Akersin talonpoikaispäivät olivat omistetut Pyhän Marketan muistolle
ja alkoivat joka vuosi kahdentenakymmenentenä päivänä heinäkuuta,
joka on Marketanmessun päivä. Silloin kerääntyivät seuran veljet ja
sisaret lapsineen, vieraineen ja palvelijoineen Akersin kirkolle, jossa
kuuntelivat Marketan alttarilla pidetyn messun; sitten he siirtyivät
kokouspaikkaan, joka sijaitsi Hofvinin sairaalan luona; siellä oli
tapana juoda viisi päivää perätysten.
Mutta koska Akersin kirkko ja Hofvinin sairaala molemmat kuuluivat
nunnaluostarin piiriin, ja kun lisäksi monet Akersin talonpojat
olivat luostarin vuokralaisia, oli syntynyt sellainen tapa, että
abbedissan ja muutaman vanhemman sisaren tuli kunnioittaa juhlaa
saapumalla ensimmäisen päivän yhteisjuontiin. Ja ne luostarin
neidoista, jotka olivat siellä vain oppilaina, mutta eivät aikoneet
liittyä sisaruskuntaan, pääsivät mukaan ja saivat tanssia illalla;
sentähden täytyi näiden tulla tuohon juhlaan omissa vaatteissaan eikä
luostarinpuvussa.
Siksi olikin neitojen makuusalissa kiire iltaa ennen Marketanmessua; ne
neidot, joiden piti lähteä mukaan, penkoivat arkkujaan ja laittoivat
vaatteitaan kuntoon, ja toiset raukat kulkivat allapäin katsellen
toisten toimia. Jotkut olivat panneet liedelle pieniä kuppeja, joissa
lämmittivät itselleen vettä, että iho tulisi valkoiseksi ja pehmeäksi;
toiset keittivät jotakin sotkosta, jonka aikoivat hieroa tukkaansa kun
he sitten jakoivat, hiukset osiin ja käärivät ne tiukasti nahkahihnojen
ympäri, saivat he ne taipumaan laineille ja kiharoille.
Ingebjørg veti esiin kaikki komeutensa, mutta ei tiennyt mitä pukisi
ylleen -- ei ainakaan parasta ruohonvihreää samettipukuaan, se oli
liian kallisarvoinen tämmöiseen talonpoikaisjuhlaan. Mutta eräs pieni
laiha sisar, jonka ei pitänyt tulla mukaan hän oli nimeltään Helga
ja hänet oli annettu luostariin jo lapsena -- vei Kristiinan syrjään
ja kuiskasi, että Ingebjørg varmasti panisi vihreän pukunsa, jopa
vaaleanpunaisen silkkipaitanakin.
"Sinä olet aina ollut hyvä minulle, Kristiina", sanoi Helga. "Minun
ei sopisi sekaantua tämänkaltaisiin asioihin -- mutta sanon sinulle
sittenkin mitä tiedän. Se ritari, joka saattoi teidät keväällä kotiin,
on puhellut Ingebjørgin kanssa myöhemminkin -- olen itse nähnyt ja
kuullut -- he ovat puhelleet kirkossa ja hän on odotellut Ingebjørgia
tämän käydessä Ingunnin luona palvelusväen puolella. Mutta sinua hän
kysyy, ja Ingebjørg on luvannut tuoda sinut mukaansa sinne. Mutta
lyönpä vaikka vetoa, ettet sinä ole kuullut tästä ennen!"
"Totta se on, ettei Ingebjørg ole maininnut minulle siitä", sanoi
Kristiina. Hän nirpisti suutaan, ettei toinen huomaisi häntä
naurattavan. Vai sellainen se oli Ingebjørg --. "Kaiketipa hän
ymmärtää, etten minä ole sellainen, joka lentelisin kohtaamaan vieraita
miehiä nurkkien ja aitojen taakse", sanoi hän ylpeästi.
"Olisin siis voinut olla ilmaisematta sinulle tietojani, joista minun
olisi ollut säädyllisempi vaieta", lausui Helga loukkaantuneena, ja he
lähtivät kukin taholleen.
Mutta koko illan Kristiina taisteli hymyä vastaan, kun toisia oli läsnä.
* * * * *
Seuraavana aamuna Ingebjørg vetelehti paljaassa paidassa, kunnes
Kristiina viimein älysi, ettei tämä tahtonut pukeutua, ennenkuin hän
oli valmis.
Kristiina ei sanonut mitään, mutta hän nauroi mennessään arkkunsa
luokse ja pukiessaan ylleen kullankeltaisen silkkipaitansa. Se ei ollut
vielä milloinkaan ollut käytännössä, ja se tuntui niin pehmeältä ja
vilpoiselta solahtaessaan hänen pintaansa pitkin. Se oli kauniisti
kirjailtu hopeaisilla, sinisillä ja ruskeilla silkkilangoilla kaulan
ympäryksestä alas rintaan, niin pitkältä kuin näkyi puvun leikkauksen
alta. Siihen kuului samallaiset hihat. Hän veti jalkaansa liinaiset
sukat ja pauloitti pienet purppuraiset kengät, jotka Haakonin oli
onnistunut pelastaa kotiin tuona onnettomuuspäivänä. Ingebjørg katsoi
häntä, ja silloin Kristiina sanoi nauraen:
"Isäni on opettanut minulle, ettei meidän tule osoittaa halveksuntaa
alempiamme kohtaan -- mutta sinä taidat olla niin mahtava, ettet viitsi
koristautua talonpoikain ja vuokralaisten edessä --"
Punaisena kuin marja päästi Ingebjørg villapaitansa alas valkoisia
lanteitaan pitkin ja sujahutti päälleen vaaleanpunaisen silkkinsä.
