IV.

Aashild-rouva jäi Jørundgaardiin suurimmaksi osaksi kesää. Tästä

johtui, että heillä kävi kansaa kysymässä neuvoja häneltä -- Kristiina

kuuli Sira Eirikin pistelevän heitä ja aavisti, ettei se ollut

vanhempien mieleen. Mutta hän karkoitti luotaan kaikki tämän tapaiset

ajatukset, eikä liioin miettinyt, mitä hän piti Aashild-rouvasta, vaan

oli aina tämän kanssa eikä väsynyt kuulemaan ja katselemaan häntä.

Ulvhild makasi yhä selällään suuressa sängyssä. Hänen pienet kasvonsa

ja huulensa olivat verettömät ja silmien ympärille oli ilmestynyt

mustat renkaat. Hänen kaunis keltainen tukkansa haisi kovasti hielle,

kun ei sitä oltu pesty niin pitkään aikaan, se oli tummunut ja

menettänyt kiiltonsa ja kiharansa, ja oli nyt kuin vanha kuivunut

heinä. Hän oli väsyneen ja kärsivällisen näköinen ja hymyili heikosti

ja surullisesti, kun Kristiina istui hänen luokseen ja puhui ja

näytteli tälle kauniita lahjoja, joita isä ja äiti ja kaikki tuttavat

ja omaiset olivat lahjoitelleet, moni pitkän matkan takaa. Siinä

oli nukkia ja lintuja ja karjaa, oli pieni lautapeli, oli koruja ja

samettihilkkoja ja kirjavia nauhoja: Kristiina säilytti niitä siskon

varalta erityisessä laatikossa -- ja Ulvhild katseli kaikkea totisine

silmineen ja antoi huoaten lelut väsyneistä käsistään.

Mutta kun Aashild-rouva tuli hänen luokseen, kirkastuivat Ulvhildin

kasvot. Hän joi halukkaasti virvoittavia ja uneenvaivuttavia juomia,

joita Aashild-rouva valmisti, ei valittanut tämän hoitaessa häntä, vaan

kuunteli onnellisena, kun tämä soitti Lauritsan harppua ja lauloi --

hän osasi niin paljon lauluja, joita ei tunnettu tässä laaksossa.

Usein hän lauleli Kristiinalle, kun Ulvhild oli nukkunut. Ja silloin

hän väliin kertoi nuoruudestaan, jolloin hän oli asunut etelässä ja

kulkenut Maunu- ja Eirik-kuninkaiden ja näiden kuningatarten saattueessa.

Kerran heidän istuessaan näin ja Aashild-rouvan jutellessa, pujahti

Kristiinan huulilta kysymys, joka usein oli mietityttänyt häntä:

"Ihme se on minusta, että te aina voitte olla noin iloinen, vaikka

olette tottunut --" hän keskeytti puheensa ja lensi punaiseksi.

Aashild-rouva katsoi lapseen hymyillen:

"Tarkoitatko, että kun se nyt on niin kaukana kaikki?" Hän nauroi hiljaa

ja sanoi sitten: "Minulla on ollut onnenaikani, Kristiina, enkä ole

niin tyhmä, että valittaisin, siksi että nyt saan tyytyä kurnaaliin ja

piimään, juotuani loppuun oluen ja viinin. Hyvät päivät kestävät kauan,

jos osaa järjestää asiansa viisaasti ja varovasti; järkevät ihmiset

tietävät tämän ja siksi luulenkin, että heidän täytyy tyytyä hyviin

päiviin -- parhaimmat päivät maksavat paljon. Ja sitä, joka hävittää

isänperintönsä nuoruuden huimuudessa, kutsuvat he mielettömäksi.

Ajatelkoon asiasta kukin ymmärryksensä mukaan. Mutta vasta sitä minä

sanon hulluksi ja mielettömäksi, joka katuu kauppojaan jälkeenpäin, ja

narrien narriksi sitä, joka luulee näkevänsä luonaan juomaveikot kun

perintö on menetetty --."

"Tarvitseeko Ulvhild jotakin?" kysyi hän lempeästi, Ragnfridiin

kääntyen; tämä oli tehnyt äkkinäisen liikkeen istuessaan lapsen luona.

"Ei, hän nukkuu sikeästi", sanoi äiti, tullen Aashildin ja Kristiinan

pariin lieden äärelle. Käsi räppänänriukua vasten hän seisoi paikallaan

katsoen alas Aashild-rouvan kasvoihin.

"Tuota Kristiina ei ymmärrä", hän virkkoi.

