II.

Joka kesä oli Lauritsa Bjørgulfinpojan ollut tapana tehdä

ratsastusretki etelään tarkastamaan Foliossa olevaa kartanoaan. Nämä

isän retket olivat kuin rajapyykkejä Kristiinan elämässä -- ensin

pitkät poissaolon viikot, sitten suuri ilo isän palatessa kotiin

kauniine Oslon-tuomisineen -- vierasmaalaisine kankaineen Kristiinan

kapioita varten, viikunoineen, rusinoineen ja hunajaleipineen; ja

isällä oli aina niin paljon hauskaa kertomista Kristiinalle.

Mutta tänä vuonna ymmärsi Kristiina isän matkalla olevan erikoisemman

tarkoituksen. Sitä lykättiin ja lykättiin, Loptsgaardin vanhukset

ilmestyivät odottamatta ratsastaen taloon, istuivat pöydän ääressä

isän ja äidin kanssa, puhuivat perinnönjaosta ja emätilasta ja

lunastusoikeudesta ja vaikeuksista, joita kartanonhoito täältä käsin

tuotti, ja Oslon piispanistuimesta ja kuninkaan kartanosta, joihin

tarvittiin niin paljon työvoimaa naapureiden tiloilta. Miehet ehtivät

tuskin ollenkaan leikkiä Kristiinan kanssa, hänet lähetettiin kotaan

palvelustyttöjen luokse. Kristiinan eno, Trond Ivarinpoika Sundbystä,

kävi heillä useammin kuin ennen -- mutta hän ei ollut koskaan leikkinyt

tai naljaellut Kristiinan kanssa.

Vähä vähältä hänelle selvisi, mitä tämä kaikki merkitsi. Isä oli

siitä pitäen kun he olivat muuttaneet Siliin, koettanut kerätä

haltuunsa maita näillä seuduin, ja ritari Andres Gudmundinpoika oli

nyt ehdottanut Lauritsalle tilanvaihtoa; hän olisi luopunut Formosta,

joka oli Andres-herran äidin perintötila, ja pyysi sijaan Skogia,

joka olisi sopinut hänelle paremmin, sen jälkeen kun hänet oli

määrätty kuninkaan henkivartioväkeen ja hän harvoin jouti käymään

kotilaaksossa asti. Lauritsa ei ollut halukas luopumaan Skogista, joka

oli hänen perintötilansa -- se oli joutunut hänen sukuunsa kuninkaan

lahjoitusmaana; mutta vaihto saattoi sentään olla edullinenkin monessa

suhteessa. Mutta Lauritsan veli, Aasmund Bjørgulfinpoika olisi myös

mielellään lunastanut Skogin -- hän asui Hadelandissa, oli naimisen

kautta saanut kartanon sieltä -- ja nyt oli epätietoista, tahtoiko

Aasmund luopua perintöosuudestaan.

Mutta eräänä päivänä sanoi Lauri Ragnfridille, että hän tänä vuonna

ottaa Kristiinan mukaan Skogiin -- tämän tuli toki nähdä kartano, missä

oli syntynyt ja mikä oli hänen isänsä syntymäkoti, jos se joutuisi pois

heidän käsistänsä. Ragnfrid myönsi tämän oikeaksi, vaikka häntä vähän

peloitti lähettää noin avutonta lasta sellaiselle retkelle, kun hän ei

itse päässyt mukaan.

Ensi aikoina sen jälkeen kun Kristiina oli nähnyt haltia-immen, hän oli

niin arka, että enimmäkseen pysytteli sisällä äidin luona -- hän joutui

jo pelon valtaan nähdessään jonkun niistä miehistä, jotka olivat olleet

mukana matkalla ja tiesivät, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän iloitsi

siitä, että isä oli kieltänyt kertomasta näystä.

Mutta kun oli kulunut joku aika, alkoi hänen tehdä mieli puhua siitä.

Itsekseen ollen hän kertoi siitä jollekin -- hän ei tiennyt kenelle, --

ja voi ihmeellistä, mitä enemmän aikaa kului, sitä paremmin hän tunsi

muistavansa kaiken ja sitä selvemmin hän näki edessään tuon ihanan

naisen --

Mutta suurin kumma oli kuitenkin se, että aina, kun hän ajatteli

haltia-impeä, alkoi hän kaivata niin kauheasti Skogin-matkaa ja häntä

alkoi yhä enemmän peloittaa, että isä jättäisikin hänet kotiin.

Kerran hän sitten herätessään parvella näki vanhan Gunhildin ja äidin

istumassa kynnyksellä, tarkastellen Lauritsan oravannahkapinkkoja.

Gunhild oli leskivaimo, joka kulki talosta toiseen valmistaen

turkisvaippoja ja muuta samankaltaista. Kristiina ymmärsi

heidän puheistaan, että hänelle nyt piti teettää uusi vaippa

oravannahkasisuksin, laidat näädännahkoista. Siitä hänelle selvisi,

että hän pääsisi isän matkaan ja hän hyppäsi seisoalleen sängyssä ja

kirkaisi ilosta.

Äiti tuli hänen luokseen ja silitti Kristiinan poskea:

"Noinko kovasti sinä iloitset, kun saat jättää minut tänne?"