Kristiina pujotti päänsä yli parhaan samettipukunsa -- se oli
orvokinsininen, syvälle uurrettu rinnasta, ja varustettu halkohihoilla,
joiden lieve melkein hipoi maata. Hän heilautti kullatun vyönsä
uumilleen ja ripusti oravannahkavaippansa hartioilleen. Sitten hän
levitti pitkän keltaisen tukkansa ja kiinnitti päähänsä kultaisen,
pienillä valinruusuilla koristetun otsavanteen.
Hän näki Helgan tarkastavan heitä. Silloin hän kaivoi arkustaan ison
hopeaisen hakasoljen. Se oli sama, joka hänellä oli ollut vaipassaan
sinä iltana, jolloin Bentein oli tullut häntä vastaan tiellä, ja jota
hän ei ollut halunnut kantaa sen jälkeen. Nyt hän meni Helgan luokse ja
sanoi hiljaa:
"Tiedän kyllä, että tahdoit osoittaa minulle hyvyyttä eilen, älä luule
minun halveksivan sitä --" ja hän ojensi Helgalle soljen.
Ingebjørgkin oli hyvin kaunis seisoessaan valmiiksi pukeutuneena
vihreässä sametissaan, punainen silkkivaippa hartioilla ja upea
kiharainen tukka levällään. He olivat kilpailleet komeudesta, ajatteli
Kristiina ja häntä nauratti.
* * * * *
Aamu oli vilpoinen ja raikas kulkueen lähtiessä nunnaluostarista ja
kääntyessä länteen Frysjaa kohden. Heinänteko oli loppumaisillaan,
mutta aitojen varsilla kasvoi sinikelloja ja kullahtavia
tuoksuheinätupsuja; ohrapellot olivat tähkällä ja aaltoilivat
hopeanharmaina, aamun ruskotuksessa. Monin paikoin, missä polku
oli kapea ja kulki viljapellon välissä, taipuivat tähkät melkein
vastatusten tien yli heidän polviensa edestä. Haakon kulki etumaisena
saatossa kantaen luostarin merkkiä, siniselle silkkivaatteelle
maalattua Neitsyt Maarian kuvaa. Hänen jälestään tulivat palvelijat ja
vuokralaiset, sitten Groa-rouva ynnä neljä vanhaa nunnaa ratsain, sen
jälkeen neidot Jalkasin; heidän maailmalliset, kirjavat juhlatamineensa
kiilsivät ja välkkyivät auringonpaisteessa. Joukon loppuna kulki
muutamia vaimoja ja pari asestettua miestä.
He lauloivat kulkiessaan valoisien peltojen poikki, ja missä he
kohtasivat kansaa, astuivat nämä tiepuoleen, kunnioittavasti kumartaen.
Kaikkialla näkyi käveleviä ja ratsastavia ryhmiä, sillä kirkkoon vaelsi
kansaa kaikista taloista ja kartanoista. Hetken kuluttua he kuulivat
takaansa syvien miesäänten veisua ja näkivät Hovedøenin Iuostarimerkin
ilmestyvän mäennyppylän takaa -- näiden punainen silkkivaate läikkyi,
hulmusi ja keikkui kantajansa askelten mukaan.
Kellojen mahtava vaskinen ääni kajahteli yli hevosten korskun ja
kiljunnan, heidän noustessaan viimeistä mäkistä taivalta kirkkoa
kohden. Kristiina ei ollut milloinkaan nähnyt noin paljon hevosia
yhdellä kertaa -- kiiltävät hevosenselät liikkuivat kuin levoton meri
kirkonportin alaisella ruohopenkereellä. Rinteellä seisoskeli ja istui
ja lojui juhlapukuista kansaa -- mutta kaikki nousivat tervehtimään,
nunnaluostarin Maarian lippua ohi kannettaessa, ja kaikki kumarsivat
syvään Groa-rouvalle.
Näytti saapuneen enemmän väkeä kuin mitä kirkkoon mahtui, mutta
luostariväelle oli varattu tyhjä paikka ylinnä alttarin luona. Kohta
heidän jälkeensä tulivat Hovedøenin cistersienssimunkit, asettuen
kuoriin -- ja sitten kajahti miesten ja poikien laulu yli kirkon.
Messun aikana, kaikkien noustessa seisomaan, huomasi Kristiina Erlend
Nikulauksenpojan. Tämä oli pitkä, hänen päänsä ylettyi korkeammalle
muita -- Kristiina näki hänen kasvonsa sivusta. Hänellä oli korkea,
jyrkkä ja kapea otsa, iso, suora nenä -- se ulkoni kasvoista kuin
kolmio ja oli ihmeellisen ohut hienojen, värähtelevien sieranten
kohdalta -- hänessä oli jotakin, joka Kristiinan mielestä muistutti
levotonta, säikkyvää oritta. Hän ei ollut niin kaunis kuin miksi
Kristiina hänet muisti -- kasvojen jänteet kulkivat niin pitkinä ja
nuivina pientä, herkkää ja kaunista suuta kohden -- kaunis hän oli
sittenkin.
Toinen käänsi päätään ja näki hänet. Kristiina ei tiennyt, miten kauan
he nyt katsoivat toisiaan. Sitten hän vain odotti messun loppumista,
odotti jännityksellä, mitä silloin oli tapahtuva.
Kansan pyrkiessä ulos täpötäydestä kirkosta syntyi vähäinen tungos.
Ingebjørg veti Kristiinaa muassaan, jättäytyen jälkeen; näin pääsivät
he onnellisesti eroon nunnista, jotka poistuivat ensimmäisinä, ja he
joutuivat viimeisten uhrinkantajien ja kirkostapoistujien joukkoon.
Erlend seisoi ulkona aivan kirkonoven vieressä Gerdarudin papin ja
erään lihavahkon, punaverisen, upeaan siniseen samettipuukun puetun
miehen seurassa. Itse hän oli tummassa silkissä, -- vaate oli jotakin
ruskean- ja mustankirjavaa kangasta ja hyvin avaraliepeinen; hänen
musta viittansa oli ommeltu täyteen pieniä keltaisia haukkoja.
