V.

Nunnaluostarissa kuluivat päivät entiseen tapaan. Kristiina kulki

makuusalin ja kirkon, kutomatuvan, kirjahallin ja ruokasalin

väliä. Nunnat ja palvelusväki korjasivat satoa vihannestarhasta ja

hedelmäpuista, tuli syksy ja Ristinmessu kulkueineen ja sen jälkeen

Miikalinmessu edeltävine paastoineen. Kristiina ihmetteli -- kukaan ei

tuntunut huomaavan hänessä mitään. Mutta hän olikin aina ollut hyvin

hiljainen vierasten parissa, ja Ingebjørg Filippuksentytär, joka oli

hänen sivutoverinsa päivällä ja yöllä, puheli molempien puolesta.

Ja niin ei kukaan huomannut, että hän oli kaikkine ajatuksineen

kaukana ympäristöstään. Erlendin jalkavaimo -- se hän nyt oli,

hän sanoi itselleen. Hänestä tuntui kuin hän olisi uneksinut tuon

kaiken -- Marketanmessu-illan, tuon tapauksen ladossa, yöt ylhäällä

Skogin parvessa -- joko hän oli uneksinut sen, tai sitten hän uneksi

nyt. Mutta kerran hän oli heräävä, kerran se oli selvenevä. Hän ei

hetkeäkään ajatellut muuta kuin että hän nyt kantoi Erlendin lasta --.

Mutta mitä hänelle sitten tapahtuisi, kun tämä kerran tulisi ilmi, sitä

hän ei osannut oikein kuvitella mielessään. Pantaisiinko hänet tyrmään

vai lähetettäisiinkö hänet kotiin --. Hyvin etäällä häämöittivät

isän ja äidin kasvot --. Sitten hän sulki silmänsä, häntä huimasi ja

pani pahasti, hän piiloutui odotettua rajuilmaa ja koetti rohkaista

luontonsa kestämään tuon vaikean ajan, jonka hän uskoi päättyvän siten,

että hänet ikuisiksi ajoiksi sysättäisiin Erlendin syliin -- ainoaan

paikkaan, minkä hän nyt tunsi kodikseen.

Ja tuossa jännityksessä oli yhtä paljon odotusta kuin pelkoa, suloutta

kuin tuskaa. Hän oli onneton -- mutta tunsi rakkautensa Erlendiin

olevan kuin kasvin, joka oli istutettu hänen sisälleen -- se työnsi

alati uusia ja runsaampia kukkia, onnettomuudentunteesta huolimatta.

Viimeisenä yönä, jolloin Erlend nukkui hänen luonaan, oli Kristiina

tuntenut hivelevän aavistuksen siitä, että häntä odotti tämän

sylissä sellainen riemu ja onni, jota hän ei vielä tuntenut -- ja

hän vapisi muistaessaan sen; hän tunsi kuin kuumia, väkeviä tuoksuja

päivänpaahtamista puutarhoista. Lehtolapsi -- Inga oli syytänyt

hänen silmilleen tuon sanan -- hän otti sen nyt vastaan ja painoi

sydämeensä. Lehtolapsi, se oli sellainen lapsi, joka oli siitetty salaa

metsässä tai niityllä. Hän muisti auringonpaisteen ja kuusien tuoksun

metsäisellä aholla. Jokainen uusi, pulpahtava levottomuuden tunne,

jokainen nopea suonenlyönti ruumiissa ennusti hänen mielestään sikiötä,

muistutti siitä, että hän nyt oli astunut uusille teille -- ja vaikka

ne kävisivät kuinka raskaiksi kulkea ennen perille saapumista, niin oli

hän varma siitä, että ne lopulta johtaisivat Erlendin luokse.

