Skogissa asuessaan oli Lauritsa Bjørgulfinpoika luovuttanut maata
Gerdarudin kirkolle sielumessuiksi kuolleiden vanhempiensa puolesta
näiden kuolinpäivänä. Bjørgulv Ketilinpojan syntymäpäivä oli
kolmaskymmenes elokuuta ja Lauritsa oli sopinut veljensä kanssa siitä,
että tämä tänä vuonna noutaisi Kristiinan luokseen maalle, jossa hän
saisi olla messun yli.
Kristiina pelkäsi, ettei vain ilmestyisi estettä, ja ettei setä
pitäisi lupaustaan -- hän oli ollut huomaavinaan, ettei Aasmund
välittänyt hänestä erityisesti. Mutta päivää ennen messua tuli Aasmund
Bjørgulfinpoika luostariin noutamaan veljensä tytärtä. Kristiina sai
käskyn pukeutua maallisiin vaatteisiin, mutta hänen tuli tyytyä tummiin
väreihin ja yksinkertaisuuteen. Ihmiset olivat alkaneet puhua siitä,
että nunnaluostarin sisaret liikkuivat liian paljon ulkopuolella
luostarin; siksi oli piispa käskenyt, etteivät ne neidot, jotka eivät
aikoneet sisaruskuntaan, saaneet kantaa luostarinpukua muistuttavia
vaatteita, käydessään sukulaistensa luona -- ettei kansa erehtyisi
luulemaan heitä nunnakokelaiksi tai vihityiksi nunniksi.
Kristiina iloitsi sydämestään ratsastaessaan maantietä setänsä kera,
ja Aasmund kävi ystävällisemmäksi ja hupaisammaksi huomatessaan,
että neito osasi toki puhella ihmisten kanssa. Muuten Aasmund oli
hyvin masentuneella mielellä; hän sanoi näyttävän siltä, kuin
syksyllä uhkaisi tulla sotaan käsky, ja kuninkaan aikovan hyökätä
Ruotsiin kostamaan tihutyötä, joka oli tehty hänen langolleen ja
veljentyttärensä miehelle siellä. Kristiina oli kuullut ruotsalaisten
herttuoiden murhasta, ja se oli ollut hänestä kauhea konnanteko
-- vaan kaikki valtakunnan asiat tuntuivat hänestä kuitenkin niin
kaukaisilta. Kotilaaksossa ei kukaan puhunut niistä; hän muisti myöskin
isänsä olleen sotaretkellä Eirik-herttuan väessä Ragnhildarholmissa
ja Konungahellassa. Aasmund selitti nyt hänelle koko kuninkaan ja
herttuoiden välisen asian. Kristiina ei ymmärtänyt siitä kovin paljoa,
mutta kuunteli tarkasti kaikkea, mitä setänsä tiesi kuninkaantytärten
kanssa solmituista ja puretuista kihlauksista. Ja häntä lohdutti
se seikka, ettei joka paikassa ollut sellainen tapa kuin hänen
kotiseudullaan, että sovittu kihlaus oli melkein yhtä luja kuin
avioliitto. Hän rohkaisi nyt mielensä ja kertoi seikkailustaan iltaa
ennen Halvardin valvontaa sekä kysyi, tunsiko hänen setänsä Erlendiä,
Husabyn herraa. Aasmund antoi Erlendistä hyvän todistuksen -- sanoi
tämän menetelleen järjettömästi, mutta syyn olleen pääasiassa hänen
isänsä ja kuninkaan; nämä olivat käyttäytyneet kuin olisi poika ollut
itse pirun sikiö, siksi että tälle oli sattunut noin onnettomasti.
Kuningas oli liian hurskas ymmärtääkseen sellaista ja herra Nikulaus
oli vihoissaan siitä, että Erlend oli menettänyt niin paljon tiluksia;
nämä olivat sitten pauhanneet haureudesta ja helvetintulesta -- "ja
pitäähän sitä olla vähän sisuakin kunnon miehessä", sanoi Aasmund
Bjørgulfinpoika. "Ja tuo nainen oli ylen kaunis. Mutta sinulla ei ole
tekemistä hänen asioissaan, paras kun et katselekaan sille suunnalle."