He tervehtivät toisiaan ja alkoivat laskeutua ruohopengertä alas sitä
paikkaa kohti, missä hevoset seisoivat. Vaihtaessaan huomautuksia
kirkkaasta ilmasta, kauniista messusta ja runsaasta osanotosta juhlaan,
sai tuo paksu, punaverinen herra -- hänellä oli kultaiset kannukset ja
hän oli nimeltään ritari Munan Baardinpoika -- tartutuksi Ingebjørgia
käteen; tämä näytti miellyttävän häntä suuresti. Erlend ja Kristiina
jättäytyivät jälkeen -- he kulkivat ääneti rinnakkain.
Kirkonmäellä vallitsi kova hälinä kansan kiivetessä ratsujensa selkään
ja alkaessa ratsastaa pois -- hevoset tungeksivat toistensa ohi,
ihmiset huusivat, joku oli vihainen ja muutamat nauroivat. Monet
istuivat kaksittain hevosen selässä, miehillä oli vaimonsa takanaan
satulassa tai lapsia edessään, ja nuoret miehet heilauttivat itsensä
ylös ystävän viereen. Liput, nunnat ja papit olivat jo kaukana mäen
alla.
Ritari Munan ratsasti heidän ohitseen; Ingebjørg istui hänen edessään.
He huusivat ja huiskuttivat molemmat. Silloin sanoi Erlend:
"Molemmat mieheni ovat täällä -- he voisivat ratsastaa samalla
hevosella ja te saisitte Haftorsin -- jos tahdotte?"
Kristiina lensi punaiseksi vastatessaan: "Olemme jo joutuneet niin
paljon jälkeen toisista -- eikä täällä näy miehiännekään, ehkä --" ja
häntä alkoi naurattaa ja Erlend hymyili.
Hän hyppäsi satulaan ja auttoi Kristiinan taakseen. Kotona Kristiina
usein oli istunut tällä lailla isän selän takana, tultuaan liian isoksi
ratsastaakseen hajasäärin hevosen lautasilla. Kuitenkin hän oli hiukan
hämillään ja levoton laskiessaan toisen kätensä Erlendin olkapäälle;
toisella hän tuki itseään hevosen selkään. He ratsastivat hitaasti
siltaa kohden.
Hetken kuluttua Kristiina tunsi, että hänen oli sanottava jotakin,
koska toinen ei alkanut puhetta, ja sanoi:
"En osannut odottaa tapaavani teitä täällä tänään, herra."
"Ettekö?" kysyi Erlend ja käänsi päätään. "Eikö Ingebjørg
Filippuksentytär sitten ole tuonut terveisiäni?"
"Ei", sanoi Kristiina. "En ole saanut mitään terveisiä -- hän ei ole
maininnut nimeänne tuon kerran jälkeen, jolloin tulitte avuksemme
viime toukokuussa" -- sanoi Kristiina ovelasti -- hän soi ingebjørgin
viekkauden tulevan ilmi.
Erlend ei katsonut taakseen, mutta Kristiina kuuli hänen äänestään,
että tämä hymyili kysyessään jälleen:
"Entä tuo pieni musta -- nunnanalku -- en muista hänen nimeään --
annoin hänelle sanantuojapalkankin siitä, että hän veisi teille
terveiseni."
Kristiina punastui, mutta purskahti sitten nauruun: "Minun täytyy
kai sitten tehdä Helgalle oikeutta ja tunnustaa hänen ansainneen
palkkionsa", hän sanoi.
Erlend liikautti hiukkasen päätään -- hän toi kaulansa lähemmäksi
Kristiinan kättä. Kristiina muutti samassa kätensä kauemmaksi
olkapäälle. Hän arveli hiukan rauhattomana osoittaneensa mahdollisesti
suurempaa uskaliaisuutta kuin säädyllistä oli tullessaan tähän juhlaan
tavallaan kuin vieraan kutsumana.
Vähän ajan kuluttua Erlend kysyi:
"Tahdotteko olla tanssitoverini illalla, Kristiina?"
"En oikein tiedä, herra", vastasi neito.
"Ajattelette kaiketi, lieneekö se soveliasta?" kysyi mies, ja kun
Kristiina ei vastannut mitään, sanoi hän jälleen: "kukaties se ei
olekaan sitä. Mutta minä rohkenin toivoa teidän ajattelevan, ettette
ehkä pahenisi, vaikka kulkisitte minun rinnallani tämän illan. -- Siitä
on muuten kahdeksan vuotta kun viimeksi olen tanssinut."
"Minkätähden, hyvä herra?" kysyi Kristiina. "Oletteko ehkä naimisissa?"
Mutta sitten hänen mieleensä juolahti, että jos tämä olisi ollut nainut
mies, olisi kohtauksen määrääminen varmaankin ollut väärin. Hän tahtoi
nyt korjata asian ja sanoi: "Tai ehkä olette kadottanut morsiamenne tai
vaimonne?"
Erlend kääntyi rajusti ympäri ja katsoi häneen kummasti.
"Minäkö? Eikö Aashild-rouva... Miksi punastuitte niin kovin tuona
iltana keväällä, kuullessanne kuka minä olin?" hän kysyi kotvasen
kuluttua.
Kristiina punastui uudelleen eikä vastannut; silloin Erlend taas kysyi:
"Kuulisin mielelläni, mitä tätini on kertonut minusta teille."
"Ei muuta," sanoi Kristiina nopeasti, "kuin kiitosta. Hän sanoi, että
te olitte niin kaunis ja korkeasukuinen, että -- hän sanoi, että teidän
ja hänen sukunsa rinnalla me emme olleet juuri minkään arvoisia --
minun sukuni ja minä --"
"Yhäkö hän puhuu tuolla lailla, vaikka asuu niin kaukana", sanoi Erlend
nauraen happamasti: "No niin, jos se voi lohduttaa häntä-. Eikö hän ole
kertonut minusta muuta?"
