I.

Ivar Gjeslingin, Sundbyn herran kuoleman jälkeisessä perinnönjaossa

armon vuonna 1306 joutuivat hänen tiluksensa Silissä tyttärelle,

Ragnfridille, sekä tämän puolisolle Lauritsa Bjørgulfinpojalle.

Nämä olivat asuneet aikaisemmin Lauritsa Bjørgulfinpojan kartanossa

Skogissa, Folion pitäjässä lähellä Osloa, mutta muuttivat nyt

Jørundgaardiin, joka sijaitsi ylinnä Silsvoldissa.

Lauritsa kuului sukuun, jota tässä maassa nimitettiin Laamanninpojiksi.

Se oli tullut Ruotsista silloin kun Laurentius Itägööttiläinen, joka

oli ryöstänyt Bjelbojaarlin sisaren, neito Bengtan Vretan luostarista,

tämän kera pakeni Norjan puolelle. Laurentius-herra eli kuningas

Haakon Vanhan turvissa ja joutui suureen suosioon; sai kuninkaalta

Skogin tilan. Mutta asuttuaan maassa kahdeksan ajastaikaa hän kuoli

tautiin, ja leski, Folkungien tytär, jota Norjassa nimitettiin

kuninkaantyttäreksi, lähti takaisin kotimaahan, jossa teki sovinnon

heimolaistensa kanssa. Hänet naitettiin sitten rikkaaseen sukuun

toiseen maahan. Häntä ja Laurentiusherraa ei oltu siunattu lapsilla,

ja niin peri Laurentiuksen veli Ketil Skogin. Tämä oli Lauritsa

Bjørgulfinpojan isoisä.

Lauritsa oli joutunut naimisiin nuorella iällä; hän oli ainoastaan

kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha tullessaan Siliin, sekä kolme

vuotta nuorempi vaimoansa. Kasvavana hän oli ollut henkivartiossa

ja saanut hyvän kasvatuksen; mutta naituansa jäi hän asumaan

rauhassa tilallensa, sillä Ragnfrid oli jonkun verran omituinen

ja raskasmielisyyteen taipuvainen luonteeltansa eikä viihtynyt

etelänpuoleisten parissa. Kadotettuaan kolme poikaa kapalolapsina hän

tuli kerrassaan ihmisaraksi. Jotta vaimo silloin joutuisi lähemmäksi

sukuaan ja muita tuttaviaan, muutti Lauritsa Gudbranninlaaksoon. Heillä

oli sinne saapuessaan yksi lapsi elossa, pieni tytär, jonka nimi oli

Kristiina.

Mutta juurruttuaan paikalle he elivät enimmäkseen entistä hiljaista

elämäänsä, pysyttäytyen omissa oloissaan; Ragnfrid ei näyttänyt

välittävän suuria omaisistaan, sillä hän ei käynyt näissä useammin

kuin mitä sopu vaati. Osaksi tämä johtui siitä, että Lauritsa ja

Ragnfrid olivat hyvin hurskasta ja jumalaapelkääväistä väkeä, jotka

kävivät ahkerasti kirkossa, kestitsivät luonaan Herran palvelijoita

ja kirkon asiamiehiä tai pyhiinvaeltajia, näiden matkatessa laakson

pohjaa pohjoiseen, Nidarosiin. Myös kirkkoherralleen -- joka oli

heidän lähin naapurinsa ja asui Romundgaardissa -- he osoittivat

alamaista kunnioitusta. Mutta muu laakson kansa piti kirkkolaitosta

kymmenyksineen, maaveroineen ja rahankantoineen muutenkin liian

rasittavana, eikä siis viitsinyt enää huolehtia tarkasti paastoista ja

rukouksista ja kuljettaa luokseen pappeja ja munkkeja muulloin kuin

tarpeen vaatiessa.

Muuten nautti Jørundgaardin väki suurta kunnioitusta ja suosiota,

varsinkin Lauritsa, joka oli tunnettu voimakkaaksi ja rohkeaksi,

vaikka rauhaarakastavaksi mieheksi, tavoiltaan siivoksi ja

oikeuttarakastavaksi, käytökseltään säädylliseksi, mainioksi

maanviljelijäksi sekä taitavaksi metsästäjäksi; varsinkin oli tämä

innokas suden ja karhun sekä muiden petoeläinten pyytäjä. Muutamassa

vuodessa hän kokosi hallintansa alle suuret alat maata, mutta oli silti

hyvä ja auttavainen isäntä alaisiaan kohtaan.

Ragnfridia nähtiin niin harvoin, että hänestä pian lakattiin puhumasta

melkein tyystin. Ensi aikoina hänen muuttonsa jälkeen kotilaaksoon

moni oli ihmetellyt hänen muuttumistaan, sillä hänet muistettiin

entisiltä Sundbyn ajoilta. Kaunis hän ei ollut ollut koskaan, mutta

silloin hän oli sentään näyttänyt raikkaalta ja iloiselta; nyt hän oli

niin surkastuneen näköinen, että häntä huoleti olisi voinut luulla

kymmentä eikä kolmea vuotta vanhemmaksi miestään. Ihmisten mielestä

hän suri liiaksi lapsiansa, sillä muissa suhteissahan hänen osansa oli

parempi kuin useimpien muiden vaimojen -- hän eli hyvissä varoissa ja

oli arvossapidetty, eikä tiedetty olevan mitään moitteen sijaa hänen

suhteessaan mieheensäkään: Lauritsa ei etsinyt toisten naisten seuraa,

neuvotteli hänen kanssaan perinpohjin kaikista asioista, eikä päästänyt

suustaan yhtään tylyä sanaa, olipa juovuspäissään taikka selvä. Ja

eihän tämä ollut edes niin ikäloppu vielä, ettei olisi voinut saada

ajanpitkään useampiakin lapsia, jos Luoja salli.

