VII.

Kerran joulun edellä ilmestyi Simon Andreksenpoika äkkiarvaamatta

ratsastaen Jørundgaardiin. Hän pyyteli anteeksi, tullessaan näin

kutsumatta, yksin ja ilman omaisia, mutta Andres-herra oli Ruotsissa

kuninkaan asioilla. Itse hän oli oleksinut Dyfrinissä jonkun aikaa,

mutta kun ei siellä ollut muita kuin pienemmät sisaret ja äiti, joka

makasi sairaana, oli aika käynyt pitkäksi ja hänelle oli tullut kova

halu tänne.

Ragnfrid ja Lauritsa eivät tienneet, miten kiittää Simonia siitä, että

tämä oli tehnyt tuon pitkän matkan kovimmassa talvipakkasessa. Mitä

useammin he Simonia näkivät, sitä mieleisemmäksi hän heille kävi. Tämä

oli perillä kaikesta, mitä Andres ja Lauritsa olivat neuvotelleet, ja

nyt päätettiin hänen ja Kristiinaan kihlajaiset viettää ennen paastoa,

jos Andres-herra voisi tulla kotiin siksi; muuten heti pääsiäisen

jälkeen.

Kristiina oli hiljainen ja ujo ollessaan sulhasensa kanssa; hän

ei keksinyt oikein mitään sanomista. Kerran, kun kaikki olivat

istuneet iltaa juomapöydän ympärillä, pyysi Simon häntä kanssaan

ulos jäähdyttelemään. Silloin, heidän seisoessaan solassa ylätuvan

parvella, Simon otti Kristiinaa vyötäröltä ja suuteli häntä. Sitten hän

monasti teki samoin, kun he olivat kahden. Kristiina ei ollut siitä

iloinen, mutta salli sen tapahtua, koska tiesi, ettei naimista voinut

välttää. Hän ajatteli naimisiaan kuten asiaa, johon täytyi tyytyä,

mutta jota hän ei toivonut. Kuitenkin hän piti Simonista, varsinkin

tämän puhellessa toisten kanssa, jolloin tämä ei koskenut häneen eikä

haastattanut häntä.

* * * * *

Hän oli ollut niin onneton koko syksyn. Ei auttanut vaikka hän kuinka

olisi koettanut vakuuttaa itselleen, ettei Bentein ollut saanut

tehdyksi mitään; hän tunsi kuitenkin olevansa kuin häpäisty.

Mikään ei enää tuntunut entiseltä sen jälkeen kun joku oli rohjennut

tahtoa hänestä sellaista. Hän valvoi öitä häpeästä hehkuen, eikä voinut

olla miettimättä asiaa. Hän tunsi Benteinin ruumiin omaa ruumistansa

vasten, kun he kamppailivat keskenään, muisti tämän kuuman, oluelta

haiskahtavan hengityksen -- hänen täytyi ajatella, mitä olisi voinut

tapahtua -- ja muisti vielä, inhon puistattaessa koko ruumista, tämän

sanat siitä, että ellei sitä käynyt salaaminen, syytettäisiin Arnea.

Hänen mielessään vilisi kuvia kaikesta siitä, mikä sitten olisi

seurannut, jos hän olisi joutunut sellaiseen onnettomuuteen ja jos

ihmiset olisivat saaneet vihiä hänen kohtauksestaan Arnen kanssa --

olisivatko isä ja äiti mahtaneet uskoa Arnesta sellaista ja olisiko

Arne itse --. Hän näki tämän edessään sellaisena kuin oli nähnyt hänet

viimeisenä iltana, ja tunsi vaipuvansa maahan häpeästä, ainoastaan

siksi, että hän olisi voinut vetää tämän kanssaan sellaiseen suruun

ja häpeään. Ja sitten hän näki niin pahan unen. Hän oli kuullut

kirkossa lihan himosta ja lihan kiusauksesta ja lukenut siitä pyhässä

historiassa, mutta sillä ei ollut ollut hänelle mitään merkitystä.

Nyt hänelle oli selvinnyt, että hänellä itsellään ja kaikilla muilla

oli syntinen, lihallinen ruumis, joka kiehtoi sielun ja raateli sitä

kovilla pauloilla.

Sitten hän kuvitteli, miten hän olisi tappanut tai sokaissut Benteinin.

Ainoa, mistä hän sai lohdutusta, olivat koston näyt, joita hän hautoi

tuota ilkeää mustaa miestä kohtaan, joka aina oli hänen ajatustensa

tiellä. Mutta sekään lohtu ei koskaan kestänyt kauan; hän itki viljalti

yöllä Ulvhildin vieressä kaikkea tuota, joka oli tapahtunut hänelle

vastoin hänen tahtoansa. Benteinin oli ainakin onnistunut murtaa

neitsyys hänen mielestään.

* * * * *

Ensimmäisenä arkipäivänä jälkeen joulun oli Jørundgaardin naisilla

kova kiire kodassa; Ragnfrid ja Kristiina olivat myös olleet siellä

suurimman osan päivää. Myöhään illalla, muutamien naisten siivotessa

pois leipomisen jälkiä ja toisten puuhatessa iltaruokaa, syöksyi

karjatyttö sisään huutaen ja käsiään lyöden:

"Voi Herra Jeesus, minkälainen onnettomuus -- siellä tuodaan Arne

Gyrdinpoikaa kuolleena reellä -- hyvä Jumala, auta Gyrdiä ja Ingaa --"

Sisään tuli muuan mies, joka asui vähän alempana rinteellä, sekä

Halvdan. Nämä olivat kohdanneet hautaussaaton.