"Ei", vastasi rouva. "Mutta kai hän osasi rukouksensakin, ennenkuin

ymmärsi niitä. Ken tarvitsee rukouksia ja neuvoja, ei kaipaa oppia tai

ymmärtämistä."

Ragnfrid rypisti miettivästi mustia kulmiaan. Silloin muistuttivat

hänen kirkkaat, syvällä olevat silmänsä taas mustan metsänrinteen

alla lepäävää lampea, kuten Kristiina oli kuvitellut lapsena -- tai

kuullut jonkun sanovan. Aashild-rouva katsoi häneen hymyillen hiljaista

hymyään. Ragnfrid kävi lieden laidalle, otti oksan ja työnsi sen tuleen.

"Mutta entä se, joka on tuhlannut perintönsä huonoihin tavaroihin -- ja

sitten keksii aarteen, josta antaisi vaikka elämänsä -- eikö sellainen

mielestänne voi katua hulluuttansa?"

"Missä kauppaa käydään, siellä on myöskin tappion vaara", sanoi

Aashild-rouva. "Ja se, ken tahtoo antaa elämänsä, saa panna sen peliin

ja katsoa sitten, mitä sillä voi voittaa --."

Ragnfrid sieppasi palavan kekäleen liedeltä, sammutti liekin ja puristi

kourallaan kekäleen palavaa päätä, niin että sormien lomat hehkuivat

veripunaisina.

"Nuo ovat sanoja, sanoja ja aina vaan sanoja, Aashild-rouva."

"Ei ole olemassa kovin paljon sellaista, josta kannattaisi maksaa niin

korkea hinta kuin oma elämänsä", sanoi toinen.

"Onpas", sanoi äiti kiihkeästi. "Minun mieheni", kuiskasi hän sitten

melkein kuulumattomasti.

"Ragnfrid", sanoi Aashild-rouva hiljaa: "Noin on moni neito ajatellut,

halutessaan sitoa miehen ja antaessaan siitä neitoutensa. Mutta

etkö ole kuullut miehistä, jotka ovat antaneet kaikkensa Jumalalle,

menneet luostariin tai eläneet alasti erämaissa sekä sitten katuneet

sitä. Pyhissä kirjoissa kutsutaan heitä hulluiksi. Ja on kai syntistä

ajatella, että Jumala olisi voinut pettää heitä kaupoissa."

Ragnfrid istui tuokion aivan hiljaa. Sitten sanoi Aashild-rouva:

"Nyt saat tulla, Kristiina, on aika mennä keräämään kastetta Ulvhildin

aamupesua varten."

Pihamaa lepäsi mustan ja valkoisen kirjavana kuutamossa. Ragnfrid

saattoi heitä läävän läpi kaalimaan veräjälle. Kristiina näki äidin

jäävän seisomaan aidanvierustalle laihana ja mustana, hänen kerätessään

kastetta suurilta jääkylmiltä kaalinlehdiltä ja poimulehden poimuista

isän hopeapikariin.

Aashild-rouva käveli ääneti Kristiinan rinnalla. Hän oli tullut mukaan

vain vahtiakseen häntä, sillä ei ollut hyvä päästää lasta yksin ulos

tällaisena yönä. Mutta kasteella oli parempi voima, jos sen keräsi

koskematon neito.

Kun he palasivat veräjälle, oli äiti kadonnut. Kristiina hytisi

kylmästä, antaessaan jäisen hopeapikarin Aashild-rouvan haltuun. Hän

juoksi märissä kengissään yli aukean parvea kohden, jossa hän nykyisin

nukkui isän kanssa. Hän oli asettanut jalkansa ensimmäiselle portaalle;

silloin ilmestyi Ragnfrid pimeästä portaiden alta. Hän kantoi höyryävää

juomakulhoa.

"Olen lämmittänyt sinulle olutta, tyttäreni", sanoo äiti.

Kristiina kiitti iloisesti ja painoi huulensa sen laitaan. Silloin

Ragnfrid kysyi:

"Kristiina -- mitenhän on noiden lukujen ja opetusten laita, joita

Aashild opettaa sinulle -- eihän niissä vain liene syntiä ja

jumalattomuutta?"

"Sitä en saata uskoa", vastasi lapsi. "Niissä on kaikissa Jeesuksen

nimi ja Neitsyt Maarian nimi ja kaikkien pyhimysten nimet --"

"Mitä hän on opettanut sinulle", tiedusti äiti uudelleen.

