I.

Aasmund Bjørgulfiupojan kirkkovene solui Hovedøenin niemen ohi varhain

eräänä sunnuntaiaamuna huhtikuun lopulla, luostarikirkon kellojen

soidessa ja kaupungin kellojen vastatessa vahvemmin ja hiljaisemmin,

aina sitä mukaa kuin tuuli kantoi niiden äänet kuuluville.

Taivas oli selkeä ja korkealla, täynnä hienoraitaisia vaaleita

tuulipilviä, ja aurinko kimalteli viripintaisessa vedessä. Rannat

näyttivät jo keväisiltä, pellot olivat melkein lumesta vapaat ja

lehdoissa oli sinisten varjojen ja kullan välkettä. Mutta ylempänä

kuusimetsän siimeksessä vilkkui vielä lunta harjanteilla, jotka

ympäröivät kehänä Akersbygdeniä, ja etäisemmillä sinertävillä

tuntureilla lännessä vuonon tuolla puolen irvisteli vielä monta

valkeata juovaa.

Kristiina seisoi veneen keulassa isän ja Gyridin, Aasmundin vaimon

rinnalla. Hän katsoi kaupunkia, jonka monet vaaleat kirkot ja kivitalot

kohosivat tiheään ahtautuneiden, harmaanruskeiden puutalojen ja

alastomien lehtipuiden latvojen yli. Tuuli puisteli hänen vaippansa

liepeitä ja reutoi Kristiinan tukkaa huppupäähineen reunassa.

Edellisenä päivänä oli karja päästetty laitumelle Skogissa, ja silloin

Kristiinassa oli herännyt ankara ikävä takaisin Jørundgaardiin. Tuli

kestämään vielä kauan, ennenkuin siellä voitiin laskea eläimet ulos --

hän ajatteli hellällä ja palavalla ikävällä talven laihduttamia lehmiä

pimeässä kytkyessä kotona; niiden täytyi odottaa ja kärsiä vielä kauan.

Hän ikävöi äitiä, Ulvhildia, joka oli nukkunut hänen kainalossaan tähän

kevääseen asti, ja pikkuista Ramborgia -- hän ikävöi niin kauheasti

heitä; myöskin hän ikävöi kaikkea palvelusväkeä ja hevosia ja koiria,

Kortelinia, jonka Ulvhild sai pitää omanaan niin kauan kuin Kristiina

oli poissa, ja isän haukkoja, jotka istuivat orsillaan sidotuin silmin.

Seinällä riippui hevosnahkaisia rukkasia, jotka oli paras vetää ylle

kun otti ne kädelleen, ja norsunluisia puikkoja, joilla sai raaputella

niitä.

Oli kuin kaikki menneen talven vaikeat muistot olisivat jääneet hyvin

kauas, ja Kristiina muisti kodin vain sellaisena kuin se oli ollut

ennen. Hän oli myöskin kuullut, ettei siellä kukaan uskonut hänestä

pahaa. -- Sira Eirik ei uskonut; hän oli suuttunut ja pahoillaan siitä,

mitä Bentein oli tehnyt. Bentein oli päässyt karkaamaan Hamarista;

puhuttiin hänen paenneen Ruotsin puolelle. Kotiväen ja papin välit

eivät siis olleet kääntyneet niin pahoiksi kuin Kristiina oli pelännyt.

