Jälkeenpäin ei Kristiina muistanut lähimainkaan kaikkea mitä veli Edvin
oli hänelle sanonut. Mutta hän lähti tämän luota mielessä ihmeellinen
kirkkaus ja rauha.
Hän oli aikaisemmin taistellut epäselvää, salaista pelkoa vastaan ja
koettanut uskotella itselleen, ettei hän ollut tehnyt kovin pahaa
syntiä. Nyt hän käsitti Edvinin osoittaneen selvästi, että kyllä se
oli ollut synti; semmoinen ja semmoinen oli hänen syntinsä ja hänen
täytyi ottaa se kannettavakseen ja koettaa kantaa se kärsivällisesti
ja kauniisti. Hän koetti ajatella Erlendiä ilman kärsimättömyyttä --
vaikkei tämä antanut itsestään mitään tietoa ja vaikka Kristiinan
täytyi jäädä vaille tämän hyväilyjä. Hänen täytyi olla vaan edelleenkin
uskollinen ja ajatella häntä lempeydellä. Kristiina ajatteli
vanhempiaan ja päätti korvata heille kaiken heidän rakkautensa, kun
nämä ensin olivat voittaneet surun, jonka hän oli tuottava heille
rikkoessaan välit Dyfrin-suvun kanssa. Ja melkein eniten kaikesta
hän ajatteli niitä veli Edvinin sanoja, ettei hänen tullut etsiä
puolustusta toisten virheistä; hän tunsi tulevansa nöyräksi ja hyväksi
ja huomasi pian, miten helppo hänen oli saavuttaa ihmisten ystävyys.
Silloin hän paikalla ajatteli tyyntyen, ettei ollut sentään kovin
vaikea tulla toimeen ihmisten kanssa -- ja sitten hänestä tuntui, ettei
hänen ja Erlendin asiakaan kukaties ollut niin mahdoton perillesaattaa.
Siihen päivään asti, jolloin hän oli antanut sanansa Erlendille, oli
hän koettanut aina tehdä sitä, mikä oli hyvää ja oikein -- mutta
hän oli tehnyt kaiken toisten sanalla. Nyt hän tunsi varttuneensa
neidosta naiseksi. Se merkitsi enemmän kuin ne kuumat, salaiset
rakkaudenosoitukset, joita hän oli ottanut vastaan ja antanut; eikä
se ollut sitäkään ainoastaan, että hän oli siirtynyt isänsä vallan
alta Erlendin tahdon alle. Edvin oli laskenut hänen kannettavakseen
sen taakan, että hänen nyt oli itse vastattava elämästään ja myöskin
Erlendin elämästä. Ja hän otti kantaakseen sen kauniisti ja nurkumatta.
Näin hän sitten liikkui nunnien parissa joulupyhät; palveluksen ja
ilon ja rauhan henki sai hänet tosin tuntemaan vajavaisuutensa, mutta
hän lohduttautui sillä, että pian oli tuleva aika, jolloin hän oli
näyttävä, mihin pystyi.
* * * * *
Mutta toisena uudenvuoden päivänä tuli herra Anders Darre odottamatta
vaimoineen ja lapsineen luostariin. Nämä tahtoivat viettää loput
joulusta ystävien ja sukulaisten luona kaupungissa ja ilmoittivat nyt
tahtovansa ottaa Kristiinan luokseen majapaikkaan muutamaksi päiväksi.
"Ajattelin, rakas tyttäreni", sanoi Angerd-rouva, "että mielelläsi
näkisit jo muita ihmisiä."
* * * * *
Dyfrinin väki asui kauniissa talossa lähellä piispan linnaa -- sen
omistivat Andres-herran sisarenlapset. Siellä oli iso tupa, jossa
palvelusväki nukkui, ja komea yliskamari, jossa oli muurattu uuni ja
kolme hyvää vuodetta; yhdessä nukkuivat Andres-herra ja Angerd-rouva
nuorimman poikansa Gudmundin kera, joka oli vielä lapsi, toisessa
nukkui Kristiina ja heidän kaksi tytärtään, Astrid ja Sigrid, ja
kolmannessa Simon sekä tämän vanhempi veli Gyrd Andreksenpoika.
Kaikki Andres-herran lapset olivat kauniita, vähimmin Simon, mutta
häntäkin pidettiin sentään näökkäänä. Ja Kristiina huomasi nyt vielä
paremmin kuin ennen, käydessään Dyfrinillä edellisenä vuonna, että
sekä vanhemmat että tämän neljä sisarusta kuuntelivat kaikessa Simonin
mieltä ja tekivät kuten tämä toivoi. Kaikki perheen jäsenet rakastivat
toisiaan sydämellisesti, mutta soivat yksimielisesti Simonille ensi
sijan kaikessa.