"Kaikenlaista -- lääkeyrteistä -- lukuja verenjuoksua ja syyliä ja

kipeitä silmiä vastaan -- lukuja koita ja hiiriä vastaan. Ja sitten,

mitkä yrtit täytyy poimia auringonpaisteella ja millä on voima sateella

--. Mutta lukuja en saa sanoa kellekään, sillä muuten ne menettävät

voimansa", sanoi hän nopeasti.

Äiti otti häneltä tyhjennetyn kulhon ja laski sen rappusille. Ja äkkiä

hän kietaisi kätensä tyttären ympärille, painoi hänet lujasti itseään

vasten ja suuteli häntä. -- Kristiina tunsi, että äidin posket olivat

märät ja polttavat:

"Jumala ja Pyhä Neitsyt suojelkoot ja varjelkoot sinua kaikkea pahuutta

vastaan -- meillä ei ole muuta kuin sinut, isälläsi ja minulla, johon

ei kova onnemme ole koskenut. Rakas, rakas lapsi -- älä milloinkaan

unhoita, että olet isäsi rakkahin ilo --"

Ragnfrid meni takaisin talvitupaan, riisui vaatteensa ja kiipesi

Ulvhildin sänkyyn. Hän koukisti käsivartensa lapsen ympärille ja painoi

kasvonsa liki pienokaisen kasvoja, niin että hän tunsi Ulvhildin

ruumiin lämmön ja kostean lapsentukan hikisen, ilkeän hajun. Ulvhild

nukkui raskaasti ja rauhallisesti, kuten aina Aashild-rouvan iltajuoman

jälkeen. Raiti tuoksui väkevästi mataroille, joita oli levitetty sen

alle. Kuitenkaan ei Ragnfrid saanut pitkään aikaan unta, vaan tuijotti

pientä valopilkkua laessa, jossa kuu paistoi räppänän sarvilevylle.

Toisessa sängyssä makasi Aashild-rouva, mutta Ragnfrid ei tiennyt

koskaan, nukkuiko tämä vaiko valvoi. Toinen ei ollut kertaakaan

muistuttanut tuttavuudesta, joka heidän välillään oli ollut entisinä

aikoina -- se peloitti niin Ragnfridiä. Eikä hän mielestään milloinkaan

ollut ollut niin kirvelevän surullinen ja peloissaan kuin nyt -- vaikka

tiesi Lauritsan toipuvan ja Ulvhildin jäävän eloon.

* * * * *

Näytti siltä kuin Aashild-rouva olisi mieltynyt puhelemaan Kristiinan

kanssa, ja päivä päivältä tuli heistä paremmat ystävät.

Kerran ollessaan yhdessä yrttejä poimimassa he kävivät istumaan

pienelle vihreälle nurmikolle harjun laitaan vieremän alla. Sieltä näki

alas Formon pihaan, jossa vilkkui Arne Gyrdinpojan punainen nuttu;

tämä oli ratsastanut heidän kanssaan alas ja jäänyt vartioimaan heidän

hevosiaan, sillä aikaa kun he kävelivät mäellä yrttien haussa.

Heidän istuessaan siinä kertoi Kristiina Aashild-rouvalle, miten

hän oli kohdannut maahis-neidon. Hän ei ollut ajatellut sitä moneen

vuoteen, mutta nyt se muistui mieleen. Ja kertoessaan alkoi hänestä

tuntua siltä kuin Aashild-rouva olisi jollakin kummallisella tavalla

muistuttanut tätä -- vaikka hän koko ajan selvästi tiesi, etteivät nämä

olleet toistensa näköiset.

Mutta kun hän oli lopettanut puheensa, istui Aashild-rouva jonkun aikaa

hiljaa, katsellen alas laaksoon ja sanoi sitten:

"Teit viisaasti kun pakenit, koska olit vasta lapsi! Mutta etkö ole

koskaan kuullut ihmisistä, jotka ovat ottaneet maahisen tarjoamaa

kultaa ja sen jälkeen kytkeneet peikon kiveen?"

"Olen kuullut sellaisia tarinoita", Kristiina sanoi, "mutta sitä minä

en ikinä uskaltaisi tehdä. Eikä se olisi minusta kaunista."

"On hyvä kun ei uskalla tehdä sitä, mikä ei näytä kauniilta", sanoi

Aashild-rouva hymähtäen. "Mutta ei ole yhtä hyvä, jos joku asia ei

näytä kauniilta, siksi ettei uskalla tehdä sitä. -- Olet kasvanut

paljon tänä kesänä", lausui rouva äkkiä. "Mahtanetko tietää, että

sinusta on varttumassa kaunis neito?"

