III.

Kristiinan pitkän matkan jälkeisenä keväänä synnytti Ragnfrid

tyttären. Molemmat vanhemmat olisivat tosin toivoneet poikaa, mutta

lohduttautuivat pian ja kiintyivät hellästi pikku Ulvhildiin. Tämä

oli hyvin kaunis lapsi, terve, raikasvärinen, iloinen ja rauhallinen.

Ragnfrid piti tästä uudesta lapsesta niin paljon, että hän jatkoi

imettämistä toisenakin ikävuonna; ja vähensi Sira Eirikin neuvosta

ankaria paastojaan ja hartaudenharjoituksiaan imettämisaikana. Kaikki

tämä ynnä ilo Ulvhildista virvoitti hänet uuteen kukoistukseen, niin

ettei Lauritsa muistanut nähneensä vaimoaan noin kauniina ja iloisena

ja reippaana koko heidän naimisissaoloaikanansa.

Myöskin Kristiina tunsi pikkusiskon tuoneen taloon suuren onnen. Hän

ei ollut koskaan ymmärtänyt ajatella ennen, että äidin raskas luonto

teki kodin hiljaiseksi; hänestä kaikki oli ollut kuten piti äidin

kasvattaessa ja kurittaessa häntä ja isän leikkiessä ja kujeillessa

hänen kanssaan. Nyt oli äiti paljon ystävällisempi, soi Kristiinalle

enemmän vapautta ja hellitteli useammin; ja silloin Kristiina ei niin

huomannut sitä, että äidillä nyt oli paljon vähemmän aikaa hänelle.

Hänkin rakasti siis Ulvhildia kuten kaikki toiset ja iloitsi saadessaan

kantaa ja soudatella pikkusiskoa; ja vielä hauskempi tuli sitten kun

tämä alkoi ryömiä ja kävellä ja tapaella sanoja ja ottaa osaa leikkiin.

Näin kului kolme hyvää vuotta Jørundgaardin kartanossa. Onni oli

muutenkin seurannut heitä monella tapaa, ja Lauritsa rakenteli uutta ja

paranteli entistä, sillä huoneet ja karjatallit olivat vanhat ja ahtaat

hänen muuttaessaan kartanoon -- Gjeslingit olivat antaneet sen olla

vuokrattuna monen miespolven ajan --

Oli sitten pääsiäisen jälkeinen sunnuntai kolmantena vuonna; heidän

luonaan oli käymässä Trond Ivarinpoika Sundbystä, vaimonsa Gudridin

ja kolmen pienen poikansa kera. Eräänä aamuna istuivat isot ihmiset

parvella keskustellen, lasten leikkiessä pihamaalla. Lauritsa oli

pannut alulle uuden tuparakennuksen ja lapset peuhasivat esiinajetulla

hirsiköllä. Yksi Gjeslingin pojista oli lyönyt Ulvhildia, ja tämä

itki; silloin Trond tuli alas rankaisemaan poikaa ja nosti Ulvhildin

syliinsä. Tämä oli kaunein ja kiltein lapsi mitä ajatella saattoi, ja

eno piti hänestä paljon, vaikkei hän juuri ollut lapsirakas muuten.

Samassa tuli joku miehistä läävästä kiskoen pihan poikki isoa mustaa

sonnia, joka oli vihainen ja äksy; se reutoi itsensä irti. Trond juoksi

hirsikasalle, ajoi isompia lapsia edellään sinne, kantaen Ulvhildia, ja

taluttaen pienintä poikaansa käsipuolesta. Silloin luiskahti iso hirsi

hänen jalkojensa alta, Ulvhild putosi maahan, hirsi ponnahti sivuun

lähti vierimään alas ja pysähtyi lapsen selän päälle.

Lauritsa oli samassa alhaalla; hän juoksi paikalle ja koetti nostaa

hirren pois; silloin tuli sonni häntä kohti. Hän tarttui sitä sarviin,

mutta se kaatoi hänet nurin, sitten sai isä kiinni sen sieraimista,

pääsi nousemaan koholle ja sai pidellyksi sonnia niin kauan kuin Trond

selvisi hämmennyksestään, kunnes joka puolelta esiin rientävät miehet

köyttivät sen nuorilla.