* * * * *

Ragnfrid sanoi samat sanat sinä aamuna, jolloin heidän piti lähteä

kartanosta. Oli noustu varhain, ulkona oli pimeä ja rakennusten välillä

uiskenteli tiheä usva. Kristiinan katsoessa ovesta, minkälainen ilma

oli tulossa, aaltoili lyhtyjen ympärillä ja oviaukoissa kuin harmaa

savu. Miehet juoksivat aittojen ja tallin väliä ja naiset kantoivat

höyryäviä puuropatoja ja lihakeittopurnukoita kodan puolelta --

matkamiesten tuli saada yltäkyllin vahvaa ruokaa ennen aamukylmään

lähtöä.

Sisällä oltiin aukomassa nahkasäkkejä, joihin työnnettiin unohtuneita

matkakapineita. Ragnfrid muistutteli miehelleen kaikkia asioita, joita

hän oli antanut toimeksi tälle, sukulais- ja tuttavapaikkoja, joita oli

matkan varrella -- ketä Lauritsan täytyi käydä tervehtimässä ja ketä ei

saanut jättää kyselemättä.

Kristiina juoksi edestakaisin, heitti hyvästit moneen kertaan

jokaiselle eikä pysynyt paikallaan missään.

"Noinko kovasti sinä iloitset, Kristiina, kun saat jättää minut tänne

niin pitkäksi aikaa", kysyi äiti. Kristiina suuttui ja tuli pahoilleen

yhdellä kertaa ja hän toivoi, ettei äiti olisi sanonut noin. Mutta hän

vastasi parhaan ymmärryksensä mukaan.

"En, hyvä äiti, mutta olen iloinen kun pääsen isän mukaan."

"Niin kai se on", sanoo Ragnfrid huoaten. Sitten suuteli hän lasta ja

korjasi vähän tämän pukua.

Ja vihdoinkin he sitten istuivat satulassa koko matkasaattue --

Kristiina Morvinin selässä, joka oli ennen ollut isän ratsastushevonen

ja joka oli vanha, viisas ja luotettava. Ragnfrid ojensi viimeisen

sydämenvahvistusryypyn hopeapikarista miehelleen, asetti kätensä

tyttärensä polvelle ja pyysi tätä muistamaan kaiken, mitä äiti oli

painanut hänen mieleensä.

Sitten he ratsastivat kartanolta aamun hämärtäessä. Usva peitti

kuin maito koko seudun. Mutta hetken kuluttua se alkoi ohentua ja

sitten rupesi jo päivänpaiste loimottamaan lävitse. Ja sumusta

ilmestyi vihreitä kasteisia äpärikköniittyjä ja valjuja sänkipeltoja,

keltalehtisiä puita ja pihlajoita, joissa kellui kiiltävät punaiset

marjat. Tunturinkyljet häämöittivät sinisinä sumun ja huurun keskeltä

-- sitten repesi usvapeite, leijuen tukkoina niittyjä pitkin; ja he

ratsastivat alas laaksoon häikäisevässä auringonpaisteessa, Kristiina

joukon etunenässä isänsä rinnalla.

* * * * *

Hamariin he saapuivat pimeänä sateisena iltana, ja Kristi istui isän

edessä satulassa, sillä hän oli niin uupunut, että kaikki keikkui hänen

silmissään -- meri, joka kuulsi kelmeänä oikealla, mustat puut, jotka

karistivat vettä heidän päälleen heidän ajaessaan alitse, ja heidän

harmaanlikaisilla vainioilla kohtaamansa tummat huoneryhmät.

Kristiina ei enää laskenut päiviä -- hänestä tuntui kuin matkaa

olisi kestänyt loppumattomasti. He olivat olleet tervehtimässä

sukua ja tuttavia pitkin laakson vartta; hän oli tullut tuttavaksi

suurkartanoiden lasten kanssa ja leikkinyt vieraissa tuvissa ja

vajoissa ja pihamailla, ja hänellä oli ollut yllään punainen pukunsa,

jossa oli silkkihihat, monta kertaa. Päivällä he olivat levähtäneet

maantien laidoissa kun oli kaunis ilma; Arne oli poiminut Kristiinalle

pähkinöitä ja Kristiina oli saanut nukkua aterioiden jälkeen

nahkasäkkien päällä, joissa oli miesten vaatteet. Eräässä talossa oli

heille annettu vuoteisiin silkkipäällysteiset pielukset, mutta yhtenä

yönä heidän oli täytynyt nukkua majoituspaikassa, ja siellä oli ollut

eräässä sängyssä nainen, joka itki hiljaa ja katkerasti joka kerran kun

Kristiina heräsi unesta. Mutta kaikki yöt hän oli nukkunut turvassa

isän leveän selän takana.

* * * * *

Kristiina heräsi säpsähtäen -- hän ei tiennyt, missä oli, mutta sama

outo helinä ja kumu, jonka hän oli kuullut unissaan, jatkui yhä. Hän

oli yksin sängyssä, ja huoneessa, missä se seisoi, paloi tuli liedellä.

Kristiina kutsui isää ja tämä nousi lieden luota, missä oli istunut, ja

tuli hänen luokseen paksu nainen mukanansa.

"Missä me olemme?" kysyi Kristiina, ja Lauritsa nauroi ja sanoi:

"Olemme nyt Hamarissa ja tämä tässä on Margret, Farteinin vaimo -- sano

kauniisti päivää, sillä sinä nukuit kun me tulimme tänne. Mutta nyt

auttaa Margret sinulle vaatteet ylle."