"Kyllä", sanoi Kristiina. "Minun sanotaan muistuttavan isää."

Aashild-rouvaa nauratti.

"Paras olisikin, jos muistuttaisit isääsi päältä sekä sisältä.

Kuitenkin olisi vahinko, jos sinut naitettaisiin tänne. Ei sovi

halveksua talonpojan tapoja ja torpparin paitaa, mutta tämän seudun

isoiset ovat mielestään niin mainioita, ettei vertaa koko maassa. Kai

he ovat kovasti ihmetelleet, että minä saatan elää ja olla tyytyväinen,

vaikka he ovat sulkeneet ovensa minulta. Mutta itse he ovat laiskoja

ja ylpeitä eivätkä tahdo taipua uusiin tapoihin -- vaan syyttävät

vanhaa Sverre-kuninkaan ajoilta perittyä vihollisuuttaan. Valhetta se

on, sinun kantaisäsi teki sovinnon Sverre-kuninkaan kanssa ja otti

lahjoja häneltä, mutta jos tuo enosi tahtoisi seurata kuningastamme ja

taistella hänen puolestaan, täytyisi hänen suoria itsensä niin ulkoa

kuin sisältä, ja sitä tämä Trond ei viitsi. Mutta sinut, Kristiina,

sinut pitäisi saada naitetuksi miehelle, jolla on ritarin tavat ja

soreus --"

Kristiina istui katsellen Arnen leveätä selkää Formon pihamaalla. Hän

ei ollut tullut huomanneeksi, että joka kerran kun Aashild kertoi siitä

maailmasta, jossa hän oli elänyt ennen, Kristiina heti näki ritarit

ja kreivit Arnen kaltaisina. Ennen, hänen ollessaan pieni, oli hän

ajatellut ne isän näköisiksi.

"Sisarenpoikani, Erlend Nikulauksenpoika, Hasabyn herra, olisi voinut

olla sopiva sulhanen sinulle -- hänestä on tullut kaunis mies. Sisareni

Ragnhild kävi minua katsomassa mennä vuonna, matkatessaan laakson läpi,

ja Erlend oli hänen muassaan. Häntä sinä et taida saada, mutta olisin

mielelläni levittänyt morsiuspeitteen teidän ylitsenne -- hän on yhtä

musta kuin sinä olet vaalea ja hänellä on kauniit silmät. -- Vaan

jos tunnen oikein lankoni, on hän ehtinyt katsoa pojalleen paremmat

naimakaupat kuin mitä sinä olisit."

"Enkö minä sitten ole hyvä naimakauppa?" kysyi Kristiina suuresti

ihmetellen. Hän ei milloinkaan osannut pahastua Aashild-rouvan

puheista, vaan tunsi nöyrästi ja alistuen, että tämä oli jollain tapaa

edellä hänen kotiväkeänsä.

"Olet sinäkin hyvä naimakauppa", vastasi toinen. "Vaan tuskinpa

sittenkään voit toivoa pääseväsi minun sukuuni. Sinun kantaisäsi oli

lainsuojaton muukalainen tässä maassa, ja Gjeslingit ovat istuneet

happanemassa kartanoillaan niin kauan, ettei heitä kohta muista

yksikään ulkopuolella tämän laakson. Mutta minä ja sisareni saimme

miehiksemme kuningatar Margret Skulentyttären sisarenpojat."

Kristiina ei tullut maininneeksi, etteihän hänen kantaisänsä ollut

tullut lainsuojattomana maahan, vaan tämän veli. Hän istui katsoen

tummia tunturisyrjiä toisella puolen laakson, ja hän muisti sen päivän

monta vuotta sitten, jolloin hän oli ollut ylhäällä tunturilaella ja

nähnyt miten monet vieraat tunturit eroittivat muun maailman hänen

kotilaaksostaan. Silloin sanoi Aashild-rouva, että lähdettäisiin kotiin

ja käski hänen huutaa Arnea. Ja Kristiina pani kädet suulleen, huhuili

ja huiskutti kaulaliinaansa, kunnes näki punaisen pilkun alhaalla

liikahtavan ja viittaavan takaisin.