Ragnfrid oli polvillaan maassa, koettaen kohottaa hirttä; nyt sai

Lauritsa nostetuksi sitä sen verran, että äiti saattoi vetää lapsen

esiin ja painaa sen rinnalleen. Pienokainen vaikeroi kauheasti kun

toiset koskettivat häneen, mutta äiti huusi ääneen itkien: "Hän elää,

kiitos Jumalan, hän elää --"

Oli suuri ihme, ettei tämä ollut kokonaan murskana; vaan hirsi oli

pudonnut siten, että sen toinen pää oli pysähtynyt ruohikossa olevalle

kivelle. Kun Lauritsa nousi seisomaan, virtasi hänen suupielistään

verta ja hänen vaatteensa olivat rintaan asti repaleina härän sarvien

jäljiltä.

Tordis juoksi nyt heidän luokseen nahkaraiti kädessä; varovasti

siirsivät he Ragnfridin kanssa lapsen siihen, mutta tämä näytti

kärsivän sietämättömiä tuskia paikalla kun häneen kajottiin. Äiti ja

Tordis kantoivat hänet sitten isoon talvitupaan.

Kristiina seisoi valkeana ja jäykkänä hirsikasan harjalla; pikkupojat

riippuivat itkien hänessä. Koko kartanon väki oli nyt kokoontunut ulos

ja naiset itkivät ja vaikeroivat. Mutta Lauritsa käski valjastamaan

Guldsveinenin ja erään toisen ratsun; kuitenkin hän kaatui kumoon Arnen

tuodessa hevosia ja hänen yrittäessään kiivetä satulaan. Silloin käski

hän Arnen ratsastaa papin luokse, Halvdanin lähtiessä etelään joen

suupuoleen hakemaan lääkevaimoa, joka asui siellä.

Kristiina näki, että isä oli tuhkanharmaa kasvoiltaan, ja hänestä oli

vuotanut niin paljon verta, että hänen vaaleansininen pukunsa oli

täynnä ruskeanpunaisia tahroja. Äkkiä isä kavahti suoraksi, tempasi

kirveen lähimmältä mieheltä ja astui toisten joukkoon yhä sonnia

pidellen. Hän iski sitä hamaralla sarvien väliin, niin että se kyyhähti

polvilleen, mutta Lauritsa hakkasi hakkaamistaan, kunnes veri ja aviot

roiskahtivat kylkiä pitkin. Silloin hän sai rykimiskohtauksen ja vaipui

selälleen maahan. Trond ja eräs talon miehistä kantoivat hänet sisään.

Nyt luuli Kristiina, että hänen isänsä oli kuollut; hän parkaisi

kovasti ja juoksi heidän perästään huudellen isää sielun hädässä.

Talvituvassa oli Ulvhild pantu vanhempien vuoteeseen; kaikki pielukset

oli viskattu lattialle, että hän makaisi tasaisella. Näytti siltä

kuin hän olisi jo ollut kuolinvuoteella. Mutta hän valitti ääneen ja

lakkaamatta, ja äiti oli kumartunut hänen ylitsensä, viihdytellen ja

silitellen häntä, mielettömänä surusta, kun ei voinut auttaa.

Lauritsa makasi toisella sängyllä, hän kohosi ylös ja tuli hoippuen

lattian yli lohduttamaan vaimoaan. Silloin tämä syöksähti pystyyn ja

huusi:

"Älä koske minuun, älä koske minuun. Jeesus, Jeesus, syystä sinä löit

minut maahan -- milloinkaan eivät lopu onnettomuudet, joita minä kerään

sinun ylitsesi --"

"Sinä -- rakas vaimoni, ethän sinä ainakaan tähän ole syypää", sanoi

Lauritsa laskien kätensä hänen olkapäälleen. Toinen vavahti hänen

kosketuksestaan ja hänen vaaleanharmaat silmänsä kiilsivät laihojen,

tummapintaisten kasvojen keskeltä.

