II.

Vieraat kauppiaat, jotka kesällä pitivät kauppaa Oslossa, saapuivat

kaupunkiin Ristimessun päivänä keväällä, josta on kymmenen päivää

Halvardinvalvojaisiin. Siihen virtasi kansaa kaikista seuduista Mjøsin

ja Landemerketin väliltä, niin että kaupunki vilisi väkeä toukokuun

alkupäivinä. Oli paras silloin tehdä ostoksensa vierailta, ennenkuin

nämä kerkesivät myödä pois parhaat tavaransa.

Sisar Potentia huolehti nunnaluostariin tehtävistä ostoista, ja

viikkoa ennen Halvardinvalvojaisia hän oli luvannut ottaa Ingebjørgin

ja Kristiinan mukaansa kaupunkiin. Mutta puolipäivän aikaan tuli

luostariin muutamia sisar Potentian omaisia tapaamaan häntä, eikä hän

mitenkään voinut päästä silloin. Silloin sai Ingebjørg kiusatuksi tältä

luvan, että he saisivat lähteä yksin -- vaikka se oli vasten sääntöjä.

Saattajakseen he saivat vanhan talonpojan, joka oli luostarin töissä;

tämän nimi oli Haakon.

Kristiina oli ollut luostarissa kolme viikkoa, eikä hän koko tuona

aikana ollut astunut jalkaansa luostarin pihojen ja puutarhojen

ulkopuolelle. Hän hämmästyi suuresti nähdessään, miten kevät oli

edistynyt luonnossa. Pienet lehdot rinteillä olivat vaaleanvihreät, ja

valkovuokko rehoitti tiheänä mattona vaaleiden runkojen alla. Heleitä

hattaroita ajelehti esiin vuonon saarien takaa ja vesi kuulsi raikkaan

sinisenä, pienten keväisten virien värähytellessä sen pintaa.

Ingebjørg hyppeli hyvillä mielin, taittoi lehviä puista ja haisteli

niitä sekä tirkisteli vastaantulijoita; mutta Haakon nuhteli häntä --

soveltuiko tuo tuollainen korkeasyntyiselle neidolle, joka lisäksi

kantoi luostarin pukua. Neitojen tuli ottaa toisiaan kädestä ja

kulkea hänen takanaan hiljaa ja siivosti; mutta Ingebjørg käytti

siitä huolimatta suutaan sekä silmiään -- Haakon oli jonkunverran

huonokuuloinen. Kristiinallakin oli nyt noviisinpuku -- värjäämätön

vaaleanharmaa sarkahame, villainen vyö ja hiusnauha, ja päällimmäisenä

karhea, tummansininen kaapu, jonka hupun tuli olla pystyssä, niin että

palmikoitu tukka peittyi kokonaan sen alle. Ja Haakon kulki edellä iso

vaskinuppuinen sauva kädessä. Hän oli puettu avaraan, mustaan pukuun,

hänellä oli rinnalla lyijyinen agnus dei ja hatussa Pyhän Kristofferin

kuva -- hänen valkoinen tukkansa ja partansa olivat niin hyvästi

harjatut, että ne välkkyivät kuin hopea auringonpaisteessa.

Yläosa kaupunkialuetta, nunnaluostarin joesta alas piispankartanolle,

oli hiljaista seutua; siinä ei ollut kauppakojuja eikä majapaikkoja,

vaan rakennukset kuuluivat enimmäkseen lähiseutujen isoisille, ja

niiden mustat, ikkunattomat päädyt tuijottivat autioina tielle. Mutta

tänä päivänä liikkui jo yläkujalla sankkoja ihmisparvia, ja palvelijat

seisoskelivat porttien pielissä puhellen ohikulkijoiden kanssa.

Heidän päästessään piispankartanon ohi, kihisi Olavinluostarin ja

Halvardinkirkon alaisella aukealla tungoksenaan väkeä -- ruohorinteelle

oli pystytetty kojuja, ja tempunnäyttäjät komensivat opetettuja koiria

hyppäämään tynnyrivanteen läpi. Mutta Haakon ei sallinut neitojen jäädä

katselemaan sitä, eikä hän laskenut Kristiinaa kirkkoakaan katsomaan

-- vaan sanoi, että Kristiinasta tulisi olemaan hauskempi nähdä se

vasta suurena juhlana. Heidän laskeutuessaan Klemensin kirkon rinnettä

tarttui Haakon heitä käteen, sillä siinä oli taajin liike, toisten

tullessa laitureilta ja toisten pyrkiessä ulos kauppakojujen solista.

Neidot koettivat pujotella Miklegaardia kohti, missä kengäntekijät

asuivat. Sillä Ingebjørg oli pitänyt Kristiinan kotoa tuomia vaatteita

arvokkaina ja kauniina, mutta sanoi, etteivät tämän tunturilta tuomat

kengät kelvanneet juhlatiloissa.