* * * * *
Erlend ei tullut messuun, niinkuin oli luvannut Kristiinalle, ja
tämä ajatteli enemmän sitä kuin jumalansanaa. Hän ei voinut tuntea
katumusta -- häntä kannatti vain uusi ihmeellinen tunne, että hän oli
vieraantunut kaikesta, mihin hän ennen oli tuntenut olleensa sidottu.
Hän koetti lohduttautua -- Erlendin mielestä oli kai viisaampaa,
ettei kukaan niistä, joiden vallan alainen Kristiina tällä erää oli,
saisi tietää heidän ystävyydestään vielä. Sen hän ymmärsi itsekin.
Mutta hän oli ikävöinyt niin hartaasti Erlendiä ja itki paneutuessaan
illalla levolle ylisillä, jossa hänen oli määrä nukkua Aasmundin pikku
tyttärien kanssa.
* * * * *
Seuraavana päivänä hän lähti metsään sedän nuorimman lapsen kanssa;
se oli pikkuinen kuusivuotias tyttö. Heidän päästyään jonkun matkaa
rinnettä ylös tuli Erlend juosten heidän perästään. Kristiina tiesi,
että se oli hän, ennenkuin näkikään tulijaa.
"Olen istunut kukkulalla katsellen pihalle koko päivän", hän sanoi,
"ajattelin, että kai sinä löydät jonkun hetken, jolloin pääset
puikahtamaan ulos --"
"Luuletko minun sitten tulleen sinua tapaamaan", sanoi Kristiina ja
nauroi. "Eikö sinua peloita kulkea koirien kanssa ja jousipyssy olalla
minun setäni metsissä?"
"Sinun setäsi on antanut minulle metsästysluvan joksikin aikaa", sanoi
Erlend. "Ja koirat liittyivät minuun aamulla." Hän taputteli niitä ja
otti pikku piikasen syliinsä. "Tunnethan sinä minut, Ragndid? Mutta
äläpäs nyt kerro kotona teidän puhelleen minun kanssani, niin saat
tämän" -- hän kaivoi taskustaan rusinakäärön ja antoi sen lapselle.
"Olin aikonut sen sinulle", hän sanoi Kristiinalle. "Luuletko tämän
lapsukaisen osaavan vaieta?"
He puhuivat nopeasti ja nauraen. Erlendillä oli yllään lyhyt,
ruumiinmukainen, ruskea ihonuttu ja päässä pieni punainen silkkilakki
-- hän näytti niin nuorelta, nauroi ja telmi lapsen kanssa, mutta
puristi sillä välin Kristiinan kättä, niin että teki kipeää.
Hän puheli sotatuumista ja iloitsi niistä: "Minun käy silloin
helpommaksi voittaa takaisin kuninkaan ystävyys", sanoi hän, "ja sitten
kaikki on helpompaa", hän lisäsi kiihkeästi.
Lopulta he asettuivat istumaan niityn laitaan vähän ylempänä metsässä.
Erlend piti lasta sylissään; Kristiina istui hänen vieressään; tämä
leikki hänen sormillaan ruohikossa. Hän työnsi Kristiinan kouraan kolme
kultasormusta, jotka oli sidottu yhteen langalla:
"Sitten", hän kuiskasi, "sinä saat näitä niin monta kuin sormesi
kantavat --"
"Minä olen odottava sinua tässä niityllä joka päivä tähän samaan aikaan
niin kauan kuin viivyt Skogissa", sanoi Erlend heidän erotessaan.
"Tulet milloin pääset."
Toisena päivänä lähti Aasmund Bjørgulfinpoika vaimoineen ja lapsineen
Gyridin kotitaloon Hadelandiin. He olivat pelästyneet sotahuhuja. Oslon
lähikansan mielessä eli vereksenä muisto Eirik-herttua hävitysretken
aikuisista kauhun päivistä joitakin vuosia takaperin. Aasmundin vanha
äiti pelkäsi niin kovin, että päätti hakea suojaa nunnaluostarista --
hän oli liian heikkokin toisten mukaan. Kristiinan piti jäädä Skogiin
vanhuksen luokse -- hän kutsui tätä isoäidiksi -- siihen asti kuin
Aasmund palaisi takaisin Hadelandista.