Matkan varrella he olivat käyneet Simonin kodissa ja Kristiina oli

tullut tuttavaksi hänen äitinsä ja sisariensa kanssa -- ritari Andres

oli yhä Ruotsissa. Kristiina ei ollut viihtynyt siellä, ja hänen

vastenmielisyytensä Dyfriniläisiä kohtaan oli sitä voimakkaampi, kun

hän ei ollenkaan ymmärtänyt sen syytä. Koko matkan Kristiina oli

tuuminut, ettei näillä ollut mitään syytä olla ylpeitä ja pitää itseään

hänen sukuaan parempina -- Reidar Darresta, birkebeiniläisestä, ei oltu

tiedetty mitään, ennenkuin kuningas Sverre toimitti hänelle voimaksi

Dyfrinin lääniherran lesken. Mutta nämä eivät oikeastaan olleet

ylpeitä, Simon kertoi itse eräänä iltana kantaisästään näin: "Minä olen

saanut tietooni, että hän oli kammantekijä -- sinä joudut siis ihan

kuninkaalliseen sukuun, Kristiina", hän sanoi. "Pidä toki kielesi

kurissa", sanoi Simonin äiti, mutta kaikki nauroivat. Kristiinaa

ahdisti niin oudosti, kun hän ajatteli isää; isä nauroi helposti heti

kun Simon vähänkin antoi aihetta -- hänessä heräsi aavistus siitä, että

isän olisi ollut terveellistä nauraa useammin elämässään --. Mutta

Kristiina ei pitänyt siitä, että tämä oli niin mieltynyt Simoniin.

Pääsiäisen he kaikki olivat viettäneet Skogissa. Kristiina oli

huomannut, että setä oli ankara isäntä alaisilleen ja palvelusväelleen

ja oli tavannut yhden ja toisen, joka kyseli hänen äitiään ja

puhui lämpimästi Lauritsasta; heillä oli ollut laveammat olot

täällä, Aasmundin äiti, Lauritsan äitipuoli, asui kartanossa omassa

asuinrakennuksessaan; hän ei ollut kovin ikäloppu vielä, mutta

kivuloinen ja kuihtunut. Lauritsa oli puhunut hänestä harvoin. Kerran,

kun Kristiina kysyi, oliko hänellä ollut tyly äitipuoli, oli isä

vastannut "hän ei ole tehnyt minulle hyvää eikä pahaa". Kristiina

tarttui isän käteen ja tämä puristi sitä: "Kyllä sinulle tulee hyvä

olla kunnianarvoisten sisarien parissa, rakas tyttäreni -- saat muuta

ajattelemista, niin ettet jouda kaipaamaan kotiin meidän luoksemme --"

* * * * *

He purjehtivat niin läheltä kaupunkia, että tervan ja suolakalan haju

tunki heidän luokseen laitureilta. Gyrid nimitteli heille kirkkoja ja

taloja ja palstoja vesirajassa -- Kristiina ei muistanut entuudesta

mitään muuta kuin Halvardinkirkon jykevät tornit. He purjehtivat

kaupungin länsipuolitse ja laskivat nunnaluostarin laituriin.

Kristiina astui isänsä ja setänsä välissä ranta-aittojen ohi ja joutui

tielle, joka nousi peltojen poikki kaupunkiin. Gyrid seurasi perässä,

Simonin taluttamana. Palvelijat jäivät rantaan luostarista lähetettyjen

apumiesten kanssa nostamaan matkatavaroita rattaille.

Nunnaluostari ja koko Leiran sijaitsi kaupungin rajapyykkien sisällä,

mutta tien varressa oli vain joku harva rakennusryhmä. Leivot

lirkuttivat heidän päittensä päällä sinisen utuisessa ilmassa, ja

savenharmaa rinne paistoi keltaisenaan leskenlehtiä, mutta aitavarsilla

vihoitti ruohon juuri.

Kun he olivat menneet portista sisään ja astuivat ristikäytävälle, tuli

koko nunnasaatto heitä vastaan kirkosta, jonka ovesta virtasi laulun ja

soiton sävel.

Kristiina joutui ahdistuksen valtaan nähdessään nuo lukuisat

mustapukuiset naiset valkeine otsavaatteineen. Hän niiasi syvään ja

miehet kumarsivat, painaen hatun rintaansa vasten. Nunnien jälessä tuli

parvi nuoria neitoja -- jotkut olivat vielä lapsia -- värjäämättömiin

sarkahameisiin puettuina, mustan- ja valkoisenkirjava vyönauha vyöllä

ja hiukset tiukasti taaksevedettyinä, samallaisilla punotuilla

nauhoilla sidottuna. Kristiina otti huomaamattaan ylpeän ilmeen,

sillä hän tunsi itsensä kainoksi ja pelkäsi näyttävänsä tyhmältä ja

saamattomalta.