Nämä ihmiset elivät nyt ilossa ja huminassa, kävivät joka päivä
kirkoissa uhraamassa, kyläilivät kaupungilla ja istuivat yhdessä
iltaa, jolloin nuoret saivat leikkiä ja tanssia. Kaikki osoittivat
Kristiinalle mitä suurinta ystävällisyyttä, eikä kukaan tuntunut
huomaavan, miten alakuloinen hän oli.
Illalla kun kynttilä oli sammutettu ylisillä ja kaikki olivat
asettuneet vuoteisiinsa, nousi Simon sijaltaan ja tuli neitojen
sängyn luokse. Hän istui sitten hetkiseksi vuoteen laitapuulle; hän
puhui enimmäkseen sisarilleen, mutta vei salaa pimeässä kätensä
Kristiinan povelle ja antoi sen jäädä siihen -- ja Kristiina hikoili
vastenmielisyydestä.
Nyt kun hänen tuntonsa sellaista kohtaan oli paljon terävämpi entistä,
ymmärsi hän senkin, että oli monta seikkaa, joita ilmaistakseen Simon
oli liian ylpeä ja kaino, huomattuaan, ettei Kristiina halunnut
antautua sellaiseen. Ja hän tunsi kummallista katkeraa vihaa Simonia
kohtaan siksi, että tämä ikäänkuin tahtoi tekeytyä paremmaksi mieheksi
kuin se, joka oli ottanut hänet -- vaikka hän tiesi, ettei Simon
arvannut edes toisen olemassaoloa.
Mutta eräänä iltana heidän oltuaan tanssimassa toisessa talossa
jäivätkin Astrid ja Sigrid sinne yöksi nukkuakseen yhdessä
leikkikumppaninsa kanssa. Kun Dyfrinin väki yöllä oli asettunut lepoon
ylisillään, tuli Simon Kristiinan vuoteen luo ja kapusi siihen; hän
kävi pitkäkseen taljalle.
Kristiina veti taljan korviinsa ja painoi käsivarret lujasti ristiin
yli rintansa. Vähän ajan kuluttua Simon tahtoi työntää kätensä
Kristiinan poveen. Kristiina tunsi hänen hihansa silkkiompeleen, josta
hän ymmärsi, ettei tämä ollut riisunut päältään.
"Sinä olet yhtä kaino pimeässä kuin päivällä, Kristiina", sanoi
Simon naurahtaen. "Toisen kätesi voit kai sentään antaa minun
pideltäväkseni?" hän kysyi, ja Kristiina työnsi hänelle sormensa nenät.
"Eikö meillä mielestäsi voisi olla jotain puhelemista, kun nyt on
sattunut näin, että voimme olla yksin pienen hetken", hän virkkoi,
ja silloin Kristiina ajatteli, että nyt hänen oli puhuttava. Ja hän
vastasi "kyllä". Mutta sitten hän ei saanut puhutuksi sanaakaan.
"Saanko minä tulla taljan alle", pyysi Simon taas. "Täällä on kylmä --."
Ja hän pujahti taljain ja villaisen vaatteen väliin, joka Kristiinalla
oli lähinnä itseään. Simon kiersi käsivartensa hänen päänalusensa
ympäri, mutta teki sen siten, ettei hän koskettanut Kristiinaa. Näin he
makasivat hetken aikaa.
"Sinä et ole mikään helppo kosittava", sanoi Simon vähän ajan kuluttua
ja nauroi iloisesti. "Minä lupaan sinulle, etten edes suutele sinua,
jos se on vasten mieltäsi. Mutta kai sinä sentään uskallat puhua
minulle?"
Kristiina kostutti huulensa kielensä kärjellä, mutta oli sittenkin
vaiti.
"Luulenpa sinun vapisevan", ryhtyi Simon taas puhumaan. "Eihän asia
vain liene niin, että sinulla on jotakin minua vastaan, Kristiina?"
Kristiina ei katsonut voivansa valhetella Simonille ja hän vastasi
"ei", mutta ei mitään muuta.
Simon makasi vielä vähän aikaa; hän yritti saada puhetta käyntiin.
Mutta viimein hän taas nauroi ja lausui:
"Sinä taidat tarkoittaa, että minä saan tyytyä siihen, ettei sinulla
ole mitään minua vastaan -- tänä iltana -- ja olla iloinen siitäkin.
Kylläpä olet ylpeä -- saat sittenkin antaa suukon, sitten en kiusaa
sinua kauemmin enää --"
Hän otti suukon, nousi istualleen ja laski jalkansa lattialle.