Päivällisen jälkeen kun väki oli lepäämässä, meni Kristiina aitan
parveen, jossa hänen makuusijansa oli. Hän oli tuonut mukanaan vähän
vaatteita nahkapussissa, ja nyt hän muutti ne päälleen, hyräillen
hiljaa.
Isä oli antanut hänelle paksusta, itämaisesta pumpulikankaasta neulotun
puvun; siinä oli taivaansininen pohja, joka oli kudottu täyteen
punaisia kukkakuvioita; sen hän heitti ylleen. Hän harjasi ja suki
hiuksiaan ja sitoi ne punaisilla silkkinauhoilla, kääri punaisen
silkkivyön tiukasti vyötäistensä ympäri ja pani Erlendin sormukset
sormiinsa; tätä tehdessään hän koko ajan mietti, mahtaisiko hän olla
kaunis tämän mielestä.
Molemmat koirat, jotka olivat olleet Erlendin kanssa metsässä, hän
oli pitänyt luonaan parvella -- nyt hän kutsui ne mukaansa. Hän hiipi
talojen taitse ja lähti kulkemaan samaa takamaille vievää polkua kuin
eilenkin.
Metsäniitty lepäsi hiljaa ja yksinäisenä hehkuvassa puolipäivän
paahteessa; kuusimetsä, joka rajoitti sitä joka suunnalla, levitti
voimakasta, kuumaa tuoksua. Aurinko poltti ja sininen taivaanlaki
näytti oudon kovalta kuusien latvoissa.
Kristiina istahti siimekseen metsänlaitaan. Hän ei ollut vihainen,
vaikkei Erlend ollutkaan siellä; hän tiesi tämän varmasti tulevan, ja
hänelle tuotti kummallista iloa istua yksin kotvasen aikaa ja olla
ensimmäisenä kohtauspaikalla.
Hän kuunteli pikkupörriäisten surinaa keltaisessa, palaneessa ruohossa,
taittoi muutamia kuivia, yrtiltä tuoksuvia kukkia, joihin hän ylettyi
liikuttamatta muuta kuin kättään; hieroi niitä sormissaan ja haisteli
niitä ja vaipui avoimin silmin eräänlaiseen horrokseen.
Hän ei liikahtanut paikaltaan kuullessaan metsästä hevosen astuntaa.
Koirat murisivat ja nostivat niskakarvat pystyyn -- ja painalsivat
sitten niittyä ylös haukkuen ja häntää heiluttaen. Erlend hyppäsi
metsän reunassa hevosen selästä, päästi sen menemään läimäyttäen sitä
kerran lautasille ja juoksi Kristiinaa vastaan koirien hypellessä häntä
vastaan. Hän tarttui niitä kuonoon ja tuli alas Kristiinaa kohden
pidellen molempia hirvenharmaita, sutta muistuttavia koiria käsissään.
Kristiina hymyili ja ojensi kätensä nousematta maasta.
* * * * *
Katsellessaan tuota mustanruskeaa päätä, joka lepäsi hänen helmassaan
hänen käsiensä välissä, nousi hänen mieleensä äkkiä muuan muisto.
Hän näki sen niin selvästi edessään kuin saattaa nähdä kaukaisen
vuorenrinteessä sijaitsevan tuvan, johon auringonsäde sattuu pilvisenä
päivänä. Ja hänen sydämeensä tulvahti kaikki se hellyys, jota Arne
Gyrdinpoika oli pyytänyt kerran, kun hän ei vielä ollut ymmärtänyt
tämän sanoja. Hätäisen kiivaasti veti hän puoleensa miehen ja laski
tämän kasvot rintaansa vasten sekä suuteli tätä, ikäänkuin peläten
hänet otettavan itseltään pois. Ja nähdessään Erlendin pään siinä
käsivarttansa vasten, hänestä tuntui kuin hän olisi pidellyt lasta
-- hän peitti tämän silmät toisella kädellään ja antoi sataa pieniä
suukkosia suulle ja poskille.