Ja kun Kristiina oli nähnyt ne ulkomaalaiset kengät, joita toverilla

oli useampia pareja, ei hän mitenkään katsonut voivansa selvitä

sellaisia paitsi.

Miklegaard oli Oslon laajimpia kartanoita; se ulottui rannasta

laitureiden luota ylös mestareiden solaan asti ja siihen kuului

enemmän kuin neljäkymmentä taloa, jotka ympäröivät kahta isoa pihaa.

Nyt sinne oli vielä pystytetty sarkakatoksella varustettuja kojuja,

joiden keskeltä kohosi korkealle Pyhän Krispinuksen patsas. Pihoilla

oli käymässä kova kauppa, naiset juoksivat keittokodasta toiseen patoja

ja vesisankoja kantaen, lapset pyörivät aikuisten jaloissa, hevosia

talutettiin talleihin ja toisia ulos, ja miehet kantoivat kuormia

tavarakojuista ja uusia niiden sijaan. Ylhäältä parvista, joissa

myytiin hienoimpia tavaroita, huusivat mestarit ja näiden apulaiset

tavaraansa neidoille, riiputtaen pieniä kirjavia, kultakuteisia kenkiä

kädessään nähtäväksi.

Mutta Ingebjørg ohjasi heidät sitä parvea kohti, missä Didrek-mestari

isännöi; hän oli saksalainen, mutta hänellä oli norjalainen vaimo, ja

hän omisti yhden Miklegaardin taloista.

Ukko seisoi hieromassa kauppaa erään herran kanssa, jolla oli

matkavaippa hartioilla ja miekka vyöllä, mutta Ingebjørg astui

rohkeasti esiin ja lausui:

"Hyvä herra, ettekö antaisi meidän puhua ensin Didrekin kanssa; meidän

täytyy ehtiä takaisin luostariin iltasaarnaan; kenties teillä on

viljemmälti aikaa?"

Herra kumarsi ja astui syrjään. Didrek sysäsi Ingebjørgia kylkeen ja

kysyi nauraen, tanssittiinko luostarissa niin kovasti, että tämä jo oli

kuluttanut rikki kaikki viimevuotiset kenkänsä. Ingebjørg sysäsi häntä

takaisin ja sanoi, että kyllä ne vielä olivat ehjät, mutta tässä on

toinen neito -- hän veti esiin Kristiinan. Didrek ja tämän palvelija

kantoivat silloin esille arkun. Sitten hän otti sieltä parin toisensa

jälkeen, yhden toistaan soreamman. Kristiinan täytyi istua erään

laatikon päälle, kun tämä koetteli kenkiä -- hänellä oli valkoisia

ja ruskeita ja punaisia ja vihreitä ja sinisiä, toisia, joissa oli

maalatut puiset kannat, toisia, joissa ei ollut korkoja ollenkaan,

sitten taas solkikenkiä, silkkinauhoilla kurottavia ja kahden-,

kolmenvärisiä kenkiä. Kristiinasta tuntui kuin hänen mielensä olisi

tehnyt jokaista. Mutta kyllä ne maksoivat, hän aivan kauhistui niiden

hintaa -- siinä ei ollut yhtäkään paria, joka olisi maksanut vähemmän

kuin kokonainen lehmä kotona. Isä oli antanut hänelle lähtiessä

kukkaron, jossa oli naula hopeaa lasketuissa rahoissa -- se oli aiottu

käsirahaksi ja se oli tuntunut Kristiinasta suunnattomalta rikkaudelta.

Mutta hän huomasi Ingebjørgin kasvoista, ettei tämä arvellut sillä

saavan kovinkaan paljoa.

Ingebjørg koetteli myös kenkiä huvikseen, se ei maksanut mitään, sanoi

Didrek nauraen. Hän ostikin yhden lehdenvihreän parin, jossa oli

punaiset kannat -- otti ne velaksi, sillä tunsihan Didrek hänet ja

hänen sukunsa.

Kristiina huomasi kuitenkin, ettei se ollut oikein Didrekin mieleen, ja

myös, että tämä oli harmissaan siitä, että tuo korkea matkavaippainen

herra oli lähtenyt pois -- neidot olivat koetelleet kenkiään niin

kauan. Kristiina valitsi silloin itselleen parin korottomia, ohuesta

purppuraisesta nahasta valmistettuja kenkiä; ne olivat kirjaillut

hopealangalla ja vaaleanpunaisilla kivillä. Mutta hän ei pitänyt siitä,

että niissä oli vihreät silkkihihnat. Silloin sanoi Didrek voivansa

vaihtaa ne toisiin ja hän vei ne mukanaan erääseen komeroon parven

perälle. Hänellä oli siellä laatikollinen silkkinauhoja ja hopeasolkia

-- näitä ei mestareilla oikeastaan ollut lupa pitää kaupan -- nauhat

olivatkin liian leveitä ja soljet liian isoja käytettäviksi kenkiin,

monet niistä.