"Hän tarkoittaa! kaiketi, että syypää olen minä", sanoi Trond

Ivarinpoika tuikeasti. Sisar loi häneen vihaa uhkuvan katseen sekä

vastasi:

"Trond kyllä tietää, mitä tarkoitan."

Kristiina juoksi vanhempien luo, mutta nämä työnsivät hänet kumpikin

luotaan. Ja Tordis, joka toi lämmintä vettä kattilalla, sysäsi häntä

hiljaa olkapäähän ja sanoi: "Mene toiseen tupaan, Kristiina; sinä olet

tiellä täällä."

Hän tahtoi ruveta hoitelemaan Lauritsaa, joka oli istuutunut

sängynedusportaalle, mutta tämä sanoi, ettei hänellä ollut mitään hätää:

"Mutta ettekö voi lievittää vähän Ulvhildin kipuja -- auta armias

Luoja, hänhän valittaa niin, että se saa kivenkin itkemään."

"Häntä emme uskalla liikuttaa ennenkuin pappi tai lääke-Ingegjerd

tulee", sanoi Tordis.

Samassa tuli Arne ilmoittamaan, ettei Sira Eirik ollut kotosalla.

Ragnfrid seisoi hetken käsiänsä väännellen. Sitten hän sanoi:

"Lähettäkää sana Aashildille Haugeniin. Menköön muu vaikka miten,

kunhan Ulvhild pelastuu --"

Kukaan ei kiinnittänyt huomiota Kristiinaan. Hän kiipesi penkille,

joka oli piilossa sängyn takana, veti jalat alleen ja laski päänsä

polvelleen.

Ja hänestä tuntui kuin kovat kädet olisivat rutistaneet rikki hänen

sydämensä. Aashild-rouva piti haettaman! Äiti ei ollut antanut hakea

Aashild-rouvaa silloinkaan, kun hän itse oli kuolla lapsivuoteeseen

Ulvhildin syntyessä, eikä myöskään silloin kun Kristiina oli kuumeessa.

Hän oli velho, oli Kristiina kuullut sanottavan -- hän oli ollut

syytteessä Oslon piispan ja tuomiokapitulin edessä; hänet olisi jo

mestattu tai poltettu, ellei hän olisi ollut niin korkeata sukua, että

hän oli melkein kuin kuningatar Ingebjørgin sisar -- vaan kansa sanoi

hänen myrkyttäneen ensimmäisen miehensä, ja sen, joka hänellä nyt oli,

oli hän viekoitellut luokseen noituudella; tämä oli niin nuori, että

olisi voinut olla hänen poikansa. Hänellä oli lapsiakin, mutta nämä

eivät koskaan käyneet hänen luonaan, ja nuo kaksi korkeasukuista, Bjørn

ja Aashild, elivät nyt yksin Dovren tunturilla eikä heille ollut jäänyt

mitään rikkauksistansa. Kukaan laakson isoisista ei tahtonut tietää

heistä, mutta salaisesti haettiin Aashild-rouva apua; köyhä kansa kävi

julkisestikin hänen luonaan suruineen ja vahinkoineen; he kiittivät

häntä hyväksi ihmiseksi, mutta pelkäsivät samalla.

Kristiina mietti, että äiti, joka alituiseen eli rukouksessa, olisi

mieluummin voinut kääntyä Jumalan ja Neitsyt Maarian puoleen. Hän

koetti itsekin rukoilla -- etenkin Pyhää Olavia, sillä Kristiina tiesi,

että tämä oli hyvä ja oli auttanut niin usein taudissa ja haavoissa ja

jalankatkeamissa. Mutta hän ei voinut pitää ajatuksiaan koossa.

Vanhemmat olivat jääneet kahden tupaan. Lauritsa oli jälleen paneutunut

sängylle ja Ragnfrid istui kumartuneena sairaan lapsen yli, pyyhkien

vähän väliä tämän otsaa ja käsiä märällä vaatteella ja kostuttaen hänen

huuliansa viinillä.

