VI.

Arne oli Finsbrekkenissä viimeisen ajan ennen lähtöään Hamariin; äiti

ja sisaret varasivat hänelle vaatteita.

Päivää ennen kuin hänen tuli ratsastaa etelään hän ilmestyi

Jørundgaardiin hyvästille. Silloin hän sai kuiskatuksi Kristiinan

korvaan, että tämä tulisi tapaamaan häntä Langarbrun eteläiselle tielle

seuraavana iltana:

"Tahtoisin, että olisimme kahden viimeisen kerran tavatessamme", hän

virkkoi. "Pyydänkö mielestäsi liikoja -- olemmehan kasvaneet yhdessä

kuin sisaret", sanoo hän, kun Kristiina hiukan viivyttelee vastausta.

Silloin tämä lupasi tulla, jos pääsisi kotoa pujahtamaan.

Seuraavana aamuna satoi lunta, mutta päivemmällä tuli vesisade, ja

pian olivat tiet möyhynä ja pellot harmaina. Usvapallot ajelehtivat

tuntureiden vierillä, putosivat väliin alas tunturin juurelle ja

kietoutuivat valkoisiksi käämeiksi, mutta sitten sakeni taas ilma.

Sira Eirik tuli auttamaan Lauritsaa kirjeiden laadinnassa. He menivät

pirttiin, jossa oli hupaisampaa tämmöisellä ilmalla kuin suuressa

tuvassa, missä uuni savutti koko huoneen. Äiti oli Langarbrussa

katsomassa Ramborgia, joka alkoi toipua aikaisemmin syksyllä

sairastamastaan kuumetaudista.

Kristiinan ei ollut vaikea päästä huomaamatta talosta, mutta hän ei

rohjennut ottaa hevosta, vaan meni jalan. Tie oli yhtenä ainoana

lian ja lakastuneiden lehtien pöperönä; maasta lähti raaka mullan ja

kuoleman haju, joka teki mielen surulliseksi, ja vähän väliä tuli

vastaan tuulenpuuska, joka piiskasi vettä vasten hänen kasvojansa. Hän

veti suippohupun leukaan asti ja, pidellen vaippaa ympärillään molemmin

käsin, kulki kiirehtien. Vähän häntä peloittikin -- joen ääni kaikui

niin jymeältä raskaassa ilmassa ja pilvet vyöryivät niin mustina ja

rääsyisinä selänteen yli. Hän seisahteli silloin tällöin kuuntelemaan,

tuliko Arne takaa.

Hetken kuluttua kuului kavion lepsatusta lionneella tiellä ja Kristiina

pysähtyi paikalleen, sillä hän oli jokseenkin metsäisellä paikalla,

jossa he saattoivat häiriintymättä heittää hyvästinsä. Kohta ilmestyi

ratsastaja hänen taakseen, Arne hypähti alas hevosensa selästä ja tuli

sitä taluttaen Kristiinaa vastaan.

"Teit kauniisti kun tulit", hän sanoo, "tässä rumassa ilmassa."

"Enemmänhän siitä on haittaa sinulle, jonka täytyy ratsastaa niin pitkä

matka -- miten sinä lähdet matkalle näin iltamyöhään?" ihmettelee

toinen.

"Jon on pyytänyt minua olemaan yötä Loptgaardissa", sanoo Arne.

"Ajattelin sinulle olevan helpompaa päästä tänne tähän aikaan päivästä."

He seisoivat tuokion ääneti. Kristiina ei muistanut milloinkaan

nähneensä Arnea noin kauniina. Tällä oli päässä sileä rautalakki ja sen

alla ruskea villapäähine, joka kulki tiukasti poskia pitkin, jatkuen

hartioille, ja hänen kapeat kasvonsa näyttivät niin valkoisilta ja

kauniilta sen alla. Hänen nahkapaitansa oli vanha, ruosteen purema ja

raamuinen rautapanssarin jäleltä, jota oli kannettu sen päällä -- Arne

oli perinyt sen isältään -- mutta se mukautui hänen solakkaa, taipuisaa

ja voimakasta ruumistansa pitkin; sitten tällä oli miekka toisella

kupeella ja keihäs kädessä -- muut aseet riippuivat satulassa. Hän oli

miehen varuksissa, vaikka nuorukainen muodoltaan.