"Onko nyt sitten aamu?" sanoi Kristiina. "Minä luulin, että sinä

rupeaisit nukkumaan. No, auta minua nyt sitten", pyysi hän. Mutta

Lauritsa sanoi ankarasti, että Kristiinan tuli kiittää Margretia, joka

tahtoi auttaa häntä. "Ja katsoppa, minkälaisen lahjan hän tuo sinulle!"

Margretilla oli kädessä punaiset kengät, silkkisillä nauhoilla

sidottavat. Vaimo hymyili nähdessään Kristiinan ilostuvan ilmeen

ja puki hänen päälleen paidan ja sukat vuoteessa, ettei Kristiinan

tarvinnut nousta avojaloin savilattialle.

"Mikä se panee tuolla tavoin?", kysyi Kristiina, "niinkuin kirkonkello,

jossa on paljon kelloja?"

"Ne ovat kaikki meidän kellomme", nauroi Margret. "Etkö ole kuullut

suuresta tuomiokirkostamme -- sinne sinä nyt juuri pääset. Siellä soipi

iso kello. Ja sitte soivat luostarin kellot ja Ristikirkon kellot."

Margret levitti paksusti voita Kristiinan leivälle ja pani hänelle

hunajaa maitoon, että se vähä, minkä hän kerkesi haukkaamaan, tulisi

ruokaisammaksi -- nyt oli kiire.

Ulkona oli vielä pimeä ja oli tullut pakkanen. Usva oli niin kylmää,

että puri. Ihmisten ja karjan ja hevosten jäljet olivat kuin rautaan

valetut ja Kristiinan jalkoihin koski uusissa hienonahkaisissa

kengissä; kerran puhkesi jääkuori keskellä tietä ja Kristiinan jalat

kastuivat ja kohmettuivat. Silloin nosti Lauritsa hänet selkäänsä ja

kantoi häntä.

Kristiina koetti pinnistää silmiänsä, mutta pimeässä ei erottanut

paljoakaan kaupungista -- tummasta harmaasta ilmasta kohosi mustia

talojen päätyjä ja puita. Sitten he tulivat pienelle niitylle, joka

hohti kuuraisena, ja sen toisessa päässä näkyi harmaalta häämöttävä

tunturinkorkuinen rakennus. Ympärillä oli isoja kivitaloja ja

muutamista loisti valoa ikkunaluukkujen raoista. Kellot, jotka olivat

olleet vaiti vähän aikaa, alkoivat taas läppäillä, ja nyt niistä läksi

sellainen kumu, että se karmi Kristiinan selkää kuin jää.

Oli ihan kuin he olisivat menneet vuoreen, ajatteli Kristiina heidän

astuessaan kirkon eteisholviin; vastaan huokui pimeys ja kylmyys.

He avasivat oven, ja silloin heidän sieraimiinsa tunki pinttynyt

pyhän savun ja vahakynttilöiden haju. Kristiina seisoi pimeässä ja

suunnattoman korkeassa huoneessa. Hän ei nähnyt perille asti ylös eikä

sivulle, mutta hyvin kaukana alttarilla paloi kynttilöitä. Siellä

seisoi pappi, jonka äänen kaiku kiiri huoneen seiniä pitkin kuin

henkäisy ja kuiske. Isä pirskoitti vihkivettä itsensä ja lapsen yli,

jonka jälkeen he lähtivät lähemmäksi etupäätä; ja vaikka isä astui

niin varovasti, kajahtivat hänen kannuksensa kuuluvasti kivilattialla.

He astuivat jättiläiskorkuisten pilareiden ohi, ja pilarien välit

ammottivat kuin pikimustat kidat.

Alttarin edessä isä laskeutui polvilleen ja Kristiina kävi isän

viereen. Hän alkoi eroittaa selvemmin pimeässä -- pilarien välisillä

alttareilla välkkyi kultaa ja hopeaa, mutta etualttarilla säihkyi

kynttilöitä, jotka paloivat kullatuissa haaroissa; pyhät astiat

kimalsivat alttaripöydällä, samoin kaunis mahtava taulu niiden takana.

Kristiinan täytyi taaskin ajatella vuorta -- tämän näköistä hän oli

ajatellut senkin sisällä olevan, tämmöisen komeuden, mutta vielä

enemmän tulia. Ja maahisneidon kuva muistui mieleen taas -- vaan

silloin hän kohotti silmänsä ylös ja näki seinällä taulun yläpuolella

itsensä Kristuksen, suurena ja ankarana, korkealla ristinpuulla.

Häntä rupesi peloittamaan -- tämä ei ollut niin lempeän ja surullisen

näköinen kuin se, mikä oli heidän omassa puisessa tervatussa

kotikirkossaan, jossa Kristuksella oli naulanjäljet jaloissa ja käsissä

ja vertavuotava pää riippui kallellaan orjantappurakruunun alla. Tämä

seisoi astinlaudalla käsivarret jäykästi ojossa ja pää kohotettuna, sen

tukka oli kullallekiiltävä, kultaisella kruunulla kruunattu, ja kasvot

katsoivat ylöspäin ja näyttivät tuimilta.

Kristiina koetti nyt seurata papin sanoja, mutta tämä vuoroon luki ja

lauloi, ja hänen puheensa oli kovin sekavaa ja joutuisata. Kotona hän

oli tottunut saamaan selvän joka sanasta, sillä Sira Eirikillä oli

hyvä puheenlahja ja hän oli opettanut Kristiinalle, mitä pyhät sanat

merkitsivät norjaksi, että Kristiina paremmin jaksaisi pitää ajatukset

Jumalan luona kun hän oli kirkossa.

