V.

Sinä vuonna, jolloin Kristiina täytti viisitoista vuotta, päättivät

Lauritsa Bjørgulfinpoika ja ritari Andres Gudmundinpoika tavata

toisensa Hollandin käräjillä. He neuvottelivat tällöin siitä, että

Andreksen toinen poika, Simon, naisi Kristiina Lauritsantyttären

ja saisi Formon, joka oli Andres-herran äidin puolelta saatu

perintökartano. Miehet päättivät asian kädenlyönnillä, mutta mitään

kirjaa siitä ei kuitenkaan tehty, koska Andreksen ensin tuli järjestää

toisille lapsilleen näiden perintöosat. Eivät he siis myöskään juoneet

kihlaolutta, mutta ritarit Andres ja Simon seurasivat Lauritsan mukana

Jørundgaardiin morsianta katsomaan, ja Lauritsa piti suuret vieraspidot.

Lauritsa oli nyt saanut pystyyn uuden kartanorakennuksensa, joka oli

kaksikerroksinen, jossa oli muuratut uunit alatuvassa ja ylisillä

ja jota koristivat kauniit salvoskoukerot ja tarvekalut. Hän oli

myös uusinut vanhan ylisparven, parannellut muitakin rakennuksia ja

eli nyt kuin aseenkantajan sopi. Hän oli hyvissä varoissa, sillä

hänen toimillaan oli ollut menestystä, ja hän oli muuten viisas

ja harkitseva isäntä; varsinkin hän oli kuulu hevosten ja karjan

kasvattamistaidostaan. Ja kun hän nyt oli saanut asiat siihen kuntoon,

että hänen tyttärensä piti naitaman Formoon, Dyfrin-sukuun, katsoivat

kaikki hänen päässeen kunnialla seudun ensimmäiseksi mieheksi. Hän itse

sekä Ragnfrid olivatkin hyvin tyytyväiset, niin myös Andres-herra sekä

Simon.

Kristiina joutui ensin vähän alakuloiseksi, nähdessään Simon

Andreksenpojan, sillä hän oli kuullut niin suuria sanoja tämän

kauneudesta ja koreasta käytöksestä, ettei ollut mitään määrää sillä,

mitä hän oli odottanut näkevänsä sulhasessaan.

Simon oli kyllä näökäs, mutta jonkun verran lihava kahdenkymmenen

vuotiaaksi, hänellä oli lyhyt kaula ja naama, joka oli pyöreä

ja kiiltävä kuin kuu. Tukka tällä oli hyvin kaunis, ruskea ja

kiharainen, ja silmät harmaan väriset ja kirkkaat, mutta vähän

niinkuin sisäänlitistyneet siksi että luomet olivat paksut; nenä

oli liian pieni, suu samoin pieni ja suppurainen, mutta ei ruma.

Ja lihavuudestaan huolimatta hän liikkui reippaasti ja notkeasti;

oli taitava metsänkävijä. Hän oli sanavalmis ja hiukan löysäsuinen,

mutta Lauritsa sanoi hänen osoittaneen oppia ja ymmärrystä puhuessaan

vanhempien miesten kanssa.

Ragnfrid alkoi pian pitää hänestä ja Ulvhildissa heräsi heti mitä

suurin rakkaus -- tämä olikin eritoten lempeä ja hellä pientä sairasta

piikaa kohtaan. Ja kun Kristiina ehti vähän tottua tämän pyöreään

naamaan ja puhumistapaan, oli hän oikein tyytyväinen sulhaseensa ja

iloitsi siitä, miten isä oli asian järjestänyt.

Aashild-rouva oli myös pidoissa. Sen jälkeen kun Jørundgaardilaiset

olivat alkaneet olla hänen kanssaan, rupesivat lähimpien seutujen

isoisetkin muistamaan taas hänen korkeata syntyään ja olemaan

piittaamatta hänen oudosta maineestaan, niin että tämä nyt liikkui

paljon ihmisten parissa. Hän sanoi Simonin nähtyään:

"Tämä on hyvä naimakauppa, Kristiina, tuo Simon tulee menestymään

maailmassa -- tulet pääsemään monista huolista ja hänen kanssaan tulee

hyvä elää. Mutta liian lihava ja ilomielinen hän on minun mielestäni.

-- jos täällä Norjassa nyt olisi sellainen tapa kuin on ollut ennen

ja kuin on muissa maissa, joissa ihmiset eivät ole ankarammat syntiä

kohtaan kuin itse Herra Jumala, silloin minä neuvoisin, että hakisit

itsellesi ystävän, joka on laiha ja surullinen -- sellaisen, jonka

kanssa voisit istua puhelemassa. Ja silloin minä en tietäisi sinulle

sopivampaa miestä kuin tämä Simon."