Kului pitkä aika. Tordis kurkisti silloin tällöin sisään ja tarjoutui

auttamaan, mutta Ragnfrid lähetti hänet joka kerran takaisin. Kristiina

itki ääntä päästämättä, rukoillen itseksensä, mutta sitten hän taas

muisti noitavaimon ja odotti jännityksellä, milloin tämä ilmestyisi

sisään.

Äkkiä kuului Ragnfridin ääni hiljaisuudesta:

"Nukutko, Lauritsa?"

"En", vastasi mies. "Kuuntelen Ulvhildia. Jumala on auttava viatonta

karitsaansa, vaimo -- sitä älkäämme epäilkö. Mutta odotus käy

pitkäksi --."

"Jumala vihaa minua syntieni tähden", sanoi Rangfrid epätoivoisesti.

"Lapsillani on hyvä siellä missä ovat, sitä en rohkene epäillä, ja nyt

on kai Ulvhildin hetki tullut -- mutta minut hän on hylännyt, sillä

sydämeni on synnin ja surun käärmeenpesä --"

Silloin tartuttiin oveen. -- Sira Eirik astui tupaan, oikaisi valtavan

vartalonsa ja sanoi kirkkaalla, syvällä äänellään: "Jumalan armo tänne!"

Pappi pani lääkelaatikkonsa sängynportaalle ja meni lieden ääreen,

jossa kaasi lämmintä vettä käsillensä. Sitten hän otti ristin

rinnaltansa, heilautti sitä kaikkiin tuvan nurkkiin ja mutisi jotain

latinaksi. Sen jälkeen hän aukaisi räppänän, niin että valo pääsi

tupaan, ja meni Ulvhildia katsomaan.

Kristiina pelkäsi, että pappi löytäisi hänet ja ajaisi hänet ulos --

Sira Eirikin silmiltä ei moni seikka jäänyt huomaamatta. Mutta tämä

ei katsonut taakseen. Hän otti lääkelaatikosta pullon, kaasi siitä

tilkkasen hienoksi kartatulle villatukolle ja asetti sen Ulvhildin

suulle sekä nenälle.

"Hänen kipunsa helpottavat kohta", sanoi pappi. Hän meni Laurin

luo ja hoiteli tätäkin, pyytäen tämän kertomaan, miten onnettomuus

oli tapahtunut. Lauritsalta oli kaksi kylkiluuta poikki ja hän oli

saanut haavan keuhkoihinsa; pappi luuli kuitenkin, ettei se ollut

hengenvaarallista.

"Entä Ulvhild", kysyi isä huolen vallassa.

"Sanon sen kun olen katsonut häntä" vastasi pappi. "Mutta sinä saat

mennä makaamaan parveen, niin täällä tulee hiljaisempaa ja enemmän

tilaa niille, jotka hoitavat lastasi." Hän laski Lauritsan käsivarren

olkapäälleen, otti häntä kainalosta ja kantoi hänet ulos. Kristiina

olisi mieluummin mennyt isän mukana, mutta ei uskaltanut näyttäytyä.

Kun Sira Eirik palasi, ei hän puhunut mitään Ragnfridille, vaan

leikkasi vaatteet irti Ulvhildin päältä, joka oli alkanut valittaa

vähemmän ja tuntui olevan torkuksissa. Hiljaa tunnusteli hän lapsen

ruumista ja jäseniä kädellään.

"Niinkö huonosti on lapseni laita, ettet tiedä hänelle neuvoa, koska et

virka mitään", kysyi Ragnfrid kuiskaten.

Pappi vastasi hiljaa:

"Näyttää siltä kuin hänen selkänsä olisi pahasti ruhjoutunut, Ragnfrid.

En tiedä muuta neuvoa kuin jättää hänet Jumalan ja Pyhän Olavin

haltuun; en voi tehdä tässä paljoa."

Äiti sanoi kiivaasti:

"Sitten meidän täytyy rukoilla -- arvaat kai sen, että Lauritsa ja minä

annamme kitsastelematta kaiken mitä pyydät, jos voit saada Jumalan

jättämään Ulvhildin eloon."