Heidän täytyi ostaa yhtä ja toista muutakin pikkutavaraa, ja heidän

juotuaan vähän makeaa viiniä Didrekin kanssa ja tämän käärittyä

heidän ostoksensa sarkavaatteeseen oli joutunut jokseenkin myöhä, ja

Kristiinan kukkaro oli käynyt tuntuvasti keveämmäksi.

Heidän saapuessaan uudelleen Itäiselle Kujalle paistoi aurinko jo

kullanvärisenä taivaalla ja kaupunki oli vaalean pölypilven peitossa.

Oli lämmin ja kaunis ilta ja Eikabergiltä tuli kansaa tuoreita lehviä

kantaen, joilla he aikoivat koristaa huoneensa pyhiksi. Silloin

Ingebjørg keksi, että he menisivät Gjeitabrulle -- joen toisella

rannalla oli aina markkina-aikaan niin paljon kaikenlaista hauskaa,

temppuilijoita ja soittoniekkoja -- Ingebjørg oli kuullut, että sinne

oli tuotu kokonainen laivanlasti ulkomaan eläimiä, joita näyteltiin

alhaalla rantapengermällä.

Haakonille oli tarjottu saksalaista olutta Miklegaardissa ja hän oli

tullut lempeäksi ja ilotuuliseksi, niin että kun neidot kävivät häntä

käsipuoleen ja rukoilivat oikein kauniisti, antoi hän perään, ja he

lähtivät kolmisin Eikabergiä kohti.

Joen toisella puolen oli ainoastaan muutamia pieniä taloja rannan ja

jyrkän tunturisyrjän välissä. He kulkivat minoriittiluostarin ohi, ja

Kristiinan sydän pusertui kokoon hänen muistaessaan aikoneensa antaa

enimmän osan hopeastaan Arnen sielun hyväksi. Mutta hän ei ollut

tahtonut puhua siitä nunnaluostarin papille; hän pelkäsi, että tämä

rupeaisi kyselemään kaikkea -- hän oli ajatellut koettaa pujahtaa

joskus paljasjalkaveljesten luostariin, jos veli Edvin sattuisi

olemaan siellä tähän aikaan. Hän olisi niin mielellään tavannut tämän

-- hän ei tiennyt oikein miten hänen olisi tullut toimia, päästäkseen

jonkun luostariveljen puheille ja suorittaakseen asiansa. Ja nyt ei

hänellä ollutkaan enää niin paljon rahaa, että olisi varmasti tiennyt,

riittäisikö se sielumessun hinnaksi -- ehkä hänen täytyi tyytyä

uhraamaan paksu vahakynttilä.

Äkkiä he kuulevat hirveätä melua rantapenkereeltä -- sakea ihmisparvi

näyttää myllertävän kuin myrskyssä -- sitten hyökkää koko lauma ylös

rinnettä heitä kohti huutaen ja kirkuen. Kaikki ovat hurjan kauhun

vallassa ja joku huutaa heille ohijuostessaan, että pantterit ovat

irti --.

He lähtivät juoksuun takaisin siltaa kohti ja kuulivat ihmisten

huutelevan toisilleen, että joku koju olisi luhistunut kokoon ja kaksi

pantteria päässyt irti joku mainitsee jotakin villistä käärmeestäkin

--. Aivan heidän edessään pudottaa eräs nainen pienen lapsensa

käsistään. -- Haakon asettuu jalat hajallaan lapsen yli, suojellakseen

sitä ja heti tämän jälkeen he näkevät hänen jääneen lapsi käsivarrella

kauas sivuun, ja sen jälkeen hänestä ei näy merkkiäkään enää.

Kapean sillan luona syntyi kansanjoukossa niin voimakas puserrus,

että neidot tulivat tungetuiksi kauas pellolle. He näkivät ihmisten

juoksevan joenrinnettä alas; nuoret miehet viskautuivat uimaan, mutta

vanhemmat juoksivat rannassa oleviin veneisiin, jotka täyttyivät

samassa laitaa myöten.

Kristiina koetti saada Ingebjørgin kuulemaan hän huusi, että he

juoksisivat minoriittiluostariin, josta harmaaveljet tulivat juosten

alas, koettaen kerätä pelästyneitä ihmisiä turviinsa. Kristiina ei

ollut yhtä hätääntynyt kuin hänen toverinsa -- eihän petoja näkynyt

missään -- mutta Ingebjørg oli aivan hölmistynyt pelosta. Ja kun nyt

joukko joutui uudelleen liikkeeseen ja tuli työnnetyksi takaisin

sillalta, siksi että jotkut miehet, jotka olivat olleet hakemassa

aseita lähimmistä taloista, palasivat takaisin siltaa kohti, jotkut

ratsastaen, toiset juosten, Ingebjørgin ollessa ihan vähällä joutua

hevosen alle -- päästi tämä huudon ja ja alkoi juosta rinnettä ylös

metsää kohti. Kristiina ei olisi ikinä uskonut toisen pääsevän noin

nopeasti eteenpäin -- hänen täytyi ajatella takaa-ajettua sikaa -- ja

hän lähti juoksemaan perästä, etteivät he kaksikin vielä sekaantuisi

toisistaan.