Kristiina lensi punaiseksi, vaikkei hän ymmärtänyt kaikkea

Aashild-rouvan puhetta. Mutta sitä mukaa kuin aika kului ja hänen

arkkunsa täyttyivät ja hän alinomaa kuuli puhuttavan naimisistaan

ja siitä, mitä hän toisi pesään, alkoi hän toivoa, että asia

lujitettaisiin kihlauksella ja että Simon tulisi taas heille käymään;

hän ajatteli viimein aika usein tätä ja iloitsi tulevasta kohtaamisesta.

* * * * *

Kristiina oli nyt täysin varttunut neito ja hänestä oli tullut

hyvin kaunis. Hän muistutti isäänsä ja oli sujahtanut pitkäksi; hän

oli hoikka vyötäröltä ja hieno jäseniltä, mutta sentään pyöreä ja

täyteläinen. Hänen kasvonsa olivat jonkun verran lyhyet ja ymmyrkäiset,

otsa matala ja leveä ja valkoinen kuin maito, silmät suuret, harmaat

ja lempeät kauniisti kaartuvien kulmien alla. Suu oli isonlainen,

mutta se oli raikkaan punainen ja mehevä; leuka pyöreä kuin omena ja

hyvin muodostunut. Hänellä oli pitkä paksu tukka, mutta siinä oli

tumma vivahdus, niin että se oli yhtä paljon ruskea kuin keltainen,

ja aivan sileä. Lauritsalle ei mikään ollut mieluisempaa kuin kuulla

Sira Eirikin ylistävän Kristiinaa -- pappi oli nähnyt neidon ylenevän

lapsesta, opettanut tälle lukua ja kirjoitusta ja piti tästä paljon.

Mutta Lauritsa ei pitänyt oikein siitä, että tämä joskus vertasi hänen

tytärtänsä virheettömään, silkinhienoon varsatammaan.

Kuitenkin sanoivat kaikki, että ellei Ulvhildille olisi sattunut tuota

onnettomuutta, niin tästä olisi tullut vielä monta vertaa kauniimpi

kuin sisarensa. Ulvhildilla oli mitä sievimmät ja herttaisimmat kasvot,

valkoiset ja punaiset kuin mansikka ja rieskamaito, vaaleankellertävä

ja silkinhieno tukka, joka kähertyi ja sykkyröityi kaulalle ja kapeille

olkapäille. Silmistään hän muistutti Gjeslingeitä: ne olivat syvällä

suorien mustien kulmakarvojen alla, väriltään harmaan siniset ja

läpinäkyvät kuin vesi, mutta katse oli lauhkea ja vailla terävyyttä.

Lisäksi oli lapsen ääni niin helkkyvä ja eloisa, että sitä ilokseen

kuunteli tämän laulaessa tai muuten puhellessa; hän oli oppivainen

lukuun ja kaikellaiseen soittoon sekä lautapeliin, mutta haluton

kotitöihin, joissa hänen selkänsä heti väsyi.

Sillä siltä se nyt näytti, ettei tuo kaunis lapsi milloinkaan saisi

täyttä liikkumisvapautta. Vähän hän oli parantunut sen jälkeen kuin

isä oli käynyt hänen kanssaan Nidarosissa Pyhää Olavia rukoilemassa.

Lauritsa ja Ragnfrid olivat kulkeneet sinne jalan, ilman yhtään

saattomiestä tai palvelijaa kerallaan; he kantoivat häntä paareilla

koko matkan. Tuon matkan jälkeen parani Ulvhild sen verran, että hän

saattoi kulkea kainalosauvan avulla. Mutta luultavaa tuskin oli, että

hän voisi tulla siksi terveeksi, että hänet saattoi naittaa. Hänet

täytyi kai ajan tullen antaa luostariin nunnaksi perintöineen.

Tästä ei ollut koskaan puhetta, eikä Ulvhild huomannut juuri olevansa

erilainen kuin muutkaan lapset. Hän piti hyvin paljon komeudesta ja

kauniista vaatteista, eivätkä vanhemmat hennoneet kieltää häneltä

mitään, vaan Ragnfrid palttasi ja neuloi ja puki hänet niinkuin

kuninkaan lapsen. Kun laakson halki kulki kerran pari kauppasaksaa,

jotka jäivät yöksi Laugarbruhun, sai Ulvhild nähdä heidän tavaransa

siellä; näillä oli jotain meripihkan väristä silkkiä, josta tämä

välttämättä tahtoi itselleen paidan. Lauritsa ei muuten milloinkaan

tehnyt kauppaa sellaisten kanssa, jotka kuleksivat pitkin maata

kaupitellen salaa kaupunkitavaroita, mutta nyt hän osti heti koko

käärön. Hän antoi Kristiinallekin kangasta morsiuspaidaksi, ja sitä

tämä sitten ompeli koko kesän. Siihen asti hänellä oli ollut vain

villaisia paitoja ja yksi aivinainen kaupunkitarpeeksi. Mutta Ulvhild

sai silkkisen vieraspaidan ja palttinaisen sunnuntaipaidan, jonka

yläosa oli silkistä.