Naiset kerääntyivät heidän ympärilleen. Uloinna seisoi Kristiina,

valkoisena ja vapisten. Halvdan, Lauritsan miehiä, joka oli tuntenut

Arnen poikasesta asti, itki ääneensä kertoessaan:

Bentein Papinpoika oli tappanut Arnen. Uudenvuodeniltana olivat piispan

miehet istuneet juomassa miestentuvassa, ja silloin oli Bentein tullut

sisään; tämä oli joutunut kirjuriksi Pyhän Ruumiin palkkapitäjän

papille. Miehet eivät ensiksi olisi huolineet häntä sinne, mutta tämä

oli muistuttanut Arnea, että he olivat saman puolen miehiä; Arne antoi

hänen sitten istua viereensä, ja juomista jatkui. Mutta sitten nämä

olivat ryhtyneet tappeluun, Arne oli ollut niin raju, että Bentein oli

siepannut pöydältä veitsen ja pistänyt sen Arnen kurkkuun ja rintaan

useita kertoja. Arne oli kuollut melkein heti.

Piispaan tämä tapaus oli koskenut hyvin kipeästi; hän oli itse pitänyt

huolta ruumiin varusteista ja lähettänyt omat miehensä tuomaan häntä

kotiin asti, koko pitkän matkan. Benteinin hän panetti rautoihin,

eroitti hänet kirkon yhteydestä, ja ellei hän jo ollut tullut

hirtetyksi, piti sen tapahtua pian.

Halvdanin täytyi kertoa tämä moneen kertaan sitä mukaa kuin uusia

kuulijoita kerääntyi ulkoa. Lauritsa oli hyvin liikutettu; hän käski

satuloida hevosensa, sillä hän tahtoi ratsastaa Brekkeniin viipymättä.

Ollessaan lähdössä hän sattui katsomaan Kristiinan vaaleisiin kasvoihin.

"Ehkä sinä tahdot tulla mukaan?" hän kysyi. Kristiina epäröi vähän;

häntä värisytti, mutta sitten hän nyökkäsi, sillä hän ei jaksanut saada

suustaan yhtään ainoata sanaa.

"Eikö nyt ole liian kylmä hänelle?" tuumi Ragnfrid. "Huomennahan on

valvontayö, silloin menemme sinne kaikki --"

Lauritsa katsoi vaimoansa; hän huomasi myöskin Simonin kasvot, ja

sitten hän meni Kristiinan luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen:

"Kristiina on hänen kasvintoverinsa, muista se", hän sanoi. "Ehkä hänen

tekee mieli auttaa Ingaa ruumiin pukemisessa."

Ja vaikka Kristiinan sydän oli epätoivon ja tuskan pusertimessa, hän

kuitenkin lämpeni kiitollisuudesta isäänsä kohtaan tämän sanojen

johdosta.

Ragnfrid tahtoi nyt syöttää heidät ennen matkalle lähtöä, jos

Kristiina lähti mukaan. Hän tahtoi myös lähettää lahjoja Ingalle --

uuden aivinaisen raidin, vahakynttilöitä ja vastaleivottua leipää;

hän pyysi toisia sanomaan, että hän tulisi itse myöhemmin auttamaan

hautauspuuhissa.