Kristiina ajatteli, että nyt hänen täytyi sanoa mitä oli sanottava --
mutta silloin Simon jo oli poissa vuoteensa luona ja Kristiina kuuli
hänen riisuutuvan.
Toisena päivänä ei Angerd-rouva ollut yhtä ystävällinen Kristiinalle
kuin tavallisesti. Tämä ymmärsi rouvan kuulleen jotain yöllä ja
tuumivan, ettei morsian ollut suonut hänen pojalleen sitä suopeutta
kuin hänen olisi äidin mielestä pitänyt.
Iltapuoleen jutteli Simon aikovansa vaihtaa itselleen hevosen eräältä
ystävältään. Hän kysyi tahtoiko Kristiina lähteä mukaan katsomaan sitä.
Kristiina sanoi tahtovansa ja he lähtivät yhdessä kaupungille. Ilma
oli raikas ja kaunis. Yöllä oli satanut vähän lunta, ja pakasti sen
verran, että lumi narisi heidän jalkojensa alla. Kristiinasta tuntui
hyvältä päästä ulos pakkaseen kävelemään, ja kun Simon oli tuonut ulos
aikomansa hevosen, puheli hän varsin vilkkaasti tämän kanssa siitä; hän
ymmärsi hiukan hevosasioita, kun hän aina oli ollut niin paljon isänsä
kanssa. Tämä oli todellakin komea eläin -- hiirenkarvainen ori, jolla
oli musta raita pitkin selkää ja pystyharja; se oli kaunisrakenteinen
ja eloisa, mutta pienenlainen ja hintelä.
"Ei se jaksa kantaa kauan täysivaruksista miestä", tuumi Kristiina.
"En minä ole sitä siihen aikonutkaan", virkkoi Simon. Hän vei sen ulos
rakennusten taa, juoksutti ja kävelytti sitä, ratsasti sen selässä
ja tahtoi Kristiinaakin koettamaan. Näin heiltä meni hyväsesti aikaa
ulkona päivänpaisteisella kedolla.
Viimein Kristiinan syöttäessä sille kädestään leipää ja Simonin
nojatessa sen kylkeen käsi hevosen kaulalla tämä äkkiä virkkaa:
"Minusta näyttää siltä kuin sinun ja äitini välillä olisi jotakin
kaunaa."
"En minä ole kantanut kaunaa äidillesi", sanoo Kristiina, "mutta
minulla ei ole mitään puhuttavaa Angerd-rouvalle."
"Sinulla ei näytä olevan mitään puhuttavaa minullekaan", lausuu Simon.
"En tahdo tunkeutua lähellesi, Kristiina, ennenkuin se aika tulee --
mutta tästä ei kuitenkaan tule mitään, etten minä saa koskaan puhua
kanssasi."
"Minä en ole koskaan ollut joutuisa suustani", sanoi Kristiina, "tiedän
sen itse, enkä luule, että sinusta olisi kovin suuri tappio, jos meistä
ei tulisikaan paria."
"Tiedät kyllä, mitä minä siitä asiasta ajattelen", vastaa Simon katsoen
Kristiinaan.
Kristiinan posket sävähtivät punaisiksi. Ja hän huomasi äkkiä, ettei
hänestä tuntunut Simon Darren kosintakaan epämieluiselta. Sitten tämä
virkkoi tuokion kuluttua:
"Arne Gyrdinpoikaako sinä yhä muistat, Kristiina?" Kristiina tuijotti
häneen; Simon katsoi häneen yhä ja hänen äänensä oli lempeä ja hellä,
kun hän sanoi: "En moiti sinua siitä -- tehän olitte kasvaneet
yhdessä kuin sisarukset, eikä vielä ole kulunut vuosi umpeen hänen
kuolemastaan. Mutta voit luottaa siihen, että minä tahdon parastasi --."
Kristiina oli käynyt lumivalkeaksi kasvoiltaan. Kumpikaan heistä ei
puhunut mitään heidän astellessaan kaupungin läpi hämärissä. Kadun
päässä, sinivihreää taivasta vasten, näkyi uuden kuun sirppi, loistava
tähti sakaroiden välissä.
Vuosi, ajatteli Kristiina, eikä hän muistanut milloin hän oli uhrannut
tälle yhtään ajatusta. Häntä peloitti -- ehkä hän oli kevytjalkainen,
huono nainen -- vuosi siitä, kun hän oli nähnyt Arnen paareilla
Finsbrekkenin ylistuvassa, vuosi siitä, jolloin hän oli luullut, ettei
hän enää milloinkaan ollut tuleva iloiseksi -- hän vaikeroi mielessään
oman sydämensä epävakaisuutta ja kaiken katoavaisuutta. Erlend, Erlend
-- saattoikohan tämä unohtaa hänet ja kuitenkin hänestä olisi ollut
vielä kauheampaa, jos hän itse olisi voinut unohtaa Erlendin.