Lauritsa Bjørngulfinpoika omisti nyt Laugarbrun kartanonkin, jota

hoitivat Tordis sekä Jon. Heidän luonaan oli Lauritsan ja Rangfridin

nuorin tytär Ramborg, jonka Tordis oli imettänyt. Ragnfrid ei kernaasti

nähnyt lastaan ensi aikoina sen syntymisen jälkeen, sillä hän sanoi

tuovansa huonon onnen lapsilleen. Hän rakasti kuitenkin suuresti tuota

pikku piikaa ja lähetteli alinomaa lahjoja tälle sekä Tordikselle;

hän kävi itsekin useasti Laugarbrussa katsomassa Ramborgia, mutta

mieluimmin sen jälkeen kuin tämä oli nukkunut, jolloin hän istui sen

kätkyen ääressä. Lauritsa ja molemmat isommat tytöt kävivät usein

Laugarbrussa leikkimässä pikkaraisen kanssa; tämä oli vahva ja terve

lapsi, mutta ei niin kaunis kuin toiset sisarensa.

* * * * *

Tämä kesä oli viimeinen, jolloin Arne Gyrdinpoika oli Jørundgaardissa.

Piispa oli antanut Gyrdille lupauksen auttaa tämän poikaa eteenpäin

maailmassa, ja syksyllä oli Arnen määrä muuttaa Hamariin.

Kristiina oli kyllä huomannut, että Arne piti hänestä, mutta hän oli

monella tapaa niin kovin lapsellinen, ettei hän ajatellut paljon tuota

seikkaa, vaan oli tätä kohtaan samallainen kuin ennen, lapsuusvuosista

asti, etsi tämän seuraa niin usein kuin saattoi ja oli aina tämän

pari kun tanssittiin kotona tai kirkonmäellä. Se, ettei äiti pitänyt

tästä, oli hänestä vähän lystikästä. Mutta hän ei puhunut koskaan

Arnelle Simonista ja naimisestaan, sillä hän näki tämän käyvän

raskasmieliseksi, kun siitä tuli puhe.

Arne oli hyvin kätevä ja hän tahtoi tehdä Kristiinalle ompelutuolin

muistoksi itsestään. Hän oli veistänyt jo laatikon ja tuolinselän

hienosti ja kauniisti ja askarteli nyt pajassa takomassa rautavannetta

ja lukkoa. Eräänä kauniina iltana lopummalla kesää oli Kristiina mennyt

hänen luokseen. Hän oli ottanut mukaansa isänsä nutun, jossa oli

korjattavaa ja istahti kiviportaalle, jossa ryhtyi ompelemaan, jutellen

nuorukaisen kanssa, joka työskenteli pajassa. Ulvhild oli mukana,

hän nilkutti kainalosauvansa varassa hakien vattuja, joita kasvoi

kivilouhikossa pientareen varsilla.

Hetken kuluttua Arne ilmestyi pajan oveen jäähdyttelynään. Hän aikoi

istua Kristiinan viereen, mutta tämä vetäytyi kauemmas ja käski Arnen

varoa, ettei hän nokeaisi ompelusta, joka oli Kristiinan polvella.

"Semmoisetko ne nyt ovatkin meidän välimme", lausui Arne, "ettet tohdi

antaa minun istua vierelläsi, siksi että pelkäät talonpojan tahrivan

vaatteesi?"

Kristiina katsoi häneen kummissaan ja vastasi sitten:

"Tottahan sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitin. Mutta riisu pois

nahka-esiliina, pese noki käsistäsi ja istu sitten vierelleni

levähtämään --", ja hän teki tälle tilaa.

Mutta Arne heittäytyi nurmelle Kristiinan jalkoihin; silloin tämä taas

sanoi:

"Älä nyt ole vihoissasi, Arne. Voit ajatella, että minä olisin

kiittämätön kauniista lahjastasi, jota valmistat minulle, tai voisin

milloinkaan unohtaa, että sinä olet ollut paras ystäväni aina?"

"Olenko sitten ollut?" kysyy toinen.

"Tiedäthän sen", sanoo Kristiina. "Enkä minä milloinkaan ole unohtava

sinua. Mutta kun sinä nyt lähdet maailmalle -- ja joudut ehkä

rikkauteen ja arvoon ennenkuin aavistatkaan -- niin sinä unohdat minut

paljon pikemmin kuin minä sinut --"

"Sinä et milloinkaan unohda minua", sanoi Arne hymyillen. "Mutta minä

unohdan sinut pikemmin kuin sinä minut -- sinä olet lapsi, Kristiina."