Kristiina laski kätensä hänen olkapäälleen ja lausui:

"Muistatko, Arne, että kysyit kerran minulta, etkö ollut mielestäni

yhtä oiva mies kuin Simon Andreksenpoika? Tahdon nyt sanoa sinulle

ennen kuin eroamme, että olet mielestäni yhtä paljon häntä kauniimpi

muodolta ja eleiltä kuin hän on sinua edellä arvossa ja rikkaudessa

niiden ihmisten mielestä, jotka eivät tiedä mitään sen parempaa."

"Miksi sanot tämän minulle", kysyi Arne henkeä pidättäen.

"Siksi, että veli Edvin painoi mieleeni, että meidän tulee kiittää

Jumalaa hänen lahjoistaan eikä olla kuten akka, joka Pyhän Olavin

siunatessa hänen särpimensä itki sitä, ettei hänellä ollut riittävästi

astioita -- ettet sinä siis surisi, vaikkei hän ole antanut sinulle

yhtä paljon rikkautta kuin ruumiillisia lahjoja --"

"Noinko sinä tarkoitit!", virkkoi Arne. Ja kun Kristiina vaikeni, hän

sanoi:

"Ajattelin sinun ehkä tarkoittavan sitä, että mieluummin olisit

tahtonut olla naimisissa minun kuin tuon toisen kanssa --"

"Olisin voinut tahtoa", sanoo hän hiljaa. "-- Sinun kanssasi olen

tunnetumpi --"

Arne koppasi hänet syliinsä, niin että Kristiinan jalat kohosivat

maasta. Hän suuteli tätä moneen kertaan, mutta laski hänet sitten

takaisin maahan:

"Herra varjele, mikä lapsi sinä olet, Kristiina!" Kristiina seisoi pää

painuksissa, mutta käsivarret yhä Arnen olkapäillä. Arne tarttui häntä

ranteisiin ja rutisti niitä:

"Näen, että asia on siten, herttaiseni, etkä ymmärrä, miten sydäntäni

ahdistaa kun minun täytyy kadottaa sinut. Kristiina, olemme kasvaneet

rinnatusten kuin kaksi omenaa puussa, pidin sinusta jo ennen kuin

ymmärsin, että kerran saattoi tulla toinen ottamaan sinut rinnaltani.

Voi ylimmäinen taivaan Herra -- en ole enää näkevä ilon päivää tämän

jälkeen --"

Kristiina itki katkerasti ja käänsi sitten kasvonsa ylös, että Arne

saattoi suudella häntä.

"Älä puhu tuolla lailla, hyvä Arne", pyysi hän taputtaen tätä.

"Kristiina", sanoi Arne hiljaa, painaen hänet jälleen rinnallensa.

"Etkö voisi pyytää -- Lauritsa on niin hyvä mies, ei hän tahdo

pakoittaa sinua vasten tahtoasi -- etkö voisi pyytää isääsi odottamaan

jonkun vuoden -- eihän sitä tiedä, miten onni voi kääntyä -- olemme

niin nuoret kumpainenkin --"

"Kai minun pitää tehdä kuten kotona tahtovat", itki Kristiina.

Nyt ei Arnekaan kyennyt vastustamaan itkua.

"Et ymmärrä, Kristiina, miten rakas minulle olet." Hän kätki kasvonsa

Kristiinan olkapäätä vasten. "Jos ymmärtäisit ja pitäisit minusta, niin

menisit Lauritsan puheille ja pyytäisit oikein kauniisti --"

"En voi tehdä sitä", itki neito, "en voisi rakastaa ketään miestä niin

paljon, että hänen vuokseen vastustaisin vanhempieni tahtoa." Hän haki

tämän kasvot villapäähineen ja raskaan rautalakin alta. "Älä itke noin

kauheasti, Arne, paras ystävä --"

"Ota tämä", sanoo Arne hetken kuluttua, antaen hänelle pienen

hopeasoljen, "muista minua joskus, sillä minä en unohda ikinä sinua ja

suruani --"

* * * * *

Oli melkein pimeä kun Kristiina ja Arne olivat heittäneet toisillensa

viimeiset hyvästit. Kristiina jäi katsomaan tämän jälkeen, kun hän

viimein ratsaiti pois. Pilven repeämästä kuulsi keltaista valoa, joka

kuvastui heidän jäljissään, siinä missä he olivat kävelleet ja seisseet

tiellä -- se näytti niin kylmältä ja surulliselta, ajatteli Kristiina.

Hän kaivoi esiin kaulaliinansa ja kuivasi siihen itkettyneet kasvonsa,

kääntyi ja alkoi astua kotiin päin.