Aurinko oli väistynyt niityltä -- raskas väri puiden latvoissa oli
tihennyt tummansiniseksi ja peittänyt koko taivaan; välissä kumotti
vain muutamia vaskenkarvaisia läikkiä, jotka hohtivat pilven läpi kuin
kaskisavu. Bajard tuli heitä kohden, hirnahti kerran ja jäi levottomana
seisomaan ja tuijottamaan. Heti sen jälkeen välähti ensimmäinen
ukonnuoli, jota seurasi pikainen, ankara jyrähdys.
Erlend nousi ja meni hevosen luo. Niityn alalaidassa oli vanha lato;
he menivät sinne ja Erlend sitoi Bajardin oven suussa olevaan lautaan.
Ladon perällä oli jonkun verran heinää, Erlend levitti viittansa siihen
ja he kävivät istumaan maahan koirat jalkojensa juuressa.
Pian seisoi sade kuin seinä ladon oviaukon edessä. Metsä kohisi ja maa
jymisi sen alla -- hetken kuluttua heidän täytyi siirtyä sisemmälle
pisaroiden tähden, joita tippui katosta. Joka kerran kun salama iski ja
jyrähti, kuiskasi Erlend:
"Eikö sinua peloita, Kristiina --?"
"Hiukan --" kuiskasi tämä vastaukseksi painautuen häntä vasten.
* * * * *
He eivät arvanneet ajan menoa -- rajuilma oli kulkenut nopeasti ohi
-- jyry kuului jo kaukaa, mutta auringonpaiste läikkyi ulkopuolella
oven märässä ruohikossa ja välkkyviä pisaroita putoili yhä harvemmin
katosta. Makea heinäntuoksu kävi voimakkaammaksi ladossa.
"Nyt minun täytyy mennä", sanoi Kristiina, ja Erlend vastasi:
"Jospa sitten täytynee."
Hän tarttui Kristiinaa jalkaan:
"Sinä kastut -- sinä saat ratsastaa, minä kävelen -- pois metsästä --"
ja hän katsoi niin kummasti Kristiinaan.
Kristiina vapisi -- hän luuli sen johtuvan sydämensä rajusta sykinnästä
-- hänen kätensä olivat kylmät ja hikiset. Kun Erled suuteli hänen
paljasta ihoaan yläpuolelta polven, koki hän voimattomasti työntää tätä
loitommalle. Erlend kohotti kasvonsa hetkiseksi -- Kristiina muisti
erään miehen, joka oli ollut luostarissa pyytämässä ruokaa, miten tämä
suuteli leipää, joka hänelle annettiin. Hän vaipui selälleen heiniin
levällä käsivarsin ja antoi Erlendin tehdä niinkuin hän tahtoi.
Hän istui pystyssä Erlendin kohottaessa päänsä käsiensä välistä. Tämä
kavahti paikalla käsivarsiensa varaan:
"Älä katso noin -- Kristiina!"
Hänen äänensä viilsi uuden polttavan haavan Kristiinan sydämeen --
eihän Erlend ollutkaan iloinen -- hänkin oli onneton --!
"Kristiina, Kristiina -- Luuletko minun viekoitelleen sinut luokseni
metsään siksi, että toivoin sinulta tätä ja että tahdoin ottaa sinut
väkisin --" kysyi hän kotvasen kuluttua.
Kristiina siveli hänen tukkaansa eikä katsonut häneen:
"Väkisinkö -- ei kai se sitä ollut -- kai sinä olisit päästänyt minut
menemään, jos minä olisin pyytänyt --" sanoi hän hiljaa.
"En tiedä", vastasi toinen kätkien kasvonsa Kristiinan helmaan.
"Luuletko, että minä tahdon pettää sinut?" kysyi hän kiivaasti.