Ei tullut paljon syödyksi kaikkien puhuessa ja ruoan seisoessa

pöydällä. Kuka muisti minkin niistä monista koettelemuksista, jotka

Jumala oli pannut Gyrdin ja Ingan kannettavaksi. Heidän kartanonsa

oli lumivyöry ja tulva hävittänyt, monta isompaa lasta oli kuollut ja

kaikki Arnen eloonjääneet sisaret olivat pienempiä. Nyt heillä oli

ollut menestystä jonkun vuoden, sen jälkeen kun piispa oli asettanut

Gyrdin Finsbrekkeniin voudikseen; ja lapset, jotka he olivat saaneet

pitää, olivat kauniita ja terveitä. Vaan äiti rakasti Arnea paljon

enemmän kuin muita --

Mutta Sira Eirikiä surkuteltiin myöskin. Pappi oli kunnioitettu ja

arvossapidetty ja laakson kansa oli ylpeä hänestä, sillä hän oli

oppinut ja kunnollinen eikä ollut koko palvelusaikanaan jättänyt

pitämättä yhtään juhlapäivää tai messua tai jumalanpalvelusta, joka

kuului virkaan. Nuoruudessaan hän oli ollut soturi kreivi Alv av

Tornbergin väessä, mutta oli sattunut tappamaan hyvin korkean herran ja

oli paennut Oslon piispan turviin; kun tämä huomasi hänen taipumuksensa

lukuihin, oli hän ottanut hänet papin-oppiin. Ja ellei Sira Eirikillä

olisi vieläkin ollut vihamiehiä tuon vanhan tapon tähden, ei hän

ikinä olisi jäänyt istumaan tähän pieneen seurakuntaan. Tosin hän oli

varsin ahnas rahalle, sekä omaan pussiinsa että kirkon omaisuuteen

nähden, mutta kirkko olikin sitten niin kauniissa kunnossa astioiden

ja vaatteiden ja kirjojen puolesta, ettei parempaa missään: ja sitten

hänellä oli nuo lapset -- eikä hänellä milloinkaan ollut ollut muuta

kuin surua jälkeläisistään. Maaseudulla ajateltiin kaikkialla, että

oli luonnotonta vaatia papeilta munkkiutta, kun nämä kuitenkin

tarvitsivat naisväen apua taloudessaan ja vaimon, joka hoiti heidän

asioitaan silloin kun he olivat taajoilla, rasittavilla matkoillaan,

kaikenlaatuisessa ilmassa; kansa muisti myös, ettei ollut kovinkaan

pitkiä aikoja siitä, kun Norjan papit olivat olleet naineita miehiä.

Sentähden kukaan ei ollut lukenut Sira Eirikille viaksi, että tällä

oli ollut kolme lasta apuvaimon kanssa, joka oli ollut hänen luonaan

silloin kun Sira Eirik oli nuori. Mutta tänä iltana he kuitenkin

päättelivät, että näytti siltä kuin Jumala olisi tahtonut rangaista

Eirikiä hänen haureudestaan; niin paljon pahaa mieltä olivat tämän

lapset ja lastenlapset tuottaneet hänelle. Ja joku arveli, että saattoi

silläkin olla oma tarkoituksensa, ettei papilla saanut olla vaimoa

ja lapsia -- tästäkin koituisi kai epäsopua ja riitaisuutta papin

ja Finsbrekkeniläisten välille; nämä olivat olleet tähän asti mitä

parhaimmat ystävät.

Simon Andreksenpoika tunsi hyvin Benteinin elämän Oslossa ja kertoi nyt

siitä. Hänestä oli tullut Maariankirkon rovastin kirjuri ja hänellä

oli taitavan miehen maine. Hän oli myös useiden naisten suosiossa --

hänellä oli vetävät silmät ja sitten hänen puheensa sujui silkosenaan.

Jotkut pitivät häntä kauniina -- enimmäkseen sellaiset rouvat, jotka

olivat katsoneet tulleensa puijatuiksi miehensä suhteen, ja sitten

eräät nuoret neidot, sellaiset, jotka pitävät siitä, että miehet ovat

vapaita heitä kohtaan. Simon nauroi -- toiset ymmärsivät kai? No niin,

Bentein oli viekas, ei hän pyrkinyt liian lähelle tuollaisia naisia;

heidän parissaan hän käytti suutaan; hän sai puhdastapaisen maineen.

Mutta nyt oli asia sellainen, että Haakon-kuningas oli hyvin hurskas

ja siveellinen herra, joka vaati miehiltään kuria ja säädyllistä menoa

-- nuorilta nimittäin; vanhemmille hän ei mahtanut mitään. Nyt kävi

ilmi, että minne ikinä nuo nuoret asemiehet pääsivätkin pujahtamaan

-- rentusteluun, peliin, oluenjuontiin ja sen semmoiseen, niin heidän

pappinsa sai aina tietää, missä he olivat olleet ja hurjapäiden täytyi

saapua tunnustukselle, maksaa sakkoja elämästään ja kuunnella ankaria

nuhteita; pari kolme päättömintä ajettiin poiskin. Mutta sitten

keksittiin viimein, että ilmiantaja oli ollut tuo kettu, Bentein

secretarius -- joka oli kulkenut salaa oluttuvissa ja pahemmissakin

paikoissa; hän oli kuullut neitojen tunnustukset ja ollut heidän

rippi-isänsä --

Kristiina istui äitinsä vieressä; hän koetti syödä, ettei huomattaisi,

millä mielellä hän oli, mutta hänen kätensä tutisi niin, että velli

valui lusikasta joka nostamalla ja kieli tuntui niin paksulta ja

kuivalta, ettei hän saanut nielleeksi leipäpalasia. Vaan kun Simon

alkoi kertoa Benteinistä, täytyi hänen lopettaa tekosyöntinsäkin; hän

tarttui molemmin käsin penkkiin, jolla istui -- kauhu ja inho valtasi

hänet niin, että hänen päätään pyörrytti ja etoi. Benteinhän se oli

ollut, joka oli tahtonut --. Bentein ja Arne, Bentein ja Arne --.

Sairaana kärsimättömyydestä hän odotti matkalle lähtöä. Hän ikävöi

Arnen luokse, Arnen kauniita kasvoja, ikävöi saada polvistua maahan ja

surra ja unohtaa kaiken muun.

Kun äiti auttoi hänen päälleen matkavaatteita, suuteli hän tytärtään

poskelle. Kristiina oli niin tottumaton hellyyteen äidin puolelta, se

teki niin hyvää -- hän laski hetkeksi päänsä Ragnfridin olkaa vasten,

mutta ei voinut itkeä.

Astuessaan pihalle hän näki, että matkalle aikovia oli monta --

Halvdan, Laugarbrun Jon, ja Simon miehineen. Hänelle tuotti suunnatonta

tuskaa, että nuo kaksi vierasta tulivat mukaan.