Hän istui Ingebjørgin ja sisar Astridin välissä ommellen suurta

koruvaatetta, johon oli kirjailtu ritareita ja lintuja ja vehreitä

lehviä. Ja hän ajatteli tätä tehdessään, että pakenisi, kun se aika

oli edessä, ettei asiaa enää käynyt salaaminen. Hän kulkisi maantietä

köyhäläisen puvussa; kultansa ja hopeansa hän kantaisi nyytissä. Hän

ostaisi niillä katon päänsä päälle jostakin syrjäisestä kylästä --

hän rupeaisi palveluspiiaksi, kantaisi korennolla vettä, hoitaisi

eläimiä läävässä, leipoisi ja pesisi ja saisi kestää toria siitä, ettei

tahtoisi virkkaa kuka lapsen isä oli. Sitten tulisi Erlend ja löytäisi

hänet.

Toisin ajoin hän kuvitteli, miten tämä tuli liian myöhään. Hän

lepäisi lumivalkeana ja kauniina köyhässä talonpojanvuoteessa. Erlend

ilmestyisi tuvan matalalle ovelle; hänellä olisi yllä avara, musta

viittansa, joka hänellä oli ollut käydessään öillä Kristiinan luona

Skogissa. Vaimo johdattaisi hänet esiin, siihen missä Kristiina lepäsi,

hän vaipuisi polvilleen ja ottaisi Kristiinan kylmenneet kädet omiensa

väliin, ja hänen silmänsä olisivat kuolemansurulliset -- oi siinäkö

sinä lepäät, ainoa iloni --. Surusta kyyryssä hän menisi ulos, vähäinen

lapsensa rintaansa vasten viitan poimujen alla. Kristiina ei tahtonut

kuolla, ei tahtonut Erlendille noin kauheata surua --. Mutta Kristiina

oli niin allapäin, ja silloin teki hyvää ajatella noin --.

Sitten hänelle äkkiä selvisi vihlaisevan kirkkaasti -- lapsi, se ei

ollut mikään mielen kuvitelma, se oli pääsemätön totuus; hänen täytyi

kerran vastata siitä, mitä oli tehnyt -- ja hänen sydämensä oli

seisahtua kauhusta.

* * * * *

Mutta kun oli kulunut aikaa jonkun verran, ymmärsi hän, ettei sentään

ollut niinkään varma, kantoiko hän lasta. Hän ei ymmärtänyt, miten

hän ei iloinnut tästä -- oli kuin hän olisi maannut itkien peiton

alla tähän asti; nyt tuli nousta ylös kylmään huoneeseen. Kului

kuukausi lisää, kului toinen; Kristiina oli nyt selvä asiasta --

tuosta onnettomuudesta hän oli säästynyt, ja palellen ja sydän tyhjänä

hän tunsi olevansa entistä onnettomampi; hänen mielessään oli pieni

katkeruuden pisara Erlendiä kohtaan. Läheni adventti, eikä Kristiina

ollut kuullut mitään tästä tai tältä; hän ei tiennyt, missä toinen oli.

Ja silloin hänestä tuntui, ettei hän voinut kauemmin kestää tätä tuskaa

ja tietämättömyyttä -- oli kuin side heidän väliltään olisi katkennut;

nyt häntä toden teossa peloitti -- tälle oli voinut tapahtua jotakin,

niin ettei hän enää koskaan näkisi häntä. Kaikesta siitä, mihin hän

oli ollut sidottu ennen, oli hän eroitettu -- ja side, joka heitä

kahta nyt yhdisti, oli niin kovin hauras. Hän ei tahtonut uskoa, että

Erlend jättäisi hänet -- mutta saattoi tapahtua niin paljon --. Hän ei

ymmärtänyt, miten jaksaisi kestää tämän talvisen epävarmuuden ajan ja

ahdistuksen, joka tuntui päivä päivältä pitemmältä.

Toisin ajoin hän ajatteli vanhempia ja sisaruksia -- ikävöi heitä,

mutta kuin sellaista, jonka oli kadottanut ijäksi.

Väliin hän taas kirkossa, ja muutenkin, saattoi tuntea niin polttavaa

kaipausta yhteyteen Jumalan kanssa. Se oli aina ollut osa hänen

elämäänsä; nyt hän oli sen ulkopuolella tunnustamattomine synteineen.