"Kristiina -- vannon sen kristillisen uskoni kautta -- sieluni
autuuden nimessä, että minä olen oleva uskollinen sinulle viimeiseen
hengenvetooni asti --"
Kristiina ei voinut sanoa mitään, hän siveli vain tämän tukkaa yhä
uudelleen ja uudelleen.
"Nyt kai minun on aika lähteä kotiin?" kysyi hän lopuksi ja tunsi
odottavansa kuoleman ahdistuksella hänen vastaustaan.
"Niin kai lienee", vastasi toinen synkästi. Hän nousi nopeasti, meni
hevosen luo ja ryhtyi irroittamaan ohjia.
Silloin Kristiinakin nousi. Hitaasti, raukeasti ja maahan muserrettuna
hän tajusi -- hän ei tiennyt mitä hän oikeastaan oli odottanut
toiselta -- miten Erlend nosti hänet hevosensa selkään ja vei hänet
kerallaan, niin että Kristiina pääsi astumasta jalan ihmisten pariin.
Oli kuin koko hänen ruumiinsa olisi ollut hellänä ihmetyksestä -- että
tämänlaista se nyt oli, se, josta kaikissa lauluissa kerrottiin. Ja
kun nyt Erlend oli tehnyt hänelle tämän, tuntui hänestä siltä kuin hän
olisi joutunut niin kokonaan tämän omaisuudeksi, ettei hän ymmärtänyt
miten hän enää voisi elää poissa tämän käsien ulottuvilta. Hänen
täytyi lähteä tämän luota, mutta hän ei jaksanut käsittää sitä
mahdolliseksi --.
Heidän laskeutuessaan metsän rinnettä alas Erlend käveli taluttaen
hevosta; hän piti Kristiinaa kädestä, mutta he eivät keksineet mitään
sanomista toisilleen.
Kun he olivat tulleet niin pitkälle, että Skogin rakennukset näkyivät,
heitti Erlend hyvästit Kristiinalle.
"Kristiina -- älä sure -- se päivä on tuleva ennenkuin arvaatkaan,
jolloin sinusta tulee minun aviovaimoni --"
Mutta Kristiinan sydän kutistui kokoon:
"Sinä siis aiot lähteä luotani --?" hän kysäisi pelokkaasti.
"Heti kun sinä olet lähtenyt Skogista", Erlend vastasi ja hänen äänensä
sai heti kirkkaamman kaiun. "Ellei tule sotaa, tahdon puhua Munanin
kanssa, hän on jo kauan kehoitellut minua naimisiin -- hän on varmasti
lähtevä kanssani isäsi luokse puhumaan puolestani."
Kristiina taivutti päätään -- jokaiselta toisen lausumalta sanalta
tuntui Kristiinasta edessäoleva aika yhä pitemmältä ja mahdottomammalta
-- luostari, Jørundgaard -- hän aivan kuin kellui virrassa, joka vei
hänet pois kaikesta entisestä.
"Nukutko yksin parvella nyt kun omaisesi ovat poissa", kysyi Erlend.
"Minä tulen puhumaan kanssasi illalla, päästätkö minut sisään?"
"Kyllä", sanoi Kristiina. Ja niin he erosivat.
* * * * *
Lopun päivää hän istui isoäidin luona, ja iltaruoan jälkeen saattoi hän
vanhan rouvan vuoteeseen. Sitten hän lähti siihen parveen, jossa hänen
nukkumasijansa oli. Huoneessa oli pikkuinen ikkuna; Kristiina istuutui
arkulle, joka oli sen alla -- hänen ei tehnyt mieli vuoteeseen.
Hän sai odottaa kauan. Oli jo aivan pimeä ulkona, kun hän kuuli
portaissa askeleita. Erlend koputti ovelle vaippa rystysien ympäri
käärittynä ja Kristiina nousi, aukaisi salvan ja päästi Erlendin
luokseen.
Kristiina huomasi Erlendin ilostuvan suuresti, kun hän kietoi
käsivartensa tämän kaulaan ja painautui hänen rintaansa vasten.
"Olen pelännyt, että sinä olisit suuttunut minuun", hän virkkoi.