Täällä ne lentelivät milloin minnekin, sillä koko ajan hän keksi

jotakin uutta pimeässä. Korkealla katon rajassa oli rivi ikkunoita,

ne alkoivat näkyä selvemmin aamun sarastaessa. Ja aivan lähellä sitä

paikkaa, missä he olivat polvillaan, seisoi kummallinen puusta tehty

teline, mutta sen takana oli vaaleita kivimöhkäleitä ja siellä näkyi

harkkoja ja kaikenlaisia työkaluja -- ja nyt Kristiina kuuli, että

siellä liikuttiin ja puuhailtiin. Mutta sitten hänen silmänsä jälleen

osuivat ankaraan herra Kristukseen seinällä ja hän koetti pitää

ajatuksensa menoissa. Kivilattiasta tunkeva kylmyys jäykisti hänen

jalkansa lanteisiin asti, ja polvia pakotti. Mutta lopuksi alkoi kaikki

pyöriä silmissä, niin väsynyt hän oli.

Silloin isä nousi; kirkonmenot olivat ohi. Pappi tuli isän luo

ja tervehti tätä. Heidän puhellessaan kävi Kristiina istumaan

porrasaskelmalle, sillä hän näki kuoripojankin tehneen niin. Poika oli

haukotellut -- ja jo alkoi Kristiinaakin haukotuttaa. Kun poika näki

Kristiinan katselevan häntä, pisti hän kielen suustaan ja mulautti

silmiään. Sen jälkeen kaivoi hän mekkonsa alta nahkamassin ja tyhjensi

lattialle koko sen sisällön -- ongenkoukkuja, lyijypötkyjä, nahkahihnan

kappaleita ja pari arpanappulaa, tehden koko ajan kasvonväänteitä

Kristiinalle. Kristiina ihmetteli suuresti.

Silloin katsoivat pappi ja isä heihin. Pappi nauroi ja käski pojan

mennä kotiin luostarikouluun, mutta Lauritsa rypisti kulmiaan ja otti

Kristiinaa kädestä.

Kirkko alkoi nyt valjeta. Unisena riippui Kristiina isän kädessä tämän

ja papin kulkiessa telineiden alla ja puhellessa Ingjald-piispan

rakennuspuuhista.

He kulkivat läpi koko kirkon ja tulivat viimein eteiseen. Sieltä

veivät kiviportaat ylös läntiseen torniin. Kristiina laahusti veltosti

portaalta toiselle. Pappi aukaisi oven kauniiseen kappeliin, mutta

sitten sanoi isä, että Kristiinan piti jäädä ulos ja istua rappusille

odottamaan siksi aikaa kun hän kävi synnintunnustuksella; sen jälkeen

pääsisi Kristiina sisään ja saisi suudella Pyhän Tuomaksen lipasta.

Samassa tuli vanha mullanväriseen kaapuun puettu munkki ulos ovesta.

Hän seisahtui hetkeksi, hymyili lapselle ja veti sitten muurin kolosta

muutamia säkkejä ja sarkahuopia, jotka oli tukittu sinne. Ja hän

levitti ne porrasvälikölle.

"Istu tähän, ettei sinulle tule niin kylmän", hän sanoi ja meni alas

portaita paljaine jalkoineen.

Kristiina nukkui kun Martein-herra, se oli papin nimi, tuli ulos ja

nykäisi häntä. Kirkosta kuului mitä ihaninta laulua ja kappelissa paloi

kynttilöitä alttarilla. Pappi teki merkin, että hänen tuli polvistua

isän viereen, ja sitten hän otti alttaripöydältä pienen kultaisen

lippaan. Hän kuiskasi Kristiinalle, että siinä oli tilkku Pyhän Tuomas

Kanteborgilaisen veristä viittaa ja osoitti pyhimyksen kuvaa, että

Kristiina voisi painaa huulensa sen jalkoja vasten.

Pyhät säveleet virtasivat kirkosta heidän tullessaan alas;

Martein-herra sanoi urkumestarin siellä opettavan koulupojille laulua;

mutta heillä ei ollut aikaa jäädä sitä kuuntelemaan, sillä isällä oli

nälkä; hän oli paastonnut synnintunnustuksen edellä. Heidän piti nyt

mennä kaniikkikoulun vierastupaan einestämään.

Ulkona kultasi aamuaurinko Mjøsin takaisia äyräitä ja kaikki

lakastuneet koivulehdot paistoivat kuin kultakentät mustansinisten

metsien keskellä. Järvellä läikkyi iloisia lakkapäitä. Kävi kylmä ja

navakka tuuli, ja kirjavat lehdet lentelivät alas kuuraiselle rinteelle.

Piispankartanon ja ristiveljien talon välistä ajaa karautti

ratsastusjoukko. Lauritsa astui syrjään ja kumarsi niin syvään toinen

käsi rinnan päällä, että lakki melkein tapasi maata; siitä Kristiina

ymmärsi, että turkkiin puettu herra varmaan oli itse piispa, ja hän

niiasi maahan asti.