Oli kirvelevän ankara pakkas-ilta ja lumi narskui jalkojen alla;

tähdet levisivät yli taivaan kuin kimaltava härmävaate. Ratsastettuaan

jonkun matkaa he kuulivat huutoa ja mökää ja huimaa kavioiden kopsetta

eteläiseltä rinteeltä -- vähän etemmä ajaessa heidän ohitseen hurahti

ratsastusroikka, niin että vaski helisi ja kuuraisten, höyryävien

hevosten henki huokui heidän silmilleen; heidän täytyi väistyä

tiepuoleen. Halvdan huusi jotakin tuolle remuavalle joukolle --

ne olivat eteläisen laakson nuoria miehiä, jotka olivat lähteneet

jouluajelulle uusia hevosiaan koettamaan. Toiset, jotka olivat

liian juovuksissa ymmärtääkseen mitään, ajoivat eteenpäin räyhäten

ja kilpiään kalistellen. Mutta pari heistä kuuli Halvdanin huudon,

jättäytyi jälkeen, seisahtui ja liittyi Lauritsan saattueeseen,

kuiskaillen takimpien miesten kanssa.

Jouduttiin paikalle, josta näkyi Finsbrekken törmällä Sil-joen toisella

puolen. Rakennusten välillä loisti valkeata -- keskelle pihamaata

oli pistetty tervasoihtuja lumikinokseen, ja tulen loimu heijasti

punerrustaan lumiselle rinteelle; mutta mustat talot olivat kuin

hyytyneellä verellä sivellyt. Eräs Arnen pikkusiskoista seisoi ulkona

jalkojaan liikutellen; kädet hän oli pistänyt vaipan alle. Kristiina

suuteli itkettyneitä, palelevia lapsia. Hänen sydämensä oli raskas kuin

kivi, ja hänestä tuntui kuin hänen jäsenensä olisivat olleet lyijystä,

hänen noustessaan parvelle vieviä portaita, jonne Arne oli viety.

* * * * *

Ovessa häntä kohtasi laulu ja monien palavien kynttilöiden loiste.

Keskellä parvea oli kirstu, jossa Arne oli tuotu kotiin, raidilla

peitettynä; pukkien päälle oli pantu lautoja ja niiden päälle kirstu.

Pääpuolessa seisoi nuori pappi kirja kädessä ja lauloi; ympärillä oli

talonväki polvillaan maassa, kasvot paksuihin vaippoihin peitettyinä.

Lauritsa otti valoa kynttiläänsä eräästä toisesta, kiinnitti sen

paarilautaan ja polvistui hänkin. Kristiina aikoi tehdä samoin, mutta

ei voinut saada kynttiläänsä seisomaan; jolloin Simon otti sen ja

auttoi häntä. Niin kauan kuin pappi luki, olivat kaikki polvillaan

maassa, toistaen kuiskaamalla hänen sanojansa, höyryn noustessa heidän

suustaan -- parvella oli jäätävän kylmä.

Kun pappi sulki kirjan ja väki nousi pystyyn -- ruumishuoneeseen oli jo

kerääntynyt paljon ihmisiä -- meni Lauritsa Ingan luokse. Tämä tuijotti

Kristiinaan ja näytti tuskin kuulevan, mitä Lauritsa sanoi; lahjat,

jotka tämä oli ojentanut hänelle, jäivät hänen käteensä niinkuin hän ei

olisi tajunnut niitä saaneensakaan.

"Oletko sinäkin siinä, Kristiina", hän sanoo oudolla, puristuneella

äänellä. "Näet ehkä mielelläsi poikani sellaisena kuin hän nyt on

palannut luokseni?"

Hän siirsi syrjään pari kynttilää, tarttui Kristiinaa käsivarteen

vapisevin sormin ja tempasi toisella hikiliinan kuolleen kasvoilta.

Ne olivat harmaankeltaiset kuin savi ja huulien väri oli lyijynharmaa;

ne olivat hiukan raollaan, niin että hänen tasaiset, kapeat ja hohtavat

hampaansa näkyivät sieltä ikäänkuin ilkkuvina. Pitkien silmäripsien

alla vilkkui murtuneen silmäterän reuna, ja poskilla oli muutamia

mustansinisiä pilkkuja, joko lyöntien tai kuoleman kohottamia.

"Tahtoisitkohan suudellakin häntä?" kysyi Inga kuten ennen ja Kristiina

kumartui tottelevaisesti alas ja painoi suunsa kuolleen poskea vasten.

Se oli tahmea huurusta ja hän oli tuntevinaan kalmanhajua; ruumis

oli nähtävästi alkanut pehmetä monien kynttilöiden synnyttämässä

kuumuudessa.

Kristiina jäi makaamaan kädet arkun reunalla, sillä hän ei jaksanut

nousta. Inga veti käärinliinoja alemma, niin että solisluussa oleva

puukonpisto näkyi. Sitten hän kääntyi toisten puoleen ja sanoi

vavahtelevin äänin:

"Näen nyt valheeksi sen sanan, että kuolleen miehen haava vuotaa verta,

kun se ihminen koskee häneen, joka on hänen surmansa syy. Poikani on

kylmempi eikä juuri niin kaunis kuin joku aika sitten, jolloin sinä

tapasit hänet tiellä. Näen, ettei sinua nyt miellytä suudella häntä --

mutta olen kuullut, ettet silloin halveksinut hänen huuliaan."