"Et sinä ole vanha vielä sinäkään", vastasi tämä.

"Minä olen yhtä vanha kuin Simon Darre", sanoo taas Arne. "Ja me

saamme kantaa kypäriä ja kilpeä kuten Dyfrininkin miehet, vaikka minun

vanhemmillani ei ole ollut menestystä --"

Hän oli pyyhkinyt kätensä ruohotukkuihin, nyt hän tarttui Kristiinan

nilkkaan ja painoi poskensa tämän jalkaa vasten, joka pisti hameen

alta. Kristiina tahtoi vetää pois jalkansa, mutta Arne sanoi:

"Äitisi on Laugarbrussa ja isäsi on ratsastanut metsään -- kukaan ei

näe meitä kartanolta asti. Tämän kerran voit kai antaa minun puhua

siitä, mikä on mielelläni."

Kristiina vastasi:

"Senhän me olemme tienneet aina, sinä sekä minä, että meidän on turha

ajatella toisiamme."

"Saanko panna pääni sinun syliisi", sanoi Arne, ja kun ei Kristiina

vastannut, teki hän sen, pujottaen käsivartensa tämän vyötäisille.

Toisella kädellä hän leikki Kristiinan palmikolla.

"Mitä pitänetkään siitä, kun Simon istuu luonasi ja leikkii tukallasi",

kysyi Arne hetken kuluttua.

Kristiina jätti vastaamatta. Hänen päälleen lankesi kuin raskas paino

-- Arnen sanat ja tämän pää tuossa hänen polvellansa -- hänestä tuntui

kuin hänen edessään olisi auennut ovi pimeään, josta haarautui monta

mustaa käytävää yhä pimeämpään; halutonna ja ahdistetuin mielin hän

vitkasteli eikä tahtonut katsoa sisään.

"Eiväthän naineet sellaista teekään", hän tokaisi äkkiä, nopeasti ja

ikäänkuin keventyen. Hän koetti ajatella Simonin paksun pyöreän naaman

sylissänsä ja miten tämä katsoisi häneen kuten Arne nyt, ja hän kuuli

tämän äänen -- eikä voinut olla nauramatta:

"Ei Simon viitsisi viskautua maahan leikkiäkseen minun kengilläni!"

"Ei, koska hän voi leikkiä sinun itsesi kanssa vuoteessansa", sanoi

Arne. Hänen äänensä vei Kristiinalta yhtäkkiä kaiken voiman ja teki

hänet sairaaksi. Hän koetti sysätä Arnen pään pois polveltaan, mutta

silloin tämä tunki sen syvään hänen helmaansa ja sanoi hiljaa:

"Mutta minä tahtoisin leikkiä kengilläsi ja tukallasi ja sormillasi ja

seurata sinua joka askeleella aamusta iltaan, vaikka olisit vaimoni ja

nukkuisit joka yö käsivarrellani."

Hän kohottausi ylemmä, tarttui Kristiinan hartioihin ja katsoi tätä

silmiin.

"Ei ole kaunista, että puhut minulle noin", sanoi Kristiina hiljaa ja

arasti.

"Ei", myönsi Arne. Hän nousi ja asettui Kristiinan eteen. "Vaan sanoppa

yksi asia -- etkö mieluummin tahtoisi että se olisin ollut minä --?"

"Tahtoisin mieluummin --" Kristiina mietti hiukan. "Mieluummin en

tahtoisi ollenkaan miestä -- vielä --" Arne ei hievahtanut, mutta sanoi:

"Tahtoisitko mieluummin, että vanhempasi antaisivat sinut luostariin,

kuten Ulvhildista on päätetty, ja jäädä neidoksi koko ijäksesi?"

Kristiina painoi yhteenliitetyt kädet helmaansa. Hän tunsi itsessään

niin mieluisan ja oudon väristyksen -- ja äkillisen puistatuksen

vallassa hän luuli ymmärtävänsä, miten surku pikku siskoa sentään oli

-- hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä Ulvhildin tähden.

"Kristiina", sanoi Arne hiljaa.

Samassa parahti Ulvhild. Hänen kainalosauvansa oli tarttunut kivien

väliin ja hän oli kaatunut maahan. Arne ja Kristiina juoksivat hänen

luokseen ja Arne nosti hänet sisaren syliin. Hän oli lyönyt suunsa

kiveen ja siitä vuoti verta.

Kristiina istui hänen kanssaan pajan ovelle ja Arne nouti vettä

kipolla. Yhdessä he sitten alkoivat pestä Ulvhildin kasvoja. Hänen

polvensakin olivat raapiutuneet verille. Kristiina kumartui hyväillen

noiden pienten, hentojen säärien yli.