Jørundgaardiin ei ollut aivan helppo saada nuorta palveluskuntaa,

mihin oli syynä emännän raskas mielen laatu sekä se, että siellä

pidettiin niin ankarasti kaikki paastot. Muuten ei kartanosta puuttunut

mitään ja hyvin harvoin tarvitsi siellä turvautua nuhteisiin tai

ojennukseen; Lauritsa ja Ragnfrid olivatkin itse esikuvana työssä.

Mies oli tavallaan iloinenkin, otti väliin osaa tanssiin ja lauluun

nuorison leikkiessä kirkkomäellä valvonta-öinä. Mutta sittenkin kävi

Jørundgaardissa etupäässä vanhempaa väkeä; nämä viihtyivät hyvin ja

istuivat siellä kauan.

* * * * *

Kun heidän lapsensa Kristiina oli seitsemän vuoden iässä, lupasi isä

kerran ottaa hänet mukaansa karjalaitumelle.

Oli kaunis aamu keskikesän aikaan. Kristiina seisoi parvella, jossa

he kesäaikaan makasivat; hän näki auringon paistavan ja kuuli isänsä

puhelevan miesten kanssa ulkona pihamaalla -- ja iloitsi niin, ettei

malttanut pysyä yhdessä kohden äidin pukiessa häntä, vaan tanssi ja

keikkui aina kun jokin vaatekappale oli saatu ylle. Hän ei ollut

milloinkaan ennen käynyt tunturilla, ainoastaan Vaagen harjun takana

äidin omaisissa Sundbyssä, ja sitten lähimetsissä äidin ja talonväen

kanssa, näiden poimiessa marjoja, joista Ragnfrid laittoi juomaa.

Hänkin survoi puolukoita ja karpaloita happamaksi hilloksi, jota

levitti leivälle voin asemesta pitkänpaaston aikana.

Äiti hajoitti Kristiinan pitkän vaalean tukan ja solmi sen hänen vanhan

sinisen hilkkansa sisään, sitten suuteli hän tytärtään poskelle,

minkä jälkeen Kristiina juoksi alas isänsä luokse. Lauritsa istui

jo satulassa, hän nosti lapsen taakseen hevosen selkään, jonne oli

pistänyt vaippansa alustaksi. Siellä istui Kristiina hajasäärin, pitäen

kiinni isän vyöstä. Sitten huusivat he jäähyväiset äidille, mutta tämä

tuli juosten alas parvelta kantaen Kristiinan huippuvaippaa, jonka

antoi Lauritsalle, pyytäen tätä huolehtimaan hyvin lapsesta.

Päivä paistoi, mutta yöllä oli ollut rankkasade, ja purot vilistivät

pärskyen ja loiskahdellen alas mäen rinteitä, usvatukkojen purjehtiessa

pitkin tunturinsivuja. Mutta tunturin harjan takaa lipui valkoisia

suvihattaroita siniselle taivaalle, ja Lauritsa puheli miesten kanssa,

että oli tulossa kuuma päivä, kunhan kerkeää. Lauritsan myötä oli

neljä miestä, kaikki hyvin asestetut -- tuntureilla piili siihen

aikaan monenlaista outoa väkeä -- vaikkakin heitä oli näin monta ja

mentiin ainoastaan lyhyen matkan päähän, joten ei tarvinnut pelätä

mitään. Kristiina piti kaikista mukanaolevista miehistä; kolme heistä

oli ikämiehiä, mutta neljäs, Arne Gyrdinpoika Finsbrekkenistä, oli

puolikasvuinen poika ja Kristiinan paras ystävä; hän ratsasti lähinnä

Lauritsan ja Kristiinan perässä, sillä hänen tuli puhella Kristiinalle

kaikesta, mitä he matkan varrella näkivät.

Miehet ratsastivat Romundgaardin rakennusten välitse ja vaihtoivat

jonkun sanan Eirik-papin kanssa. Tämä seisoi tanhualla toruen

tytärtään, joka hoiti isän taloutta, siitä, että tämä oli unohtanut

vastavärjätyn langan yöksi sateeseen; nyt se oli pilaantunut.

Ylempänä pappilan takana oli kirkko; se ei ollut suuren suuri, mutta

hyvää tekoa, kaunis, hyvin säilynyt ja uudelleen tervattu. Ristin

kohdalla kirkonportin luona pyyhkäisi Lauritsa miehineen hatun päästään

ja taivutti päänsä alas; sitten hän kääntyi satulassa ja vilkutti

Kristiinan kanssa äidille, jonka he näkivät alempana kotikartanon

edessä; tämä vilkutti heille huntunsa liepeellä.

Kirkkomäellä ja tarhassa oli Kristiina ollut leikkimässä melkein joka

päivä; mutta tänään, kun hän oli matkalla niin kauas, tuntui hänestä

tuttu kotilaakso jollain lailla uudelta ja ihmeelliseltä. Jørundgaardin

rakennusryhmät olivat kummasti kutistuneet ja käyneet harmaammiksi

tuolla alanteessa, pihaton piirissä ja syrjemmällä. Joki kaartui

kiiltävänä vyönä kauemmaksi ja laakso levitti vihreitä ruohomaitaan ja

soitaan peripohjassa, talojen ja peltosarkojen kiipeillessä rinteillä

harmaita, äkkijyrkkiä tunturiseinämiä kohden.