"Inga", sanoo Lauritsa astuen esiin, "oletko menettänyt järkesi --

sinähän hourit --"

"Te olette mahtavia, te Jørundgaardilaiset -- sinä olit liian rikas,

Lauri Bjørgulfinpoika, että poikani olisi uskaltanut kosia tytärtäsi

kunniallisesti -- Kristiina kuuluu itsekin arvelleen olleensa siihen

liian hyvä. Mutta hän ei ollut liian hyvä lentämään tämän luokse tielle

yöllä ja leikkimään hänen kanssaan lehdossa Arnen lähtöiltana -- kysy

itseltään, niin näemme, uskaltaako hän kieltää sen tässä Arnen ruumiin

ääressä -- hän on tuottanut tälle kuoleman irstaudellaan --"

Lauritsa ei kysynyt; hän kääntyi Gyrdin puoleen:

"Pidä kurissa vaimosi -- hänhän on järjiltänsä --"

Mutta Kristiina kohotti valkoiset kasvonsa ja katsoi ympärilleen

epätoivoisesti:

"Menin kohtaamaan Arnea viimeisenä iltana siitä syystä, että hän oli

pyytänyt minua tulemaan. Mutta ei siinä tapahtunut mitään väärää." Ja

koettaen tointua ja ymmärtää kaiken juurta jaksain hän huusi kovalla

äänellä: "En tiedä mitä tarkoitat, Inga, -- kannatko valhetta Arnea

vastaan, joka makaa tässä -- hän ei ole milloinkaan vietellyt tai

houkutellut minua --"

Mutta Inga nauroi ääneen: "Eihän Arne, eihän toki! Vaan Bentein-pappi

-- Kysy Gunhildilta, Lauritsa, joka pesi loan tyttäresi selästä,

ja kysy joka ainoalta mieheltä, joka oli piispan miestentuvassa

uudenvuodeniltana, jolloin Bentein pilkkasi Arnea siitä, että tämä

oli antanut tytön mennä luotaan ja viitsinyt jäädä hänen narrikseen.

Tyttö oli sitten antanut Benteinin kulkea vaippansa alla loppumatkan ja

tahtonut leikitellä samalla lailla hänen kanssaan."

Lauritsa tarttui häntä hartioihin ja laski hänen suulleen kämmenensä:

"Vie hänet ulos, Gyrd. Ja etkö sinä häpeä puhua noin tämän kelpo pojan

ruumiin ääressä -- mutta vaikka kaikki lapseni makaisivat kuolleina

edessäsi, en tahdo sittenkään kuulla sinun valheitasi minun... sinä

Gyrd saat vastata siitä, mitä tämä mieletön nainen sanoo --"

Gyrd tarttui vaimoonsa ja tahtoi johdattaa hänet ulos, mutta sanoi

Lauritsalle:

"Niin se kyllä on, että Kristiinasta se riita lähti silloin kun Arne ja

Bentein tappelivat ja poikani menetti henkensä. Otaksuttavasti sinä et

ole kuullut asiasta, mutta siitä on puhuttu yleisesti koko syksyn --"

Simon kopautti miekallaan lähimpään vaatearkkuun:

"Tämä ei kelpaa, hyvät ystävät, te saatte keksiä muuta puhuttavaa tässä

ruumishuoneessa, kuin juoruja minun morsiamestani --. Pappi, ettekö voi

pitää kurissa väkeänne, että täällä tulee oikea elämä!"

Pappi -- Kristiina näki nyt, että tämä oli nuorin Ulvsvoldin pojista,

joka oli ollut käymässä kotonaan jouluna -- avasi kirjan ja asettui

paarien ääreen. Mutta Lauritsa huusi, että ne, jotka olivat puhuneet

hänen tyttärestään, ketkä tahansa, saisivat vielä vastata sanoistaan,

ja Inga kirkui:

"Ota vain henkeni, sinä Lauritsa, kuten tyttäresi on ottanut minulta

lohtuni ja iloni -- ja valmista hänelle häät tuon ritarinpojan kanssa;

sittenkin tietävät kaikki, että Bentein nai hänet tiellä -- tuossa

on" -- hän viskasi raidin, jonka Lauri oli lahjoittanut hänelle,

paarien yli Kristiinalle, "minä en tarvitse Ragnfridin aivinoita Arnen

hautausarkkuun -- laita siitä itsellesi huivi, tai kätke se lehtolapsen

kapaloiksi -- ja mene laaksoon lohduttamaan Gunhildia, hirtetyn miehen

äitiä --."

Lauritsa, Gyrd ja pappi tarttuivat Ingaan. Simon koetti nostaa ylös

Kristiinan, joka oli puoleksi paarien päällä. Silloin tämä työnsi

kiivaasti Simonin käsivarren syrjään, suoristausi polvillaan ja huusi

kovaa:

"Herra Vapahtaja, auta, tämä on valhetta!"

Hän ojensi toisen kätensä ja piti sitä lähimmän kynttilän päällä

ruumispaarien laidassa.

Näytti siltä kuin liekki olisi paennut ja väistynyt -- Kristiina tunsi

kaikkien katsovan häntä -- hänestä sitä kesti pitkän aikaa. Silloin

tunsi hän äkkiä kirvelevää tuskaa kämmenessään ja kaatui kimeästi

kirkaisten selälleen lattialle.