Ulvhildin huuto taukosi pian ja hän itki sitten vain hiljaa valittaen

niinkuin lapset, jotka ovat tottuneet kärsimään kipua. Kristiina painoi

hänen päätään poveaan vasten ja tyynnytteli häntä hiljaa.

Samassa alkoi Olavin kirkonkello soida.

Arne puhui Kristinalle, mutta tämä istui kuin ei hän olisi kuullut

eikä ymmärtänyt, niin että Arnea alkoi peloittaa ja hän kysyi, luuliko

Kristiina sen olevan vaarallista. Kristiina pudisti päätään eikä

katsonut häneen.

Vähän ajan kuluttua hän nousi ja alkoi kulkea kartanoa kohti, kantaen

Ulvhildia sylissään. Arne seurasi jälestä hiljaa ja hätääntyneenä --

Kristiina oli niin miettivän näköinen, että hänen kasvonsa olivat aivan

jäykät. Heidän kulkiessaan kirkonkello yhä kuulutti iltahartautta yli

laakson ja rinteiden; se soi vielä silloinkin kun Kristiina astui

sisään.

Hän laski Ulvhildin sänkyyn, jossa sisarukset olivat nukkuneet siitä

asti kun Ulvhild oli tullut liian suureksi nukkuakseen vanhempien

kanssa. Sitten riisui hän kengät jaloistansa ja kävi pikkusiskon

viereen, makasi kuulostellen kelloa vielä kauan senkin jälkeen kun se

oli lakannut soimasta ja lapsi oli nukkunut.

Hänestä oli tuntunut sen alkaessa soida ja hänen istuessaan Ulvhildin

pienet veriset kasvot käsiensä välissä, että se kukaties oli merkki

hänelle. Jos hän menisi sisaren sijaan -- jos hän lupautuisi jumalan

ja Neitsyt Maarian palvelukseen -- antaisikohan Jumala silloin tälle

terveyden ja liikuntokyvyn.

Hän muisti veli Edvinin sanat siitä, miten nykypäivien vanhemmat

antoivat Jumalalle vaan raajarikot ja rammat lapsensa sekä ne, joita

he eivät saaneet kyllin hyvin naitetuiksi. Hän tiesi vanhempansa

hurskaiksi ihmisiksi -- mutta ei ollut koskaan kuullut muuta, kuin että

hänet piti naitettaman; mutta näiden huomattua, että Ulvhild jäisi

sairaaksi eliniäkseen he paikalla olivat päättäneet, että tämän tuli

astua luostariin --

Eikä Kristiinaa haluttanut -- hän vastusti kaikin voimin ajatusta,

että Jumala saattaisi tehdä ihmeen Ulvhildille, jos Kristiina rupeaisi

nunnaksi. Hän takertui Sira Eirikin sanoihin, ettei maailmassa enää

tapahtunut varsin paljon ihmeitä. Ja kuitenkin hän tänä iltana

tunsi, että veli Edvin oli ollut oikeassa sanoessaan, että se, jolla

oli kyllin vahva usko, saattoi tehdä ihmeitä. Mutta Kristiina ei

tahtonut uskoa sillä lailla, hän ei rakastanut niin paljon Jumalaa

ja pyhimyksiä, ei tahtonut rakastaa näitä niin paljon -- hän rakasti

maailmaa ja kaipasi sitä --.

Kristiina painoi suunsa Ulvhildin pehmeitä silkkihiuksia vasten. Lapsi

nukkui sikeästi; vanhempi sisar nousi rauhattomana istualleen, mutta

paneutui sitten taas alas. Häntä kalvoi häpeä ja suru, mutta hän tiesi,

ettei hän tahtonut uskoa ihmeisiin, siksi ettei hän tahtonut luopua

terveydestään ja kauneudestaan ja rakkaudestaan.

Sitten hän koetti lohdutella itseään sillä, etteivät vanhemmat antaisi

lupaakaan sellaiseen. Eivätkä he uskoisi, että siitä voisi olla mitään

hyötyä. Hänethän oli jo luvattu pois, eivätkä he tahtoisi kadottaa

Simonia, josta pitivät niin paljon. Hänelle tuotti pettymystä, että

tämä näiden mielestä oli niin verraton vävy. ja äkkiä hän tunsi

vastenmielisyyttä Simonin pyöreitä, punaisia kasvoja, nauravia silmiä

ja hytkivää käyntiä kohtaan -- tämä pomppaili kuin pallo, keksi

Kristiina äkkiä -- ja häntä kiusasivat tämän leikkisät puheet, jotka

saivat Kristiinan tuntemaan itsensä hitaaksi ja typeräksi. Ei tuo nyt

ollut mikään niin erinomainen asia, että joutui tälle ja sai muuttaa

muitta mutkitta Formoon. -- Ja sittenkin hän mieluummin otti tämän kuin

tahtoi joutua luostariin. -- Mutta toista oli maailma tunturien takana,

kuninkaan kartano ja kreivit ja ritarit, joista Aashild-rouva oli

kertonut hänelle ja joku kaunis mies, jolla oli surulliset silmät ja

joka tahtoi seurata häntä joka askeleella, milloinkaan väsymättä. Hän

muisti kesäpäivän, jolloin Arne oli nukkunut syrjällään kanervikossa,

ruskea, kiiltävä tukka hajallaan pitkin maata -- tämä oli ollut

Kristiinalle silloin niin rakas kuin oma veli. Ei ollut kaunista, että

Arne puhui hänelle sellaista, kun tiesi, etteivät he milloinkaan saisi

toisiansa --.

