

että Kristiina tiesi, miten paljon muuta tällä oli kannettavaa ja jos

olisi ollut kuin ennen, olisi hän puhunut kaikesta Kristiinan kanssa.

-- Oli kyllä totta, että Jørundgaardissa selvittiin paremmin kuin

useimmissa kartanoissa, mutta heilläkin tuntui katovuosi alituiseen

aamusta iltaan. Muulloin oli Lauritsalla ollut tapana talvisaikaan

kasvattaa ja kesyttää varsahevosiaan, mutta tänä vuonna hän oli jo

syksyllä myynyt ne kaikki etelään. Ja tytär kaipasi hänen ääntään

pihamaalla, hänen teuhaamistaan noiden notkuvien, pörhökarvaisten

kaksivuotiasten kera, leikki, jota isä rakasti niin suuresti. Ei heillä

ollut näkynyt puutetta aitoissa, ladoissa, ei lantavarastoissa sitten

viime vuoden syksyn, mutta Jørundgaardissa kävi nyt paljon pyytäjiä,

sekä ostohaluisia että avun tarvitsijoita, eikä kukaan lähtenyt tyhjin

käsin talosta.

Myöhään eräänä iltana tuli muuan hyvin vanha nahkapukuinen mies

hiihtäen. Lauritsa puhui hänen kanssaan ulkona ja Halvdan kantoi

hänelle ruokaa kotaan. Kukaan talon väestä, joka oli hänet nähnyt,

ei tiennyt, ken hän oli -- luultavasti joku niistä poloisista, jotka

elivät tunturilla; ehkä Lauritsa oli tavannut tämän jossakin siellä.

Mutta isä ei puhunut mitään vieraasta, eikä myöskään Halvdan.

Mutta eräänä iltana tuli eräs mies, jonka kanssa Lauritsa

Bjørgulfinpoika oli rettelöinyt vuosikaudet. Hän vei tämän kanssaan

aittaan. Mutta tupaan astuttuaan hän sanoi:

"Kaikki hakevat minun apuani. Mutta talossani ovat kaikki minua

vastaan. Myöskin sinä, vaimo", hän sanoi tälle kiivaasti.

Silloin äiti lensi Kristiinaa kohden: "Kuuletko, mitä isäsi sanoo

minulle! En minä ole sinua vastaan, Lauritsa. Ja olethan sinäkin

jo kuullut, Kristiina, mitä Roalstadissa tapahtui, kun hän ajoi

etelää kohti tuon toisen hyväkkään ja huorintekijän, Haugenilaisen

sukulaisensa kanssa -- hän poloinen lopetti itse päivänsä, tuo vaimo,

jonka hän oli viekoitellut hylkäämään koko sukunsa."

Kristiina vastasi paatuneena:

"Näen teidän tuomitsevan Erlendiä yhtä ankarasti niistä vuosista,

jolloin hän on pyrkinyt irti synnistä, kuin siitä ajasta, jolloin hän

on elänyt siinä."

"Jeesus Maaria", huudahti Ragnfrid, lyöden kätensä yhteen. "Minkälainen

sinusta on tullut! Eikö edes tämä ole saanut sinua muuttamaan mieltä!"

"Ei", sanoi Kristiina. "En ole muuttanut mieltä."

Silloin katsoi Lauritsa ylös penkiltä, jossa hän oli istunut Ulvhildin

kanssa:

"En minäkään, Kristiina", hän virkkoi hiljaa.

* * * * *

Mutta Kristiina tiesi sittenkin tavallaan muuttaneensa mieltä, tai

ellei juuri mieltä, niin ainakin katsomustapaa. Hän oli saanut sanan

asian kulusta, koko tuosta onnettomuusretkestä. Se oli sujunut paremmin

kuin odottaa taidettiin. Pakkanen vai mikä lienee vaikuttanut sen, että

Erlendin rintaan saama naarmu oli alkanut ärtyä; hän joutui makaamaan

jonkun aikaa Roaldstadin majapaikassa. Bjørn-herra oli hoitanut

häntä päiväsaikaan. Mutta Erlendin ollessa haavoitettu selvisi asia

helpommin, herättäen luottamusta.