Itse hän luuli olevansa tajuton -- mutta huomasi Simonin ja papin

nostavan hänet ylös. Inga huusi jotain, Kristiina näki isänsä

kauhistuneet kasvot ja kuuli papin huutavan, ettei kenkään saanut uskoa

tätä tulikoetta, sillä ei ollut oikein vaatia Jumalaa tuomiolle --

ja sitten Simon kantoi hänet ulos parven ovesta ja alas pihamaalle.

Simonin palvelija juoksi talliin ja kohta istui Kristiina puoleksi

tajutonna Simonin vaippaan kiedottuna tämän edessä satulassa, heidän

ratsastaessaan alas laaksoon niin kiireesti kuin hevonen pääsi.

He olivat melkein Jørundgaardin kohdalla Lauritsan saavuttaessa heidät.

Loppusaattue tuli nelistäen kaukana takana.

"Älä kerro mitään äidillesi", virkkoi Simon laskiessaan Kristiinan alas

tuvan oven edessä. "Tänään on kuultu liian paljon mieletöntä puhetta;

eipä ihme, että itse viimein menetit tajun."

* * * * *

Ragnfrid valvoi vielä vuoteessa kun he tulivat kotiin, ja kysyi

minkälaista oli ollut kuolleen kotona. Simon otti sananvallan ja

vastasi kaikkien puolesta. Siellä oli ollut paljon kynttilöitä ja

hyvin paljon väkeä. Siellä oli ollut pappikin -- Ulvsvoldin Tormod

-- Sira Eirik kuului ratsastaneen Hamariin jo tänään, päästen siten

hautausvaikeuksista.

"Meidän täytyy luettaa pojalle sielumessu", sanoi Ragnfrid. "Jumala

vahvistakoon Ingaa, häntä koetellaan kovin, tuota hyvää, kelpo vaimoa."

Lauritsa yhtyi Simonin alkamaan nuottiin ja vähän ajan kuluttua sanoi

Simon, että nyt oli kaikkien paras käydä levolle: "sillä Kristiina on

väsynyt ja surullinen."

Vähän ajan kuluttua, Ragnfridin vaivuttua uneen, puki Lauritsa ylleen

jonkun verran vaatteita ja meni istumaan tyttärien vuoteen laidalle.

Hän etsi pimeässä Kristiinan käden ja sanoi hyvin lempeästi:

"Sano minulle nyt, lapsi, mikä on totta ja mikä valhetta Ingan

levittämässä puheessa?"

Itkien kertoi Kristiina kaiken, mikä oli tapahtunut tuona iltana,

jolloin Arne ratsasti Hamariin. Lauritsa ei virkkanut paljoa. Silloin

kömpi Kristiina esiin, kietoi käsivartensa isänsä kaulaan ja vaikeroi

hiljaa:

"Minä olen syynä Arnen kuolemaan -- siinä Inga sanoi totuuden --"

"Arne pyysi itse sinua tulemaan sinne", vastasi Lauritsa vetäen

kuvaraanun hänen paljaille hartioilleen. "Minä lienen ollut

ajattelematon salliessani teidän tuolla lailla pitää yhtä, mutta

luulin, että poika oli järkevämpi --. En tahdo moittia teitä --

huomaan, että nämä seikat painavat sinua. Enkä kuitenkaan koskaan

ollut ajatellut, että joku tyttäristäni joutuisi huonoon maineeseen

seudullamme -- ja vaikeaksi se on käyvä äidillesikin, hänen saadessaan

kuulla nämä sanomat --. Mutta että menit kertomaan siitä Gunhildille

etkä tullut minun luokseni, se oli niin tyhmästi tehty, etten ymmärrä

miten saatoit keksiä sellaista --"

"Minä en jaksa olla täällä tämän jälkeen", itki Kristiina, --

"en uskalla katsoa ketään silmiin -- mitä minä olenkaan tehnyt

Romundgaardin ja Finsbrekkenin väelle --"

"Gyrd ja Sira Eirik saavat pitää huolen siitä, että kaikki sinusta

levitetyt valheet haudataan Arnen kera. Simon Andreksenpojasta sinä

muuten saat parhaan suojelijan tässä asiassa", sanoi Lauri taputtaen

Kristiinaa pimeässä. "Eikö hän mielestäsi käsittänyt asiaa kovin

kauniisti ja ymmärtäväisesti --."

"Isä" -- pyysi Kristiina hädissään ja hartaasti, painautuen häneen,

"lähetä minut luostariin, isä. Ei, ei, kuule minua -- olen kauan

ajatellut, että ehkä Ulvhild paranee, jos minä menen hänen sijastaan.

Muistatko ne kengät, joita neuloin hänelle syksyn kuluessa, ne, joissa

oli helmiä; neula särki sormenpääni ja kultalanka raapi verille

käteni -- neuloin niitä siksi, että mielestäni oli paha, kun en

rakastanut sisartani siksi paljon, että olisin tahtonut ruveta nunnaksi

auttaakseni häntä -- Arne kysyi sitä kerran. Jos silloin olisin

vastannut tahtovani, ei tätä olisi tapahtunut --."

Lauritsa pudisti päätään.