"Mitäpä muuta hän olisi kertonut", sanoi Kristiina, -- hän ei
ymmärtänyt, miksi hänestä äkkiä tuntui niin vaikealta.
"Hän olisi voinut kertoa --" vastasi Erlend matalalla äänellä katsoen
eteensä maahan, "hän olisi voinut kertoa minun olleen kirouksessa, ja
saaneen maksaa kalliit sakot sovinnosta --"
Kristiina oli kauan hiljaa. Sitten lausui hän hiljaa:
"On monta miestä, jotka eivät taida onnelleen mitään -- olen kuullut
sellaista puhuttavan. Itse olen nähnyt vielä niin vähän -- mutta en
saata uskoa, Erlend, että teidän asianne olisi ollut -- kunniaton."
"Jumala palkitkoon sinua sanoistasi, Kristiina", sanoi Erlend, taivutti
päänsä ja suuteli hänen rannettaan niin kiihkeästi, että hevonen
hypähti. Kun se jälleen kulki rauhallisesti, sanoi hän pyytävästi:
"Tulkaa sitten toverikseni tänään, Kristiina? Toiste kerron teille
kaikki asiani -- mutta tänä iltana tahdomme iloita, niinhän?"
Kristiina vastasi "kyllä" ja he ratsastivat, kappaleen matkaa puhumatta
mitään.
Mutta jonkun ajan kuluttua Erlend alkoi kysyä Aashild-rouvasta ja
Kristiina kertoi hänelle kaiken, mitä tästä tiesi; hän kiitteli kovin
Aashild-rouvaa.
"Kaikki ovet eivät siis ole suljetut Bjørnilta ja Aashildilta?" kysyi
Erlend.
Kristiina vastasi, että nämä olivat arvossapidettyä väkeä ja että
Lauritsa ja moni muu arveli enimpiä juorupuheita valheeksi.
"Mitä piditte sukulaisestani, Munan Baardinpojasta?" kysyi Erlend
hymyillen.
"En katsellut häntä paljon", sanoi Kristiina, "eikä hänessä minun
mielestäni paljon katsomista ollutkaan."
"Ettekö tiennyt", kysyi Erlend, "että hän on Aashild-rouvan poika?"
"Aashild-rouvan poika!" sanoi Kristiina aivan ymmällä.
"Niin, mutta äitinsä kauneutta hänen lapsensa eivät saaneet, kun he
ottivat kaiken muun", virkkoi Erlend.
"Minä en tiedä edes hänen ensimmäisen miehensä nimeä", lausui Kristiina.
"Heitä oli kaksi veljestä, jotka naivat kaksi sisarusta" sanoi Erlend.
"Baard ja Nikulaus Munanin pojat. Minun isäni oli vanhempi heistä,
äitini oli hänen toinen vaimonsa, mutta hänellä ei ollut lapsia
ensimmäisestä aviostaan. Baard, jonka Aashild sai, ei hänkään ollut
enää nuori, eivätkä he tainneet milloinkaan oikein sopia keskenään --
minä olin pieni, kun tämä tapahtui, he salasivat asiaa minulta niin
paljon kuin suinkin --. Mutta tätini lähti maasta Bjørn-herran kera ja
meni naimisiin hänen kanssaan sukunsa neuvoa kysymättä -- kun Baard
oli kuollut Nyt tahdottiin tuo naiminen tehdä mitättömäksi -- heitä
syytettiin siitä, että Bjørn oli maannut hänen vuoteessaan ensimmäisen
miehen vielä eläessä, ja heidän sanottiin päättäneen keskenään raivata
setäni tieltään. Heitä ei kuitenkaan saatu tuomituksi, koskapa nämä
saivat pysyä yhdessä --. Mutta heiltä meni sakkoihin koko omaisuutensa
-- Bjørn oli tappanut heidän serkkunsa pojan -- äitini ja Aashildin,
tarkoitan --"
Kristiinan sydän oli alkanut takoa. Kotona olivat vanhemmat tarkasti
varoneet, etteivät lapset ja nuoret saaneet kuulla epäpuhdasta puhetta
-- mutta oli heidänkin laaksossaan tapahtunut rumia asioita, joista
Kristiina oli kuullut -- siellä oli ollut muuan mies, joka oli pitänyt
yhteyttä naidun naisen kanssa. Se oli haureutta sellainen, yksi
pahimpia syntejä; nämä olivat päättäneet tappaa vaimon oikean miehen,
ja siitä oli syntynyt lainsuojattomuus ja kirkonkirousjuttu. Lauritsa
oli sanonut, ettei kenenkään vaimon tarvinnut jäädä miehensä luokse,
jos tämä oli ollut tekemisissä toisen miehen vaimon kanssa; äpärille
ei voinut ostaa oikeutta sakoilla, vaikka vanhemmat myöhemmin olisivat
olleet vapaat menemään naimisiin. Mies saattoi luovuttaa omaisuutensa
ja nimensä omalle lapselleen, vaikka tämä olisi nainut porttolatytön
tai kuljeksivan kerjäläisnaisen, mutta äpärälle ei -- ei vaikka tämän
äiti olisi ollut ritarin rouva. Kristiina muisti vastenmielisyyden,
jota hän aina oli tuntenut herra Bjørnia ja hänen kelmeitä kasvojaan
ja lihavaa, velttoa ruumistaan kohtaan. Hän ei voinut ymmärtää, miten
Aashild-rouva saattoi olla aina niin hellä ja alamainen miehelle, joka
oli viekoitellut hänet sellaiseen häpeään, ja että niin viehkeä nainen
oli voinut antaa kiehtoa itsensä siten. Bjørn ei edes ollut hänelle
hyvä; hän antoi hänen ahertaa yksin talon töissä; itse hän ainoastaan
joi. Ja kuitenkin puhutteli Aashild aina lempeästi ja sävyisästi
miestään. Kristiina ajatteli, mahtoiko isä tietää tästä, kun hän
oli voinut kutsua Bjørn-herran taloonsa käymään. Kun hän nyt johtui
miettimään asiaa, oli hänestä ihmeellistä sekin, että Erlend viitsi
kertoa hänelle sellaista likeisistä omaisistaan. Mutta hän kai uskoi
Kristiinan tietävän kaiken entuudesta --.