* * * * *

Joku aika tämän jälkeen Aashild-rouva matkusti pois, mutta syksyn ja

alkutalven kuluessa kävi hän usein Jørundgaardissa, viipyen jonkun

päivän Ulvhildin luona. Lasta pidettiin nyt päivät jalkeilla, ja häntä

koetettiin totuttaa kestämään jaloillaan, mutta ne antoivat myöten

hänen yrittäessään. Hän oli itkuinen, kalpea ja väsynyt, ja kurepuku,

jonka Aashild-rouva oli laittanut hevosennahasta ja pajunvitsoista,

vaivasi häntä kovasti, niin että hän mieluimmin istui hiljaa yhdessä

kohden äidin sylissä. Ragnfridillä oli sairas lapsi aina kainalossaan,

ja Tordis hoiti koko talouden puolta, jossa Kristiina äidin käskystä

toimi hänen apunansa, tottuakseen töihin.

Kristiina kaipasi Aashild-rouvaa alituiseen ja väliin puhui tämä

pitkään hänen kanssaan; mutta toisin ajoin Kristiina turhaan odotti

muuta kuin tulo- ja lähtötervehdyksen, -- Aashild istui silloin

aikaihmisten kanssa keskustellen. Näin tapahtui joka kerta kun hänellä

oli mukanaan miehensä, sillä joskus sattui niinkin, että Bjørn

Gunnarinpoika seurasi mukana Jørundgaardiin. Lauritsa oli kerran

syksyllä lähtenyt ratsain Haugeniin viemään rouvalle hoitopaikkaa --

hän antoi tälle talon parhaan hopeakannun laattoineen. Hän oli ollut

siellä yötä ja kehui jälkeenpäin kovin oloansa; siellä oli ollut kaunis

ja hyvin hoidettu talo, eikä lainkaan niin pieni kuin ihmiset puhuivat,

tiesi hän kertoa. Ja sisällä oli kaikki ollut varakkaan mukaista ja

tavat säädykkäät kuin etelän isoisilla. Mitä hän Bjørnistä piti, sitä

Lauritsa ei sanonut, mutta hän otti aina sievästi vastaan Bjørnin, kun

tämä tuli Jørundgaardiin vaimonsa kanssa. Sitävastoin Lauritsa piti

paljon Aashild-rouvasta ja sanoi, että hänen luulonsa mukaan suurin

osa kaikesta, mitä tästä puhuttiin, oli valhetta. Myös selitti hän,

ettei hän luullut tämän tarvinneen noitatemppuja kaksikymmentä vuotta

sitten, sitoakseen miehen -- Aashild alkoi olla kuusissakymmenissä ja

oli vieläkin nuorekas ja kaunis ja viehkeä olennoltaan.

Kristiina huomasi, ettei äiti pitänyt tuosta. Ragnfrid ei tosin koskaan

sanonut mitään Aashild-rouvasta, mutta kerran vertasi hän Bjørniä

keltaiseen, painuneeseen ruohoon, jota väliin näkee isojen kivien alla,

ja Kristiinasta hän oli oikeassa. Bjørn oli kummallisen lakastuneen

näköinen, hän oli jotakuinkin lihava, kalpea ja vähän kaljupäinen,

vaikkei ollut vanhempi Lauritsaa. Kuitenkin näkyi, että hän kerran

oli ollut hyvin komea mies. Kristiina ei joutunut koskaan vaihtamaan

sanaakaan hänen kanssaan -- toinen puhuikin vähän, istui vain siinä,

mihin oli asettunut tupaan tullessaan, kunnes meni sänkyyn. Hän joi

suunnattoman paljon, mutta sitä ei huomannut päältäpäin, ei syönyt

juuri mitään ja tuijotti väliin mietteissään jotakin huoneessa olijaa

kummallisilla haaltuneilla silmillään.

Sundbyn sukulaisia he eivät olleet nähneet onnettomuuden jälkeen,

mutta Lauritsa oli käynyt jonkun kerran Vaagessa. Sitävastoin kävi

Sira Eirik Jørundgaardissa kuten ennenkin; hän sattui silloin usein

yksiin Aashild-rouvan kanssa, ja nämä olivat ystäviä. Tätä piti kansa

kauniina piirteenä papissa, joka itse oli taitava lääkeniekka. Yhtenä

syynä siihen, ettei suurkartanoiden väki ollut hakenut Aashild-rouvan

neuvoja, ainakaan julkisesti, lienee ollut myös se, että he pitivät

pappia kyllin taitavana itselleen eivätkä oikein tienneet, miten heidän

tuli olla noita kahta kohtaan, jotka tavallaan olivat hyljeksityt

joka paikassa. Sira Eirik sanoi silloin, etteivät he syöneet toisensa

osaa, ja mitä tämän noituuteen tuli, ei hän kuulunut Sira Eirikin

seurakuntaan; saattoihan olla mahdollista, että rouva tiesi enemmän

kuin mikä oli terveellistä hänen sielullensa -- mutta ei tullut

unohtaa, että tietämätön kansa halukkaasti puhui noituudesta, kun joku

oli tietävämpi toisia. Aashild-rouva puolestaan kehui pappia kovin

ja kävi ahkerasti kirkossa, milloin sattui Jørundgaardiin pyhäpäivän

aikana.