Hyvin kaukana laakson toisessa päässä, missä tunturit sulkivat

näköpiirin, tiesi Kristiina Loptsgaardin sijaitsevan. Siellä asuivat

Sigurd ja Jon, kaksi vanhaa miestä, joilla oli valkea parta; nämä

tahtoivat aina leikkiä ja pilailla hänen kanssaan, tullessaan

Jørundsgaardiin. Jonista hän piti, sillä tämä veisti hänelle niitä

kauneimpia eläimiä puusta, ja Kristiina oli kerran saanut tältä

kultaisen sormirenkaan. Mutta viimeksi heillä käydessään pääsiäisen

jälkeen tämä oli tuonut Kristiinalle tuliaisiksi ritarin, joka oli niin

kauniisti veistetty ja koreaksi maalattu, että Kristiinasta tuntui,

ettei hän milloinkaan ollut saanut mieluisampaa lahjaa. Hänen piti

saada ritari viereensä vuoteeseen joka yöksi, mutta aamulla hänen

herätessään se seisoi aina porrasastuimella sängyn luona, jossa hän

nukkui vanhempiensa kanssa. Isä sanoi, että se hyppäsi vuoteesta kukon

ensi kertaa kiekaistessa, mutta Kristiina kyllä ymmärsi äidin ottaneen

sen pois, kun hän oli nukkunut, sillä hän oli kuullut äidin sanovan,

että se oli niin kova ja terävä, jos se joutui kyljen alle yöllä. --

Loptsgaardin Sigurdia Kristiina pelkäsi, sillä tämä jutteli aina,

että kun Kristiina varttui ja tuli neito-ikään, nukkuisi hän tämän

kainalossa. Häneltä oli kuollut kaksi vaimoa ja hän arveli kolmannenkin

ehtivän kuolla, sitten Kristiina saattoi tulla neljänneksi. Mutta

Kristiinan pillahtaessa itkuun nauroi isä ja sanoi, ettei hän luullut

Margitin heittävän henkeään niin helposti; mutta jos nyt niinkin

hullusti kävisi ja jos Sigurd sitten pyrkisi sulhaseksi, niin rukkaset

saisi, siitä Kristiina saattoi olla varma.

Nuolenlentämän päässä kirkon pohjoispuolella oli tien syrjässä iso

kalliopaasi, jonka ympärillä kasvoi taajasti koivua ja haapaa.

Siellä oli lasten tapana leikkiä jumalanpalvelusta, ja Tomas,

Eirik-papin nuorin tyttärenpoika, nousi kivelle ja messusi kuin

isoisänsä, pirskoitti vihkivettä ja kastoi, milloin kallionkoloissa

oli sadevettä. Mutta menneenä syksynä kävi heille kerran huonosti.

Tomas oli ensin vihkinyt Kristiinan Arnen kanssa -- Arne oli vielä

niin lapsekas, että hän joskus pujahti toisten joukkoon kun pääsi

töiltään. Sitten otti Arne kiinni porsaan, joka juoksenteli tiellä,

ja se kannettiin kastettavaksi. Tomas voiteli sen mudalla, pisti sen

vesilätäkköön matkien isoisänsä eleitä, messusi latinaksi ja torui

sanankuulijoita siitä, etteivät he uhranneet tarpeeksi kirkolle --

jolloin lapset nauroivat, sillä he olivat kuulleet isojen puhuvan

Eirikin pohjattomasta ahneudesta. Ja mitä enemmän he nauroivat, sitä

hassummaksi Tomas yltyi, kunnes hän viimein sanoi, että tämä lapsi

oli siitetty pitkänpaaston aikana ja että heidän tuli maksaa sakkoa

papille ja kirkolle syntinsä tähden. Silloin nauroivat isommat pojat

aivan ulvomalla, mutta Kristiinaa rupesi niin kauheasti hävettämään,

että hänelle nousi itku kurkkuun, kun hän seisoi siinä porsasta

pidellen. Ja heidän leikkiessään sattui nyt niin hullusti, että

Eirik itse ratsasti siitä ohi palatessaan matkoiltaan. Kun hän näki,

mitä lapset touhusivat, hyppäsi hän alas hevosen selästä, työnsi

pyhät kalut Benteinille, vanhimmalle tyttärensä pojalle, joka oli

ollut hänen mukanaan, niin rajusti, että Bentein oli pudottaa maahan

hopeakyyhkysen, missä pyhä leipä, Vapahtajan ruumis, oli; pappi ryntäsi

lasten joukkoon ja pieksi heistä niin monta kuin käsiinsä tavoitti.

Kristiina pudotti porsaan, joka lähti vinkuen lipittämään tietä pitkin,

kasteliinan laahatessa maata, ja papin hevoset nousivat takajaloilleen

pelästyksestä; pappi pieksi Kristiinaakin niin että tämä kaatui, ja

potkaisi vielä jalallaan lonkkaan niin pahasti, että se oli kipeä monta

päivää. Silloin Lauritsa tuumi, että Eirik-pappi oli ollut liian ankara

Kristiinaa kohtaan, tämä kun oli niin pieni. Hän sanoi tahtovansa puhua

papille asiasta; mutta Ragnfrid pyysi, ettei hän tekisi sitä, sillä

eihän lapselle ollut tapahtunut muuta kuin oikeus ja kohtuus, koska

tämä kerran oli ollut pilkanteossa mukana. Silloin ei Lauritsa enää

puhunut enempää asiasta, mutta hän antoi Arnelle sellaisen selkäsaunan,

ettei tämä vielä eläessään ollut mokomaa maistanut.