He olivat syvällä metsässä, kun Kristiina viimein saavutti Ingebjørgin

-- pienellä polulla, joka näytti laskeutuvan alas Trelaborgin tielle.

He seisahtuivat hetkiseksi henkeä vetämään; Ingebjørg nyyhkytti ja itki

ja sanoi, ettei hän uskaltanut mennä yksin kaupungin läpi luostarille

asti.

Ei se ollut hauskaa Kristiinankaan mielestä, teillä kun oli niin

rauhatonta; ja hän arveli, että heidän täytyi etsiä joku talo, josta

ehkä saisivat palkatuksi pojan itseään saattamaan. Ingebjørg sanoi

muistavansa, että alempana joen rannalla kulki ratsastustie, jonka

varrella oli taloja. Sitten he kulkivat edelleen polkua alaspäin.

Levottomia kun olivat, olivat he mielestään kulkeneet jo kauan,

kun vihdoin näkivät talon eräällä aukealla. Kartanolla oli miehiä

juomapöydän ympärillä haapojen alla, ja sisältä tuli eräs vaimo

haarikoita kantaen. Hän katsoi nyrpeästi ja ihmeissään luostaripukuisia

neitoja, eikä kukaan miehistä tuntunut olevan halukas saattamaan heitä,

Kristiinan esittäessä asiansa. Mutta lopuksi nousi joukosta kaksi

nuorta miestä, luvaten viedä tytöt nunnaluostariin, jos Kristiina

maksaisi heille aurtuan.

Kristiina kuuli heidän puheestaan, etteivät he olleet norjalaisia,

mutta miehet näyttivät hänestä jokseenkin siivoilta. Heidän vaatimansa

maksu tuntui hänestä häpeämättömän suurelta, mutta Ingebjørg oli

suunniltaan pelosta eikä mitenkään tahtonut lähteä yksin kotiin

näin myöhään illalla, ja silloin Kristiina lupasi maksaa. He olivat

tuskin ehtineet metsäpolulle, kun miehet tunkeutuivat lähelle

heitä ja ryhtyivät puheisiin. Kristiina ei pitänyt siitä, mutta ei

tahtonut osoittaa pelkoa ja vastasi sentähden tyynellä äänellä,

kertoi panttereista ja kysyi, mistä miehet olivat tulleet; hän

katsoi myös tavantakaa taakseen ikäänkuin odotellen joka hetki omien

saattomiestensä ilmestymistä -- hän antoi näiden ymmärtää niitä olleen

useamman. Miehet puhuivat tämän jälkeen yhä vähemmän ja vähemmän --

eikä Kristiina ymmärtänytkään paljoa heidän puheestaan.

Hetken kuluttua hän huomasi, etteivät he kulkeneetkaan sitä tietä, jota

he olivat tulleet Ingebjørgin kanssa, polku johti toiseen suuntaan,

enemmän pohjoiseen, ja hän luuli heidän jo joutuneen liian kauas.

Syvimpänä hänen mielessään kyti hämärä pelko, jota hän ei tohtinut

päästää ajatuksiinsa -- hän sai outoa rohkeutta siitä, että hänen

kerallaan oli Ingebjørg, joka oli sellainen höpäkkö, että Kristiinasta

tuntui kuin hänen olisi tullut selvittää tämä asia molempien puolesta.

Hän kaivoi kaapunsa alta ristin, jonka oli isältään saanut, rutisti

sitä kädessään, rukoili hartaasti, että he pian kohtaisivat jonkun, ja

koetti kerätä kaiken rohkeutensa sekä näyttää rauhalliselta.

Kohta hän näkikin polun yhtyvän tiehen, jossa oli valoisampaa. Kaupunki

ja lahti olivat syvällä laaksossa. Miehet olivat kuljettaneet heidät

harhaan joko ehdoin tahdoin tai tietämättömyydestä -- he seisoivat

korkealla harjulla, kaukana Gjeitabrusta, joka näkyi alhaalla; tie,

jolle he olivat saapuneet, näytti johtavan sinne.

Kristiina pysähtyi siis, otti esille kukkaronsa ja alkoi laskea

käteensä kymmentä rahaa:

"Nyt, hyvät miehet", hän sanoi, "emme tarvitse seuraanne pitemmälle,

tästä löydämme kotiin. Kiitoksia vain vaivastanne, tässä on palkka,

josta sovimme. Jumalan haltuun, hyvät ystävät."