Hän oli kastunut ja paleltunut ja kulki joutuisasti. Hetken kuluttua

hän kuuli jonkun tulevan takanaan. Häntä alkoi hiukan peloittaa;

saattoihan ajatella, että täällä liikkui outoja kulkijoita tämmöisenä

iltana, ja hänellä oli autio taival edessään; toisella puolen oli

korkea musta rinne, mutta toinen laita syöksyi jyrkänteenä alas, ja

siinä kasvoi honkametsää, joka ulottui lyijynharmaaseen jokeen asti

laakson pohjalla. Kristiina tuli siis iloiseksi, kun jälessä tulija

huusi hänen nimeään, ja pysähtyi odottamaan.

Tulija oli pitkä laiha mies, jonka tummassa kauhtanassa oli vaaleammat

hihat -- kun hän tuli lähemmäs, näki Kristiina hänellä papin puvun ja

tyhjän repun hartioilla. Hän tunsi nyt Bentein Papinpojan, joksi tätä

nimitettiin -- Sira Eirikin tyttärenpojan. Kristiina huomasi heti, että

tämä oli aika lailla juovuksissa.

"Niin se on, toinen menee, toinen tulee", sanoi tämä nauraen, kun he

olivat tervehtineet toisiaan. "Tapasin Brekkenin Arnen ihan juuri

-- näen, että kuljet itkusilmin. Voisithan sentään hymyillä vähän

minullekin, joka palaan -- olemmehan mekin olleet lapsuusystäviä."

"On huono vaihtokauppa saada sinut kylään hänen asemestaan", sanoi

Kristiina jyrkästi. Hän ei ollut pitänyt Benteinistä milloinkaan.

"Pelkään, että näin on ajatteleva moni. Isoisäsi iloitsi niin siitä,

että sinä aloit menestyä Oslossa."

"Kyllä kai", sanoi Bentein horisten ja hohottaen. "Aloin menestyä,

niinkö? Menestyin kuin sika vehnävainiossa, Kristiina -- ja loppu oli

samallainen, minut ajettiin huutaen ja hosuen ja lennättäen tieheni.

Ei hänellä ole ollut kovin suurta iloa jälkeläisistänsä. Miten hirveän

kiireesti sinä kuljet!"

"Minulla on vilu", sanoi Kristiina lyhyeen.

"Eikös minulla sitten, muka", sanoo pappi. "Minulla ei ole päälläni

muuta kuin minkä tässä näet -- päällyskaapuni sain vaihtaa olueen ja

leipään Vähä-Hamarissa. Luulisi sinulla sentään olevan vähän lämpöä

ruumiissasi, hyvästeltyäsi Arnen -- tarkoitan, sinä voisit päästää

minut nahkatakkasi alle --" ja hän kävi kiinni Kristiinan vaippaan,

kääräisi sen hartioilleen ja painoi märän käsivartensa Kristiinan

vyötäisille.

Kristiina joutui niin pois suunniltaan hänen röyhkeydestään, että meni

silmänräpäys, ennenkuin hän oikein älysi, mistä oli kysymys -- silloin

hän tahtoi riuhtautua irti, mutta toinen piti kiinni hänen vaipastaan,

ja se oli kiinnitetty vahvalla hopeisella hakasoljella. Bentein sai nyt

molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, tahtoi suudella häntä ja toi

jo leukansa lähelle hänen suutaan. Kristiina koetti lyödä, mutta toinen

puristi häntä käsivarresta.

"Luulen, että sinä olet menettänyt järkesi", sähisi hän vastaan

ponnistaessaan, "miten uskallat-käydä kimppuuni kuin olisin -- saat

katua tätä katkerasti huomenna, senkin roisto --"

"Hohoo, huomenna et ole enää niin tyhmä", sanoo Bentein, pistää hänelle

jalkakoukkua, niin että Kristiina kaatuu lokaan, ja painaa toisella

kädellään tämän suuta.

Kristiina ei ollut aikonutkaan huutaa. Vasta nyt hän ymmärsi, mitä

toinen uskalsi tahtoa, mutta raivo sai hänet niin silmittömäksi, että

hän tuskin ymmärsi pelätä; hän ärisi kuin tappeleva eläin ja taisteli

kaikin voimin miestä vastaan, joka piti häntä maassa, niin että

jääkylmä lumisohjo tunkeutui vaatteiden läpi tulikuumaan ihoon asti.