Heidän ratsastaessaan saman kiven ohi nykäisi nyt Arne Kristiinaa

hihasta. Puhua hän ei tohtinut Lauritsan tähden, hän vain irvisti,

hymyili ja läimäytti takapuoltaan. Mutta Kristiina painoi häpeissään

alas päänsä.

Tie puikahti tiheään metsään. He ratsastivat Hammeraasin alalaitaa;

laakso kävi ahtaaksi ja pimeäksi ja joen jymy kuului selkeämmin

ja vihaisempana; kun he ohimennen näkivät vilahduksen Laagenista,

pauhasi se jäänvihreänä ja vaahtoa puskuttaen kallioseinien välissä.

Molemmin puolin kasvoi sakeanaan havumetsää, rotko oli pimeä ja ahdas

ja peloittava, ja siellä kävi kylmä viima. He ratsastivat toiselle

puolen vievää porrasta kohti, ja näkivät kohta joen yli vievän sillan

alhaalla laaksossa; onkalossa sillan alla asui Ahti; Arne alkoi kertoa

Kristiinalle siitä, mutta Lauritsa kielsi ankarasti poikaa puhumasta

sellaisia metsässä. Heidän jouduttuaan sillalle hyppäsi isä alas

hevosen selästä ja kävi taluttamaan sitä kuolaimista, tukien toisella

kädellään lasta vyötäisiltä.

Tuolla puolen joen alkoi äkkijyrkkä ratsastuspolku, ja miesten täytyi

laskeutua kävelemään; mutta isä nosti Kristiinan eteenpäin satulassa,

niin että tämä saattoi pitää kiinni satulansangasta ja ratsastaa yksin

Guldsveinenillä.

Yhä uusia vuorenjullia ja sinertäviä kyöpeleitä valkoisine

lumiläikkineen ilmestyi tunturiseinien takaa sitä mukaa kuin he

etenivät, ja äkkiä näki Kristiina puiden välitse vilahduksen rotkon

pohjoispuolisesta seudusta, ja Arne osoitti sormellaan taloja, jotka

ilmestyivät esiin, mainiten kunkin nimen.

Viimein he tulivat ylänteellä olevalle pienelle tuvalle.

He pysähtyivät aidan luokse. Lauritsa huikautti tulohuudon, joka

kimmahteli kaikuna vuoren seinästä toiseen. Kaksi miestä saapui juosten

alas peltotilkkujen keskitse. Ne olivat mökin molemmat pojat. Nämä

olivat taitavia tervanpolttajia, ja Lauritsa oli tullut pestaamaan

heitä itsellensä miilumiehiksi. Poikien äiti tuli perästä, kantaen

suurta maitokulhollista kellarista, sillä oli tullut kuuma päivä, kuten

miehet olivat ennustelleet.

"Näin, että sinulla oli matkassa tyttäresi", sanoi vaimo tervehdittyään

vieraita, "ja tahdoin tulla katsomaan. Otapa pois tuo hilkka, hänellä

kuuluu olevan niin kaunis tukka."

Lauritsa teki kuten vaimo pyysi ja Kristiinan tukka valui hänen

ylitsensä satulaan asti. Se oli paksu ja keltainen kuin kypsä vehnä.

Isrid, vaimo, koetteli sitä ja sanoi:

"No kyllä näen, ettei huhu ole puhunut päättömiä tästä pikku tytöstäsi

-- niin on kuin liljankukka ja ritarin lapsia. Lempeät silmätkin

on tällä -- hän on sinun näköäsi eikä Gjeslingien. Suokoon Luoja

sinulle iloa lapsestasi, Lauritsa Bjørgulfinpoika. Ja Guldsveinenin

selässä sitä istutaan niin suorana kuin hoviherra", pisti hän leikiksi

Kristiinan juodessa maitoa.

Lapsi punastui ilosta, sillä hän tiesi, että isää pidettiin komeimpana

miehenä laajalla alueella, ja tämä olikin näöltään kuin ritari

seisoessaan miestensä keskessä, vaikka oli puettu kuin talonpoika,

kuten hänen tapansa oli arkioloissa. Hänellä oli joltisenkin leveä ja

lyhyt vihreäksivärjätystä sarasta valmistettu mekko, joka oli avoin

kaulasta, josta näkyi paita; kengät olivat värjäämättömästä nahasta,

ja päässä hänellä oli vanhanaikainen, leveäreunainen villahattu.

Koristeita hänellä ei ollut muita kuin sileä hopeasolki vyössä ja

pieni hely paidankauluksessa; kaulassa näkyi sitäpaitsi kultaketju.

Lauritsa kantoi sitä aina, siinä riippui kultaristi, johon oli juotettu

suuria vuorikristalleja; ristiä kävi avaaminen ja siinä oli kappale

pyhän rouva Elin Skøvden kääriliinaa ynnä joku hiuskarva, sillä

Laamanninpojat laskivat sukunsa polveutuvan eräästä tuon autuaasti

edesmenneen rouvan tyttäristä. Mutta metsällä tai peltotyössä ollessa

oli Lauritsan tapana pistää risti paljaalle rinnalleen, jottei

kadottaisi sitä.

Mutta karkeissa arkivaatteissaankin hän oli jalosukuisemman näköinen

kuin moni kuninkaan ritari ja henkivartiomies juhlatamineissaan. Hän

oli hyvin komea ryhdiltä, pitkä, leveä lavoista, kapea lantioilta; pää

oli pieni ja uljas-asenteinen, ja hänellä oli kauniit, pitkänsoikeat

kasvot -- paraiksi täyteläiset posket, sirosti pyöristyvä leuka ja

hyvin muodostunut suu. Ihon väri oli vaalea, punakka poskipäiltä,

silmät olivat harmaat ja tukka paksu, sileä ja silkinhieno.