* * * * *

Joulu oli surullinen sinä vuonna. Ulvhild ei vieläkään osannut seisoa.

Eivätkä he kuulleet mitään Sundbyläisistäkään. Kristiina kuuli siitä

puhuttavan kylällä ja näki, että se koski isään. Mutta äiti ei

välittänyt koko asiasta, ja se oli rumaa Kristiinan mielestä.

Mutta pyhien lopulla tuli taloon kerran illalla Sira Sigurd, Trond

Gjeslingin kotipappi, suuressa ajoreessä, ja hänen tärkein asiansa oli

pyytää heidät kaikki kestiin Sundbyn kartanoon.

Sira Sigurd ei ollut suosiossa näillä mailla, sillä hän se itse asiassa

johti Trondin tilanhoitoa -- ainakin hän sai niskoilleen syyn Trondin

harjoittamasta sorrosta ja vääryydestä, sillä pelkkää puhetta ei

ollut, että tämä kiusasi jossain määrin talonpoikiansa. Hänen pappinsa

oli ylen sukkela laskemisen ja kirjoituksen taidossa, laintunteva

ja taitava lääkeniekka -- joskaan ei juuri aivan niin taitava kuin

hän itsestään luuli. Mutta päältäpäin ei kukaan olisi arvannut häntä

erityisen oppineeksi mieheksi; hän puhui usein typeryyksiä. Rangfrid

ja Lauritsa eivät pitäneet hänestä, mutta Sundbyn väki kehui tietysti

pappiansa, ja nämä ja hän itse olivat ylenmäärin suutuksissaan siitä,

ettei häntä oltu noudettu Ulvhildia katsomaan.

Pitipä nyt sattua niin pahasti, että Sira Sigurdin ajaessa

Jørundgaardiin siellä jo oli vieraana Aashild-rouva ja Bjørn-herra,

sitäpaitsi Sira Eirik, Gyrd ja Inga Finsbrekkenistä, Arnen vanhemmat,

vanha Loptsgaardin Jon ja veli Aasgaut, eräs saarnaveli Hamarista.

Rangfridin antaessa kantaa uudelleen pitoruokia pöytään ja Lauritsan

katsoessa papin tuomia kirjepapereita, tahtoi tämä nähdä Ulvhildin.

Lapsi oli jo nukkumassa, mutta Sira Sigurd herätti hänet, tunnusteli

hänen selkäänsä ja kyseli kaikkea, ensin varsin lempeästi, mutta sitten

kärsimystyen kun pientä alkoi peloittaa -- Sigurd oli pienikokoinen,

melkein kuin kääpiö, mutta hänellä oli suuret, punalaikulliset kasvot.

Kun hän tahtoi nostaa lapsen lattialle koettaakseen hänen jalkojansa,

alkoi lapsi huutaa. Aashild-rouva nousi silloin, meni sängyn luo ja

peitti Ulvhildin taljalla sekä sanoi, että lapsi oli niin uninen, ettei

se olisi kestänyt seisomassa, vaikka sen jalat olisivat olleet kuinka

terveet.

Pappi yltyi kiihkeästi selittämään, että oli hänkin tunnettu taitavaksi

lääkitsijäksi. Mutta Aashild-rouva tarttui hänen käteensä, johti hänet

pöydän päähän, alkoi kertoa, mitä hän oli tehnyt Ulvhildille sekä kysyi

kaikesta papin mieltä. Tämä silloin leppyi suopeammaksi ja söi ja joi

Rangfridin tarjoamia herkkuja.