"Mieleni tekisi", sanoi Erlend tuokion kuluttua, "käydä tervehtimässä
tätiäni joskus -- kun matkani käy pohjoiseen. Onko sukulaiseni Bjørn
yhä vielä kaunis?"
"Ei", sanoi Kristiina. "Hän on kuin lumen alle jäänyt heinä."
"Niinpä niin, sellainen jättää kai merkkinsä", virkkoi Erlend äskeiseen
tapaan kirpeästi hymyillen. "En eläessäni ole nähnyt toista niin
muhkeaa miestä -- siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, en ollut suuren
suuri silloin -- mutta hänen vertaistaan en ole milloinkaan nähnyt --."
Vähän ajan kuluttua he saapuivat sairaalan kohdalle. Se oli hyvin iso
ja komea laitos, johon kuului paljon kivisiä ja puisia rakennuksia --
sairaala, vaivaistalo, vierasmaja matkustaville, kappeli ja papintalo.
Pihamaalla vallitsi kauhea hälinä, sillä sairaalan kodassa laitettiin
ruokaa juhlaväelle, ja köyhät ja vaivaiset asukitkin oli ruokittava
parhaimman mukaan tällaisena päivänä.
Juhlatupa oli sairaalan puutarhojen perällä ja ihmiset menivät sinne
yrttitarhan läpi, sillä se oli suuressa maineessa. Groa-rouva oli
hankkinut sinne eräitä lajeja, joita ei kukaan sitä ennen ollut
tuntenut Norjassa, ja sitä paitsi viihtyivät kaikki tavalliset kasvit,
joita tarhoissa viljeltiin, paremmin hänen vihannestarhoissaan kuin
muualla -- kukkaset ja ruoka-kasvit sekä kipuyrtit. Hän oli oppinein
nainen koko maassa tuommoisissa asioissa ja oli itse kirjoittanut
norjan kielellä salernilaisia yrttikirjoja. -- Groa-rouva oli ollut
erityisen ystävällinen Kristiinalle huomattuaan tämän tuntevan jonkun
verran kasvitaitoa ja haluavan oppia lisää.
Kristiina nimitti nyt Erlendille erilaisia kasveja, joita kasvoi
tien viereisissä saroissa. Puolipäiväaurinko paahtoi kuumasti ja
maasta nousi tillin ja sellerin ja sipulin ja ruusujen ja ambran
lemu. Siimeksettömän paahteisen yrttitarhan perällä näyttivät
hedelmäpuuistutukset vilpoisen kutsuvilta -- siellä heloitti kypsiä
kirsimarjoja tummien lehtien välissä, ja omenapuiden oksat painuivat
vihreistä hedelmistä.
Tarhan laidassa oli ruusuaita. Siellä näkyi vielä muutamia ruusuja --
ne eivät olleet sen ihmeellisemmän näköiset kuin muutkaan villiruusut,
mutta niiden lehdet tuoksuivat viinille ja omenoille lämpimässä.
Ihmiset taittoivat oksia rintaansa ohikulkiessaan. Kristiinakin otti
muutamia ruusuja ja pisti ne ohimoilleen otsavanteensa alle. Yhden
hän jätti käteensä -- tuokion kuluttua otti Erlend sen itselleen,
mutta ei sanonut mitään. Hän kantoi sitä vähän aikaa ja kiinnitti sen
sitten rintahelyynsä -- hän oli sitä tehdessään niin hämmentynyt ja
neuvottoman näköinen ja käyttäytyi niin kömpelösti että repi sormensa
verille.
Juhlatuvassa parvella oli monta pitkää katettua pöytää; yksi miehille
ja yksi naisille pitkälläseinällä. Keskilattialla oli kaksi pöytää,
jossa lapset ja nuoriso istuivat.
Naisten pöydän päässä istui Groa-rouva kunniasijalla, nunnat ja
arvokkaammat emännät seinänvieruspenkillä ja naimattomat naiset
pöydän toisella puolen, ylimpinä nunnaluostarin neidot. Kristiina
tiesi Erlendin katsovan häntä, mutta ei uskaltanut kääntää päätänsä
kertaakaan, noustessa enempää kuin istuessakaan. Vasta sitten, kun he
kokonaan nousivat pöydästä ja pappi alkoi luetella kuolleiden veljien
ja sisarien nimiä -- näki hän vilauksen tästä, tämän seisoessa seinää
vasten palavien vahakynttilöiden takana. Erlend katseli häntä.
Ateriaa kesti kauan monia maljoja juotaessa: Jumalalle, Neitsyt
Maarialle, Pyhälle Marketalle, Pyhälle Olaville ja Pyhälle Halvardille;
tämän välillä oli rukouksia ja laulua.
Kristiina näki avonaisesta ovesta, että aurinko oli laskenut; ulkoa
kuului viulunsoittoa ja laulua, ja nuori väki oli lähtenyt pöydästä,
kun Groa-rouva sanoi neitokaisille, että nämä saivat lähteä leikkimään
vähäksi aikaa, jos heidän teki mieli.
* * * * *
Kedolla paloi kolme punaista kokkoa; mustina liikkuivat piirit
niiden ympärillä. Soittajat istuivat päällekkäin kasattujen arkkujen
päällä vinguttaen viulujaan -- kullakin piirillä oli oma laulun- ja
soitonsävelensä, oli liian paljon väkeä, jotta oltaisiin voitu tanssia
yhdessä. Oli jo jokseenkin pimeä -- pohjoinen tunturin harja törötti
pikimustana keltaisenvihreätä taivasta vasten.