Hän jäi juttelemaan Isridin kanssa tämän asioista ja kysyi muun ohessa

myös Tordista, Isridin sukulaisvaimosta, joka hoiti Jørundgaardin

karjalaidunta tänä kesänä. Tämä oli vasta saanut lapsen; Isrid odotti

vain tilaisuutta päästäkseen taatussa seurassa metsän läpi tämän

luokse, hakeakseen pojan alas laaksoon kastettavaksi. Lauritsa sanoi

silloin, että hänen sopi lähteä heidän kanssaan tunturille: hän aikoi

palata seuraavana iltana, ja saattoi olla hyväkin Isridille ja tuolle

kastamattomalle lapselle, että heillä oli näin monta vankkaa miestä

turvanansa.

Isrid kiitti: "Totta puhuen minä olen juuri odottanutkin teitä. Me

kyllä tiedämme, me ylämaan köyhät, että sinä teet ystävän palveluksen

milloin voit, kun tulet tänne." Hän juoksi tuvalle noutamaan eväsmyttyä

ja vaippaa.

Asianlaita oli sellainen, että Lauritsa viihtyi hyvin tämän pikkuväen

parissa, joka raivasi ja hoiteli uutismaita takalistolla; heidän

seurassaan hän oli aina iloinen ja leikkisä. Hän keskusteli heidän

kanssaan metsäneläimien tavoista ja retkistä ja monenmoisesta

taikuudesta, jota oli havaittu niillä mailla. Ja hän auttoi heitä

auliisti neuvoilla ja töillä, tarkasti kipeän karjan, seurasi miehiä

pajaan ja hakkuutöihin eikä säästänyt suunnattomia ruumiinvoimiansa,

kun joku kivi tai juurikko istui liian tiukassa. Siksi nämä ihmiset

aina ilolla ottivat vastaan Lauritsa Bjørgulfinpojan ynnä tämän ison,

punertavan oriin Guldsveinenin, joka oli hänen ratsuhevosensa. Se

oli komea eläin, karva kiiltävä kuin peili, harja ja häntäjouhet

valkoiset ja silmät vaaleahkot -- se oli voimakas ja rohkea, kuulu

kautta laakson, mutta Lauritsalle lempeä kuin lammas; tämä sanoikin

rakastavansa sitä niinkuin nuorempaa veljeä.

Ensimmäinen tehtävä oli lähteä katsomaan Heimhaagenin vartioroviota.

Sillä kovina sota-aikoina, satakunta vuotta sitten ja enemmänkin,

olivat talonpojat joissakin paikoin laaksojen varsilla alkaneet

rakentaa tuntureille rovioita, jotka muistuttivat rannikkoseudun

merkkitulia; nämä laaksojen vartiotulet eivät vain kuuluneet

vakituiseen maanpuolustukseen. Niitä hoiteli talonpoikaisjärjestö, ja

näiden kahden veljeksen oli määrä pitää sitä vuoronperään kunnossa.

Heidän saapuessaan ensimmäiselle laitumelle päästi Lauritsa irti kaikki

hevoset, kuormajuhtaa lukuunottamatta, ja nyt alkoi jyrkkä kiipeäminen

jalkapolkua ylös. Ei kestänyt kauan, ennenkuin metsä muuttui

raivaamattomaksi. Suuret hongat seisoivat paljaina kuin luiset rangat

veteliköissä -- ja Kristiina näki kaikkialla alastomia kalliohuippuja

taivaankantta vasten. Pitkät matkat kävi kulku vieremien välitse ja

väliin juoksi vuoripuro polun uomassa, joten isän täytyi kantaa häntä.

Tuuli puhalsi raittiisti ja esteettömästi täällä ylhäällä, ja maa oli

sinisenään mustikoita. Mutta Lauritsa sanoi, etteivät he nyt voineet

jäädä niitä poimimaan. Arne juoksenteli milloin ensimmäisenä, milloin

viimeisenä, taittoi marjanvarsia Kristiinalle ja kertoi kenen mikin

laidun oli, jonka he metsässä sivuuttivat -- sillä koko Høvringsvangen

kasvoi metsää siihen aikaan.

Nyt he seisoivat viimeisen pyöreän ja paljaan tunturikupuran alla ja

näkivät ilmaa vasten suuren hirsirovion ja alempana kalliokielekkeen

alla vartiokojun.

Kiivettyä tunturin laelle tarttui tuuli heihin ja heidän vaatteisiinsa

-- Kristiinasta tuntui ihan siltä, kuin jokin täällä ylhäällä asuva

elävä olento olisi ottanut heidät vastaan ja tervehtinyt heitä. Tuuli

vinkui ja tohahteli heidän kulkiessaan Arnen kanssa sammallaattoja

pitkin. Lapset kävivät istumaan erään kielekkeen nokkaan ja Kristiina

tuijotti ympärilleen silmät ihmetyksestä pyöreinä -- hän ei ollut ikinä

kuvitellut maailmaa niin suureksi ja laveaksi.