Hän vakuutti itselleen, että tämä erossaolo kodista ja suvusta ja

kristinuskosta kestäisi vain pienen ajan. Mutta Erlendin tuli taluttaa

hänet takaisin siihen kädestä pitäen. Kun Kristiinan isä olisi

suostunut hänen ja Erlendin rakkauteen, voisi hän mennä isän luokse

kuin ennen; kun Erlend ja hän olisivat naimisissa, voisivat he ripittää

itsensä ja maksaa sakkoja erhetyksestään.

Hän alkoi etsiä todisteita siitä, etteivät toisetkaan ihmiset olleet

syntiä vailla. Hän alkoi kallistaa korvaansa juoruille ja huomasi

kaikki pienet vähäpätöiset seikat, jotka todistivat, etteivät edes

luostarin sisaret olleet täysin pyhiä ja epämaailmallisia. Nuo olivat

vain joutavia huomioita -- Groa-rouvan johdon alla oli nunnaluostari

maailman silmissä esikuva siitä, mitä hengellisen sisaruskunnan tuli

olla.

Uutterat hartaudessa, ahkerat, köyhistä ja sairaista huoltapitäväiset

olivat nunnat. Eristystä ei pidetty niin tarkasti, etteivät sisaret

olisi saaneet ottaa vastaan vieraita ja omaisiaan puhetuvassa ja

itsekin käydä kaupungilla näitä tervehtimässä, kun jotakin erityistä

oli tekeillä; mutta yksikään nunna ei ollut tuottanut luostarille

häpeää käytöksellään kaikkina niinä vuosina, jolloin Groa-rouva oli

johtanut heitä.

Mutta nyt olivat Kristiinan korvat auenneet pienille epäsoinnuille

luostarin muurien sisällä -- toralle ja kateudelle ja turhamaisuudelle.

Paitsi sairashoitoa ei yksikään nunna ollut halukas puuttumaan

karkeisiin askareisiin -- kaikki tahtoivat olla oppineita ja

taidokkaita naisia; toinen pyrki toistaan korkeammalle, ja ne sisaret,

joilla ei ollut mitään hienompia kykyjä, pidättyivät kilpailemasta,

vetelehtivät tunnista toiseen kuin horteessa.

Groa-rouva itse oli oppinut ja viisas; hän valvoi hengellisten

tytärtensä eloa ja ahkeruutta, mutta puuttui hyvin vähän näiden sielun

asioihin. Hän oli ollut aina hyvä ja ystävällinen Kristiinaa kohtaan --

näkyi pitävän tästä enemmän kuin toisista luostarineidoista; mutta se

johtui siitä, että Kristiina oli taitava opissa ja töissä, ahkera ja

harvasanainen. Groa-rouva ei milloinkaan odottanut vastausta sisarilta.

Sitävastoin hän mielellään puheli miesten kanssa. Näitä kulki edes

ja takaisin hänen puhetuvassaan -- maalaistalonpoikia ja luostarin

asiamiehiä, saarnaveljiä piispankartanosta, lähettejä Hovedøsta, jonka

kanssa Groa-rouva oli riidassa. Hänellä oli ylenmäärin huolta luostarin

laajoista tiluksista, laskuista, kirkkovaatteiden lähettelystä,

kirjojen vastaanottamisesta jäljennettäviksi ja lähettämisestä

edelleen. Pahansuovinkaan ihminen ei olisi keksinyt Groa-rouvan

käytöksessä mitään sopimatonta. Mutta häntä huvitti puhua asioista,

joista naiset harvoin ovat perillä.

Priori, joka asui omassa talossaan pohjoispuolella kirkkoa, ei

näyttänyt olevan muuta kuin abbedissan kirjoituspuikko ja ruoska.

Sisar Potentia hoiteli enimpiä sisäasioita; ja hän koetti pitää

talossa samanlaista järjestystä kuin oli nähnyt hienossa saksalaisessa

naisluostarissa, jossa hän oli asunut noviisioloaikansa. Hänen nimensä

oli ennen ollut Sigrid Ragnvaldintytär, mutta hän oli muuttanut nimensä

pukeutuessaan nunnapukuun, sillä sellainen oli yleinen tapa toisissa

maissa; hänestä oli alkuisin sekin, että oppilasneidoilla, jotka olivat

luostarissa vain lyhyemmän aikaa, tuli olla noviisin puku.