Luostari oli niin komea, että hän joutui aivan ihmeisiinsä.

Kaikki rakennukset sisäpihan ympärillä olivat harmaasta kivestä;

pohjoispuolella kohosi kirkon pitkäseinä korkealle toisten rakennusten

yli; sillä oli kaksitaitteinen katto ja läntisessä päässä torni. Piha

oli laskettu laakeilla kivillä ja sitä ympäröi katettu käytävä, jonka

lakea kannattivat kauniit pylväät. Pihalla oli kivestä tehty patsas,

Mater Misericordia, joka levitti viittansa rukoilijoiden yli.

Eräs sisar tuli nyt viemään heitä abbedissan puhetupaan. Rouva Groa

Guttormintytär oli pitkä ja kookas vanha nainen, joka olisi ollut

kaunis, ellei hänellä olisi ollut niin paljon karvoja suun ympärillä.

Hänen äänensä oli syvä ja muistutti miehen ääntä. Mutta hänellä oli

suopea käytös, hän kertoi Lauritsalle tunteneensa tämän vanhemmat

ja kysyi hänen vaimoaan ja toisia lapsiaan. Viimein hän sanoi

ystävällisesti Kristiinalle:

Olen kuullut sinusta hyvää, ja sinä olet viisaan ja hyvin

kasvatetun näköinen, etkä varmaankaan tule antamaan meille aihetta

tyytymättömyyteen. Olen kuullut sinut luvatun tälle korkeasukuiselle

ja kelpo miehelle, Simon Andreksenpojalle, jonka näen tässä -- ja on

mielestäni viisas päätös, että isäsi ja sulhasesi antavat sinun asua

täällä Neitsyt Maarian talossa jonkun aikaa, oppiaksesi kuuliaisuutta

ja palvelevaisuutta ennenkuin joudut käskemään ja päättämään. Tahdon

nyt laskea sydämellesi, että sinun on opittava etsimään ilosi

rukouksesta ja jumalanpalveluksesta, totuttava muistamaan kaikessa

vaelluksessasi Luojaasi, Jumalan lempeää äitiä ja pyhimyksiä,

jotka ovat olleet meille esikuvana voimassa, oikeamielisyydessä,

uskollisuudessa ja kaikkinaisissa hyveissä, joita sinulta vaaditaan

hoitaessasi taloa ja palvelusväkeä ja kasvattaessasi lapsia. Olet

myös oppiva tässä talossa ottamaan tarkan vaarin ajasta, sillä täällä

on jokaisella tunnilla tehtävänsä ja toimensa. Moni nuori neito ja

vaimo viruu mielellään liian kauan vuoteessa aamulla ja istuu myöhään

pöydässä iltasella puhumassa joutavia loruja -- mutta sinä et näytä

sellaiselta. Voit kuitenkin oppia paljon hyvää tämän vuoden aikana,

joka saattaa hyödyttää sinua tässä elämässä ja tulevaisessa kodissa.

Kristiina niiasi ja suuteli hänen kättään. Sen jälkeen käski Groa-rouva

Kristiinan seuraamaan mahdottoman lihavaa vanhaa nunnaa, jota hän

kutsui sisar Potentiaksi, nunnien ruokasaliin. Miehet ja Gyrid-rouvan

hän kutsui syömään kanssaan toiseen huoneeseen.

Ruokasali oli kaunis huone, siinä oli kivinen lattia ja suippokaariset,

lasiruuduilla varustetut ikkunat. Seinässä oli oviaukko toiseen

huoneeseen, jossa myöskin täytyi olla lasiset ikkunat, sillä sinne

paistoi aurinko.