* * * * *

Laugarbrusta tuli sana, että äiti aikoi jäädä sinne yöksi. Kristiina

nousi vuoteesta riisuakseen vaatteensa ja asettuakseen unille. Hän

rupesi irroittamaan hamettaan -- mutta veti sitten uudelleen kengät

jalkaansa, heitti vaipan ympärilleen ja lähti ulos.

Yötaivas levisi vihertävänä tunturiharjan yli. Kuun oli aika nousta

tuossa paikassa, ja siellä, missä se piilotteli tunturin takana, kulki

muutamia pieniä pilviä, joiden alareuna välkkyi hopealle. Taivas

vaaleni vaalenemistaan kuin metalli, joka peittyy huuruun.

Hän juoksi aitojen lomitse, poikki tien ja ylös rinnettä kirkkoa

kohti. Se nukkui, mustana ja suljettuna, mutta Kristiina meni ristin

alle, joka seisoi vieressä, muistona siitä, että Pyhä Olavi kerran oli

levännyt tässä paetessaan vihollisiansa.

Kristiina polvistui laatalle ja laski ristityt kätensä jalustalle: "Oi

pyhä risti, sinä vahvin tukipuu, sinä kaunein kasveista, sinä silta

terveyden suloisille rannoille --"

Rukouksen sanojen kera hänen ikävänsä laajeni kuin renkaat

veden pinnalla. Yksityiset ajatukset, jotka olivat herättäneet

rauhattomuutta, häipyivät pois; hänen mielensä tasoittui ja tuli

hellemmäksi ja sinne lankesi lempeä, ajatukseton alakuloisuus entisten

surujen sijaan.

Hän jäi makaamaan polvilleen, korvissaan yön äänet. Tuuli huokaili

niin ihmeellisesti, joki kohisi lehdon takana kirkon tuolla puolen,

ja puro mennä pyyhälsi poikki tien aivan hänen vieritseen --

kaikkialla, lähellä ja kaukaa, eroitti hän silmin sekä korvin hienoa

lirinää ja tippumista, joki loisti valkoisena alhaalla laaksossa,

kasteenkostuttamat lehdet ja kivet alkoivat himmeästi välkehtiä ja

äsken tervattu tapuli hohti tummanpuhuvana kirkkomaan portilla. Sitten

kuu jälleen hävisi tunturin taakse. Taivaalla näkyi nyt enemmän

valkoisia loistavia pilviä.

Hän kuuli hevosen astuntaa ylempää tieltä ja miesten ääniä, jotka

puhelivat harvakseen ja hiljaa. Ihmisiä hän ei pelännyt näin aivan

kotinurkissa, jossa tunsi jokaisen asujan; se tuntui vaan turvalliselta.

Isän koirat törmäsivät häntä kohti, kääntyivät ja hävisivät nuolena

takaisin lehtoon, kääntyivät taas ja palasivat takaisin hyppien hänen

ympärillään, ja isä huusi tuliaistervehdyksen ilmestyessään koivujen

keskeltä. Hän talutti Guldsveineniä suitsista; satulasta riippui kimppu

lintuja, ja Lauritsa kantoi sidottua haukkaa vasemmalla kädellään.

Hänen seurassaan oli pitkä, kumarainen munkinkaapuun puettu mies, ja

ennenkuin Kristiina oli nähnyt hänen kasvojaan, hän jo tiesi tämän veli

Edviniksi. Hän meni heitä vastaan, eikä ihmetellyt enempää kuin jos

olisi nähnyt unta. Hän hymyili ainoastaan Lauritsan kysyessä, tunsiko

hän heidän vierastansa.

Lauritsa oli tavannut tämän ylhäällä Rostbroenilla; sitten hän oli

saanut tämän taivutetuksi tulemaan heille yöksi. Mutta veli Edvin

tahtoi välttämättä nukkua läävässä: "sillä minuun on tullut niin paljon

täitä", hän sanoi, "ettette te voi panna minua hienoihin sänkyihinne."