* * * * *
Andres-herra lähti perheineen suuriin joulupitoihin kuninkaan
kartanoon. Kristiina sai nähdä kaiken hovissa olevan loiston -- he
kävivät siinäkin huoneessa, missä Haakon-kuningas istui rouva Isabel
Brucen, Eirik-kuninkaan lesken rinnalla. Andres-herra astui tervehtimään
kuningatarta, mutta hänen lapsensa ja Kristiina jäivät syrjemmälle.
Kristiina muisteli kaikkea, mitä Aashild-rouva oli kertonut; hän
muisti, että kuningas oli Erlendin likeinen sukulainen, heidän
isoäitinsä olivat olleet sisarukset -- ja hän oli Erlendin jalkavaimo,
hänellä ei ollut mitään oikeutta seisoa tässä, kaikkein vähimmin näiden
hyvien kunnon ihmisten, ritari Andreksen lasten parissa.
Silloin hän yhtäkkiä näki Erlend Nikulauksenpojan -- tämä oli astunut
kuningatar Isabelin eteen, hän seisoi pää kumarassa ja käsi rinnalla
kuningattaren sanoessa jonkun sanan hänelle; hänellä oli ruskea
silkkipukunsa, sama, joka hänellä oli ollut talonpoikain juhlassa.
Kristiina astui Andres-herran tyttärien selän taa.
Kun Angerd-rouva pitkän ajan kuluttua vei kolme tytärtänsä
kuningattaren eteen, ei Kristiina nähnyt Erlendiä missään, mutta hän ei
myöskään uskaltanut nostaa silmiänsä maasta. Kristiina mietti, mahtoiko
Erlend seisoa jossakin lähistöllä, hän oli tuntevinaan tämän katseen
-- mutta hänestä tuntui myöskin siltä kuin kaikki olisivat katsoneet
häntä ja niinkuin näiden olisi pitänyt nähdä, että hän seisoi tässä
valhettelijana, kultavanne otsalla ja hajalla hiuksin.
* * * * *
Erlendiä ei näkynyt siinä salissa, missä nuoria kestittiin ja missä
sitten tanssittiin, kun pöydät oli viety pois. Kristiinan täytyi
tanssia Simonin rinnalla sinä iltana.
Toisella pitkällä seinällä seisoi kiintonainen pöytä, jonne kuninkaan
palvelijat kantoivat olutta ja simaa ynnä viiniä läpi yön. Kerran
Simonin vetäessä hänet sinne ja juodessa hänen kanssaan näki Kristiina,
että Erlend seisoi aivan hänen vieressään, toisella puolella. Tämä
katsoi häntä, ja Kristiinan käsi vapisi hänen ottaessaan pikarin
Simonin kädestä ja viedessään sen huulilleen. Erlend puhui kiivaasti
kuiskuttaen herralle, joka oli hänen kanssaan -- tämä oli iso,
muhkeahko, vanhanpuoleinen mies, joka pudisti vastahakoisesti päätään
ja oli vihaisen näköinen. Heti tämän jälkeen vei Simon Kristiinan
takaisin tanssiin.
Hän ei tiennyt miten kauan tätä tanssia kesti laulussa ei ollut
toista päätä, ja jokainen hetki oli pitkä ja tuskallinen ikävästä ja
odotuksesta. Viimeinkin se loppui ja Simon vei Kristiinan jälleen
juomapöydän luo. Muuan Simonin ystävä tuli heidän luokseen, ryhtyi
puheisiin Simonin kanssa ja vei hänet muassaan muutaman askeleen päähän
eräiden nuorten miesten joukkoon. Silloin seisoi Erlend Kristiinan
edessä.
"Minulla olisi niin paljon puhuttavaa sinulle", hän kuiskasi, "en tiedä
mistä alottaisin -- Jeesus varjele, etkö voi hyvin, Kristiina?" kysyi
hän nopeasti, kun huomasi Kristiinan käyvän liidunkarvaiseksi.
Tämä ei nähnyt häntä selvään; oli kuin heidän kasvojensa välissä olisi
vilissyt vettä. Erlend otti pikarin pöydältä, maistoi siitä ja ojensi
Kristiinalle. Kristiinasta tuntui kuin se olisi painanut hirveästi
tai kuin hänen kätensä olisi lyöty poikki hartioista; hän ei saanut
nostetuksi sitä ylös.