"Olisi mielestäni ihme", sanoi pappi, "jos hän jäisi eloon ja saisi

täyden liikuntokyvyn."

"Etkö sinä saarnaa ihmeistä myöhään sekä varhain -- etkö usko

lapselleni voivan tapahtua ihmettä", sanoi hän entiseen tapaan.

"Oikeassa olet", sanoi pappi, "ihmeitä tapahtuu kyllä, mutta Jumala ei

kuuntele jokaista ihmistä -- emme tiedä hänen aivoituksiansa. Ja eikö

sinusta tuntuisi vielä pahemmalta, jos tämä pieni kaunis piika jäisi

rujoksi tai rammaksi?" Ragnfrid heitteli päätään ja uikutti hiljaa:

"Pappi, minä olen kadottanut jo niin monta, en voi antaa enää häntä,"

"Koetan kaiken mitä voin", pappi vastasi, "ja tahdon rukoilla koko

voimastani. Mutta koeta, Ragnfrid, kestää se kohtalo, jonka Jumala on

määrännyt osaksesi."

Äiti valitti hiljaa:

"Ketään lapsistani en ole rakastanut niinkuin tätä tässä -- jos

hänetkin nyt otetaan minulta, luulen sydämeni halkeavan."

"Jumala olkoon apunasi, Ragnfrid Ivarintytär", sanoi Sira Eirik

päätään pudistaen. "Tahdot pakottaa Jumalaa myöntymään tahtoosi monien

rukoustesi ja paastojesi tähden. Voitko ihmetellä, ettei niistä ole

ollut enempää apua."

Ragnfrid katsoi häneen uhmaten ja lausui:

"Olen lähettänyt sanan Aashild-rouvalle."

"Sinähän hänet tunnet, enkä minä", virkkoi pappi.

"En voi elää ilman Ulvhildiä", sanoi Ragnfrid kuten ennen. "Ellei

Jumala tahdo auttaa häntä, haen neuvoa Aashild-rouvalta tai vaikka

paholaiselta, jos he voivat auttaa!"

Papin kielellä näytti pyörivän terävä sana, mutta sitten hän hillitsi

itsensä. Hän kumartui alas ja koetteli uudestaan sairaan lapsen jäseniä.

"Hänen kätensä ja jalkansa ovat kylmät", hän sanoi. "Saamme panna

kuumaa vettä lekkereihin hänen ympärilleen -- ja sitten ette saa

liikuttaa häntä, ennenkuin Aashild-rouva tulee."

Kristiina liukui ääneti pitkälleen penkille ja oli nukkuvinaan. Hänen

sydämensä takoi pelosta -- hän ei ollut ymmärtänyt paljoa Sira Eirikin

ja äidin keskustelusta, mutta häntä oli ruvennut peloittamaan kauheasti

ja hän tiesi, ettei se ollut aiottu hänen korvillensa.

Äiti nousi mennäkseen lekkereitä hakemaan; mutta äkkiä hän puhkesi

itkuun: "Rukoile sittenkin puolestamme, Sira Eirik!"

Vähän ajan kuluttua äiti tuli takaisin Tordiksen kanssa. Pappi

ja naiset häärivät nyt Ulvhildin ympärillä, ja silloin Kristiina

löydettiin ja lähetettiin ulos.

Valo häikäisi hänen silmiään, kun hän tuli ulos pihalle. Hänestä

oli tuntunut, että suurimman osan päivää jo oli täytynyt kulua

hänen istuessaan pimeässä talvituvassa, ja nyt paistoivatkin

seinät vaaleanharmaina ja ruoho kiilsi niinkuin silkki valkoisessa

keskipäiväauringossa. Joki välkkyi lepikön hiirenkorvaa tekevän,

kultaisen vitsaverkon välissä -- se täytti ilman iloisella,

yksiäänisellä pauhinallaan, sillä se juoksi vuolaana laakeassa,

kivisessä uomassaan Jørundgaardin kohdalla. Tunturit kokosivat kirkasta

sineä kohden ja purot syöksyivät rinnettä alas sulavan lumen keskeltä.