Miehet katsoivat toisiinsa hölmön näköisinä, ja Kristiinaa melkein

rupesi naurattamaan. Mutta silloin virkkaa heistä toinen, ilkeästi

nauraen, että tie alas sillalle on hyvin synkkä; heidän saattaisi olla

paha lähteä yksin.

"Ei kai siellä kulje ketään niin suuria roistoja tai typeryksiä, että

yrittäisivät pysähdyttää kahta neitoa, jotka ovat luostarin puvussa",

vastaa Kristiina. "Me haluamme mieluummin kulkea yksin --" ja hän

ojentaa rahoja.

Mies tarttuu häntä ranteeseen, painaa kasvonsa aivan Kristiinan

kasvojen eteen ja virkkaa jotakin, joka kuuluu kuin "kuss" ja "beutel"

-- Kristiina ymmärtää hänen tarkoittavan, että he pääsisivät menemään

rauhassa, jos hän antaisi tälle suudelman ja rahakukkaronsa.

Hän muisti Benteinin kasvot samalla lailla lähellä omiaan ja pelko

valtasi hänet hetkeksi niin, että hänen mieltään käänsi ja kuvotti.

Mutta hän puristi yhteen huulensa, huusi sydämessään Jumalaa ja Neitsyt

Maariaa -- ja oli samassa kuulevinaan kavioiden kopsetta pohjoiselta

suunnalta.

Silloin hän löi miestä vasten kasvoja kukkarollaan, niin että tämä

horjahti -- sitten työkkäsi hän tätä rintaan, jolloin tämä tuupertui

polulta ja vieri kappaleen matkaa rinnettä alas metsään. Toinen

saksalainen kävi häneen takaapäin, riuhtaisi hänen kädestään kukkaron

ja tavoitti kaulaketjua, jolloin se katkesi -- Kristiina oli kaatua,

mutta tarttui viime hetkessä lujasti mieheen, koettaen riistää tältä

takaisin ketjuansa. Toinen koetti reutoa itsensä vapaaksi -- nyt olivat

tihutyöntekijätkin kuulleet, että tiellä liikkui väkeä -- Ingebjørg

päästi kaikuvan hätähuudon, ja ratsastajat laskettivat luokse täyttä

laukkaa. Hämärästä ilmestyi kolme miestä, Ingebjørg juoksi huutaen

heitä vastaan ja nämä hyppäsivät maahan. Kristiina tunsi saman herran,

joka oli ollut Didrekin parvella, tämä veti esiin miekkansa, tarttui

niskaan saksalaista, jonka kanssa Kristiina oli painiskellut, ja antoi

tälle selkään miekan lappeella. Hänen miehensä lähtivät ajamaan takaa

toista, ottivat hänet kiinni ja pieksivät häntä sydämen halusta.

Kristiina nojautui kallioon; nyt jälkeenpäin hän vapisi, mutta eniten

häntä kuitenkin ihmetytti se, että hänen rukouksensa oli auttanut

niin pian. Silloin hän huomasi Ingebjørgin; tämä oli työntänyt hupun

päästään, heittänyt kaapunsa rennosti hartioilleen ja järjesteli

komeita vaaleita palmikoitaan rinnallaan. Tuo näky sai Kristiinan

purskahtamaan nauruun -- hän painui kaksinkerroin ja piteli kiinni

puusta, sillä hän ei voinut lakata nauramasta; mutta hänestä tuntui

kuin hänellä olisi ollut vettä jaloissa ytimen sijasta, niin

voimattomilta ne tuntuivat; hän vapisi, nauroi ja itki.

Herra tuli hänen luokseen ja laski hiljaa kätensä Kristiinan olkapäälle.

"Te olette pelännyt enemmän kuin tahdotte uskotella", hän sanoi ja

hänen äänessään oli hyvä ja kaunis sointu. "Mutta koettakaa nyt asettua

-- jaksoittehan pysyä rohkeana silloinkin, kun vaara oli läsnä --"

Kristiina saattoi vain nyökätä. Toisella oli kauniit, vaaleat silmät,

kapeat, kalpeanruskeat kasvot ja sysimusta tukka, joka oli leikattu

jokseenkin lyhyeksi otsalta ja korvallisilta.

Ingebjørg oli nyt suorinut tukkansa, hän tuli esiin, kiitellen vierasta

monin kaunein sanoin. Tämä seisoi yhä paikallaan toinen käsi Kristiinan

olalla, vastatessaan Ingebjørgille.

"Nuo linnut", sanoo hän sitten miehilleen, jotka pitelivät saksalaisia

-- nämä sanoivat olevansa erään Rostockin laivan väkeä -- "meidän on

vietävä kerallamme kaupunkiin, että heidät saadaan sulkea tyrmään. Ja

nyt saatamme nämä neidot takaisin luostariin. Kai teillä on joitakin

hihnoja, joilla voitte sitoa heidät --"

"Tarkoitatteko neitoja, Erlend", kysyi toinen palvelijoista. He olivat

nuoria, väkeviä ja hyvissä pukimissa olevia miehiä, ja vallattomalla

tuulella ottelun jälkeen.