"Niinkö on asia, että tahdot juoda sulhasesi kanssa, mutta et minun?"
kysyi Erlend hiljaa; mutta Kristiina pudotti astian maahan ja vaipui
Erlendiä vasten.
Hän lepäsi tointuessaan penkillä, pää vieraan neidon helmassa. Hänen
vyönsä oli aukaistu, samoin rintaa pitelevä solki -- joku löi hänen
kämmeniään, ja hänen kasvoillaan tuntui jotain märkää.
Hän kohosi istualleen. Jossakin ympärillä seisovassa kehässä hän
eroitti Erlendin kasvot, ne olivat kalpeat ja sairaat. Itse hän tunsi
ruumiinsa niin voimattomaksi kuin olisivat kaikki luut olleet sulana,
ja pää tuntui niin kumman isolta ja tyhjältä -- mutta jossakin sen
lokerossa paloi yksi ainoa selvä, epätoivoinen ajatus -- hänen täytyi
saada puhua Erlendin kanssa. Sitten hän sanoi Simon Darrelle -- tämä
seisoi aivan hänen vieressään:
"Minulle tuli niin kuuma täällä on niin paljon kynttilöitä -- ja minä
olen tottumaton juomaan paljon viiniä --"
"Voitko nyt hyvin?", kysyi Simon. "Sinä pelästytit ihmiset. -- Ehkä
tahdot, että saattaisin sinut kotiin nyt paikalla?"
"Eikö meidän pitäne odottaa siksi kun vanhempasi lähtevät", sanoi
Kristiina levollisesti. "Mutta istu tähän -- minä en jaksa tanssia
enää." Kristiina siloitti vieressään olevaa pielusta -- sitten hän
ojensi toisen kätensä Erlendiä kohti:
"Istukaa tähän, Erlend Nikulauksenpoika, en saanut lausutuksi
terveisiäni. Ingebjørg luulee teidän kokonaan unhoittaneen hänet."
Kristiina näki, että toisen oli paljon vaikeampi voittaa itsensä kuin
hänen oli ollut -- ja silloin hänellä oli aika tekeminen pidättäessä
pientä hellää hymyä, joka väkisin pyrki esiin.
"Voitte kiittää neitoa siitä, että hän muistaa minua vielä", sanoi
Erlend takerrellen. "Minä pelkäsin hänen unhoittaneen minut."
Kristiina viivytteli vastausta. Hän ei tiennyt mitä osaisi sanoa
Ingebjørg-heilakan terveisiksi, jonka Erlend samalla ymmärtäisi
oikein. Äkkiä hänessä syttyi kaikkien kuluneiden kuukausien synnyttämä
katkeruus ja hän sanoi:
"Hyvä Erlend, miten voitte ajatella, että me saattaisimme unhoittaa
miehen, joka niin kauniisti puolusti kunniaamme --"
Hän näki toisen käpertyvän aivan kuin iskun saanut -- hän katui heti
sanojaan, mutta silloin Simon kysyi, mitä se merkitsi. Kristiina
kertoi hänelle Ingebjørgin ja hänen yhteisestä seikkailusta Eikebergin
metsässä. Hän huomasi, ettei se miellyttänyt Simonia. Silloin hän
pyysi, että tämä kävisi kysymässä Angerd-rouvalta, eivätkö he pian
lähtisi pois; hän oli sittenkin väsynyt. Kun Simon oli mennyt, katsoi
hän Erlendiin.
"Ihmettelen", sanoi tämä hiljaa, "miten neuvokas sinä olet -- sitä en
olisi luullut."
"Minun on täytynyt oppia salailemaan", sanoi Kristiina synkästi.
Erlend hengitti raskaasti; hän oli vielä hyvin kalpea.
"Onko asia siis niin", hän kuiskasi. "Mutta sinähän olit luvannut
kääntyä ystävieni puoleen, jos sellaista tapahtuisi. Jumala tietää,
että olen ajatellut sinua joka päivä ja pelännyt pahinta."
"Tiedän, mitä sinä tarkoitat pahimmalla", sanoi Kristiina lyhyesti.
"Sinun ei tarvitse pelätä sitä. Minusta oli pahinta se, ettet sinä ole
lähettänyt minulle pienintäkään tervehdystä -- etkö voi ymmärtää, että
minä kuljen nunnien parissa kuin vieras lintu --?" Kristiina keskeytti
puheensa, sillä hän tunsi kyynelten pyrkivän esiin. "Siksikö sinä nyt
pidät yhteyttä Dyfriniläisten kanssa", kysyi Erlend. Silloin Kristiina
tuli niin onnettomaksi, ettei hän osannut vastata.