Kyetessään jatkamaan matkaa oli hän vienyt vainajan mukanaan kirstussa

Osloon asti. Siellä hän Sira Jonin avulla oli saanut tälle haudan

sortuneen Nikolauksenkirkon hautausmaalla, ja sitten hän oli käynyt

synnintunnustuksella itse Oslon piispan luona, ja tämä oli käskenyt

hänen lähteä toivioretkelle pyhän veren kirkkoon Schwerinissä. Hän oli

nyt poistunut maasta.

Kristiina ei voinut tehdä toivioretkiä minnekään eikä saada

synninpäästöä. Hänen täytyi istua täällä, odottaa, ajatella ja koettaa

pysyä lujana vastustuksessaan.

Kummallinen kylmä talvinen valo lankesi kaikkien hänen ja Erlendin

yhteisten kohtausten yli. Hän ajatteli tämän viileyttä -- niin lemmessä

kuin surussa -- ja hänestä tuntui siltä, että jos hän olisi voinut

ryhtyä kaikkeen yhtä myrskyisästi ja toimia päätä pahkaa, olisivat

asiat kenties perästäpäin tuntuneet helpommilta kantaa. Hän saattoi

joskus ajatella näinkin, että ehkä Erlend hylkää hänet. Hänestä

tuntui kuin hän aina hiukan olisi pelännyt, että jos heidän asiansa

mutkistuisi liian paljon, voisi Erlend heittää kaiken. Mutta hän ei

tahtonut jättää Erlendiä, ennen kuin tämä itse vapautti hänet kaikista

valoista.

Näin kului talvi hiljaa. Eikä Kristiina enää voinut pettää itseänsä,

vaan hänen täytyi nähdä, että kotia uhkasi uusi koettelemus; Ulvhild

ei ollut enää elävä kauan. Ja kesken katkeraa suruaan sisarensa

kohtalon tähden hän näki kauhistuen, että totisesti oli hänen oma

sielunsa villiintynyt ja synnin runtelema. Sillä kuoleva lapsi ja

vanhempien sanomaton suru silmiensä edessä hän ajatteli sittenkin --

että jos nyt Ulvhild kuolee, niin miten hän sitten oli jaksava nähdä

isää heittäytymättä tämän jalkojen juureen, tunnustamatta kaikkea ja

turvautumatta tämän anteeksiantoon ja isäntävaltaan --.

* * * * *

Oltiin ehditty paastoon. Kansa teurasti pienempää karjaa, jonka oli

toivonut voivansa pelastaa talven yli, etteivät eläimet kuolisi

itsestään. Ja ihmiset sairastivat pelkän kalaruoan tähden, kun heillä

sen lisäksi oli niin vähän ja kurjaa jauhoruokaa. Sira Erik päästi

koko seurakunnan maitoruuan kiellosta. Mutta kansalla oli tuskin

maidontippaa.

Ulvhild oli vuoteessa. Hän nukkui yksin sisarussängyssä ja joku valvoi

aina hänen kanssaan yöllä. Saattoi tapahtua, että isä ja Kristiina yhtä

aikaa istuivat hänen vuoteensa vieressä. Kerran sellaisena yönä sanoi

Lauritsa tyttärelleen:

"Muistatko, mitä veli Edvin sanoi kerran Ulvhildin kohtalosta.

Ajattelin jo silloin, että hän kenties tarkoitti tätä. Mutta työnsin

tuon ajatuksen silloin luotani." Noina öinä hän väliin kertoili

tapauksia lasten lapsuudesta. Kristiina istui kalpeana kivistävin

sydämin, sillä hän ymmärsi isän siten rukoilevan häntä.