"Sinä et saa ajatella, että tämä on synti", hän sitten sanoi illan
kuluessa. "Ei se ole suurikaan synti. Jumalan laki ei ole yhdellainen
kuin maanlaki tässä asiassa --. Gunnulv, veljeni, on kerran selittänyt
sen minulle -- jos mies ja nainen päättävät ottaa toisensa ja pysyä
toisilleen uskollisina, ja sitten makaavat yhdessä, niin he ovat
naimisissa Jumalan edessä ja tekevät suuren synnin, jos rikkovat
yhteytensä. Voin sanoa sinulle sen latinalaisen sanan, joka tarkoittaa
tätä, kun muistan -- olenhan tiennyt sen ennen --"
Kristiinaa ihmetytti vähän, mikä saattoi olla syynä siihen, että
Erlendin veli oli sanonut noin -- mutta hän karkoitti luotaan
ahdistavan pelon, että se olisi saattanut koskea Erlendiä ja jotakin
toista -- ja koetti löytää lohtua tämän sanoista.
He istuivat yhdessä arkulla, Erlend piti kättään hänen uumillaan ja
Kristiinalla oli hyvä ja turvallinen olla -- Erlendin luona oli ainoa
paikka, missä hän nyt saattoi tuntea turvallisuutta ja suojaa.
Erlend puhui paljon ja kiihkeästi -- sitten hän oli taas hiljaa kauan,
ainoastaan hyväillen Kristiinaa. Tietämättään Kristiina poimi hänen
sanoistaan jokaisen pienenkin murenen, joka saattoi tehdä Erlendin
hänen silmissään kauniimmaksi ja rakkaammaksi sekä vähentää hänen
osuuttaan kaikkeen siihen, jonka hän tiesi olevan moitittavaa tämän
elämässä.
Erlendin isä, Nikulaus-herra, oli ollut niin vanha saadessaan lapsensa,
ettei hänellä ollut ollut kärsivällisyyttä tai kykyä kasvattaa itse
heitä; molemmat pojat olivat kasvaneet herra Baard Petrinpojan
kartanossa Hestnæsissa. Erlendillä ei ollut muita siskoksia kuin
veljensä Gunnulv; tämä oli yhtä vuotta nuorempi ja oli Kristuksenkirkon
pappina. "Häntä rakastan eniten maailmassa, paitsi sinua."
Kristiina kysyi, oliko Gunnulv Erlendin näköinen, mutta tämä nauroi ja
sanoi heidän olevan hyvin erilaiset niin päältä kuin sisältä. Gunnulv
oli nyt ulkomailla oppia hakemassa -- hän oli ollut poissa jo kolmatta
vuotta, mutta oli kahdesti lähettänyt kotiinsa kirjeen, viimeksi
keväällä, jossa selitti matkustavansa Sankta Genovevasta Pariisista
ja aikovansa Roomaan. "Hän on tuleva iloiseksi palatessaan kotiin ja
löytäessään minut naimisissa", sanoi Erlend.
Sitten hän puhui suuresta perinnöstä, jonka hän oli saanut vanhempiensa
jälkeen -- Kristiina huomasi, ettei Erlend tiennyt oikein itsekään,
miten asiat olivat. Itse hän tunsi jotakuinkin hyvin isänsä tilankaupat
-- Erlend oli alkanut kauppansa toisesta päästä, myynyt ja hajoittanut
ja tuhlannut ja pantannut, pahimmin viime vuosina, jolloin hän oli
tahtonut erota jalkavaimostaan ja toivonut säädyttömän elämänsä ajan
pitkään unhoittuvan ja sukulaistensa leppyvän; hän oli luullut lopuksi
saavansa hoitoonsa puolet Orkdølan lääniä, kuten isänsä ennen häntä.
"Vaan nyt en kohta ymmärrä lainkaan, niitä tästä tulee", hän sanoi.
"Ehkä joudun viimein tuntureille, kuten Bjørn Gunnarinpoika, ja saan
kantaa selässäni lantasäkkiä, niinkuin orjat ennen, kun ei ollut
hevosta talossa."