"Huomenna sinä ymmärrät vaieta", sanoo Bentein -- "ja ellei tätä kävisi

salaaminen, voit syyttää siitä Arnea, sitä uskotaan helpommin --"

Hän oli tunkenut yhden sormen Kristiinan suuhun; Kristiina puri sitä

kaikin voimin, ja silloin Bentein parkaisi ja hellitti otteensa.

Salamannopeasti kiskaisi Kristiina toisen kätensä irti, työnsi sen

tämän kasvoihin ja painoi peukalonsa niin kovaa kuin ikinä jaksoi tämän

silmäterään; Bentein kiljui ja kohosi polvilleen. Kristiina livahti

alta kuin kissa, töytäisi pappia niin, että tämä tupertui selälleen, ja

juoksi kotia kohti, niin että rapakko roiskui.

Hän juoksi juoksemistaan katsomatta taakseen. Hän kuuli Benteinin

painavan perästä ja juoksi niin, että sydän takoi kaulassa, vaikeroi

hiljaa ja tuijotti apua hakien eteensä -- eikö hän ikinä saapuisi

Laugarbruhun. Viimeinkin hän ehti peltotielle, näki taloryhmän

mäenrinteessä ja muisti samassa, ettei hän uskaltanut mennä sinne

sisään, kun siellä oli äiti -- tämän näköisenä, savessa ja lehdissä ja

vaatteet kappaleina. Hän huomasi Benteinin saavuttavan hänet; silloin

hän kumartui alas ja otti maasta kaksi isoa kiveä. Hän singahutti

ne taakseen tämän tultua tarpeeksi lähelle; toinen kivi sattui niin

pahasti, että mies kaatui pitkälleen. Silloin Kristiina taas juoksi,

eikä pysähtynyt ennenkuin sillalla.

Vapisten hän nojautui käsipuuhun; hänen silmissään musteni ja hän

luuli pyörtyvänsä -- mutta sitten hän jälleen muisti Benteinin ja että

tämä saattoi tulla perästä ja löytää hänet. Häpeästä ja suuttumuksesta

väristen hän riensi edelleen, jalkojen tuskin kannattaessa, ja tunsi

äkkiä, että hänen kasvojaan kirveli kynsien jäljiltä ja että hän oli

satuttanut selkänsä ja käsivartensa. Itku purkautui esiin kuumana kuin

tuli.

Hän toivoi, että kivi olisi tappanut Benteinin -- hänen teki mielensä

mennä takaisin lopettamaan tämän päivät, etsi veistään, mutta

huomasikin kadottaneensa sen.

Sitten muistui mieleen taas ajatus, ettei hän rohjennut näyttäytyä

kotona; silloin hän päätti lähteä Romundgaardiin. Hän tahtoi valittaa

Sira Eirikille.

Mutta pappi ei ollut tullut Jørundgaardista vielä. Kodassa kohtasi

hän Gunhildin, Benteinin äidin; vaimo oli yksin, ja silloin Kristiina

kertoi tälle, miten hänen poikansa oli kohdellut häntä. Kuitenkaan hän

ei maininnut sitä, että hän oli mennyt ulos tapaamaan Arnea. Kun hän

näki, että Gunhild luuli hänen olleen Laugarbrussa, antoi hän tämän

jäädä siihen uskoon.

Gunhild ei virkkanut paljoa, mutta itkeä tihrutteli Kristiinan

vaatteita pestessään ja kuroessaan kokoon pahimmat repeämät, ja neito

oli niin kuohuksissa, ettei hän huomannut, miten tämä salaa tarkasteli

häntä.

Kun Kristiina lähti, otti Gunhild vaippansa, seurasi häntä ulos, mutta

lähti tallia kohden. Kristiina kysyi, minne tämä aikoi. "Kaipa minun

täytyy ratsastaa poikaani katsomaan", hän vastasi. "Oletko lyönyt hänet

kuoliaaksi kivellä, vai mitä hänelle kuuluu."

Kristiina ei osannut vastata tuohon sen enempää, hän käski siis vain

Gunhildin pitää huolta siitä, että Bentein katoaisi seudulta niin pian

kuin suinkin, eikä ilmestyisi enää hänen silmiensä eteen -- "muuten

kerron asiasta Lauritsalle, ja ymmärrät, miten siinä silloin käy."

* * * * *

Bentein poistuikin sitten etelän puoleen vajaata viikkoa myöhemmin;

hänellä oli mukanaan Sira Eirikin laatima pyyntökirje Hamarin

piispalle, jossa Sira Eirik anoi tältä työtä taikka avustusta

Benteinille.