Piispa pysäytti hevosensa ja vastasi tervehdykseen, viittasi Lauritsan

luokseen ja puhui hänen kanssaan tuokion aikaa. Vähän ajan kuluttua

Lauritsa palasi papin ja Kristiinan luo ja virkkoi:

"Nyt minut kutsuttiin syömään piispankartanoon -- luuletteko,

Martein-herra, että joku teidän miehistänne joutaisi saattamaan tämän

pikku piikaseni kotiin Fartein-mestarin taloon ja viemään sanan

miehilleni, että Halvdan tulisi tänne Guldsveinenin kera puolenpäivän

aikaan?"

Pappi vastasi, että se kyllä kävi päinsä. Silloin astui sama

paljasjalkainen munkki, joka oli puhutellut Kristiinaa tornirappusilla,

esiin tervehtien:

"Meidän vierastuvassamme on muudan mies, jolla on itselläänkin asiaa

mestarille, hän voi viedä sinne sanasi, Lauritsa Bjørgulfinpoika, ja

tyttäresi pääsee joko hänen seurassaan sinne tai voi olla luostarissa

sillä aikaa kuin sinä olet poissa. Minä toimitan hänelle ruokaa."

Lauritsa kiitti, "vaikka olikin vaikea vaivata veli Edviniä lapsen

tähden --"

"Veli Edvin kokoaa luokseen kaikki lapset mitä saa", sanoi

Martein-herra naurusuulla. "Siinä hänellä onkin saarnankuulijoita --"

"Kuinka uskaltaisin tarjota saarnojani teille, Hamarin korkeat oppineet

herrat", sanoi munkki hymyillen ja vihastumatta. "Minä en kelpaa

puhumaan muille kuin lapsille ja kansalle, mutta eihän silti ole tarvis

köyttää äksyilevän sonnin suuta."

Kristiina katsoi isään rukoilevasti; hän tahtoi niin mielellään lähteä

veli Edvinin mukaan. Lauritsa kiitti tätä nyt, ja isän sekä papin

kääntyessä ratsastajien jälkeen laski Kristiina kätensä munkin käteen

ja he alkoivat kulkea rinnettä alas luostaria kohti, joksi tämä sanoi

muutamia puutaloja ja vaaleaa kivikirkkoa alhaalla vedenrajassa.

Veli Edvin puristi hiljaa Kristiinan kättä, ja kun he katsoivat

toisiinsa, täytyi kumpaisenkin nauraa. Munkki oli pitkä ja laiha, mutta

tuntuvasti kumarainen; lapsesta hänen päänsä muistutti vanhan kurjen

päätä, sillä se oli pieni ja kaita ja sen kiiltävää, paljasta lakea

ympäröi tuuhea valkoinen hiusseppel; ja sitten se sojotti pitkän ja

laihan ja kurttuisen kaulan nenässä. Nenäkin oli iso ja koukkuinen

kuin linnun nokka. Mutta hänessä oli jotain, mikä teki mielen keveäksi

ja iloiseksi kun vain vilkaisikin noihin pitkänluiseviin, vaollisiin

kasvoihin. Vanhojen, haalistuneiden silmien ympärykset olivat punaiset

ja luomet ruskeaanvivahtavat sekä ohuet kuin kalvo, ja niistä

haarautui tuhansia ryppyjä joka puoleen; kuihtuneet posket punertavine

suoniverkkoineen olivat myös täynnä ristiin rastiin kulkevia kurttuja,

jotka vetäytyivät kapeahuulista suuta kohden; mutta kaikki tämä näytti

syntyneen vain siitä, että veli Edvin hymyili kaikille ihmisille. --

Kristiina ei ollut nähnyt ketään, joka olisi ollut noin iloisen ja

kiltin näköinen; oli kuin tästä olisi paistanut alituista salaista

iloa, josta Kristiina oli saava kuulla kun hän alkoi puhua.

He astuivat aidan viertä omenatarhaan, jossa vielä riippui joku

punainen ja kellertävä hedelmä puussa. Kaksi saarnaveljeä mustassa

ja valkoisessa kaavussa haroi kokoon kuihtuneita härkäpavun varsia

puutarhassa.

Luostari ei ollut juuri kummempi kuin tavallinen talonpoikaistalo, ja

vierastupa, jonne munkki talutti Kristiinan, muistutti myöskin köyhää

tupaa; mutta siinä oli paljon makuusijoja. Yhdessä sängyssä makasi

vanha mies, ja lieden luona istui vaimo kapaloiden rintalasta; vieressä

seisoi kaksi isompaa lasta, poika sekä tyttö.

Kumpikin, mies ja nainen, valittivat, ettei heille oltu tuotu vielä

aamuruokaa: "eivät ne viitsi tuoda tänne ruokaa kahteen kertaan, meidän

pitää nähdä nälkää sillä aikaa kuin sinä lennät kaupungilla, veli Edvin!"

"Älähän nyt ole vihoissasi, Steinulv", sanoi munkki, "tule tänne

sanomaan päivää, Kristiina -- katsokaahan, minkä hienon kauniin piian

minä olen tuonut tänne syömään meidän kanssamme."

Hän kertoi Steinulvin sairastuneen käräjämatkalta palatessa, ja tämä

oli saanut luvan jäädä luostarin vierastupaan siitä syystä, että

sairaalassa asui eräs tämän sukulaisvaimo, joka oli niin ilkeäsisuinen,

ettei Steinulv voinut olla siellä.