Hän näki Angerd-rouvan ja Simonin ilmestyvän ovelle. Erlendin käsi
riippui lähellä Kristiinaa, eikä Kristiina saanut tarttua siihen. --
"Minun täytyy saada puhua kanssasi", sanoi hän kiivaasti, "emme ole
saaneet sanotuksi toisillemme sanaakaan siitä, mitä pitäisi --."
"Tule messuun Maarian kirkkoon loppiaisen jälkeen", sanoi Kristiina
nopeasti, nousi ja meni toisia vastaan. Angerd-rouva oli hyvin
huolestunut ja hellä Kristiinaa kohtaan kotimatkalla ja auttoi itse
hänet vuoteeseen. Simonin kanssa Kristiina ei joutunut puheisiin ennen
kuin seuraavana päivänä. Tämä sanoi silloin:
"Miten olet voinut ruveta sananvälittäjäksi tuon Erlendin ja Ingebjørg
Filippuksentyttären välillä? Sinun ei tule pistää sormiasi joukkoon,
jos heillä on joitakin salaisia asioita keskenään!"
"Ei kai heillä mitään ole", sanoi Kristiina. "Ingebjørg on lörppö."
"Minusta tuntuu muuten siltä", virkkoi Simon, "että sinun olisi
pitänyt oppia kyllin varovaksi, ettet lähtisi ulos metsiin ja
teille kahdenkesken tuon harakan kanssa." Mutta Kristiina muistutti
kiihkeästi, ettei se ollut heidän syynsä, että olivat joutuneet
hulhavalle. Silloin Simon ei virkkanut enää mitään.
Seuraavana päivänä Dyfrinin väki saattoi hänet takaisin luostariin,
sillä he varustautuivat kotimatkalle.
* * * * *
Erlend tuli luostariin iltamessuun joka päivä viikon ajan, Kristiinan
saamatta kertaakaan tilaisuutta vaihtaa hänen kanssaan yhtään
sanaa. Hän tunsi olevansa kuin haukka, joka istuu vaate silmillä
orrella. Hän oli myös onneton jokaisesta sanasta, jonka he olivat
sanoneet toisilleen viime tapaamisella -- ei olisi pitänyt olla niin.
Eikä sekään auttanut, että hän vakuutti itselleen tuon kohtauksen
tapahtuneen niin odottamatta, että he kumpikaan tuskin olivat tienneet,
mitä olivat puhuneet.
Mutta eräänä iltana hämärissä tuli puhetupaan muuan kaunis nainen,
joka näytti kaupunkirouvalta. Hän kysyi Kristiina Lauritsantytärtä
ja sanoi olevansa erään vaatekauppiaan vaimo, jonka mies oli äsken
palannut Tanskasta tuoden mukanaan muutamia kauniita vaippoja; Aasmund
Bjørgulfinpoika tahtoi lahjoittaa yhden sellaisen veljentyttärelleen ja
hän oli tullut hakemaan neitoa itse valitsemaan mieleistänsä.
Kristiina sai luvan lähteä hänen kanssaan. Hänestä ei ollut sedän
tapaista lahjoittaa hänelle kallista lahjaa, ja omituista hänen
mielestään sekin oli, että tämä oli lähettänyt vieraan naisen häntä
noutamaan. Nainen oli aluksi harvasanainen ja vastaili yksikantaan
Kristiinan kysymyksiin, mutta kun he olivat tulleet lähelle kaupunkia,
sanoi toinen odottamatta:
"En tahdo pettää sinua, kaunis lapsi -- sanon kaiken niinkuin se on,
niin voit itse päättää. Setäsi ei ole lähettänyt minua, vaan eräs
toinen -- osaat kukaties arvata hänen nimensä, mutta ellet osaa, niin
ei sinun tule lähteä kanssani. Minulla ei ole miestä, vaan elätän
itseäni ja omiani vierasmajan pidolla ja oluen myynnillä; sellaisessa
ei jouda kovin arkailemaan syntiä ja kylänjuoksijoita -- mutta
minun kattoni alla ei pidä tapahtuman sitä, että sinut petettäisiin
tietämättäsi."
Kristiina pysähtyi, punaisena kasvoiltaan. Hänestä tuntui niin pahalta
ja häntä hävetti Erlendin tähden. Vaimo sanoi:
"Minä saatan sinut takaisin luostariin, Kristiina -- mutta saat antaa
minulle jotakin vaivastani -- ritari lupasi minulle suuren palkkion,
mutta minä olen itse kerran ollut kaunis ja tullut petetyksi. Ja sitten
voit muistaa minua illalla rukouksissasi -- minua kutsutaan Brynhild
Flugaksi."