Sisaret istuivat jo pöydässä, odottaen ruokaa vanhemmat nunnat

patjoitetulla kivilavitsalla ikkunaseinällä; nuoremmat sisaret ja

paljaspäiset neidot vaaleissa sarkapukimissaan puisella penkillä

pöydän toisella puolen. Sivuhuoneessa oli myös katettu pöytä, se oli

arvokkaimpia ulkotyömiehiä ja palvelijoita varten; siellä näkyi olevan

joitakin vanhoja miehiä. Näillä ei ollut luostarivaatteita, mutta he

olivat kuitenkin tummissa, kunniallisissa puvuissa.

Sisar Potentia osoitti Kristiinalle paikan ulkopuolisella penkillä,

mutta asettui itse istumaan abbedissan kunniasijan läheisyyteen pöydän

päässä se oli tyhjänä tänään.

Kaikki nousivat seisomaan sekä samassa huoneessa että viereisessä,

sisarten lukiessa ruokarukousta. Tämän jälkeen astui muuan nuori,

kaunis nunna esiin ja nousi lukutuoliin, joka oli sijoitettu molempien

huoneiden väliseen oviaukeamaan. Ja sisarten kantaessa ruokaa ja

juomaa tänne, mutta kahden nuorimman nunnan palvellessa toisen huoneen

pöydässä olijoita, luki lukutuolissa seisova nunna korkealla, kauniilla

äänellä ja kertaakaan pysähtymättä tai takertelematta kertomuksen

Pyhästä Theodorasta ja Pyhästä Didymuksesta.

Alussa ajatteli Kristiina parhaasta päästä sitä, miten osaisi syödä

sievästi, sillä hän näki, että kaikki sisaret ja neidot käyttäytyivät

niin hienosti ja söivät niin säädyllisesti kuin olisivat olleet

suurimmissa pidoissa. Tarjolla oli runsaasti hyvää ruokaa ja juomaa,

mutta kaikki söivät kohtuudella ja liikuttivat vateja vain sormiensa

nenillä; kukaan ei läikyttänyt lientä liinoille eikä vaatteilleen, ja

kaikki leikkasivat lihan niin pieniksi kappaleiksi, ettei heidän suunsa

tahriintunut, ja söivät niin varovasti, ettei kuulunut pienintäkään

kolinaa.

Kristiina tuli hikiseksi pelosta, ettei osaisi olla yhtä sievästi

kuin toiset; häntä vaivasi myös hänen kirjava pukunsa toisten mustaan

ja valkeaan puettujen naisten keskellä -- hän kuvitteli kaikkien

katsovan häntä. Ja kun hän sitten yritti syödä kimpaleen lihavaa

lampaankylkeä, pidellen sitä kahdella sormella luusta ja leikellen

sitä oikealla kädellä, koettaen samalla käyttää veistä keveästi ja

kauniisti, luiskahti koko kappale hänen kädestään; leipäviipale ja liha

räiskähtivät liinalle, veitsen pudotessa kilahtaen lattialle.

Se kaikui niin kauheasti tuossa hiljaisessa huoneessa. Kristiina

lensi helakan punaiseksi ja koetti kumartua veistä nostamaan, mutta

tohveleihin puettu sisar tuli äänettömästi luo ja kokosi Kristiinan

tavarat maasta. Mutta Kristiina ei jaksanut enää syödä. Hän tunsi myös

leikanneensa sormensa ja pelkäsi veren tuhrivan liinan, sekä istui

käsi käärittynä hameen poimuun, peläten, että hän nyt likasi kauniin

vaaleansinisen hameensa, joka oli tehty Oslon-matkaa varten -- hän ei

uskaltanut nostaa silmiään sylistään.