Ja vaikka Lauritsa kuinka puhui ja pyysi, pysyi munkki sanassansa; hän

tahtoi ensin, että he olisivat syöttäneetkin hänet pihamaalla. Viimein

he kuitenkin saivat hänet mukanansa tupaan ja Kristiina pani puita

nurkkauuniin ja toi kynttilöitä pöydälle, palvelijan kantaessa sisään

ruokaa sekä juomaa.

Munkki kävi istumaan almunanojain penkille oven suuhun eikä huolinut

muuta kuin kylmää puuroa ja vettä illalliseksi. Ei hän tahtonut ottaa

vastaan sitäkään Lauritsan tarjousta, että hänelle olisi valmistettu

kylpy ja puhdistettu hänen vaatteensa.

Veli Edvin raapi ja kynsi itseään ja nauroi niin, että koko hänen

laiha, vanha naamansa irvisti:

"Ei, ei", hän sanoi, "tämä pystyy paremmin minun ylpeään nahkaani

kuin sekä ruoska että ripitykset. Minä olen elänyt kalliolohkareen

alla tuntureilla tämän kesän -- olin saanut luvan mennä korpeen

paastoamaan ja rukoilemaan ja siellä sitten istuin ajatellen, että olin

nyt kuin itse pyhät erakot; ja Setnadalin köyhä kansa kantoi minulle

ruokaa ja juomaa ja tuumi, että tuossa oli oikea pyhä, puhdastapainen

munkki; veli Edvin, he sanoivat, jos olisi monta sellaista munkkia

kuin sinä, silloin emme viivyttelisi parannuksen teossa, mutta kun

näemme pappien ja piispain ja munkkien näykkivän ja tappelevan kuin

porsaat niin... Minä tietysti sanoin heille, että oli epäkristillistä

puhua tuolla tapaa -- mutta kuuntelin sittenkin halukkaasti heidän

puheitaan ja lauloin ja rukoilin niin, että kallio raikui. Minulle voi

nyt tehdä hyvää tuntea täiden näykkivän ja tappelevan nahassani ja

kuulla kelpo emäntien, jotka rakastavat siivoa ja puhtautta tuvissaan,

huutavan, että tuollainen likainen munkkirahjus saattaa nukkua

ladossakin kesä-aikaan. Olen matkalla pohjoista kohden Nidarosiin

Olavinvalvontaan, ja minun on terveellistä huomata, etteivät ihmiset

pyri liian kiihkeästi lähelleni --"

Ulvhild heräsi; silloin Lauritsa meni hänen luokseen ja nosti hänet

vaippansa sisään:

"Tämä on se lapsi, josta puhuin, rakas isä. Laskekaa kätenne hänen

päällensä ja rukoilkaa hänen edestään, kuten rukoilitte sen pojan

edestä pohjoisessa Meldalissa, jonka olemme kuulleet saaneen takaisin

liikuntokyvyn --"

Munkki nosti Ulvhildia hellästi leuvasta ja katsoi häntä kasvoihin.

Sitten hän nosti ylös lapsen toisen käden ja suuteli sitä.

"Rukoile ennen sinä vaimoinesi, Lauritsa Bjørgulfinpoika, ettette

joutuisi kiusaukseen koettaa muuttaa Jumalan tarkoitusta tämän

lapsen suhteen. Herra Jeesuksemme on itse asettanut nämä jalat sille

polulle, joka varmimmin johtaa rauhan kotiin -- näen sen silmistäsi,

sinä siunattu Ulvhild, että sinulla on esirukoilijasi taivaallisessa

kodissa."

"Mutta Meldalin poika parantui, niin minulle on kerrottu," sanoi

Lauritsa matalalla äänellä.

"Hän oli köyhän lesken ainoa lapsi, eikä kukaan olisi ruokkinut ja

vaatettanut häntä, jos äiti olisi kuollut, paitsi kunta. Ja kuitenkin

tuo vaimo saattoi rukoilla, että Jumala antaisi hänelle rohkean

sydämen, jotta hän jaksaisi uskoa Jumalan tarkoittavan pojan parasta.

Minä en tehnyt muuta kuin rukoilin hänen kanssaan saman rukouksen."

"Ei ole helppo lapsen äidin ja minun tyytyä tähän", vastasi Lauritsa

raskaasti. "Varsinkin kun hän on niin kaunis ja hyvä."

"Oletko nähnyt sitä lasta, joka on Lidstadissa tästä etelään", kysyi

munkki. "Tahtoisitko mieluummin että lapsesi olisi sellainen?"

Lauritsaa värisytti ja hän painoi lapsen rintaansa vasten.

"Etkö ole ajatellut", puhui veli Edvin jälleen, "että Jumalan silmissä

me kaikki olemme raajarikkoisia lapsia, joista hänen tulee pitää huoli

-- syntiemme tähden raajarikkoisia. Eikä osamme kuitenkaan tunnu

huonoimmalta mielestämme."