Parven alla istui miehiä juomassa. Jotkut hyppäsivät paikalla
istualtaan, kun nunnaluostarin kuusi neitoa astui portaita alas. Munan
Baardsøn lensi Ingebjørgia vastaan ja juoksi pois hänen kanssaan, ja
Kristiina tunsi jonkun tarttuvan ranteeseensa -- se oli Erlend, hän
tunsi jo tämän käden. Tämä rutisti Kristiinan kättä niin että heidän
sormuksensa kitisivät vastatusten ja painuivat lihaan.
Erlend veti Kristiinaan mukanaan ulommaisen valkean luokse. Siellä
oli paljon lapsia tanssimassa; Kristiina sai toiselle puolelleen
kaksitoistavuotisen pojan, ja Erlend talutti hentoa pikkuista
puolikasvuista neitoa.
Kukaan ei laulanut juuri silloin -- piirit keinuivat hiljalleen
suuntaan ja toiseen viulunsävelen mukana. Sitten huusi joku
Tanskan-Sivordia laulamaan heille uuden laulun. Pitkä vaalea mies,
jolla oli suunnattomat kourat, astui piirin keskeen ja alkoi laulaa:
Munkholman rannalla
valkoisella hiekalla
Ivar-herra tanssittaa
kuningatarta.
Tunnetteko Ivar-herran?
Soittajat eivät osanneet säveltä, he näppäilivät kieliä vähän sieltä
täältä, sitten tanskalainen lauloi yksikseen -- hänellä oli kaunis,
vahva ääni.
Muistatteko, kuningatar,
sitä kesä-aikaa,
kun teidät tuotiin Ruotsista
Tanskan rantaan?
Kun teidät tuotiin Ruotsista
valtaistuimelle
päässä kruunu loistava
ja kyynel silmän alla.
Kultakruunu kutreilla
ja itkussa silmä.
Tanskan rouva ihana,
minun oletteko vielä?
Viulut soittivat taas mukana, tanssijat hyräilivät äsken opittua
säveltä ja yhtyivät loppuun.
Jos ootte minun miehiäni,
arvon Ivar-herra,
niin totisesti hirsipuussa
riiputte kerran!
Mutta Ivar-herra peloton
rautapaidassansa
nyt kultapurteen hypähti
ja lähti matkahansa.
Oi kuningatar Tanskanmaan
niin monta hyvää yötä
kuin taivaalla on tähteä
mä teille toivon myötä.
Ja teille, Tanskan kuningas,
niin monta hapanmarjaa
kuin lehmuksess' on lehtiä --
ja pirun päällä karvaa.
Tunnetteko Ivar-herraa?
Yö oli pitkälle kulunut ja valkeat olivat enää hiilloskekoja, jotka
tummuivat tummumistaan. Kristiina ja Erlend seisoivat käsitysten puiden
alla aitauksen luona. Takana oli juominkien melu tauonnut -- jotkut
pojan nulikat koikkelehtivat vielä rallattaen kekäleiden luona, mutta
soittajat olivat lähteneet levolle ja enimmät juhlijoista hävinneet.
Joku vaimo kulki vielä haeskellen miestään, jonka olut oli kuukistanut
jonnekin.
"Minnehän minä olen pannut vaippani", kuiskasi Kristiina. Erlend laski
kätensä hänen vyötäisilleen ja levitti viittansa molempien ympärille.
Tiukasti toisiinsa painautuneina he lähtivät yrttitarhaan. Siellä
tulvahtivat vastaan aamupäivän kuumat tuoksut, mutta heikompina ja
kasteen viilentäminä. Yö oli erittäin pimeä, taivas harmaansakea ja
pilvinen ja aivan puiden latvain tasalla. Mutta he kuulivat jo tarhassa
liikkuvan toisia. Erlend puristi neidon itseään vasten ja kysyi
kuiskaten:
"Eikö sinua peloita, Kristiina?"
Kristiina muisti kaiken entisen kuin sumussa -- tämä oli kuin houretta.
Mutta häntä raukaisi niin suloisesti. Hän painautui vaan lujemmin
toiseen ja kuiskasi jotain epämääräistä -- mitä, se oli yhdentekevää.
He tulivat polun päähän; siellä oli kiviaita metsän takana. Erlend
auttoi hänet yli. Kristiinan aikoessa hypätä alas toiselle puolelle,
otti Erlend hänet syliinsä ja piti häntä hetkisen ilmassa, ennenkuin
laski maahan.
Kristiina seisoi kasvot koholla ja antoi Erlendin suudella itseään.
Tämä pani kätensä Kristiinan ohimoille -- Kristiinasta tuntui niin
hyvältä tuntea hänen sormiensa kaivautuvan tukkaansa -- hän halusi
tehdä jotakin hyvää takaisin, otti Erlendin pään käsiensä väliin ja
koetti suudella tätä, niinkuin toinenkin oli suudellut häntä.
Kun tämä siirsi kätensä hänen povelleen ja antoi niiden kulkea
yli rintojen, tuntui Kristiinasta kuin Erlend olisi avannut hänen
sydämensä ja ottanut sen itselleen; sitten tämä raotti pikkuruisen
hänen silkkipaitansa poimuja ja painoi sinne suutelon -- se poltti
sydänjuuriin asti.
"Sinua en saattaisi milloinkaan loukata", kuiskasi Erlend. "Sinä et
itkisi yhtään kyyneltä tähteni. En olisi uskonut maailmassa olevan niin
hyvää neitoa kuin sinä olet, Kristiina --"
Hän veti tämän ruohikkoon pensaiden alle; he istuivat kiviaitaa vasten.
Kristiina ei sanonut mitään, mutta kun toinen lakkasi hyväilemästä
häntä, ojensi hän kätensä ja kosketti Erlendin kasvoja.