Vähän ajan kuluttua hän alkoi kuunnella tarkemmin nunnan lukua. "Kun

päällikkö ei voinut järkyttää Theodora-neidon mieltä -- tämä ei

tahtonut uhrata epäjumalille eikä antaa naittaa itseään -- käski hän

viedä tämän porttolaan. Kuitenkin hän vielä matkalla kehoitti tätä

muistamaan korkeasyntyistä sukuaan ja kunniallisia vanhempiaan, joiden

päälle hän nyt oli vetävä ikuisen häpeän, ja sanoi tämän saavan elää

rauhassa ja jäädä neidoksi, jos hän suostui palvelemaan pakanallista

jumalatarta, jota nimitettiin Dianaksi."

Theodora vastasi pelottomasti: "Siveys on kuin lamppu, mutta

rakkaus Jumalaan on liekki; jos minä suostuisin palvelemaan tuota

paholaisnaista, jota te kutsutte Dianaksi, silloin ei siveyteni olisi

enemmän arvoinen kuin ruostunut lamppu vailla tulta tai öljyä. Sanot

minua korkeasyntyiseksi, mutta me olemme kaikki orjiksi syntyneitä

senjälkeen kuin ensimmäiset vanhempamme möivät itsensä perkeleelle.

Kristus on lunastanut minut, ja minä olen velvollinen palvelemaan

häntä enkä voi siis mennä naimisiin hänen vihamiestensä kanssa. Hän

on varjeleva kyyhkystänsä; mutta jos hän sallii teidän runnella

ruumiini, joka on hänen pyhän henkensä temppeli, ei se oli koituva

minulle häpeäksi, niin kauan kun en suostu pettämään hänen omaisuuttaan

vihollisten käsiin."

Kristiina alkoi tuntea sydämentykytystä, koska tämä jollakin tapaa

muistutti kohtausta Benteinin kanssa -- hänen päähänsä pälkähti,

että ehkä se oli ollut hänen syntinsä, ettei hän ollut hetkeäkään

muistanut Jumalaa tai pyytänyt hänen apuaan. Ja sitten sisar Cecilia

luki edelleen Pyhästä Didymuksesta. Tämä oli kristitty ritari, mutta

oli siihen saakka salannut uskonsa kaikilta muilta paitsi muutamilta

ystäviltään. Hän meni nyt siihen taloon, missä neitoa pidettiin, antoi

rahaa vaimolle, joka omisti tuon paikan ja pääsi vasta sitten Theodoran

luo. Tämä pakeni loukkoon kuin pelästynyt jänis, mutta Didymus tervehti

häntä sisarenaan ja herransa morsiamena ja sanoi tulleensa pelastamaan

häntä. Hän puhui hänen kanssaan kotvan aikaa ja kysyi, eikö veljen tule

uskaltaa henkeänsä sisarensa kunnian puolesta. Ja viimein tämä teki

kuten Didymus pyysi, vaihtoi vaatteita hänen kanssaan ja antoi panna

ympärilleen Didymuksen haarniskan; tämä veti silmikon alas ja nosti

viitan ylös leukaan asti, sekä käski hänen mennä ulos kuin nuorukainen,

joka häpeää oltuaan tuollaisessa paikassa.

Kristiina ajatteli Arnea ja taisteli ankarasti pidättääkseen itkuaan.

Hän tuijotti jäykästi alas, vetisin silmin, nunnan lukiessa loppua --

miten Didymus kuljetettiin teloituspaikalle ja Theodora riensi alas

vuorilta, viskautui pyövelin jalkoihin ja rukoili, että saisi kuolla

tämän puolesta. Sitten nuo kaksi hurskasta riitelivät siitä, kuka

ensiksi oli saapa kunnian kruunun; niinpä heidät teloitettiin samana

päivänä. Se päivä oli kahdeskymmeneskahdeksas huhtikuuta armon vuonna

304 jälkeen Kristuksen syntymän, ja tämä tapahtui Antiokiassa, Pyhän

Ambrosiuksen kirjoituksen mukaan.