Sisar Cecilia Baardintytär ei ollut samanlainen kuin toiset nunnat.

Hän liikkui hiljaa, alasluoduin silmin, vastasi aina lempeästi ja

nöyrästi, oli kaikkien palvelija, teki mieluimmin karkeimmat työt,

paastosi yli määrän -- niin paljon kuin Groa-rouva salli -- ja vietti

tuntimääriä polvillaan kirkossa iltamessun jälkeen tai meni sinne ennen

aamujumalanpalvelusta.

Mutta eräänä iltana, kun hän oli ollut koko päivän purolla vaatteiden

pesussa parin sisaren kanssa, hän äkkiä rupesi rajusti itkemään

illallispöydässä. Hän heittäytyi pitkäkseen kivilattialle, ryömi

polvillaan sisarten edessä rintojaan lyöden ja pyysi polttavin poskin

ja kyynelten vuotaessa näiden anteeksiantoa. Hän oli pahin syntinen

kaikista -- ollut kivikova ylpeydestä ikänsä kaiken; ylpeys, eikä

nöyryys tai kiitollisuus Jeesuksen sovituskuolemasta, oli pitänyt häntä

pystyssä silloin kun maailma viekoitteli; hän ei ollut paennut tänne

siksi, että oli rakastanut erään miehen sielua, vaan omaa ylpeyttänsä.

Ylpeydestä hän oli palvellut sisariaan, turhamaisuudesta hän oli

tyytynyt juomaan vettä ja itsekylläisyydestä purrut paljasta leipää,

sisarten juodessa olutta ja levittäessä voita leipäviipaleilleen.

Kaikesta tästä Kristiina ymmärsi vain sen, ettei edes sisar Cecilia

Baardintytär ollut sydämeltään tosihurskas. Sytyttämätön talikynttilä,

joka on lojunut ylisillä ja mustunut noesta ja hämähäkin verkoista --

sellaiseen hän itseään vertasi rakkaudettomassa puhtaudessaan.

Groa-rouva meni itse nostamaan maasta tuon nuoren naisen. Hän sanoi

ankarasti, että sisar Cecilia saisi tämän järjestyksenrikkomuksen

tähden siirtyä nunnien yhteisestä makuusalista abbedissan omaan sänkyyn,

sekä jäädä sinne siksi kuin hän paranisi kuumeestaan.

"Ja sitten sinun, sisar Cecilia, tulee istua kahdeksan päivää minun

paikallani pöydän päässä ja me tulemme kysymään sinulta neuvoa

hengellisissä asioissa ja osoittamaan sinulle sellaista kunniaa

jumalallisen elämäsi tähden, että tulet kylläiseksi syntisten ihmisten

kiitoksesta. Sitten voit tuomita, onko se noin suuren ahkeroimisen

arvoinen ja valita, tahdotko elää sääntöjen jälkeen niinkuin me muut,

vai noudattaa harjoituksia, joita kukaan ei sinulta vaadi. Silloin voit

myös harkita, tahdotko tehdä rakkaudesta Jumalaan -- että tämä katsoisi

armollisesti puoleesi -- kaikki ne teot, jotka sinä nyt sanot tehneesi

siksi, että saisit kunniaa meiltä."

Siihen se jäi. Sisar Cecilia nukkui abbedissan huoneessa neljätoista

päivää, hän oli kovassa kuumeessa ja Groa-rouva hoiti häntä itse. Kun

hän pääsi taas jalkeille, täytyi hänen istua kahdeksan päivää abbedissan

paikalla kunniasijalla, niin kirkossa kuin kotona, ja kaikki palvelivat

häntä -- hän itki koko kurituksensa ajan. Jälkeenpäin hän oli paljon

lempeämpi ja iloisempi. Hän eli edelleen melkein entiseen tapaan, mutta

punastui kuin morsian kun joku katsoi häneen, joko hän oli lakaisemassa

lattiaa tai menossa yksin kirkkoon.