"Mutta kyllä minä alan huomata, että minuun kyllästytään täällä", sanoi

talonpoika. "Kun sinä lähdet täältä, veli Edvin, ei kukaan enää taida

joutaa hoitelemaan minua, ja silloin minut varmasti taas lähetetään

sairaalaan."

"Älä huolehdi, sinä paranet paljon ennemmin kuin minä saan valmiiksi

työni kirkossa", sanoi veli Edvin, "ja sitten noutaa poikasi sinut

kotiin --." Hän nosti liedeltä astian, jossa oli lämpöistä vettä ja

antoi Kristiinan pitää sitä sillä aikaa kun hän siisti Steinulvia.

Silloin tuli vanhus vähän paremmalle tuulelle, ja kohta tämän jälkeen

tuli ovesta toinen munkki, joka kantoi heille ruokaa ja juomaa.

Veli Edvin luki ruokarukouksen ja istuutui Steinulvin vuoteen

laidalle, jotta hän voi auttaa tätä syömäpuuhassa. Silloin asettui

Kristiina vaimon viereen ja alkoi ruokkia tämän poikaa, joka oli niin

pieni, ettei tahtonut ulottua puurokuppiin ja joka sohri päälleen

kallistaessaan olutkulhon laitaa. Vaimo oli Hadelandista ja oli tullut

miehineen ja lapsineen tervehtimään veljeänsä, joka oli luostarissa

munkkina. Mutta tämä olikin vaelluksella, ja vaimo nurkui nyt sitä,

että aika meni hukkaan.

Veli Edvin lepytteli häntä: Miten hän saattoi sanoa, että aika meni

hukkaan Piispankaupungissa! Täällähän oli niin monta mahtavaa kirkkoa,

ja munkit ja kaniikit messusivat ja lauloivat läpi vuorokauden -- ja

kaupunki oli niin kaunis, kauniimpi kuin Oslokin, vaikka se oli vähän

pienempi; mutta täällä oli melkein joka talolla oma hedelmätarhansa:

"sinun olisi pitänyt nähdä miten valkoinen se oli, minun tullessani

tänne keväällä, kun kaikki puut kukkivat. Ja entä ruusun puhkeamisen

aikaan --"

"Mitä tuo kaikki minua hyödyttää", sanoi vaimo nyrpeästi. "Ja minusta

näyttää siltä kuin täällä olisi enemmän pyhää menoa kuin pyhyyttä --"

Munkki nauroi vähän ja pudisti päätään. Sitten hän penkoi sängynolkia

ja kaivoi sieltä ison nyytillisen omenoita ja päärynöitä, jotka jakeli

lapsille. Kristiina ei ollut koskaan syönyt niin hyviä hedelmiä. Vesi

valui hänen suustaan joka kerran kun hän purasi.

Mutta nyt täytyi veli Edvinin lähteä kirkkoon ja hän sanoi, että

Kristiina saisi tulla mukaan. He oikaisivat yli luostaripihan ja

menivät pienen sivuoven kautta kuoriin.

Tätäkin kirkkoa rakennettiin vielä ja tännekin oli sijoitettu telineitä

keskilaivan ja kylkien yhtymäpaikkaan. Ingjald-piispa antoi parantaa

ja koristaa kuoria, kertoi veli Edvin -- piispa oli upporikas ja hän

käytti kaiken rikkautensa kaupungin kirkkoihin; hän oli oivallinen

piispa ja hyvä mies. Olavinluostarin saarnaveljet olivat myös hyviä

miehiä, puhdastapaisia, oppineita ja nöyriä; se oli köyhä luostari,

mutta hänet oli otettu hyvin vastaan siellä -- veli Edvin kuului Oslon

minoriittiveljeskuntaan, mutta oli saanut luvan oleskella täällä

Hamarin hiippakunnassa.

"Mutta tulehan nyt tänne", sanoi hän taluttaen Kristiinan telineiden

alle, nousi ylös tikapuita ja korjasi joitakin ylempänä olevia lautoja.

Sitten hän taas kapusi alas ja auttoi lapsen kanssaan ylös.

Harmaassa kiviseinässä yläpuolellaan Kristiina näki ihmeellisiä,

epämääräisiä valoläikkiä, toiset punaisia kuin veri, toiset keltaisia

kuin olut, toiset sinisiä, ruskeita ja vihreitä. Hän tahtoi katsoa

taakseen, mutta munkki kuiskasi: "Älä käänny". Kun he sitten yhdessä

seisoivat ylhäällä lautojen päällä, hän käänsi Kristiinan varovasti

ympäri, ja silloin Kristiina näki niin ihanan näyn, että hän melkein

lakkasi hengittämästä.

Hänen edessään pitkänseinän eteläsivulla oli kuva, joka välkkyi kuin

olisi se ollut hohtokivistä tehty. Kirjavat väriläikät seinällä

heijastuivat sen säihkeestä ja Kristiina itse ja munkki seisoivat

keskellä säihkettä; Kristiinan kädet olivat niin punaiset kuin olisi

hän pistänyt ne viiniin, munkin kasvot hehkuivat kuin silkka kulta ja

hänen tumma kaapunsa hohti himmeämpänä. Kristiina katsoi kysyvästi veli

Edviniä, mutta tämä ainoastaan nyökkäsi ja hymyili.