Mutta sitä mukaa kuin olut ja viini nousivat päähän, tuli Sira Sigurd

uudestaan pahalle tuulelle, toraiseksi ja kiivaaksi -- hän tiesi, ettei

tuvassa kukaan pitänyt hänestä. Ensin kääntyi hän Gyrdin puoleen; tämä

oli Hamarin piispan vouti Vaagessa ja Silissä, ja piispanistuimen

ja Trond Ivarinpojan välillä oli ollut paljon riitaisuutta. Gyrd ei

vastannut paljoa, mutta Inga oli sitä tulisempi ja veli Aasgautin

täytyi yhtyä puheeseen; hän lausui:

"Sinun ei pitäisi unohtaa, Sira Sigurd, että arvoisa isämme

Ingjald-piispa on sinunkin päällysmiehesi -- tunnemme sinut kyllä

Hamarissa. Sinä mässäät Sundbyssä etkä muista, että sinut on vihitty

toisenlaiseen tehtävään kuin Trondin silmänpalvelijaksi ja hänen

apurikseen kaikessa, mikä on väärää, niin että tämä panee vaaraan

sielunsa autuuden ja vähentää kirkon oikeutta. Etkö ole milloinkaan

kuullut, miten käy uppiniskaisten ja uskottomien pappien, jotka

nousevat hengellisiä isiään ja järjestystä vastaan? Etkö muista miten

enkelit veivät Pyhän Tuomas Kantenborgilaisen helvetin ovelle ja

antoivat hänen kurkistaa sisään? Miten tämä silloin ihmetteli, kun

ei nähnyt siellä yhtään niistä papeista, jotka olivat nousseet häntä

vastaan, kuten sinä piispaasi. Tämä aikoi juuri ruveta kiittämään

Jumalan armahtavaisuutta, sillä tuo pyhä mies toivoi kaikille syntien

anteeksiantamusta -- kun enkeli käski paholaisen kohottamaan häntäänsä;

silloin sieltä lensi hirveällä paukkinalla ja tulikiven katkun

seuraamana kaikki ne papit ja oppineet miehet, jotka olivat pettäneet

kirkon kutsumuksen. Ja silloin hän näki, mikä niiden paikka oli."

"Nytpäs valehtelet, munkki", sanoi pappi. "Olen minäkin kuullut tuon

tarun, mutta eivät ne olleet pappeja vaan kerjäläismunkkeja, jotka

lensivät ulos paholaisen takapäästä niinkuin ampiaiset ampiaispesästä."

Vanhan Jonin nauru kuului palvelijoiden honotuksen yli ja hän huusi:

"Taisi olla kumpiakin --"

"Kyllä silloin paholaisella on ollut leveä häntä", virkkoi Bjørn

Gunnarinpoika, ja Aashild-rouva hymyili ja sanoi:

"Etkö ole kuullut, että kaikella pahalla on pitkä perä --"

"Pidä suusi sinä, Aashild-rouva", huusi Sira Sigurd, "älä sinä puhu

mitään paholaisen perästä. Istut siinä niinkuin sinä olisit emäntä

talossa eikä Ragnfrid. Mutta kumma, ettet ole voinut parantaa hänen

lastaan -- eikö sinulla ole enää sitä väkevää vettä, jota kaupittelit

kerran? Sitä, joka saattoi ehjäksi paloitellun lampaan kattilassa ja

teki vaimoihmisestä neidon morsiusvuoteessa. Kyllä minä tiedän niistä

häistä, jolloin sinä valmistit kylvyn vietellylle morsiamelle --"

Sira Eirik hyppäsi pystyyn, tarttui toista pappia hartioihin ja

lanteisiin ja viskasi hänet pöydän yli, jolloin kannut kaatuivat ja

ruoka ja juoma juoksi liinoille ja lattialle, mutta Sira Sigurd jäi

makaamaan maahan revennein vaattein. Eirik hyppäsi pöydän yli ja tahtoi

uudelleen lyödä häntä, ärjyessään melun keskeltä:

"Tukitko saastaisen suusi, sinä perkeleen pappi --"

Lauritsa koetti eroittaa heidät, mutta Ragnfrid seisoi valkeana kuin

kuollut pöydän ääressä ja väänteli käsiään. Silloin Aashild-rouva

juoksi hätään, auttoi Sira Sigurdin ylös ja pyyhki veren hänen

kasvoistaan. Hän kaatoi tälle pikarillisen simaa ja lausui:

"Ette saa olla noin ankara, Sira Eirik, ettette siedä leikkiä

myöhäisellä juomahetkellä. Istukaa nyt, niin saatte kuulla noista

häistä. Eivät ne olleet tässä laaksossa, eikä minun oltu suotu

tuntea sitä vettä -- jos minä olisin osannut sen valmistaa, silloin

emme me nyt istuisi pienessä talossamme tunturilla. Silloin minä

olisin rikas rouva ja olisin hankkinut itselleni kartanon joltakin

isommalta seudulta -- läheltä kaupunkia ja luostaria ja piispoja ja

tuomiokapitulia", hän sanoi, hymyillen noille kolmelle hengelliselle

miehelle.