* * * * *

Sisar Cecilian tapaus herätti kuitenkin Kristiinassa voimakkaan

rauhan ja sovinnonkaipauksen siihen kaikkeen, josta hän oli

tuntenut joutuneensa eroon. Hän ajatteli veli Edviniä, ja eräänä

päivänä hän rohkaisi mielensä ja pyysi Groa-rouvalta lupaa lähteä

paljasjalkaveljesten luostariin tervehtimään erästä tuttavaa siellä.

Hän huomasi, ettei Groa-rouva pitänyt tästä -- minoriittiveljesten ja

muiden hiippakunnan luostarien välit eivät olleet parhaimmat. Eikä

abbedissa suinkaan käynyt leppeämmäksi kuullessaan, kuka Kristiinan

ystävä oli. Hän sanoi, että tuo veli Edvin oli epäluotettava

uskonveli -- kuljeksi aina ympäri maata ja tahtoi oleilla vieraissa

hiippakunnissa. Kansa piti häntä monin paikoin pyhänä miehenä, mutta

tämä ei näyttänyt ymmärtävän, että fransiskolaismunkin ensimmäinen

velvollisuus oli kuuliaisuus ylempiä kohtaan. Hän oli jakanut

synninpäästöjä henkipatoille kirkon- ja maankirouksessa oleville,

kastanut heidän lapsiaan ja laulanut nämä hautaan lupaa kysymättä --

mutta hänen syntinsä saattoi johtua yhtä paljon ymmärtämättömyydestä

kuin uhmasta ja hän oli kantanut kärsivällisyydellä rangaistukset,

jotka hänelle oli pantu noiden rikkomusten tähden. Jo senkin tähden

hänelle annettiin anteeksi enemmän, että hän oli niin taitava

ammatissaan -- vaikka sitäkin harjoittaessaan hän oli riitaantunut

ihmisten kanssa; piispan kuvamestari Bergenissä ei sietänyt häntä

lähimailla.

Kristiina uskalsi kysyä, mistä tuo vierasniminen munkki oli tullut.

Groa-rouva oli puhelutuulella; hän kertoi, että tämä oli syntynyt

Oslossa, mutta hänen isänsä oli ollut englantilainen, nimeltä

Rikard Peltiseppä, joka oli nainut talonpojantyttären Skogheimin

läänistä ja jäänyt asumaan kaupunkiin -- Edvinin kaksi veljeä olivat

arvossapidettyjä aseseppiä Oslossa. Mutta vanhin tämän peltisepän

pojista oli ollut epävakainen olio ikänsä kaiken. Luostarielämään

hänellä oli tosin ollut kutsumus lapsuudesta asti; hän oli liittynyt

Hovedøenin karmasiiniveljeksiin heti täytettyään määrätyn ijän. Nämä

lähettivät hänet Ranskaan erääseen luostariin kouluutettavaksi -- hän

oli hyvin lahjakas; sieltä käsin hän oli hommannut itselleen eron

cistercienssimunkkien veljeskunnasta ja liittynyt minoriitteihin.

Ja veljien alkaessa rakentaa itselleen kirkkoa vastoin piispan

nimenomaista käskyä, oli veli Edvin ollut pahimpia ja yltiöpäisimpiä

pukareita -- hän oli lyönyt erään piispan lähettämän miehen, joka oli

tullut sinne pysähdyttämään töitä, puolikuoliaaksi vasaralla.

-- Pitkään aikaan ei kukaan ollut puhunut Kristiinalle noin paljoa

yhdellä kertaa, ja kun Groa-rouva sitten sanoi, että nyt hän saattoi

mennä, kumartui nuori oppilas syvään ja suuteli abbedissan kättä

kunnioittavasti ja hartaasti; kyyneleet tulvahtivat samassa esiin.