Heidän herransa rypisti kulmiaan ja aikoi vastata terävästi. Mutta

Kristiina laski kätensä hänen hihalleen: "Antakaa heidän mennä, hyvä

herra!" Häntä puistatti hiukan. "En minä enempää kuin sisarenikaan

haluaisi, että tästä alettaisiin puhua."

Vieras katsoi häneen, puri alahuultaan ja nyökkäsi ikäänkuin olisi

ymmärtänyt. Sitten hän löi kumpaakin vangittua miekanlappeella niskaan,

niin että nämä kaatuivat maahan. "Menkää sitten", hän sanoi, potkaisten

heitä selkään, ja toiset lähtivät käpälämäkeen minkä ikinä pääsivät.

Herra kääntyi uudelleen neitojen puoleen sekä kysyi, tahtoivatko nämä

ratsastaa.

Ingebjørg antoi nostaa itsensä Erlendin satulaan, mutta hän ei pysynyt

siinä, vaan liukui heti alas. Herra katsoi kysyvästi Kristiinaan, joka

sanoi olevansa tottunut ratsastamaan miesten satulassa.

Herra tarttui häneen polvien alta ja nosti hänet ylös. Kristiinasta

tuntui hyvältä, että herra piti häntä niin varoen ja etäällä itsestään,

kuin olisi hän pelännyt tulla liian lähelle häntä -- kotona ei kukaan

ollut välittänyt olla likistämättä häntä vaikka kuinka lähelle,

auttaessaan häntä hevosen selkään. Hän tunsi arvonsa niin oudosti

kohoavan --.

Ritari -- joksi Ingebjørg häntä kutsui, vaikka toisella oli

hopeakannukset, -- tarjosi nyt kätensä toiselle neidolle ja miehet

hyppäsivät ratsujensa selkään. Ingebjørg tahtoi välttämättä, että

heidän tuli ratsastaa kaupungin pohjoispuolitse, Ryenbergien ja

Martestokkien juuritse, eikä kaupungin läpi. Kaipa Erlend ja hänen

palvelijansa olivat täysin asestetut, kysyi hän ensin. Ritari vastasi

vakavasti, että eihän aseenkantokielto ollut niin perin ankara -- näin

matkalla -- kun nyt kaikki kaupungin väki oli petoeläinten ajossa --.

Silloin hän sanoi pelkäävänsä panttereita --. Kristiina ymmärsi, että

Ingebjørg tahtoi lähteä pisintä ja yksinäisintä tietä siksi, että hän

saisi puhella kauemmin Erlendin kanssa.

"Tämä on toinen kerta tänä iltana, jolloin me pidätämme teitä, herra",

hän sanoi, ja Erlend vastasi vakavasti:

"Se ei tee mitään, en aio pitemmälle kuin Gerdarudiin tänä iltana -- ja

yö on läpeensä valoisa."

Kristiina piti siitä, ettei tämä naljaillut ja veikistellyt, vaan puhui

hänelle kuin vertaiselleen tai melkein kuin paremmalleen. Hän muisti

Simonia; muita hoviherroja hän ei ollut tavannut. Tämä oli varmaan

vanhempikin Simonia --.

He ratsastivat laaksoon Ryenbergien alitse ja sitten pitkin joen

vartta. Polku oli kapea ja nuoret pensaat ripsuivat Kristiinan kasvoja

märillä, tuoksuvilla oksillaan -- laaksossa oli pimeämpää ja ilma

koleampi ja lehdet kasteesta kosteat.

He ajoivat verkalleen ja hevosten kaviot puksahtelivat pehmeästi

märällä, ruohoisella polulla. Kristiina keinui satulassa ja kuuli

takaansa Ingebjørgin rupattelun ja vieraan matalan, rauhallisen äänen.

Tämä ei puhunut paljoa ja vastaili hajamielisesti -- Kristiinasta

tuntui kuin tämä olisi ollut samanlaisella mielellä kuin hänkin --

hän tunsi itsensä niin kumman uneliaaksi, vaikka hänen mielensä oli

levollinen ja tyytyväinen kaikkien päivän tapausten siirryttyä ohi.

Hän aivan kuin havahtui heidän ajaessaan ulos metsästä Martestokkien

edessä olevalle aukealle. Aurinko oli laskenut ja kaupunki ja lahti

lepäsivät heidän edessään kirkkaassa, kalpeassa valossa -- Akersaasin

puolella näkyi vaaleankeltainen päärme haalean taivaan laidassa. Illan

hiljaisuudessa kantautui heidän luokseen kaukaisia ääniä, tullen aivan

kuin jostakin vilpoisista syvyyksistä -- tieltä kuului vaununpyörien

vinkunaa, ja koirat nalkuttivat toisilleen vastarinteen taloista.