Oli kuin hänet olisi viety kauas maailmasta, niinkuin hänen olisi

annettu katsoa sisälle taivaaseen. Mustan viivaristikon takaa erotti

hän hetken kuluttua itsensä herran Kristuksen kalliissa punaisessa

viitassa, neitsyt Maarian taivaan sinisessä hameessa, ja pyhiä miehiä

ja neitoja häikäisevän keltaisissa, vihreissä ja orvokinsinisissä

vaatteissa. He seisoivat loistavien holvien ja kaarekkeiden alla ja

heidän ympärillään kierteli oksia ja terhoja ja ihmeellisiä välkkyviä

lehtiä --.

Munkki veti hänet vähän etemmäksi sillalle:

"Seiso siinä", hän kuiskasi, "niin Kristuksen vaate loistaa päällesi."

Alhaalta kirkonholvista kohosi heitä kohden heikko pyhänsavun lemu

ja kiviseinä uhosi kylmää. Alhaalla oli hämärä, mutta auringonsäteet

kulkivat vinottain yli keskilaivan, paistaen sisään eteläsivulla

olevista ikkuna-aukoista. Kristiina alkoi ymmärtää, että tuon

taivaskuvan täytyi olla jonkunlainen ikkunaruutu, sillä se täytti

tuollaisen aukon. Toiset olivat tyhjiä tai puukehyksiin pingotetuilla

sarvilevyillä suljetut. Lintu pyrähti sisään, istahti ikkunalaudalle,

lirautti pienen laulun ja lensi pois, ja kuoriseinän takaa kuului

metallin kilkettä kiveä vasten. Muuten oli kaikki äänetöntä; tuuli vain

silloin tällöin hengähti sisään, huokasi hiljaa holvien alla ja hävisi.

"Niinpä niin", sanoi veli Edvin huoahtaen. "Tämmöistä ei kukaan osaa

tehdä tässä maassa -- Nidarosissa maalataan kyllä lasille, vaan ei se

näytä tältä --. Mutta etelämaissa, Kristiina, suurissa tuomiokirkoissa,

siellä on tämän näköisiä kuvaruutuja, suuria kuin kirkon ovi tuossa --."

Kristiina ajatteli kotikirkossa olevia kuvia. Siellä oli Pyhän

Olavin alttari ja Pyhän Tuomas Kanterborgilaisen alttari, joissa oli

kuvatauluja syrjillä ja alttarikaappi takaseinällä -- mutta nuo kuvat

tuntuivat nyt Kristiinasta himmeiltä ja värittömiltä, kun hän muisteli

niitä.

He laskeutuivat tikapuita ja menivät kuoriin. Siellä oli alttaripöytä

tyhjänä ja alastomana ja kivilaatalle oli asetettu pieniä metallisia

ja puisia ja savisia rasioita ja kuppeja; siinä oli kummallisia pieniä

veitsiä ja rautoja, kyniä ja pensseleitä. Ja veli Edvin sanoi, että nuo

olivat hänen työkalujansa; hänen ammattinsa oli semmoinen, että hän

maalasi tauluja ja veisteli alttarikaappeja, ja nuo kauniit taulut,

jotka Kristiina näki kuorissa, oli hän myöskin tehnyt. Ne tulivat

saarnaveljien kirkkoon alttarikoristeiksi.

Kristiina sai nähdä, miten hän sekoitti erivärisiä jauhoja ja sotki

niitä pienissä kivikupeissa, ja hän sai auttaa veli Edviniä kantamaan

kapineita jakkaralle seinän viereen. Munkin kulkiessa taululta toiselle

ja piirtäessä hienoja punaisia viivojaan pyhien miesten ja naisten

vaaleaan tukkaan, niin että ihan näki miten ne kähäröityivät ja

lankesivat laineille, seurasi Kristiina hänen kintereillään, katsellen

ja kysellen, ja toinen selitti hänelle mitä kuvat merkitsivät.

Yhdessä kuvassa istui Kristus kultatuolissa ja Pyhä Nikolaus ja Pyhä

Klemens seisoivat hänen luonaan katon alla. Ja syrjiin oli maalattu

Pyhän Nikolauksen elämä. Yhdessä kuvassa hän istui kapalolapsena

äitinsä polvella; hän ei huolinut rintaa, jota äiti tarjosi hänelle,

sillä hän oli niin pyhä syntymästään asti, ettei hän tahtonut imeä

kuin kerran perjantaina. Sen vieressä oli kuva, jossa hän laski

rahakukkaroita sen huoneen oven eteen, missä asui kolme niin ylen

köyhää neitoa, etteivät he voineet saada itselleen sulhasta. Sitten

Kristiina näki, miten hän paransi roomalaisen ritarin lapsen, ja näki

ritarin istuvan purjeveneessä väärä kultakalkki kädessä. Hän oli

luvannut piispalle kultaisen kalkin, joka oli ollut hänen suvussaan

tuhannen vuotta, palkaksi siitä, että tämä parantaisi hänen lapsensa.

Mutta sitten hän tahtoi pettää Pyhää Nikolausta ja antaa tälle väärän

kultakalkin; siksi putosi poika mereen oikea kultakalkki kädessään.

Mutta Pyhä Nikolaus vei lapsen vahingoittumatta veden alitse maalle, ja

hän seisoi rannalla toisessa kuvassa, jossa isä uhrasi väärää kalkkia

Pyhän Nikolauksen kirkossa. Se oli kirjoitettu tauluun kultaisin ja

koreakoukeroisin kirjaimin.