"Käy nyt pitkäksesi", hän käski. "Et tiedä itse, mitä puhut, lapsi

parkani. Ja sitten sinun täytyy koettaa nukkua --"

* * * * *

Mutta Kristiina makasi pitkänään, hänen palanutta kättään poltti ja

hänen sydämeensä tulvahti epätoivo ja katkeruus. Pahempi kohtalo

ei olisi voinut kohdata häntä, vaikka hän olisi ollut maailman

syntisin nainen; kaikki tietysti uskoisivat -- ei, hän ei jaksanut

jäädä tälle samalle seudulle. Kauhun kuvat ajelivat toisiaan --

kuinka äiti saisi tietää asiasta -- kuinka veriteko eroitti heidät

omasta sielunpaimenestaan -- kuinka heitä vihaisivat kaikki, jotka

olivat olleet talon ystäviä koko hänen elämänsä ajan. Mutta kauhein,

musertavin tuska vihloi häntä kuitenkin muistaessa Simonia ja miten

tämä oli käynyt hänen käteensä ja vienyt hänet pois ja sitten

puolustanut häntä kotona, määräillen hänen puolestaan kuin olisi hän

ollut tämän omaisuutta -- isä ja äiti olivat antaneet hänen määräellä,

kuin kuuluisi hän jo Simonille enemmän kuin heille.

Sitten hän muisti Arnen kylmät, julmat kasvot. Viimeksi kirkosta

palatessaan hän oli nähnyt avonaisen haudan, joka odotti kuollutta.

Irtihakatut multapaakut olivat lumella kylminä ja kovina,

raudanharmaina kokkareina -- sinne hän oli saattanut Arnen --.

Yhtäkkiä hän muisti erään kesäillan monta vuotta sitten. Hän oli

seissyt Finsbrekkenin parvella, samassa paikassa, missä hänet tänään

oli nujerrettu maahan. Arne oli ollut pallosilla pihamaalla muiden

poikain kanssa ja pallo oli lentänyt ylös Kristiinan luokse. Hän oli

pistänyt sen selkänsä taa eikä ollut tahtonut antaa sitä takaisin,

kun Arne tuli hakemaan; silloin tämä tahtoi ryöstää sen väkisin -- he

olivat tapelleet siitä ylhäällä, juosseet sisällä kirstujen välissä, ja

orsissa riippuvat nahkapussit, joissa säilytettiin vaatteita, olivat

muksautelleet heitä päähän, kun he sattuivat kohti; he olivat etsineet

ja lennättäneet sitä kilvan --

Ja viimein hänelle ikäänkuin selvisi, että Arne todella oli kuollut ja

poissa, ja ettei hän enää näkisi tämän kauniita, pelottomia kasvoja

ja tuntisi hänen lämpimiä käsiänsä omissaan. Ja Kristiina oli ollut

niin lapsellinen ja sydämetön, ettei hän milloinkaan ollut ajatellut,

miltä tästä oikein tuntui kadottaa hänet --. Hän itki epätoivoissaan

ja katsoi ansainneensa onnettomuutensa. Mutta sitten hänen taas täytyi

ajatella kaikkea, mikä häntä odotti, ja silloin hän itki sitä, että

tämä sittenkin oli liian kova rangaistus --.

Simon joutui kertomaan Ragnfridille mitä oli tapahtunut Brekkenissä

edellisenä iltana. Hän ei laajentanut asiaa enemmän kuin tarvis vaati.

Mutta Kristiina oli niin sekaisin surusta ja valvomisesta, että hän

tunsi suunnatonta katkeruutta tätä kohtaan, siksi että tämä saattoi

puhua asiasta kuin se ei olisi ollutkaan niin kauhea. Sitäpaitsi

hänessä herätti kiivasta vastenmielisyyttä tapa, jolla vanhemmat

sallivat hänen mahtailla edessään, aivan kuin tämä olisi ollut isäntä

talossa.

"Etkö usko mitään tuosta kaikesta?" kysyi Ragnfrid levottomasti.

"En", vastasi Simon. "Enkä usko kenenkään uskovan -- he tuntevat teidät

ja Kristiinan ja tuon Benteinin, mutta eihän täällä syrjäseudulla

usein satu puhuttavaa, joten on luonnollista, että kansa iskee

kyntensä jokaiseen lihavaan makupalaan. Meidän täytyy nyt näyttää,

että Kristiinan maine on liian arvokasta purtavaa noille homeisille

moukille. Mutta paha oli, että hän pelästyi niin Benteinin karkeutta,

ettei heti tullut kertomaan asiasta teille tai Sira Eirikille itselleen

-- luulen, että tuo rietas pappi olisi iloiten todistanut, ettei hän

ollut tarkoittanut muuta kuin viatonta leikkiä, jos sinä Lauritsa

olisit saanut puhua hänen kanssaan."