Kun nyt noustiin pöydästä, tuli sisar Potentia Kristiinan luo ja

taputti tätä ystävällisesti poskelle: "Sinä ikävöit kai äitiäsi, arvaan

minä." Silloin alkoivat Kristiinan kyyneleet virrata poskille. Mutta

nunna ei ollut huomaavinaan, vaan vei Kristiinan huoneeseen, jossa

tämän tuli asua.

Se oli eräässä ristikäytävän kivirakennuksessa, kaunis huone, jossa oli

lasi-ikkuna ja avara tulisija takimmaisella päätyseinällä. Toisella

pitkälläseinällä oli kuusi vuodetta ja vastakkaisella seinällä kunkin

neidon vaatearkku.

Kristiina toivoi, että hän olisi saanut nukkua jonkun pikkutytön

kanssa, mutta sisar Potentia huusi eräälle paksulle, vaalealle,

täysikasvuiselle neidolle: "Tässä on Ingebjørg Filippuksentytär, hän on

sinun makuutoverisi -- tehkää nyt tuttavuutta." Sitten hän meni.

Ingebjørg työnsi heti Kristiinalle kätensä ja rupesi puhelemaan. Hän

ei ollut varsin pitkä, mutta liian lihava, varsinkin kasvoiltaan --

hänen silmänsä olivat pelkkänä rakona, niin paksut olivat posket.

Mutta hänen ihonsa oli hieno, valkoinen ja punainen, ja hänen tukkansa

oli keltainen kuin kulta ja niin kihara, että hänen paksut lettinsä

vääntyivät ja kiertyivät kuin köysi ja otsanauhan alta purkautui koko

ajan kiharoita.

Toinen alkoi paikalla kysellä Kristiinalta kaikellaista, mutta ei

milloinkaan jäänyt odottamaan vastausta; sen sijaan hän kertoi

itsestään, luetellen sukunsa kaikki haarat pelkkää mahtavaa ja

upporikasta väkeä. Hänet oli kihlattukin eräälle rikkaalle ja

mahtavalle miehelle, Einar Einarinpojalle Aganæsista -- mutta tämä

oli liian vanha ja jo toisen kerran leskenä; se oli lngebjørgin

suurin suru, kertoi tämä. Sitten hän puhui vähäsen Simon Darresta --

merkillistä, miten tarkkaan hän oli ehtinyt tutkia tämän siinä lyhyessä

hetkessä, jolloin he olivat kulkeneet saattueen ohi ristikäytävässä.

Sen jälkeen hän tahtoi tarkastaa Kristiinan arkun -- mutta aukaisi

ensin omansa ja näytteli kaikki vaatteensa. Heidän penkoessaan

arkkujaan tuli sisar Cecilia sisään -- tämä nuhteli heitä ja sanoi,

ettei se ollut sopivaa sunnuntainviettoa. Ja silloin Kristiina taas

tuli onnettomaksi kukaan muu kuin hänen äitinsä ei ollut milloinkaan

nuhdellut häntä, ja tuntui toiselta kuulla moitteita vieraan suusta.

Ingebjørg ei ollut millänsäkään. -- Heidän mentyään vuoteeseen illalla

tämä jutteli juttelemistaan kunnes Kristiina vaipui uneen. Kaksi

vanhempaa sisarta nukkui etempänä; näiden tuli pitää silmällä, etteivät

neidot riisuneet pois paitaansa yöllä -- oli vasten sääntöjä riisua

kaikki vaatteensa -- ja että nämä joutuisivat ajoissa aamusaarnaan.

Mutta muuten he eivät välittäneet pitää liikaa komentoa salissa,

eivätkä olleet tietävinään, kun neidot puhelivat vuoteessa tai söivät

makupaloja, joita heillä oli arkuissaan.

Kun Kristiina herätettiin seuraavana aamuna, oli Ingebjørg jo täydessä

puheen touhussa, niin että Kristiina ihmetteli, oliko hän mahtanut

puhua koko yön.