Kristiina veti sormuksen sormestaan ja antoi sen vaimolle.
"Olet tehnyt kauniisti, Brynhild -- mutta jos tuo mies on sukulaiseni
Erlend Nikulauksenpoika, ei minulla ole pelkäämistä; hän tahtoo minua
sovittamaan välinsä setäni kanssa. Voit olla aivan huoleti -- kiitos
vain, että tahdoit varoittaa minua."
Brynhild Fluga kääntyi pois, peittääkseen hymyn.
Hän vei Kristiinan Klemensinkirkon taitse virran pohjoista juoksua
kohti. Siellä oli muutamia pieniä taloja itsekseen joenäyräällä. He
sivuuttivat muutamia aitoja, ja sitten tuli Erlend heitä vastaan. Hän
katsoi ympärilleen, riisui sitten viittansa, kääri sen Kristiinan
ympärille ja veti hupun Kristiinan kasvoille.
"Mitä ajattelet tuumastani", hän kysyi kiireesti ja hiljaa. "Olenko
mielestäsi tehnyt hyvin pahasti -- minun täytyy saada puhua kanssasi."
"Kannattaakohan meidän ajatella, mikä on hyvä ja mikä paha", sanoi
Kristiina.
"Älä puhu tuolla lailla", pyysi Erlend. "Minä kannan vastuun --.
Kristiina, minä olen ikävöinyt sinua päivät ja yöt", hän kuiskaa
aivan Kristiinan kasvojen edessä. Kristiinan läpi kävi väristys, kun
hän kohtasi Erlendin silmät. Hän tunsi syyllisyyttä siitä, että oli
hetkeäkään ajatellut muuta kuin rakkauttaan Erlendiin tämän katsoessa
häneen noin.
Brynhild Fluga oli mennyt edeltä. Erlend kysyi heidän saapuessaan
pihaan:
"Tahdotko, että menemme tupaan, vai menemmekö ylisille puhelemaan?"
"Kuten sinä tahdot", vastasi Kristiina. "Ylhäällä on kylmä", vastasi
Erlend hiljaa. "Meidän täytyy mennä sänkyyn --." Kristiina ainoastaan
nyökkäsi.
Samassa kun tämä oli sulkenut oven, oli Kristiina hänen sylissään.
Erland taivutti häntä sinne tänne kuin kortta, oli sokaista ja
tukehduttaa hänet, suuteloilla repiessään malttamattomasti hänen
päältään molemmat vaipat ja viskatessaan ne maahan. Sitten hän nosti
vaaleaan luostaripukuun puetun neidon olkansa tasalle ja kantoi hänet
vuoteeseensa. Säikähtäen toisen hillittömyyttä ja omaa äkkinäistä
haluaan neito tarttui Erlendin kaulaan ja kätki kasvonsa häntä vasten.
Ylhäällä oli niin kylmä, että heidän hengityksensä nousi kuin savu
pientä kynttilää kohden, joka paloi pöydällä. Mutta vuoteessa oli
runsaasti peittoja ja nahkoja, ja päällimmäisenä oli upea karhuntalja,
jonka he vetivät leukaansa saakka. Kristiina ei tiennyt, miten kauan
hän oli maannut kiedottuna Erlendin käsivarsiin, kun tämä sanoi:
"Nyt meidän tulee puhua siitä, mikä on puhuttava, Kristiina, -- en
uskalla pidättää sinua luonani kauan."
"Uskallan jäädä tänne vaikka koko yöksi, jos sinä tahdot", Kristiina
kuiskasi häntä kohden.
Erlend painoi poskensa häntä vasten:
"Silloin minä en olisi ystäväsi. Asia on pahoin niinkuin on, mutta
ihmisten suuhun sinun ei pidä joutua minun tähteni."
Kristiina ei vastannut -- mutta Erlendin sanat haavoittivat häntä:
hän ei ymmärtänyt, miten toinen saattoi neuvoa sellaista kutsuttuaan
hänet tänne Brynhild Flugan taloon -- hän ei tiennyt, mistä hän sen
arvasi, mutta aavisti, ettei tämä ollut mikään hyvä paikka. Ja Erlend
näkyi odottaneen, että kaikki kävisi kuten oli käynyt, sillä hän oli
varustanut ruukullisen simaa vuodekatoksen alle.