Kaikkialla oli metsänpeittämiä pörhöisiä tunturikönkäitä; laakso oli

vain kuin rako mahtavien tunturien lomassa ja sivulaaksot olivat

vielä ahtaampia rakoja; niitä oli monta, mutta sittenkin jäi niiden

luku vähäiseksi vuorimaailman rinnalla. Joka puolelta työntyi

metsän peitosta harmaita kallioita, jotka kasvoivat kirjavanaan

keltaista jäkälää, ja kaukana taivaan reunassa päilyi sinitunturi

valkoisine lumijuovineen, sekaantuen harmaansinisiin ja valkoisiin

kesähattaroihin. Mutta luoteessa, lähellä heitä -- ihan tuossa

laidunmetsän takana -- oli kummallinen röykkiö mahtavia kallioita,

joiden syrjiin oli kasaantunut uutta lunta. Kristiina ymmärsi niiden

tarkoittavan Raanekampeneita, joista hän oli kuullut kerrottavan,

sillä ne muistuttivat selvästi suurta sikalaumaa, joka oli menossa

sisämaahan, takapuoli kirkonkylää kohti. Ja kuitenkin sanoi Arne sinne

olevan puolen päivän ratsastusmatkan.

Kristiina oli luullut, että kunhan hän vain pääsisi yli kotitunturin

laidan, ilmestyisi sieltä heti toinen kylä, samanlainen kuin heidän

oma kylänsä, jossa oli taloja ja kartanoita; ja häntä kouraisi niin

kummasti sydänalasta kun hän huomasi, kuinka pitkät matkat oli

ihmisasuntojen välillä. Hän näki laakson pohjalla pilkoittavat pienet

vihreät ja keltaiset täplät ja pikkuruiset aukeat tunturimetsässä

harmaine talopilkkuinensa; hän alkoi laskea niitä, mutta päästyään

kolme kertaa kahteentoista ei hän enää jaksanut pitää mielessään niiden

lukua. Ja kuitenkin olivat ihmisasumukset kuin tyhjä nolla tuntureiden

keskellä.

Kristiina tiesi, että isoissa metsissä oli susia ja karhuja ja että

tunturien sisällä oli peikkojen ja maahisten ja keijukaisten asunto, ja

häntä alkoi peloittaa, sillä kukaan ei tiennyt paljonko niitä saattoi

olla, mutta varmaan niitä oli paljon enemmän kuin ihmisiä. Silloin hän

huusi isää, mutta tämä ei tuulessa kuullut hänen ääntään -- hän oli

vierittämässä miesten kanssa isoja kiviä ylös harjanteelle hirsirovion

tueksi.

Mutta Isrid tuli lasten luokse ja näytti Kristiinalle, missä Vaagen

länsitunturi oli. Ja Arne osoitti sormellaan Harmaatunturia, missä

peuranajajat houkuttelivat pyydystettävän saaliinsa syviin hautoihin,

ja missä kuninkaan haukanpyytäjät asuivat rauniomajoissa. Siihen

toimeen halusi Arnekin antautua -- mutta silloin hänen oli myöskin

opittava harjoittamaan linnut metsästykseen -- ja hän levitti kätensä

kuin lähettäen haukan lentoon.

Isrid pudisti päätään.

"Se on rumaa elämää, Arne Gyrdinpoika -- äidillesi olisi suuri suru jos

rupeaisit haukanpyytäjäksi. Sinne ei pääse yksikään mies kohtaamatta

pahimpia ihmisiä ja mellastelijoita, jotka ovat ihmistäkin pahemmat."

Lauritsa oli tullut heidän luokseen; hän oli kuullut viimeisen:

"Niin", sanoo hän, "siellä on useampia kuin yksi huonekunta, joka ei

maksa veroa ja kymmenystä --"

"Niin, sinähän se olet nähnyt yhtä ja toista, Lauritsa", mairitteli

Isrid. "Sinä, joka olet ollut niin kaukana tuntureilla."

"Olehan -- olehan", sanoi Lauritsa venytellen. "Ehkäpä tiedän jotain --

mutta ei minun mielestäni pidä puhua sellaisista. On suotava niille,

jotka ovat kadottaneet rauhan ihmisten ilmoilla, se rauha, minkä nämä

voivat löytää tunturien koloissa, se on minun ajatukseni. Ja minä olen

kuitenkin nähnyt keltaisia peltoja ja kauniita heinäniittyjä siellä,

missä ei kukaan tiedä laaksoa olevan -- ja karjaa ja katraita, joista

en tiedä, ihmistenkö ne olivat vai minkä --"

"Niin aivan", sanoo Isrid. "Karhu ja hukka saavat syyn sen karjan

katoamisesta, joka ei tule takaisin karjatuvalle, mutta pahempia

ryöväreitä tiedetään tunturilla piilevän kuin eläimet."

"Pahempiako sanot", kysyy Lauritsa ajatuksissaan, silittäen tyttären

päätä. "Vuoren välissä, eteläpuolella Raanekampeneita, näin kerran

kolme pikkupoikaa, suurin oli niinkuin tämä Kristiina tässä -- niillä

oli keltainen tukka ja nahkamekko yllä. Ne irvistivät minulle kuin

sudenpennut ennenkuin juoksivat pois piiloon. Ei ole kovin kumma, jos

joku köyhä äijä, jonka poikia ne olivat, haluaisi nitistää itselleen

lehmän taikka pari --"

"Hohoo, on ne pentunsa sudella ja karhullakin", sanoo Isrid vihaisesti.

"Etkä sinä säästä niitä, sinä Lauritsa, niitä etkä pentuja. Eivätkä

ne kuitenkaan ole oppineet lakia tai kristinuskoa, kuten nuo

ilkityöntekijät, joille sinä suot kaikkea hyvää --"

"Niinkö sinusta tuntuu, että suon heille kaikkea hyvää, jos soisin

heille vähän parempaa kuin kaikista pahinta", sanoo Lauritsa, hymyn

oirein. "Mutta tule nyt, niin saamme nähdä, minkälaisen evään Ragnfrid

on valmistanut meille tällä kertaa." Hän tarttui Kristiinan käteen ja

lähti taluttamaan tätä. Ja hän kumartui tämän yli ja sanoi hiljaa:

"Ajattelin kolmea pikku veljeäsi, pikkarainen."