Mutta heidän takanaan metsässä visersivät ja sirkuttivat linnut täyttä

kurkkua auringon laskettua.

Ilmassa tuntui kaskenhajua ja eräällä pellolla paloi punertava rovio;

sen kirkas hehku osoitti, että öinen valo sittenkin oli jonkunlaista

pimeyttä.

He ratsastivat luostarialueen aitojen välissä, kun Kristiina jälleen

kuuli vieraan ritarin äänen. Tämä kysyi, mikä Ingebjørgin mielestä oli

parempi, sekö, että hän saattaisi hänet portille ja pyytäisi päästä

Groa-rouvan puheille, voidakseen ilmoittaa, miten asia oli kääntynyt

tällaiselle tolalle. Mutta Ingebjørg tahtoi, että he koettaisivat

hiipiä sisään kirkon kautta; silloin he ehkä voisivat päästä

pujahtamaan luostariin kenenkään huomaamatta; he olivat viipyneet liian

myöhään -- sisar Potentia oli ehkä unohtanut heidät vieraiden humussa.

Kristiinan mieleen ei juolahtanut ihmetellä, että kirkon läntisen

portin edustalla oli niin hiljaista. Siellä liikkui tavallisesti

hyvinkin paljon väkeä illalla, kun naapuriston kansa tuli nunnien

kirkkoon; luostarin lähistöllä olikin monta rakennusta, joissa

palvelijat ja työmiehet asuivat. Siinä he heittivät hyvästit

Erlendille. Kristiina seisoi hyväillen tämän hevosta; se oli musta,

sillä oli kaunis pää ja lempeät silmät -- se muistutti hänen mielestään

Morvinia, jolla hän oli ratsastanut kotona lapsena.

"Mikä teidän hevosenne nimi on, herra?" kysyi Kristiina kun se käänsi

päänsä pois ja haisteli herransa rintaa. "Bajard", tämä vastaa katsoen

Kristiinaan sen niskan yli. "Kysytte hevoseni nimeä, vaan ette minun?"

"Tahtoisin mielelläni tietää teidänkin nimenne", vastaa Kristiina

kumartuen alemma.

"Minun nimeni on Erlend Nikulauksenpoika," vastaa ritari.

"Kiitoksia siis teille, Erlend Nikulauksenpoika, palveluksestanne tänä

iltana", lausuu Kristiina ojentaen hänelle kätensä.

Yhtäkkiä leimahtaa hän tulipunaiseksi; hän tahtoo vetää kätensä pois.

"Onko rouva Aashild Gautentytär Dovresta sukulaisenne?" hän kysyy.

"Hän on tätini. Asia on siten, että minä olen Erlend Nikulauksenpoika,

Husabyn herra." Ritari katsoo niin kummasti häneen, että hän yhä

enemmän hämmentyy, mutta sitten hän tointuu ja sanoo:

"Tahtoisin kiittää teitä kauniimmin, Erlend Nikulauksenpoika, mutta en

tiedä, miten sanoisin --."

Toinen kumarsi hänelle ja Kristiinasta tuntui, että hänen oli aika

heittää hyvästit, vaikka hän olisi mielellään puhunut enemmän tämän

kanssa. Kirkon ovella hän kääntyi ja nähdessään Erlendin vielä seisovan

hevosensa luona, vilkutti hän tälle kättään.

Luostarissa vallitsi suuri kauhistus ja hälinä. Haakon oli lähettänyt

sinne ratsastavan sananviejän; hän oli itse lähtenyt kaupunkiin neitoja

etsimään ja hänelle oli lähetetty apumiehiä luostarista. Nunnat olivat

kuulleet, että pedot olisivat tappaneet ja syöneet kaksi lasta alhaalla

kaupungissa. Se nyt oli valhetta; pantteri -- oli vain yksi sellainen

-- oli otettu kiinni jo iltamessun aikaan, jotkut kuninkaan kartanon

miehet olivat saaneet sen käsiinsä.

* * * * *

Kristiina seisoi pää painuksissa mitään virkkamatta abbedissan ja sisar

Potentian nuhdellessa heitä. Oli kuin hän olisi nukkunut sisällisesti.

Ingebjørg itki ja koetti vastailla -- hehän olivat lähteneet ulos sisar

Potentian luvalla, luotettavan saattajan seuraamana, eivätkä mahtaneet

mitään sille, mitä sen jälkeen oli tapahtunut --.

Mutta Groa-rouva sanoi, että heidän tuli jäädä kirkkoon keskiyön

lyöntiin asti, koettaa kääntää ajatuksensa hengellisiin asioihin ja

kiittää Jumalaa, joka oli pelastanut heidän henkensä ja kunniansa.