Hetken kuluttua kysyi Erlend: "Eikö sinua väsytä, neitokulta?" Ja
Kristiinan kumartuessa hänen rinnalleen, kietoi tämä käsivartensa hänen
ympärilleen ja kuiskasi: "Nuku, nuku Kristiina, nuku rinnalleni --"
Kristiina painui yhä syvemmälle pimeyteen ja lämpimään ja onneen hänen
rinnalleen.
* * * * *
Havahtuessaan hän huomasi olevansa pitkänään nurmella pää Erlendin
sylissä ja poski tämän ruskeaa silkkihelmusta vasten. Erlend istui
kuten ennenkin selkä kiviaitaa vasten, hänen kasvonsa olivat harmaat
aamun kalpeassa valossa, mutta hänen silmänsä olivat niin ihmeellisen
kirkkaat ja kauniit. Kristiina huomasi Erlendin kietoneen viittansa
kokonaan hänen ympärilleen -- Kristiinan jalat olivat niin suloisen
lämpimät sen nahkasisuksen alla.
"Sinä olet nukkunut minun sylissäni", hän sanoi hiljaa hymyillen.
"Jumala palkitkoon sinua, Kristiina -- nukuit niin turvallisesti kuin
lapsi äitinsä rinnalla --."
"Ettekö te ole nukkunut, Erlend-herra?" kysyi Kristiina, ja toinen
katsoi hymyillen hänen valpastuneisiin silmiinsä.
"Ehkä tulee vielä sekin yö kerran, jolloin sinä ja minä saamme yhdessä
vaipua uneen -- en tiedä, mitä olet ajatteleva mietittyäsi tätä. --
Olen valvonut tässä -- ja kuitenkin erottavat meitä suuremmat esteet
kuin jos paljas miekka olisi ollut välillämme. -- Sano minulle,
tahdotko rakastaa minua tämän yön jälkeen?"
"Tahdon rakastaa teitä, Erlend-herra, niin kauan kuin tahdotte -- ja
sitten en tahdo rakastaa ketään --."
"Silloin", lausui Erlend verkalleen, "vannon sieluni autuuden nimessä,
ettei mikään nainen tai neito ole oleva sylissäni, ennenkuin saan
omistaa sinut lain ja kunnian mukaan. -- Sano se sinäkin", pyysi hän.
Kristiina sanoi:
"Vannon sieluni autuuden nimessä, ettei kukaan toinen mies ole nukkuva
vierelläni koko elämäni aikana."
"Meidän täytyy nyt mennä", sanoi Erlend hetkisen kuluttua, --
"ennenkuin ihmiset heräävät."
He kulkivat kiviaidan ulkopuolista laitaa vesakossa.
"Oletko ajatellut", tiedusti Erlend, "miten tämä on järjestyvä
edelleen?"
"Neuvokaa minua te, Erlend", vastasi Kristiina. "Isäsi", kysyi tämä
tuokion kuluttua, "taitaa olla lempeä ja oikeamielinen mies, kerrotaan
Gerdarudissa. Luuletko hänen kovin vastenmielisesti purkavan Andres
Darren kanssa tekemänsä sopimuksen?"
"Isä on useasti sanonut minulle, ettei hän milloinkaan tahtoisi
pakoittaa meitä, tyttäriänsä", virkkoi Kristiina. "Meidän tiluksemme
ovat vieretysten, siitä se sopimus johtuu. Mutta isä ei varmaankaan
tahdo riistää minulta kaikkea iloa maailmassa tämän asian tähden."
Kristiina aavisti hämärästi, ettei asia kenties ollut selviävä aivan
näin helposti -- mutta hän karkoitti tuon tunteen.
"Ehkä se sitten on käyvä helpommin kuin mitä yöllä valvoessani luulin.
Hyvä Jumala -- Kristiina -- minä en saata kadottaa sinua -- en voi
milloinkaan olla iloinen, ellen saa sinua omakseni."
* * * * *
He erosivat puutarhassa ja Kristiina kulki aamun hämärässä
vierasmajatietä, johon nunnaluostarin väki oli sijoitettu. Kaikki
makuupaikat olivat täydet, mutta Kristiina heitti vaippansa lattialle
olkikasan päälle, ja paneutui nukkumaan vaatteita riisumatta.
Kun hän heräsi, oli päivä jo pitkällä. Ingebjørg Filippuksentytär
istui hänen lähellään penkillä ommellen vaippansa repeytynyttä
turkisreunusta. Hänen kielensä oli täydessä käynnissä, kuten aina.
"Olitko Erlend Nikulauksenpojan kanssa koko yön?" hän kysyi. "Sinun
pitäisi varoa hiukan sitä miestä, Kristiina -- luuletko, että Simon
Andreksenpoika pitäisi siitä, että te rupeaisitte ystäviksi?"
Kristiina löysi pesuvadin ja alkoi peseksiä.
"Entä sinun sulhasesi -- luuletko, että hän pitäisi siitä, jos tietäisi
sinun tanssineen Munan Pätkän kanssa yöllä? Kai sitä on tanssittava
sen kanssa, joka tulee pyytämään tuollaisena yönä -- meillähän oli
Groa-rouvan lupa --"
Ingebjørg alkoi puhua:
"Einar Einarinpoika ja Munan-herra ovat ystäviä keskenään -- hänhän
on naimisissa ja vanha. Ruma hän on sitäpaitsi -- vaikka hauska ja
sievätapainen -- katso mitä hän antoi minulle viime yön muistoksi",
sanoi Ingebjørg näytellen kultaista soikea, jonka Kristiina oli nähnyt
Munanin hatussa edellisenä päivänä. "Mutta tuo Erlend -- hänethän tosin
vapautettiin kirouksesta pääsiäisen aikaan, mutta kerrotaan Eline
Ormintyttären olleen hänen luonaan Husabyssä siitä saakka -- herra
Munan sanoo hänen paenneen Sira Jonin luokse Gerdarudiin, sillä hän
pelkää kai lankeavansa uudelleen syntiin, jos jälleen kohtaisi tämän --"
Kristiina astui häntä kohden -- kalpeana kasvoiltaan.