Ja voimakas, imanta kevään tulo sai hänet itkemään, tajutessaan kaiken

ympärillä olevan avuttomuuden.

Ulkona ei ollut ketään, mutta hän kuuli ääntä miesten tuvasta. Tuoretta

multaa oli ripoteltu siihen paikkaan, missä isä oli lyönyt sonnin

kuoliaaksi. Hän ei tiennyt mihin ryhtyä -- meni viimein uutistuvan

salvoksen taakse, jota oli rakennettu pari hirsikertaa. Siellä olivat

hänen ja Ulvhildin leikkikalut; hän työnsi ne koloon alemman hirren ja

kivijalan väliin. Viime aikoina oli Ulvhild tahtonut viedä kaikki hänen

lelunsa; se oli toisinaan suututtanut häntä. Hän ajatteli, että jos nyt

sisko paranisi, antaisi hän tälle kaiken mitä omisti. Ja tuo ajatus

tuotti hiukan lohtua.

Hän muisti Hamarin munkkia -- tämä uskoi, että ihmeitä saattoi tapahtua

joka ihmiselle. Mutta Sira Eirik ei ollut yhtä varma asiasta, eivätkä

vanhemmatkaan -- ja hän oli tottuneempi kuulemaan näitä. Hän tunsi

aivan kuin suuren painon päällään ensi kertaa aavistaessaan, että

ihmiset voivat ajatella näin eri lailla monista asioista -- eivätkä

ainoastaan pahat, Jumalaa karttavat ihmiset ja hyvät, vaan vielä

sellaisetkin kuin veli Edvin ja Sira Eirik -- ja äiti sekä isä; hän

tajusi yhtäkkiä, että nämä ajattelivat eri lailla monestakin asiasta --.

Tordis löysi hänet nukkumasta nurkasta illan lähetessä ja vei hänet

omaan sänkyynsä; silloin ei lapsi ollut syönyt mitään aamusta asti.

Tordis valvoi Ulvhildin luona yöllä äidin kanssa ja Kristiina nukkui

hänen sängyssään Jonin, hänen miehensä ja Eivindin ja Ormin, heidän

pikku poikiensa kanssa. Heidän ruumiittensa lemu, miehen kuorsaaminen

ja pikkupoikain tasainen hengitys pani väkisin Kristiinan itkeä

tuhuuttamaan. Vielä eilen illalla hän oli käynyt sänkyyn oman isänsä ja

äitinsä ja pikku Ulvhildin viereen, kuten aina tähän asti elämässään --

se oli ollut kuin pesä, joka nyt oli hajoitettu ja revitty, ja hän itse

heitetty pois niiden siipien suojasta, jotka olivat lämmittäneet häntä

aina. Viimein hän itki itsensä uneen, orpona ja onnettomana vieraiden

ihmisten välissä --.

* * * * *

Kun Kristiina seuraavana aamuna nousi ylös, sai hän kuulla, että

eno koko joukkoineen oli lähtenyt talosta -- vihassa. Trond oli

sanonut sisartaan hourupäiseksi ja mielettömäksi naiseksi ja lankoaan

lapaseksi ja hölmöksi, joka ei ollut milloinkaan osannut pitää vaimoaan

kurissa. Kristiina kävi kuumaksi suuttumuksesta, mutta samalla häntä

hävetti -- hän ymmärsi sen kovin sopimattomaksi teoksi, että äiti oli

karkoittanut lähimmät sukulaisensa talosta. Ja ensi kerran hän alkoi

aavistella, ettei äidissä ollut kaikki niinkuin olla piti -- että hän

oli toisellainen kuin muut vaimot.

Hänen tuumiessaan tätä tuli palvelustyttö sanomaan, että Kristiinan oli

mentävä isänsä luokse parvelle.

Mutta astuessaan ylistupaan unohti Kristiina mennä katsomaan häntä,

sillä vastapäätä avattua ovea, josta valo paistoi suoraan tämän

kasvoihin, istui pieni nainen, jonka Kristiina arvasi noitavaimoksi.