"Olen tuuminut", sanoi Erlend, "että ellei muu tule neuvoksi, täytyy
minun viedä sinut pois väkisin -- Ruotsiin -- Ingebjørg-rouva otti
minut suopeasti vastaan syksyllä eikä ollut unohtanut sukulaisuuttamme.
Mutta nyt minua korvennetaan syntieni tähden -- olen kerran ennen
jo karannut maasta, tiedäthän -- enkä tahdo saattaa sinua ihmisten
silmissä tuon toisen kaltaiseksi."
"Ota minut mukaasi Husabyhyn", sanoi Kristiina hiljaa. "En jaksa elää
erossa sinusta ja olla nunnien parissa. Kai meidän molempien sukulaiset
ovat niin ymmärtäväisiä, että päästävät meidät yhteen ja suostuvat
sovintoon kanssamme --"
Erlend rutisti hänet itseään vasten ja ähkyi:
"En voi viedä sinua Husabyhyn, Kristiina."
"Miksi et voi", kysyi tämä hiljaa.
"Eline tuli sinne syksyllä", virkkoi Erlend vähän ajan kuluttua. "En
saa häntä siirtymään kartanosta", hän jatkoi kiihkeästi, "en muulla
tavoin kuin että väkivallalla kannan hänet rekeen ja ajan hänet
talosta. Enkä saattanut tehdä sitä -- hän oli tuonut mukaan molemmat
lapsemme --"
Kristiina tunsi aivan kuin vajoavansa yhä alemma ja alemma. Äänellä,
joka oli pelosta hauras, hän sanoi:
"Minä luulin sinun jo olevan erossa hänestä --"
"Niin luulin minäkin", vastasi Erlend nopeasti. "Mutta hän oli
saanut kuulla Østerdalissa, missä asui, että minä olin naimajalalla.
Huomasitko miehen, joka oli seurassani joulupadoissa -- se oli
kasvatusisäni, Baard Petrinpoika, Hestnæsin herra. Kävin hänen luonaan
Ruotsista palatessani, kävin myös sukulaiseni Herning Alvinpojan luona
Saltvikenissä; puhuin näille naima-aikeistani ja pyysin heidän apuaan.
Sen oli Eline saanut tietää --.
"Tarjosin korvausta hänelle ja lapsille -- mutta Sigurdin, hänen
miehensä, ei luulla elävän talven yli -- ja silloin ei kukaan voi
kieltää meitä asumasta yhdessä --
"Minä nukuin tallissa Haftorin ja Uivin kanssa ja Eline nukkui tuvassa
minun vuoteessani. Väkeni nauroi partaansa takanapäin."
Kristiina ei kyennyt sanomaan yhtään sanaa. Hetken kuluttua Erlend
jatkoi jälleen:
"Ymmärräthän, että sinä päivänä, jolloin meidän kahden kihlajaiset
juodaan, hänen on turha enää -- hänellä ei ole enää oleva valtaa
ylitseni --
"Pahin on lasten asia. En ole nähnyt heitä vuoteen -- ne ovat kauniit
-- ja voin tehdä niin vähän heidän hyväkseen. Asia ei olisi parantunut
paljoa, vaikka minä olisin nainut heidän äitinsä."
Kyyneleet alkoivat juosta Kristiinan poskia pitkin. Silloin sanoi
Erlend:
"Kuulitko -- minä sanoin, että olin puhunut sukulaisilleni? He olivat
hyvillään, kun minä viimeinkin aioin mennä naimisiin. Ja minä sanoin,
että tahdoin sinut, enkä ketään muuta --"
"Eivätkö he sitten pitäneet siitä", kysyi Kristiina viimein arasti.
"Etkö ymmärrä", vastasi Erlend kolkosti, "etteivät he voineet antaa
muuta kuin yhden vastauksen -- etteivät he voi eivätkä tahdo ratsastaa
kanssani isäsi luokse, ennenkuin sinun ja Simon Andreksenpojan välinen
sopimus on saatu puretuksi. Asiamme ei suinkaan ole parantunut siitä,
Kristiina, että sinä olit jouluna Dyfriniläisten parissa."
Kristiina heittäytyi kokonaan surun valtaan ja alkoi itkeä hiljaa. Hän
oli kyllä tuntenut, että hänen rakkaudessaan oli jotakin väärää ja
häpeällistä, mutta nyt hän näki syyn olevan itsessään.
Hän värisi kylmästä noustessaan hetken kuluttua vuoteesta ja Erlendin
auttaessa hänen päälleen molemmat vaipat. Ulkona oli pilkkopimeä, ja
Erlend saattoi hänet Klemensin kirkkomaalle asti; ja sitten saattoi
Brynhild hänet lopun matkaa luostariin.