"Mutta joku on tainnut osata tuon taidon entisvanhaan, sillä se

tapahtui Inge-kuninkaan aikaan, minkä minä tiedän, ja sulhasen nimi

oli Peter Lodininpoika, Brattelandin herra, mutta kuka hänen kolmesta

vaimostaan tuo morsian oli, jääköön tässä sanomatta, koska jokaisesta

on jälkeläisiä vielä meidän päivinämme. No niin, tuolia morsiamella

oli voinut olla syynsä tahtoakseen tuota vettä ja hän hankki sitä myös

ja oli valmistanut itsellensä kylvyn saunassa. Mutta ennenkuin hän

oli saanut pukeutuneeksi, tuli sinne vaimo, josta piti tulla hänen

anoppinsa. Tämä oli uupunut ja pölyinen ratsastettuaan morsiustaloon

ja niin hän riisuu sitten päältään sekä astuu ammeeseen. Hän oli vanha

vaimo ja oli synnyttänyt yhdeksän lasta Lodinille. Mutta tuona yönä

saivat sekä Lodin että Peter toisellaisen leikin kuin osasivat odottaa."

Tuvassa olijat nauroivat kauan ja Gyrd ja Jon huusivat Aashild-rouvaa

kertomaan enemmän samanlaisia juttuja. Mutta tämä sanoi ei:

"Tässä istuu kaksi pappia ja veli Aasgaut ynnä nuoria miehiä ja

palvelusneitoja; on aika lopettaa ennenkuin puhe käypi karkeaksi ja

sopimattomaksi, sillä nyt on pyhäin aika."

Miehet vastustivat, mutta naiset kannattivat Aashild-rouvaa. Kukaan

ei ollut huomannut, että Ragnfrid oli poistunut. Mutta jonkun ajan

kuluttua piti Kristiina, joka oli istunut alimpana naisten penkin

päässä palveluspiikojen joukossa, lähteä levolle. Hän nukkui Tordiksen

tuvassa, koska kartanossa oli niin täyttä monien vierasten tähden.

Oli purevan kylmä ja revontulet säihkyivät ja säväköivät pohjoisten

tunturikyöpeleiden päällä. Lumi nirisi Kristiinan jalkojen alla hänen

juostessaan pihan poikki hytisten ja käsivarret painettuina rintaa

vasten.

Silloin hän huomasi, että vanhan parven varjossa liikkui joku kiivaasti

edestakaisin lumessa, käsiään viskoen ja väännellen ja vaikeroiden

ääneen. Kristiina tunsi äidin, juoksi kauhuissaan tämän luo ja kysyi,

oliko tämä kipeä?

"En ole, en, en," sanoi Ragnfrid kiihkeästi. "Minun täytyi vaan päästä

ulos -- mene sinä nukkumaan, lapsi."

Kristiina pyörähti pois, mutta silloin äiti kutsui häntä takaisin.

"Mene alas tupaan ja käy isän ja Ulvhildin viereen -- ota hänet

kainaloosi, ettei isä vahingossa painaisi häntä; isä nukkuu niin

sikeästi, kun on juonut. Minä menen tänne vanhaan parveen täksi yöksi."

"Herra Jeesus, äiti", sanoo Kristiina, "te palellutte kuoliaaksi, jos

nukutte siellä -- yksinkin vielä. Ja mitä luulette isän sanovan, kun te

ette tule vuoteeseen yöksi?"

"Ei hän huomaa mitään", äiti vastasi, "hän oli melkein unessa, kun minä

läksin ulos, ja huomenna hän herää myöhään. Mene ja tee niinkuin minä

olen käskenyt."

"Teille tulee niin kylmä", sanoi Kristiina värjötellen, mutta äiti

neuvoi hänet pois, vähän leppeämmin tosin, ja sulki parven oven.

Siellä oli yhtä kylmä kuin ulkona ja pilkkopimeätä. Ragnfrid haparoi

sängyn luokse, riisui päähineensä, irroitti kengät jalastaan ja ryömi

nahkojen väliin. Ne olivat kuin jäätä; oli kuin hän olisi nukkunut

lumikinoksessa. Hän peitti päänsä, veti polvet alleen ja pisti kädet

poveen -- ja näin hän makasi ja itki, väliin aivan hiljaa, kyynelten

tulviessa, väliin huutamalla ja hampaita kiristäen. Viimein hän

kuitenkin oli saanut tilan lämpiämään sen verran, että pääsi unen

horrokseen, ja itki sitten itsensä nukuksiin.