Molemmat vanhemmat myönsivät Simonin olevan oikeassa. Mutta Kristiina

huusi jalkaa polkien:

"Hänhän painoi minut maahan -- tiedän tuskin itse mitä hän minulle

teki -- olin suunniltani, en muista enää mitään -- minun puolestani

saattaa olla niinkin kuin Inga sanoo -- en ole ollut terve enkä iloinen

päivääkään sen jälkeen --"

Ragnfrid huudahti ja löi kätensä yhteen; Lauritsa ponnahti pystyyn --

ja Simoninkin kasvot muuttuivat; hän katsoi Kristiinaan tutkien, meni

hänen luokseen ja nosti häntä leuasta. Sitten hän nauroi:

"Jumala siunatkoon sinua, Kristiina -- kyllä olisit muistanut, jos

hän olisi jotain tehnyt. Eipä ihme, että hän on ollut surullinen ja

huonovointinen tuon onnettoman illan jälkeen, jolloin hän sai kokea

sellaisen säikähdyksen -- hän, joka ei milloinkaan ole tiennyt muusta

kuin hyvyydestä ja suopeudesta", sanoi hän toisille. "Johan sen näkee

hänen silmistään, ken ei ole ilkeämielinen ja usko toisesta pahaa, että

hän on neito eikä nainen."

Kristiina katsoi sulhasensa pieniin, ponteviin silmiin. Hän kohotti

kätensä -- aikoi laskea ne tämän kaulaan. Silloin puhui Simon taas:

"Älä usko, Kristiina, ettet unohtaisi tätä. Tarkoitukseni ei ole viedä

sinua päätäpahkaa Formoon, niin ettet milloinkaan pääsisi tätä laaksoa

etemmä. Kenenkään karva ei ole samanlainen sateessa ja kauniilla

säällä, sanoi vanha Sverre-kuningas, kun hänen birkebeiniläisiensä

moitittiin ylpistyneen myötäkäymisessä --"

Lauritsa ja Ragnfrid hymyilivät -- heitä huvitti kuulla tuon nuoren

miehen esiintyvän kuin vanha piispa. Simon jatkoi:

"Ei ole soveliasta minun antaa neuvoja sinulle, josta tulee

appivaarini, mutta sen verran ehkä rohkenen sanoa, että ankarammassa

kurissa meitä on kasvatettu, sisariani ja minua; ei meidän olisi

sallittu juoksennella noin vapaasti palvelusväen kanssa kuin mihin olen

nähnyt Kristiinan tottuneen täällä. Äidilläni oli tapana sanoa, että

jos leikkii mökin kakaroiden kanssa, saa pian täitä päähänsä -- ja

jotain perää siinä on aina."

Lauritsa ja Ragnfrid eivät virkkaneet tähän mitään. Mutta Kristiina

käänsi hänelle selkänsä, ja äskeinen halu tarttua Simon Darrea kaulaan

oli kokonaan hävinnyt.

* * * * *

Päivärupeaman aikaan ottivat Lauritsa ja Simon suksensa ja lähtivät

kokemaan pyydyksiä harjulle. Ulkona oli nyt kaunis ilma, päivänpaiste

ja paras pakkanen. Miehistä tuntui hyvältä päästä eroon kaikesta

murheesta ja itkusta ja he hiihtivät kauas, tunturin laelle asti.

He paistattivat aurinkoa erään kupuran alla ja söivät sekä joivat;

sitten kertoi Lauritsa vähän Arnesta -- hän oli pitänyt tästä paljon.

Simon säesti häntä, kiitti kuollutta ja sanoi, ettei hän ihmetellyt,

että Kristiina suri kasvinveljeään. Silloin mainitsi Lauritsa,

ettei heidän pitänyt kovin kiirehtiä, vaan suoda Kristiinalle

rauhoittumisaikaa, ennenkuin panisivat toimeen kihlajaiset. Tyttö oli

puhunut haluavansa luostariin vähäksi aikaa.

Simon nousi istualleen ja vihelsi pitkään.

"Et taida pitää siitä", kysyi Lauritsa.

"Mikäs siinä, mikäs siinä", vastasi toinen ketterästi. "Se on

mielestäni erittäin viisas neuvo, rakas appi. Lähettäkää hänet vuodeksi

Osloon sisarten luokse -- niin hän saa oppia, miten ihmiset puhuvat

toisistaan maailmalla. Minä tunnen jonkun noista neidoista", hän sanoi

ja nauroi. "Eivät he vain heittäytyisi kuolemaan surusta, jos kaksi

hurjapäätä repisi toisensa kappaleiksi heidän tähtensä. Eipä siksi,

että minä tahtoisin vaimokseni sellaisen naisen -- mutta en todellakaan

luule Kristiinalle olevan vahingoksi joutua tapaamaan uusia ihmisiä."

Lauritsa työnsi loput ruoasta reppuun ja sanoi katsomatta nuorempaan

mieheen:

"Taidat pitää Kristiinasta --"

Simon nauroi vähän eikä katsonut Lauritsaan:

"Ymmärräthän, että osaan pitää häntä arvossa -- ja sinua myöskin",

hän sanoi nopeasti ja hämillään, nousi ja tarttui suksiinsa. "En ole

tavannut ketään, jonka kanssa mieluummin asettuisin asumaan --"

* * * * *

Juuri ennen pääsiäistä, kun laaksossa ja Mjøsilla vielä oli rekikeli,

matkasi Kristiina toistamiseen etelää kohti. Simon tuli heille

lähteäkseen saattamaan häntä luostariin asti -- hän ajoi siis nyt

isän ja sulhasen kera komeasti reellä, taljoihin käärittynä, perässä

ratsasmiehiä ja kuormahevosia, joissa tuotiin hänen vaatearkkuansa ynnä

lahjoja ja eväitä ja turkiksia nunnaluostarin abbedissalle ja sisarille.