* * * * *

Eräänä päivänä oli Lauritsa Kolbeinin kanssa hakemassa karhunpesää

pohjoisesta tunturimetsästä. Kotiintullessaan heillä oli emäkarhu

reessä ja Lauritsan povessa oli elävä karhunpoika. Ulvhild ilostui

hiukan isän näyttäessä sitä hänelle. Mutta Ragnfrid sanoi, ettei aika

ollut sopiva sellaisen elatukselle, ja mitä hän tekikään sillä?

"Minä kasvatan sen isoksi ja köytän sen tyttärieni parvenoven

vartijaksi", sanoi Lauritsa nauraen katkerasti.

Mutta heiltä ei riittänyt karhunpojalle täysimaitoa, jota se tarvitsi,

ja Lauritsan täytyi tappaa se jonkun päivän perästä.

* * * * *

Aurinko sai sen verran valtaa, että keskellä päivää jo tippui hiukan

vettä räystäistä. Tiaiset pysyttelivät nurkissa ja kiipesivät

päivänpuoleista hirsiseinää, nakutellen sitä etsiessään kärpäsiä, jotka

nukkuivat talviunta seinänrakosissa. Rinteet välkkyivät kovina ja

kiiltävinä kuin hopea.

Viimeinkin eräänä iltana alkoi pilviä kasaantua kuun ympärille. Aamulla

heidän herätessään oli Jørundgaard sellaisten hankien keskellä, ettei

näkynyt mitään mihinkään puoleen.

Sinä päivänä he ymmärsivät Ulvhildin kuolevan.

Koko talon palveluskunta oli kutsuttu tupaan ja Sira Eirik tuli myös.

Sisällä paloi paljon kynttilöitä. Aikaisin illalla sammui Ulvhildin

elämä hiljaa ja rauhallisesti äidin sylissä.

Ragnfrid kesti tämän paremmin kuin kukaan oli luullut. Vanhemmat

istuivat rinnatusten; he itkivät molemmat aivan hiljaa. Kaikki tuvassa

olijat itkivät. Kun Kristiina meni isänsä luo, laski tämä kätensä hänen

olkapäälleen. Hän tunsi, miten tytär tärisi ja vavahteli, ja veti hänet

luokseen. Mutta Kristiinasta tuntui kuin isän olisi pitänyt tietää,

että Kristiina oli kauempana hänestä kuin pieni vainaja vuoteellaan.

Hän ei käsittänyt, miten hän kesti. Hän muisti tuskin itse, mitä hänen

tuli kestää, pysyi vaan pystyssä tylsänä ja äänettömänä, eikä taipunut

voitetuksi.

-- Sitten nostettiin kirkonlattiasta pari palkkia Pyhän Tuomaksen

alttarin edestä, ja siihen hakattiin hauta kivikovaan maahan Ulvhild

Lauritsantyttärelle.

Satoi hiljaa ja tasaisesti lunta koko ajan, jolloin lapsi oli

paareilla; satoi lunta kun hänet kannettiin hautaan ja sitä satoi

edelleen, melkein pysähtymättä, koko kuukauden ajan.

Ihmisistä, jotka elivät kevään tuloa odotellen, tuntui kuin se ei

milloinkaan tulisi. Päivät valkenivat ja rupesivat pitenemään ja laakso

oli sulavan lumen huurussa auringon killittäessä ylhäältä. Mutta ilma

pysytteli kylmänä eikä lämpö tuntunut missään. Yöllä kaikki jäätyi

-- joen kuori paukahteli, tunturit kumahtelivat, sudet ulvoivat ja

kettu haukkui talojen nurkissa aivan kuin keskitalvella. Kansa vuoli

pettua elukoille, mutta niitä kellistyi kasoittain pahnoille. Kukaan ei

ymmärtänyt, mikä lopuksi tulisi.