"Herra varjelkoon", sanoi Kristiina nauraen. "Kyllä minun silloin
täytyy tulla sinun luoksesi -- enköhän minä ymmärrä paremmin
talonpoikaiselämää kuin sinä."
"Et kai sinäkään sentään ole tottunut kantamaan lantasäkkejä", sanoo
toinen yhteen nuottiin.
"En, mutta minä olen nähnyt miten sitä hajoitetaan -- ja kylvössä minä
olen ollut mukana melkein joka ainoa vuosi. Isälläni on ollut tapana
kyntää itse lähimmät pellot, ja hän antoi minun kylvää ensimmäisen
saran, sen piti tuottaa onnea" -- tuo muisto teki kipeää ja Kristiina
jatkoi nopeasti -- "nainen sinulla täytyy olla, joka leipoo ja panee
oluen ja pesee ainoan paitasi ja lypsää maidon -- sinun täytyy vuokrata
lehmä taikka pari lähimmältä rikkaalta talonpojalta --"
"Kiitos Jumalan, että kuulen sinun jälleen nauravan vähän", sanoi
Erlend ja nosti hänet syliinsä, pidellen häntä käsivarsillaan kuin
lasta.
Niinä kuutena yönä, jotka kuluivat ennen Aasmund Bjørgulfinpojan
paluuta, oli Erlend Kristiinan luona joka yö.
Viimeisenä yönä hän näytti yhtä onnettomalta kuin Kristiina; hän sanoi
moneen kertaan, etteivät he tulisi olemaan erossa ainoatakaan päivää
kauemmin kuin oli välttämätöntä. Viimeksi hän sanoi matalalla äänellä:
"Jos sattuisi niin pahasti, etten pääsisi Osloon ennenkuin talvella --
ja sinä tulisit tarvitsemaan ystävän apua -- voit huoleti kääntyä Sira
Jonin puoleen täällä Gerdarudissa, me olemme lapsuusaikaiset ystävät;
ja Munan Baardinpoikaan voit myöskin luottaa arvelematta."
Kristiina ainoastaan nyökkäsi. Hän ymmärsi tämän puhuvan samasta
asiasta, jota hän oli miettinyt joka ainoa päivä, mutta Erlend ei
puhunut siitä enempää. Silloin Kristiinakin oli hiljaa eikä tahtonut
näyttää, miten hänen sydäntään ahdisti.
Edellisinä kertoina Erlend oli lähtenyt hänen luotaan yön lähestyessä,
mutta tänä viimeisenä iltana hän pyysi hartaasti, että Kristiina
sallisi hänen nukkua vähän aikaa. Kristiinaa pelotti, mutta Erlend
sanoi huolettomasti: "Ymmärräthän sinä, että jos minut löydettäisiin
täältä sinun pesästäsi, niin kyllä teen selvän asiasta --." Kristiinan
teki itsensä mieli pitää hänet luonaan vielä vähän aikaa, eikä hän
hennonut kieltää.
Mutta hän pelkäsi heidän nukkuvan liian kauan. Siksi hän istui enimmän
osan yöstä pielusta vasten, torkahti silloin tällöin eikä aina tiennyt,
milloin Erlend oli hyväillyt häntä, tai milloin hän itse vain oli
uneksinut siitä. Hänen toinen kätensä oli Erlendin rinnalla, siinä,
missä hän tunsi tämän sydämen lyövän; kasvot hän oli kääntänyt ikkunaa
kohti, pitääkseen silmällä aamun sarastamista.
Viimein hänen täytyi herättää tämä. Hän viskasi ylleen joitakin
vaatekappaleita ja meni Erlendin mukana ulos käytävään -- Erlend
kiipesi käsipuun yli sille puolen, joka oli toiseen rakennukseen päin.
Sitten hän katosi nurkan taakse. Kristiina meni sisään ja pujahti
takaisin vuoteeseensa; hän antautui nyt huoliensa valtaan ja itki ensi
kertaa sen jälkeen kuin oli tullut Erlendin omaksi.