"Etkö tiennyt tätä?" virkkoi Ingebjørg. "Että hän houkutteli erään
vaimon tämän mieheltä pohjoisessa, jossakin Haalogalandin puolella --
ja piti häntä kartanossaan vastoin kuninkaan kieltoa ja arkkipiispan
kirousta -- heillä on kaksi lasta -- hänen täytyi paeta Ruotsiin ja
hän on saanut panna sakkoihin niin suuren osan omaisuuttaan, että
Munan-herra sanoo hänestä tulevan köyhän miehen, ellei hän pian paranna
tapojaan --"
"Paljon sinä tiedätkin", sanoi Kristiina kankein kasvoin. "Mutta sehän
on nyt lopussa --"
"Munan-herra kertoi vielä, että se jo monasti ennen on ollut
lopetettu", sanoi Ingebjørg mietteissään. "Mutta samahan tämä lienee
sinusta -- sinähän saat Simon Darren. Mutta kaunis mies hän on, tuo
Erlend Nikulauksenpoika --"
Nunnaluostarin kulkueen piti palata takaisin jälkeen puolipäivän.
Kristiina oli luvannut tulla tapaamaan Erlendiä kiviaidan laitaan,
samaan paikkaan, missä he olivat istuneet yöllä, jos hän suinkin
pääsisi.
Erlend makasi vatsallaan maassa, pää käsien varassa. Heti kun hän
näki Kristiinan, hyppäsi hän pystyyn, ja ojensi Kristiinalle molemmat
kätensä, kun tämä oli hyppäämässä maahan.
Kristiina tarttui niihin ja he seisoivat hetken käsitysten. Sitten
sanoi Kristiina:
"Miksi sinä kerroit minulle Bjørnin ja Aashild-rouvan tarinan eilen?"
"Näen sinun tietävän kaiken", vastasi Erlend ja päästi äkkiä Kristiinan
kädet. "Mitä nyt ajattelet minusta, Kristiina --."
"Olin kahdeksantoista vuoden vanha silloin", sanoi hän kiihkeästi,
"siitä on kymmenen vuotta kun kuningas, sukulaiseni, lähetti minut
matkalle Vargøyn kartanoon -- ja sitten viivyimme talven yli
Steigenissä -- hän oli naimisissa laamannin, Sigurd Saksulvinpojan
kanssa; minun kävi häntä sääliksi, sillä mies oli vanha ja uskomattoman
ruma -- enkä kiellä pitäneenikin hänestä. Tarjosin Sigurdille
korvausta, olisin mielelläni sopinut hänen kanssaan -- hän oli monella
tapaa kunnon mies -- mutta hän tahtoi panna asian menemään laillista
tietä -- minut piti merkitä huoruudesta vierasemäntäni kanssa,
ymmärrätkö --."
Se tuli sitten isäni kuuluville ja Haakon-kuninkaan korviin -- hän --
hän ajoi minut luotaan. Ja jos tahdot tietää kaiken -- niin Elinen
ja minun välillä ei ole muuta kuin lapset, eikä hän piittaa niistä
paljoakaan. Ne ovat Østerdalenessa, eräässä kartanossa, jonka omistin
siellä, olen antanut sen Ormille, pojalle -- mutta hän ei viihdy lasten
luona --. Hän toivoo, ettei Sigurd voi elää kovin kauan -- en tiedä
mitä hän tahtoo.
Sigurd otti hänet luokseen jälleen -- mutta Eline sanoo, että häntä
kohdeltiin kodissaan kuin koiraa ja orjanaista -- ja käski minun tulla
kohtaamaan itseään Nidarosiin. Minun oloni ei ollut paljoa parempi
isäni luona Husabyssä --. Möin kaiken, mitä irti sain ja karkasin hänen
kanssaan Hallandiin -- kreivi Jaakko kohteli minua suopeudella --
Saatoinko tehdä toisin, kun hän kantoi lastani. Ajattelin, että niin
moni mies on selvinnyt helpolla yhteiselämästä toisen vaimon kanssa --
kun on rikas -- Mutta kuningas Haakon on sellainen, että hän on ankarin
omaisiaan kohtaan. Olimme erossa vuoden, mutta silloin isä kuoli ja
hän palasi luokseni. Talonpoikani kieltäytyivät maksamasta veroa tai
ryhtymästä puheisiin asiamiesteni kanssa, koska minä olin kirouksen
alainen -- olin kova takaisin ja sitten jouduin syytteeseen ryöstöstä,
mutta minulla ei ollut rahaa maksaa palvelijoitani; katsohan, olin
liian nuori osoittaakseni ymmärrystä noissa sotkuisissa asioissa,
eivätkä omaiseni tahtoneet auttaa -- paitsi Munan, milloin vaimoltansa
tohti --.
"Nyt tiedät, Kristiina, ettei omaisuuteni ja kunniani ole koskematon.
Parempi sinun olisi pysyä kiinni Simon Andreksenpojassa."
Kristiina laski käsivarret hänen kaulalleen:
"Pysykäämme siinä, mitä eilen vannoimme toisillemme, Erlend -- jos olet
yhtä mieltä kanssani."
Erlend sulki hänet syliinsä, suuteli häntä ja lausui: "Voit luottaa
siihen, että minun asiani parantuvat -- kellään muulla kuin sinulla ei
nyt ole valtaa ylitseni. Ajattelin yöllä niin monenlaista, kun nukuit
sylissäni, kaunis neitoni. Niin suuri ei ole perkeleen valta miehen
yli, että minä voisin tuottaa surua tai mielipahaa sinulle, kallehin
kumppalini --."