Mutta Groa-rouva, joka näki hänen itkevän, luuli hänen itkevän surusta

-- ja sanoi silloin, että ehkä Kristiina nyt sentään voisi joskus

päästä veli Edviniä tapaamaan, kunhan tässä nähtäisiin.

Oli kulunut muutama päivä, kun hänelle ilmoitettiin, että luostarista

lähti miehiä asialle kuninkaan kartanoon ja että nämä saattaisivat

hänet paljasjalkaveljesten luostariin mäelle.

Veli Edvin oli kotona. Kristiina ei ollut luullut voivansa ilostua niin

suuresti kenenkään toisen paitsi Erlendin tapaamisesta kuin hän nyt

ilostui nähdessään veli Edvinin. Tuo vanha mies istui sivellen hänen

kättään heidän puhuessaan yhdessä -- ja kiitteli Kristiinaa siitä,

että tämä oli tullut. Hän ei ollut käynyt sillä kolkalla maata, missä

Kristiinan koti oli, sen jälkeen kuin hän oli nukkunut Jørundgaardissa,

mutta oli kuullut Kristiinan naittamisaikeista ja toivotti tälle

onnea. Silloin Kristiina pyysi, että veli Edvin lähtisi hänen kanssaan

kirkkoon.

Heidän täytyi lähteä ulos luostarista ja kiertää kirkkoon

pää-sisäänkäytävän kautta; veli Edvin ei uskaltanut viedä häntä

sisäteitse sinne. Hän oli yleensä arastelevan näköinen, ikäänkuin olisi

pelännyt tehdä minkäänlaista haittaa. Hän näytti Kristiinan mielestä

kovasti vanhentuneelta.

Ja kun Kristiina oli asettanut uhrinsa alttarille sen pappismunkin

eteen, joka oli kirkossa, ja tämän jälkeen pyysi saada ripittää itsensä

Edvinille, säikähti tämä kovasti. Sitä hän ei tohtinut tehdä, häntä oli

ankarasti kielletty toimittamasta rippiä.

"Sinä olet ehkä kuullutkin siitä", hän sanoi, "asia oli sellainen,

etten minä hennonnut kieltää noilta köyhiltä raukoilta lahjoja, jotka

Jumala on minulle suonut ilman omaa ansiotani. Mutta minun olisi

pitänyt kehoittaa heitä etsimään sovitusta oikeasta paikasta -- niin,

niin --. Mutta sinä, Kristiina, sinähän olet velvollinen tunnustamaan

syntisi teidän priorillenne."

"Tämä on sellainen asia, jota en saata tunnustaa luostarin priorille",

sanoi Kristiina.

"Luuletko, että sinulla olisi hyötyä siitä, että ripittäisit minulle

sellaista, jonka tahdot salata oikealta rippi-isältäsi", sanoi munkki

ankarammin.

"Ellet sinä voi ottaa vastaan rippiäni", sanoi Kristiina "niin voit

kai antaa minun puhua kanssasi ja kysyä neuvoasi asiassa, joka painaa

tuntoani."

Munkki katseli ympärilleen. Kirkko oli tällä hetkellä tyhjä. Silloin

hän kävi istumaan eräälle nurkassa olevalle arkulle: "sinun tulee

muistaa, etten minä voi antaa synninpäästöä, mutta tahdon koettaa

neuvoa sinua ja olen vaikeneva yhtä tarkoin kuin jos olisit sanonut

asiasi minulle ripissä."

Kristiina nousi seisomaan hänen eteensä ja lausui:

"Asiani olisi, etten voi mennä Simon Darrelle vaimoksi."

"Tiedät, etten minä voi neuvoa sinua tässä asiassa toisin kuin oma

priorisi neuvoisi", sanoi veli Edvin. "Tottelemattomilta lapsilta

Jumala kieltää onnen, ja sinun isäsi on katsonut parastasi, ymmärräthän

sen."

"En tiedä, mikä neuvosi on oleva, kun olet kuullut minut loppuun",

vastasi Kristiina. "Niin on asia nyt, että Simon on liian hyvä

kaluamaan vartta, josta toinen mies on katkaissut kukan."