Kristiina läksi ulos eräänä sellaisena päivänä, jolloin tihkui vettä

jalaksien uurroksissa ja jolloin lumi kiilsi hopeana pitkin maita.

Auringonpaisteessa olivat kinokset syöpyneet ontoiksi, kohva murtui

hiljaa ritisten Kristiinan töykäistessä sitä jalallansa. Mutta

kaikkialla, missä vähänkin oli varjon paikkaa, oli ilma jäätävän kylmä

ja lumi kovaa.

Hän nousi kirkkoa kohden -- hän ei tiennyt itse miksi sinne aikoi,

tunsi vain vetoa sinne. Isä oli kirkossa -- siellä oli joitakin

talonpoikia pitämässä kokousta kirkon parvella, tiesi Kristiina.

Ylhäällä mäessä hän tapasi talonpojat, jotka laskeutuivat rinnettä

alas. Sira Eirik oli muassa. Miehet kulkivat kaikki jalan, yhtenä

tummana, tuppuraisena, koukkuselkäisenä rykelmänä, puhumatta keskenään;

he vastasivat nyreästi Kristiinan tervehdykseen ohikulkiessaan.

Kristiina ajatteli, että siitä oli kauan, kun kukaan oli ollut

hänen ystävänsä täällä. Nykyään tiesivät kai kaikki hänet huonoksi

tyttäreksi. Ehkä tiesivät enemmänkin. Ja nyt tiesivät myös kaikki, että

jotakin perää oli ollut sittenkin tuossa vanhassa jutussa Arnesta ja

hänestä ja Benteinistä. Ehkä hän oli hyvinkin huonossa huudossa. Hän

suoristausi ja jatkoi matkaa kirkkoon.

Ovi oli raollaan. Sisällä oli kylmä, mutta kuitenkin virtasi hänen

mieleensä rauha noista tummista ruskeista seinistä ja korkeista

pilareista, jotka kohottivat pimeän ylös rajaan. Alttarilla ei palanut

tulia, mutta ovesta lankesi sisään auringonjuova, joka välkkyi heikosti

kuvilla ja astioilla.

Tuomaksen alttarin luona näki hän isän polvillaan maassa, pää

painuneena ristissä olevia käsiä kohti, jotka puristivat lakkia rintaa

vasten.

Arkana ja murheissaan pujahti Kristiina ulos ja jäi seisomaan

kuistille. Kahden pikku patsaan välistä, joita kannatti kaari ja joista

Kristiina piteli kiinni, näki hän alhaalla Jørundgaardin ja sen takana

sinertävässä usvassa uivan laakson. Auringonpaisteessa välkkyi joki

valkoisena, veden ja jään sekaisena, poimutellessaan läpi laakson.

Mutta lepät, joita kasvoi pitkin sen vieriä, olivat kultaisenruskeina

kukista ja kuusimetsä seisoi keväisen vehmaana jo kirkon seutuvilla;

pikkulinnut lirkuttivat, säväköivät ja soittelivat suutaan viereisessä

lehdossa. Niinpä niin, tuollaista sirkutusta sieltä oli kuulunut joka

ilta auringonlaskun jälkeen.

Ja hän tunsi, että kaipaus, jonka hän oli luullut kuoliaaksi

kiusatuksi, kaipaus veressä ja lihassa, liikahti äkkiä hiljaa ja

hereästi talven uinumisen jälkeen.

Lauritsa Bjørgulfinpoika tuli kirkosta ulos ja sulki oven. Hän astui

lähelle tytärtään ja katsoi ulos viereisestä holvikaaresta. Kristiina

näki, miten tämä talvi oli kuluttanut isää. Hän ei ymmärtänyt, miten

hän voi koskettaa asiaa juuri nyt, mutta se pujahti hänen suustaan:

"Onko totta, mitä äiti sanoi eräänä päivänä sinun sanoneen hänelle

-- että jos se olisi ollut Arne Gyrdinpoika, niin olisit antanut

suostumuksesi?"