"Siinä nyt olette saaneet selvän todistuksen maailman turmeluksesta",

hän sanoi, "pedot ja perkeleen palvelijat väijyvät Jumalan lapsia

joka askeleella, eikä näillä ole muuta pelastusta kuin rukous ja

avuksihuutaminen."

* * * * *

Hän antoi heille kummallekin palavan kynttilän ja käski heidän jäädä

sisar Cecilia Baardintyttären seuraan, joka usein oli yksin kirkossa

rukoilemassa aamupuoleen yötä.

Kristiina asetti kynttilänsä Pyhän Laurentiuksen alttarille ja

polvistui rukousjakkaralle. Hän tuijotti liikkumattomin silmin

liekkiin, hymistessään hiljaa Pater Nosteria ja Avea. Vähitellen

kynttilän loimu ikäänkuin nieli hänet, hävitti kaiken, mikä oli hänen

ja kynttilän ulkopuolella. Kristiina tunsi sydämensä avautuvan,

täyttyvän kiitoksella ja ylistyksellä ja rakkaudella Jumalaa ja hänen

lempeää äitiään kohtaan -- hän tunsi heidät niin lähellään. Hän oli

aina tiennyt, että he näkivät hänet, mutta tänä yönä hän tunsi, että se

oli totta. Hän näki maailman näyssä: se oli pimeä kolo, johon lankesi

auringonsäde, tomuhiukkaset lentelivät ylös ja alas, vuoroon valossa ja

pimeydessä, ja Kristiina tunsi, että hän vihdoin oli lentänyt valoon.

Hänestä tuntui, että hän olisi voinut jäädä vaikka kuinka kauaksi

aikaa tähän hiljaiseen, hämärään, yölliseen kirkkoon -- näiden pienten

valotuikkujen keskeen, jotka loistivat kuin kultatähdet yössä, tähän

umpeaan pyhänsavun ja palavan vahan tuoksuun. Hän itse omaan tähteensä

uponneena --.

Ja hänestä tuntui kuin onni olisi lakannut sisar Cecilian

tullessa hiljaa hänen luokseen ja koskettaessa hänen olkapäätään.

Niiattuaan alttarien edessä nuo kolme naista menivät ulos pienestä

etelänpuolisesta portista luostaripihalle.

Ingebjørg oli niin uninen, että hän laittautui levolle puhelematta.

Kristiina oli iloinen siitä -- hän ei olisi mitenkään tahtonut tulla

häirityksi nyt kun hän ajatteli näin hyvää. Ja hän oli iloinen

siitäkin, että heidän täytyi nukkua paita päällä -- Ingebjørg oli niin

paksu ja hikoili niin kovin.

Hän makasi kauan valveilla, mutta tuo syvä sulouden tunne, jonka hän

oli tuntenut itsessään polvistuessaan kirkossa, ei tahtonut enää

palata. Kuitenkin hän tunsi vielä sen jälkeenjättämän lämmön, kiitti

hartaasti Jumalaa ja tunsi itsessään mielen voimaa rukoillessaan

vanhempiensa ja sisariensa ja Arne Gyrdinpojan puolesta.

Isä, hän ajatteli -- isä! Hän ikävöi tätä niin suuresti, ikävöi

kaikkea, mitä heillä oli ollut yhteistä ennen kuin Simon Darre oli

ilmestynyt heidän elämäänsä. Hänessä heräsi uusi voimakas hellyys

isää kohtaan -- hän tunsi kuin äidinrakkauden ja äidinsurun esimakua

rakkaudessaan tänä iltana; hän aavisti hämärästi, että elämässä oli

paljon sellaista, jota isä ei ollut saanut. Hän muisti Gerdarudin

vanhan mustan puukirkon -- siellä hän oli pääsiäisenä nähnyt kolmen

pikkuveljensä ja isoäidin haudan, isän oman äidin, Kristiina

Sigurdintyttären, joka oli kuollut synnyttäessään isän --.

Mitähän asiaa Erlend Nikulauksenpojalla saattoi olla Gerdarudiin --

sitä Kristiina ei voinut ymmärtää. Kristiina ei tiennyt ajatelleensa

häntä illan kuluessa, mutta koko ajan oli muisto tämän kapeista,

tummista kasvoista ja hiljaisesta äänestä väikkynyt jossain hänen

mielensä sädeloiston rajamailla.

Kristiinan herätessä seuraavana aamuna paistoi aurinko makuusaliin, ja

Ingebjørg kertoi Groa-rouvan antaneen määräyksen, ettei heitä saanut

herättää aamusaarnaan. Ja nyt hän tahtoi mennä keittokotaan pyytämään

syötävää --. Abbedissan ystävällisyys lämmitti Kristiinan mieltä -- oli

kuin koko maailma olisi ollut hyvä hänelle.