Toisessa taulussa istui Neitsyt Maaria Kristuslapsi sylissään; tämä

piti toisella kädellä äitiään leuasta, toisessa oli omena. Heidän

luonaan seisoivat Pyhä Sunniva ja Pyhä Kristiina. Näiden lanteet olivat

viehkeästi kaarevat ja kasvot kauniin punaiset ja valkoiset; heillä oli

kultahiukset ja kultakruunu päässä.

Veli Edvin kannatti vasemmalla kädellä oikeata rannettaan ja piirsi

lehtiä ja ruusuja heidän kruunuihinsa.

"Minusta on lohikäärme kovin pieni", sanoi Kristiina katsoen

nimikkopyhimyksensä kuvaa. "Ei se näytä siltä, kuin se olisi voinut

nielaista neidon."

"Eihän se voinutkaan", sanoi veli Edvin. "Se ei ollut tuota suurempi.

Lohikäärmeet ja sen sellaiset, jotka palvelevat paholaista, näyttävät

suurilta vain niin kauan kuin me pelkäämme niitä. Mutta jos ihminen

etsii Jumalaa niin palavalla halulla, että se kantaa Hänen luokseen

asti, silloin kärsii paholaisen voima raskaan tappion, tämän keinot

käyvät tuiki avuttomiksi -- lohikäärmeet ja pahat maahiset vajoavat

alas ja kutistuvat pieniksi kuin kääpiöt ja kissat ja varikset.

Näethän, ettei koko vuori, jossa Pyhä Sunniva oli, ole suurempi kuin

että hän voi kantaa sen helmassaan."

"Mutta eivätkö he sitten olleet sisällä luolassa", kysyi Kristiina,

"Pyhä Sunniva ja Seljamiehet? Eikö se sitten ole totta?"

Munkki myhäili ja sanoi häneen kääntyen:

"Se on totta sekä valhetta. Se näytti siltä ihmisistä, jotka löysivät

nuo pyhät ruumiit. Ja totta on, että se tuntui siltä Sunnivankin

ja Seljamiesten mielestä, sentähden, että nämä olivat nöyriä ja

ajattelivat, että maailma on kaikkia syntisiä ihmisparkoja väkevämpi,

eivätkä ymmärtäneet sitä, että he olivat maailmaa voimakkaammat, koska

eivät rakastaneet sitä. Mutta jos he olisivat itse tämän tienneet,

olisivat he voineet ottaa kaikki tunturit käsiinsä ja viskata ne veteen

niinkuin pikkukiven. Meitä ei voi vahingoittaa mikään eikä kukaan,

lapsukainen, paitsi mitä itse pelkäämme ja rakastamme."

"Mutta jos joku ei pelkäisi ja rakastaisi Jumalaa?" kysyi Kristiina

kauhistuen.

Munkki silitti hänen keltaisia hiuksiaan, taivutti hiljaa taapäin

Kristiinan pään ja katsoi häntä kasvoihin; hänen silmänsä olivat suuret

ja siniset.

"Ei ole sitä ihmistä, Kristiina, joka ei rakastaisi ja pelkäisi

Jumalaa, mutta siksi, että sydämemme on niin kummallinen, että

se samalla rakastaa Jumalaa, pelkää paholaista ja riippuu kiinni

maailmassa ja lihassa, me olemme viheliäisiä elämässä ja kuolemassa.

Ellei joku ollenkaan ikävöi Jumalaa ja hänen töitään, silloin viihtyisi

hän hyvin helvetissä ja silloin me ihmiset emme ymmärtäisi, että hän

sai sellaisen osan, jota hänen sydämensä halasi. Mutta silloin ei tuli

polttaisi häntä, ellei hän kerran halaisi viivoitusta, eikä hän tuntisi

kipua käärmeen puremasta, ellei hän tuntisi rauhan kaipausta."

Kristiina katsoi häntä silmiin; hän ei ymmärtänyt mitään tästä

kaikesta. Veli Edvin jatkoi:

"Siinä on Jumalan armo meitä kohtaan, että hän näki, miten rikkinäinen

meidän sydämemme on, ja että hän tuli alas keskellemme tunteakseen

lihassaan paholaisen kiusaukset, kun tämä kiusaa meitä vallalla ja

kunnialla tai maailman tuomiolla, kun se ruoskii ja pilkkaa meitä ja

iskee nauloja käsiimme ja jalkoihimme. Näin osoitti hän meille tien ja

antoi tuta rakkautensa --"

Hän katsoi lapsen totisia kasvoja -- naurahti sitten ja sanoi aivan

toisella äänellä:

"Arvaappas kuka ensimmäiseksi sai tietää, että Vapahtaja oli syntynyt

keskellemme? Se oli kukko; se näki tähden taivaalla ja silloin se sanoi

-- siihen aikaan osasivat kaikki eläimet latinaa. Silloin se kiekui:

'Christus natus est!'"

Tämän hän kiekaisi niin kukkoa muistuttavalla äänellä, että Kristiinan

täytyi nauraa ihan katketakseen. Ja tuntui niin hyvältä nauraa kaiken

sen ihmeellisen jälkeen, mitä veli Edvin äsken oli kertonut, sillä se

oli painanut raskaan juhlallisen tunteen hänen ylitsensä.

Munkki nauroi itsekin:

"Niin se on, ja kun härkä kuuli tämän, rupesi se mylvimään: 'Ubi, ubi,

ubi?'"