Hän katsoi munkkia suoraan silmiin. Mutta kohdatessaan hänen katseensa

ja nähdessään, miten nuo kuivettuneet, ryppyiset, iäkkäät kasvot

muuttuivat, hänet valtasi suru ja kauhistus -- oli kuin hänessä

itsessään olisi murtunut jotain, kyyneleet syöksähtivät esiin ja hän

tahtoi viskautua maahan. Mutta Edvin esti hänet kiihkeästi siitä.

"Ei, ei, istu minun viereeni tähän arkulle -- minä en voi ripittää

sinua --" hän siirtyi sivuun ja teki tilaa Kristiinalle.

"Muistatko sen aamun, Kristiina, jolloin näin sinut ensi kerran Hamarin

kirkon portaissa --. Kuulin kerran ulkomailla ollessani munkista, joka

ei voinut uskoa, että Jumala rakastaa meitä kaikkia kurjia syntisiä.

-- Silloin tuli enkeli hänen luokseen, kosketti hänen silmiään, ja hän

näki meren pohjalla kiven, ja sen kiven alla asui sokea, valkoinen,

alaston eläin, ja hän katsoi sitä niin kauan, että se kävi hänelle

rakkaaksi, siksi että se oli niin pieni ja avuton. Ja nähdessäni sinun

silloin istuvan niin pienenä ja avutonna tuon suuren kivikirkon sisässä

minä ajattelin, että oli luonnollista, että Jumala rakasti sellaisia

kuin sinä; olit niin kaunis ja puhdas, ja kuitenkin tarvitsit apua. Ja

minusta tuntui kuin olisin nähnyt koko kirkon kaikkineen ja sinut sen

sisällä, Jumalan kämmeneltä --"

Kristiina sanoi hiljaa:

"Olemme liittyneet toisiimme pyhällä valalla -- ja minä olen kuullut,

että tuollainen yhteispäätös pyhittää liittomme Jumalan edessä yhtä

hyvin kuin jos vanhempamme olisivat antaneet meidät toisillemme."

Mutta munkki vastasi huolestuneena:

"Huomaan, Kristiina, että joku, joka ei tunne asiaa perinpohjin, on

puhunut teille kanoonisesta oikeudesta. Sinä et ollut oikeutettu

vannomaan itseäsi tuolle miehelle tekemättä syntiä vanhempiasi vastaan;

Jumala on asettanut heidät ylitsesi, ennenkuin tapasit hänet. Ja

eikö se ole suru ja häpeä hänenkin sukulaisilleen, jos nämä saavat

kuulla hänen houkutelleen itselleen sellaisen miehen tyttären, joka

on kantanut kilpensä kunnialla ikänsä kaiken... olit jo kihlattukin.

Huomaan sinun ajattelevan, ettet ole niin kovin pahasti rikkonut

-- mutta et uskalla tunnustaa tätä omalle papillesi. Ja jos luulet

olevasi naimisissa tuon miehen kanssa, miksi siis et ole pukenut yllesi

aivinahuntua, vaan kuljet edelleen hajalla hiuksin nuorten tyttöjen

parissa, joiden kanssa sinulla ei ole enää paljoakaan yhteistä -- sillä

varmaankin sinun ajatuksesi liikkuvat tätä nykyä toisissa asioissa kuin

heidän?"

"En tiedä heidän ajatuksiaan", vastasi Kristiina väsyneesti. "On totta,

että kaikki minun ajatukseni liikkuvat miehessä, jota ikävöin. Ellen

ajattelisi isää ja äitiä, sitoisin tukkani sykerölle vielä tänä päivänä

-- enkä välittäisi, vaikka saisin jalkavaimon nimen, kunhan joutuisin

hänen nimiinsä."

"Tiedätkö aikooko tuo mies toimia siten sinua kohtaan, että kerran voit

joutua hänen nimiinsä kunnialla", tiedusti veli Edvin.

Silloin Kristiina kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut hänen ja Erlend

Nikulauksenpojan välillä. Ja puhuessaan hän ei näyttänyt hetkeäkään

epäilleen asian onnellista loppua.