Vaikkei Kristiina ollut ajatellut häntä tuon näköiseksi.

Tämä näytti hennolta ja pieneltä kuin lapsi, istuessaan isossa

selkätuolissa, joka oli kannettu ylös. Hänen eteensä oli myös

asetettu pöytä, joka oli katettu äidin parhaimmalla kirjaillulla

aivinaliinalla. Läskiä ja linnunlihaa oli hopealautasella; visakulhossa

oli viiniä ja isän oma hopeapikari oli tuotu hänen juoma-astiakseen.

Hän oli lopettanut syömisen ja pyyhki parhaillaan käsiään äidin

hienoimpaan käsiliinaan. Ragnfrid seisoi itse hänen edessään pitäen

käsissään vedellä täytettyä messinkivatia. Aashild-rouva antoi liinan

vaipua syliinsä, hymyili lapselle ja sanoi kirkkaalla, pehmeällä,

viehättävällä äänellä:

"Tuleppas tänne, sinä sieltä! Kauniit ovat lapsesi, Ragnfrid", sanoi

hän äidille.

Hänen kasvonsa olivat hyvin ryppyiset, mutta rusottavan punaiset ja

valkoiset, ja iho oli yhtä sileä ja hieno kuin lapsen. Suu oli verevä

ja punainen kuin nuorella naisella ja hänen suuret, kellertävät

silmänsä loistivat. Ohut, valkea huntu kulki poskia pitkin ja oli

sidottu leuan alle kultaisella soljella; sen päällä hänellä oli pehmeä,

tummansininen villaliina, joka lankesi hartioille ja pitkin hänen

tummaa, ruumiinmukaista pukuaan. Suora hän oli niinkuin kynttilä, ja

Kristiina aavisti paremmin kuin tiesi, ettei hän milloinkaan ollut

nähnyt niin kaunista ja säädykästä naista kuin tämä vanha noitavaimo,

jonka kanssa kylän isoiset eivät tahtoneet olla missään tekemisissä.

Aashild-rouva piti Kristiinan kättä vanhassa, pehmeässä kädessään;

hän puhui tälle lempeästi ja leikillisesti, mutta Kristiina ei saanut

sanaakaan suustaan. Silloin Aashild-rouva sanoi naurahtaen:

"Pelkääköhän hän minua?"

"Ei, ei", Kristiina melkein huusi. Silloin nauroi Aashild-rouva entistä

enemmän ja sanoi äidille:

"Tällä on viisaat silmät, tällä tyttärelläsi, ja hyvät, voimakkaat

kädet, häntä ei ole totutettu velttouteen, huomaan minä. Sinä voit

tarvita jonkun avuksesi Ulvhildin hoidossa, kun minä olen poissa. Siksi

voit antaa Kristiinan minun ohjaukseeni, niin kauan kuin viivyn talossa

-- hän on jo kyllin vanha siihen, yksitoista vuotta, vai kuinka?"

Näin sanottuaan Aashild-rouva lähti, ja Kristiina aikoi seurata häntä.

Silloin kutsui Lauritsa häntä vuoteestaan. Hän makasi selällään

tasaisella tilalla, pielukset koholle nostettujen polvien alla;

Aashild-rouva oli käskenyt häntä makaamaan siten, että rinnassa oleva

haava paranisi pikemmin.

"Sitten te kai pian paranette, isä?" kysyi Kristiina. Lauritsa katsoi

häneen -- lapsi ei ollut vielä milloinkaan sanonut isälleen te. Hän

sanoi vakavasti:

"Minulla ei ole hätää; pahemmin on sisaresi laita."

"Niin", sanoi Kristiina ja huokasi.

Sitten hän seisoi viivytellen sängyn ääressä. Isä ei virkkanut

enempää, eikä Kristiina keksinyt mitään sanottavaa. Ja kun Lauritsa

hetken kuluttua sanoi, että Kristiina saattoi mennä alas äidin

ja Aashild-rouvan luokse, kiiruhti hän ulos ja juoksi pihan yli

talvitupaan.