He kurkistivat vartiomajaan, mutta siellä haisi umpealta ja

homehtuneelta. Kristiina kerkesi katsahtaa ympärilleen, mutta näki

vain jonkun turvepenkin seinän vierustalla, avonaisen tulisijan

keskilattialla ja tervatynnyreitä, tervaspuikkoja ja tuohuksia.

Lauritsa tuumi, että syötäisiin mieluummin ulkona, ja alempaa

koivuhaasta löytyi sievä, vihanta nurmi.

He purkivat kuormahevosen kantamukset ja heittäytyivät nurmelle.

Ja Ragnfridin eväsreppu sisälsi runsaasti hyvää ruokaa -- pehmeää

leipää ja hienoa ohukaisleipää, voita, juustoa, läskiä ja ilmassa

kuivattua peuranlihaa, rasvaista, keitettyä naudanrintaa, kaksi

isoa nassakallista saksalaista olutta ja pieni leili simaa. Sitten

leikattiin joutuin liha kappaleiksi ja jaettiin jokaiselle, Halvdanin,

vanhimman miehistä, hieroessa tulta -- oli turvallisempaa istua

lämpimän ääressä täällä metsän sydämessä.

Isrid ja Arne nyhtivät kanervia ja tunturikoivun varpuja ja viskasivat

niitä rovioon; kuului sähinää kun tuli nuoli tuoreet lehdet oksista,

niin että pieniä valkoisia höytyviä lenteli korkealle lieskan punaiseen

harjaan asti; savu pelmusi mustana ja sakeana seesteiselle taivaalle.

Kristiina istui katsoen tuota; hänestä näytti siltä kuin tuli olisi

iloinnut siitä, että se oli päästetty irti leikkimään ja teuhaamaan.

Se oli toisenlainen täällä kuin kotona liedessä, jossa se sai palvella

keitoksien tekoa ja valaista tupaa.

Hän istui nojautuen isäänsä toinen käsivarsi tämän polvella; isä antoi

hänelle parhaita paloja niin paljon kuin hän tahtoi ja tarjosi olutta,

minkä verran hän jaksoi juoda, sekä maistelutti ahkerasti simaleilin

laidasta.

"Lapsi tulee niin juovuksiin, ettei jaksa kävellä takaisin

karjatuvalle", sanoi Halvdan nauraen, mutta Lauritsa silitti tytön

pyöreitä poskia:

"Onhan meitä silloin miehiä kantamaan häntä -- juoma tekee hänelle

hyvää -- juo sinäkin, Arne -- te, jotka olette kasvuiässä vielä, teille

tekee jumalanvilja pelkkää hyvää -- antaa tuoreen, punaisen veren ja

makean unen, mutta ei herätä hulluutta ja mieletöntä menoa --"

Miehet kallistivat hekin syvään ja ahkerasti nassakoita; Isridkään

ei ollut toisia huonompi, ja pian kuuluivat heidän äänensä ja tulen

räiske ja ritinä kuin kaukaisena huminana Kristiinan korviin -- hänen

päänsä alkoi kallistua alas. Hän ymmärsi vielä sen, että toiset

koettivat saada Lauritsaa kertomaan mitä outoja asioita hän oli nähnyt

metsästysretkillään. Mutta tämä ei tahtonut ilmaista paljoakaan, ja

Kristiinan mielestä tuntui niin turvalliselta ja hyvältä -- ja hän oli

niin kylläinen.

Isä istui pehmeä ohraleivän kimpale kädessään; hän vatvoi

leivänkappaleita kunnes ne tulivat hevosen näköisiksi, sitten

murensi hän särvintä hienoiksi suikuloiksi ja asetti ne hajasäärin

leipähevosten selkään; sitten pani hän ne ratsastamaan reittään pitkin

Kristiinan suuhun. Mutta pian Kristiinaa rupesi niin väsyttämään, ettei

hän enää jaksanut avata suutaan eikä purra -- ja sitten hän kellahti

syrjälleen mäkeen ja vaipui uneen.

* * * * *

Herätessään hän huomasi olevansa pehmoisessa ja pimeässä, isän

kainalossa -- tämä oli käärinyt vaippansa heidän molempien peitoksi.

Kristiina nousi istumaan, pyyhkäsi kasvoiltaan hien ja irroitti hilkan,

että ilma pääsi kuivaamaan hänen kostean tukkansa.

Päivä oli varmaankin jo pitkällä, sillä auringonpaiste oli keltainen

ja varjot olivat pidenneet ja painumassa kaakkoon. Tuulesta ei ollut

enää tietoakaan; itikat ja sääsket lauloivat ja surisivat nukkuvien

ympärillä. Kristiina istui liikkumatta, kynsi sääskenpuremia käsiään

ja katsoi ympärilleen -- vuorenköngäs heidän vieressään paistoi

valkoisena sammaleesta ja keltaisena jäkälästä keskipäivän helteessä,

ja myrskynkaatopuista rakennettu rovio haritti taivasta vasten kuin

jonkin ihmeellisen eläimen luuranko.