Hän meni Maariankuvan alle, joka riippui seinällä, ja kaikki

polvistuivat hänen lukiessaan iltarukousta. Heidän mielestään veli

Edvin oli lohduttanut heitä hyvin.

Mutta tämän poistuttua tuvasta itselleen makuusijaa hakemaan lakaisi

kuitenkin Astrid ylipiika joka paikan lattialla, missä munkki oli

seissyt, ja karisti kokoomansa rikat tuleen.

* * * * *

Seuraavana aamuna Kristiina nousi varhain, mätti kermapuuroa ja

vehnäleipää kauniiseen läikälliseen visavatiin, koska tiesi, ettei

munkki milloinkaan liikuttanut lihaa, ja kantoi sitten itse tälle

ruoan. Talossa ei vielä juuri kukaan ollut jalkeilla.

Veli Edvin seisoi matkavalmiina, sauva ja pussi kädessä

tallinedussillalla; hymyillen hän kiitti Kristiinaa tämän näkemästä

vaivasta, asettui istumaan nurmelle ja söi, Kristiinan istuessa hänen

jalkopäässään.

Kristiinan pieni valkoinen koira tassutti siihen niin että pienet

kaulakulkuset kilisivät. Kristiina otti sen syliinsä ja veli

Edvin näpsäytteli sille sormiansa, heitti sen kurkkuun pieniä

vehnäskappaleita ja ylisti sen kauneutta.

"Se on samaa lajia, jonka Eufemia-kuningatar toi meidän maahamme", hän

sanoi. "Täällä on nyt kaikki niin hienoa Jørundgaardissa, suuret sekä

pienet seikat." Kristiina punastui ilosta. Hän kyllä tiesi, että koira

oli hieno, ja oli ylpeä siitä, että se oli hänen; ei koko laaksossa

kellään muulla ollut sylikoiraa. Mutta sitä hän ei kuitenkaan ollut

tiennyt, että se oli samaa lajia kuin kuningattaren lempikoirat.

"Simon Andreksenpoika on lähettänyt sen minulle", hän sanoi painaen

sen itseään vasten, jolloin koira lipoi hänen kasvojansa. "Sen nimi on

Kortelin."

Hän oli aikonut puhua munkille rauhattomuudestaan ja kysyä tämän

neuvoa. Mutta nyt hänellä ei enää ollut halua muistella eilisiltaisia

ajatuksiaan. Veli Edvinhän ajatteli, että Jumala kääntäisi kaiken

Ulvhildin parhaaksi. Ja Simon oli tehnyt kauniisti, kun oli lähettänyt

hänelle sellaisen lahjan jo ennen kihlajaisia. Arnea hän ei tahtonut

ajatella -- tämä oli tehnyt väärin häntä kohtaan silloin.

Veli Edvin otti sauvan sekä pussin ja käski Kristiinan sanoa

terveisiä toisille -- hän ei sanonut malttavansa jäädä odottamaan

väen nousemista, vaan tahtoi lähteä taipaleelle nyt kun oli viileä.

Kristiina saattoi häntä kirkon ohi vähän matkaa lehtoon.

Heidän erotessaan toivotti veli Edvin Herran rauhaa ja siunasi häntä.

"Antakaa minullekin sellainen sana, jonka annoitte Ulvhildille, rakas

isä", pyysi Kristiina; hän seisoi pitäen munkin kättä omassaan.

Munkki pyyhki paljasta, leinin myhkyröittämää jalkaansa kosteaan

ruohoon:

"Ota siis, tyttäreni, tarkka vaari siitä, miten Jumala hoitaa tämän

laakson asukkaiden tarpeet. Täällä sataa niukasti, mutta hän antaa

teille vettä tunturilta, ja sallii kasteen kostuttaa niityt ja pellot

joka yö. Kiitä Jumalaa hyvistä lahjoista, joita hän on suonut osaksesi,

äläkä valita, jos sinusta tuntuisi siltä kuin tarvitsisit vielä muuta.

Sinulla on kaunis keltainen tukka, älä sure sitä, ettei se ole kihara.

Etkö ole kuullut akasta, joka itki sitä, ettei hänellä ollut muuta kuin

yksi pieni läskipala seitsemälle nälkäiselle lapselle jouluksi. Pyhä

Olavi ajoi ratsain ohi ja tuli samaan joukkoon; hän ojensi kätensä

särpimen yli ja pyysi Jumalaa ruokkimaan nuo nälkäiset variksenpojat.

Mutta kun akka näki, että pöydällä oli teurastettu sika, itki hän sitä,

ettei hänellä ollut kylliksi kulhoja ja kaukaloita."

Kristiina juoksi kotimatkan, ja Kortelin hyppi hänen jaloissaan,

tavoitteli hänen helmojansa ja haukuskeli ja helisytti pieniä

kulkusiaan.