"On", vastasi Lauritsa katsomatta häneen.

"Sitä sinä et sanonut Arnen eläessä", sanoi Kristiina.

"Siitä ei ollut puhetta. Huomasin kyllä pojan pitävän sinusta -- mutta

hän ei puhunut mitään -- ja hän oli nuori -- enkä minä huomannut sinun

milloinkaan ajattelevan häntä siten. Et toki voinut odottaa, että minä

olisin _tarjonnut_ tytärtäni sellaiselle, jolla ei mitään ollut." Hän

hymähti. "Mutta minä pidin pojasta", hän sanoi hiljaa. "Jos olisin

nähnyt sinun kituvan rakkaudesta häneen --"

He seisoivat yhä. Kristiina tunsi isän katsovan häntä -- hän koetti

pysyttää kasvonsa rauhallisina, mutta tunsi, miten valkoiseksi hän

tuli. Silloin isä tuli hänen luokseen, kietoi molemmat kätensä hänen

ympärilleen ja puristi hänet rintaansa vasten. Hän taivutti taapäin

Kristiinan pään, katsoi tyttärensä kasvoihin ja peitti ne jälleen

olkaansa vasten.

"Jeesus Kristus, pienokainen, noinko onneton sinä olet --"

"Minä luulen, että kuolen, isä", tämä vastasi hänelle.

Sitten hän purskahti itkuun. Mutta hän itki siksi, että tunsi

isän syleilystä ja näki hänen silmistään tämän nyt olevan niin

loppuunkiusatun, ettei hän jaksanut enää pysyä vastustuksessaan.

Kristiina oli voittanut.

* * * * *

Yöllä hän heräsi siihen, että isä kosketti hänen olkapäätään pimeässä.

"Nouse ylös", sanoi tämä hiljaa, "kuuletko mitään --?"

Silloin Kristiina kuuli, miten nurkissa vinkui se oli etelätuulen syvä,

kosteutta uhkuva sävel. Katolta valui vesi virtana alas, pihalla tohisi

sade pehmeään, sulavaan lumeen.

Kristiina viskasi hameen ylleen ja meni isän perässä ulko-ovelle.

Yhdessä he sitten katsoivat ulos valoisaan kevätyöhön -- heitä vastaan

löi lämmin tuuli ja sade -- taivas oli yhtenä ainoana harmaana

myllerryksenä, metsässä kohisi, aukealla vonkui -- ja tunturilta kuului

kumeita jymähdyksiä lumen vieriessä alas.

Kristiina etsi isänsä käden ja piti sitä omassaan. Isä oli herättänyt

hänet ja tahtonut näyttää hänelle tämän. Sellaista oli ollut ennen,

niin hän olisi ennen tehnyt. Ja nyt oli sellaista taas.

Kun he menivät sisään paneutuakseen maata, sanoi Lauritsa:

"Vieras, joka kävi täällä viikon varrella, toi minulle kirjeen Munan

Baardinpojalta. Hän aikoo tänne kesällä, käydäkseen tervehtimässä

äitiänsä, ja pyytää saada tulla tapaamaan minua ja päästä puheilleni."

"Mitä aiotte vastata, isä", kuiskasi Kristiina.

"Sitä en voi sanoa sinulle vielä", vastasi Lauritsa. "Mutta tahdon

puhua hänen kanssaan, ja koetan sitten toimia siten kuin katson

oikeaksi Jumalan edessä, tyttäreni."

Kristiina kiipesi jälleen sänkyyn Ramborgin viereen ja Lauritsa

paneutui nukkuvan vaimonsa rinnalle. Hän makasi ajatellen, että jos

tulva paisui isoksi ja nousi hyvin äkkiä, oli harva talo laaksossa niin

uhattu kuin Jørundgaard. Vanha ennustus sanoi, että virta veisi sen

kerran.