"Etkö sinä ymmärrä, veli Edvin", hän jatkoi, "ettemme mahtaneet

sille mitään. Totta totisesti, jos kohtaisin hänet kirkon edustalla

lähdettyäni sinun luotasi, seuraisin häntä, jos hän pyytäisi minua. --

Ymmärräthän minun nyt tietävän, että maailmassa on muitakin ihmisiä,

jotka ovat tehneet syntiä, kuin me --. Silloin kun olin kotona, en

voinut ymmärtää, että mikään voisi saada sellaisen vallan ihmisen yli,

että tämä saattaisi unohtaa synnin pelon, mutta nyt olen nähnyt, että

ellei ihminen saata sovittaa sitä, mitä hän rikkoo halussa tai vihassa,

on taivas jäävä tyhjäksi. -- Itsestäsikin kerrotaan, että olet lyönyt

vihassa erästä miestä --"

"Se on totta", vastasi munkki, "ja saan kiittää ainoastaan Jumalan

armoa siitä, ettei minun tarvitse kantaa murhaajan nimeä. Siitä

on kauan -- olin nuorukainen silloin enkä jaksanut sietää sitä

vääryyttä, jota piispa tahtoi harjoittaa meitä köyhiä veljiä kohtaan.

Haakon-kuningas -- hän oli herttua siihen aikaan -- oli antanut paikan

kirkollemme, mutta olimme niin köyhät, että meidän täytyi omin käsin

rakentaa kirkkomme -- muutamien työmiesten avulla, jotka auttoivat

meitä enemmän taivaasta tulevan palkan laskuun kuin sen, mitä me voimme

heille maksaa. Ehkä se oli ylpeyttä, että me kerjäläismunkit tahdoimme

rakentaa kirkkomme niin kauniiksi -- mutta me olimme niin iloiset kuin

lapset leikkipaikallansa ja veisasimme ylistysvirsiä kalkuttaessamme ja

muuratessamme ja aherrellessamme. Veli Ranulv, Jumala siunatkoon häntä,

oli rakennusmestarimme, hän oli taitava valumestari, ja oli saanut

monet tietonsa ja taitonsa suoraan Jumalan kädestä. Minä harjoitin

kivenhakkausta siihen aikaan, olin saanut valmiiksi kuvataulun Pyhästä

Klarasta, jonka enkelit veivät Pyhän Fransiskuksen kirkkoon joulumessua

kuulemaan -- se oli kaunis, iloitsimme siitä kaikki -- silloin nuo

paholaisen konnat hajoittivat muurimme, ja kiviä putosi alas ja minun

kuvani särkyivät -- ja minä huimasin yhtä vasaralla, en mahtanut sille

mitään --"

"Niin, sinä hymyilet nyt, Kristiina. Mutta etkö ymmärrä, että sinun

laitasi on huono, kun tahdot mieluummin puolustautua toisten ihmisten

virheillä kuin kuulla hurskaiden vaelluksesta, sellaisten, jotka

voisivat olla sinulle esikuvaksi --?"

"Ei ole helppo neuvoa sinua", hän sanoi vielä Kristiinan tehdessä

lähtöä. "Sillä jos tekisit niin kuin oikeus vaatii, tuottaisit surua

vanhemmillesi ja häpeää koko suvullesi. Mutta koeta saada puretuksi

Simon Andreksenpojalle annettu sana -- odota kärsivällisesti osaa,

jonka Jumala on määrännyt sinulle, harjoita katumusta parhaan kykysi

mukaan -- äläkä anna tuon Erlendin houkutella itseäsi uudelleen

syntiin, vaan pyydä tätä hartaasti sopimaan sukusi ja Jumalan kanssa --."

"Synninpäästöä en voi antaa", sanoi veli Edvin heidän erotessaan.

"Mutta rukoilla tahdon koko sielustani --"

Sitten hän laski vanhat, kuihtuneet sormensa Kristiinan otsalle ja

rukoili siunauksen ja rauhan rukouksen hänen suojakseen erotessa.