Kristiinasta alkoi tuntua pahalta -- oli niin kummallista nähdä

kaikkien toisten nukkuvan keskellä kirkasta kesäpäivää. Jos hän kotona

sattui heräämään yöllä, lepäsi hän turvallisesti kiinni äidin kyljessä,

seinävaate toisella puolen. Hän tiesi räppänän ja salvan olevan kiinni

suojaksi yötä ja myrskyä vastaan, ja ääntelyiden lähtevän ihmisistä,

jotka nukkuivat makeasti taljojen ja patjojen sisässä. Mutta noita

ihmismöykkyjä, jotka kellivät ympäri mäkeä pitkin sekä poikki, pienen

mustan- ja valkoisenkirjavan tuhkakeon ympärillä, olisi voinut luulla

vaikka kuolleiksi -- mikä retkotti vatsallaan, mikä selällään polvet

pystyssä, ja äänet, jotka heistä lähtivät, peloittivat Kristiä. Isä

kuorsasi raskaasti, mutta Halvdanin hengitys vinkui merkillisesti

nenässä. Ja Arne makasi syrjällään kasvot käsivartta vasten, välkkyvä,

vaaleanruskea tukka hajallaan kanervikossa; hän nukkui niin hiljaa,

että Kristiina alkoi pelätä hänen kuolleen. Hänen täytyi kumartua

eteenpäin ja koetella häntä -- silloin tämä hiljaa liikahti unissaan.

Kristiinan päähän pälkähti äkkiä, että he kukaties olivat nukkuneet

yhden päivän yli ja että nyt oli toinen päivä -- ja silloin hän

säikähti niin kovasti, että ravisteli isää; mutta tämä vain örähti ja

kuorsasi edelleen. Kristiinan omakin pää tuntui vielä raskaalta, mutta

hän ei rohjennut paneutua nukkumaan. Siksi hän ryömi tuhkakasan ääreen

ja sohi sitä kepillä -- pohjalla hehkui vielä hiukan kypeneitä. Hän

pisti siihen lisää kanervia ja risuja, joita keräsi ympäriltä, mutta ei

uskaltanut mennä ulkopuolelle nukkuvien piirin hakemaan isompia oksia.

Silloin tömähti ja karahti tanner ihan hänen lähellään -- Kristiinan

sydän hypähti ja hän jähmettyi pelosta. Sitten hän näki puiden

välissä jotakin punaista, ja Guldsveinen ilmestyi koivun varpujen

keskeen, seisahtui ja katseli häntä kirkkailla, vaaleilla silmillään.

Kristiina tuli niin iloiseksi, että nousi pystyyn ja juoksi oritta

vastaan. Siellä oli se ruskea hevonenkin, jolla Arne oli ratsastanut,

ja kuormahevonen myös. Silloin Kristiina tunsi olonsa helpoksi ja

turvatuksi; hän meni niiden luokse ja taputteli kaikkia kolmea

lautasille; mutta Guldsveinen taivutti päänsä alas, niin että Kristiina

ylettyi silittämään sen turpaa ja puistelemaan sen kellertävää harjaa,

ja se nuuski hänen käsiään pehmeillä sieraimillaan.

Hevoset lönkyttivät hiljalleen apeksien alas koivikkoa kohti ja

Kristiina lähti niiden matkaan, sillä hän ei ymmärtänyt pelätä mitään

vaaraa, kunhan hän vain pysytteli Guldsveinenin lähettyvillä -- se

oli antanut kyytiä karhuille ennenkin. Ja tässä kasvoi ihan mustanaan

mustikoita ja lasta janotti ja hänellä oli ilkeä maku suussa; olutta

hänen ei oikein tehnyt mieli, mutta imelät, mehukkaat marjat olivat

aivan kuin viiniä. Louhikossa pienen matkan päässä näki hän vattujakin

-- ja silloin hän tarttui Guldsveineniä suitsiin ja pyysi sitä kiltisti

mukaansa sinne, ja ori seurasi taipuisasti pikku tyttöä. Kristiinan

edetessä yhä alemmaksi vieremän laitaa se seurasi perästä tytön

huutaessa sitä, ja molemmat toiset hevoset seurasivat Guldsveineniä.

Kristiina kuuli puron liplattavan ja lorisevan lähellä; hän meni

ääntä kohti kunnes tuli sen luo, ja laskeutui pitkäkseen suurelle

rantapaadelle, jossa pesi hikiset, sääskenpuremat kasvonsa ja kätensä.

Paaden alla seisoi vesi liikkumatta mustana silmänä, sillä vastapäätä

kohosi kohtisuora kallioseinä matalan koivu- ja pajuvesakon takaa --

se oli paras peili, mitä olla saattoi, ja Kristiina kumartui sen yli

katsoen kuvaansa vedestä, sillä hän tahtoi nähdä oliko Isrid ollut

oikeassa, sanoessaan hänen muistuttavan isää.

Hän hymyili ja nyökkäsi ja kumartui yhä lähemmä, kunnes hänen tukkansa

tapasi tuon pyöreänaamaisen ja suurisilmäisen pikkutytön tukan, joka

katsoi häntä purosta.

Ympärillä kasvoi mahdottoman paljon hienoja vaaleanpunaisia

kukkaröyhelöitä, joita kutsutaan virmajuuriksi -- ne olivat paljon

punaisempia ja kauniimpia täällä tunturipuron partaalla kuin kotona

joen rannoilla. Nyt poimi Kristiina niitä ja sitoi joka varren

heinänkorrella, kunnes hänellä oli mitä ihanin, tihein, vaaleanpunainen

seppele. Lapsi painoi sen hiuksilleen ja juoksi puron laitaan

katsomaan, miltä hän näytti, ollessaan nyt koristettu täysi-ikäisen

neidon tavoin, joka on menossa tanssiin.

Hän kurottihe yli veden ja näki oman tumman kuvansa nousevan pohjasta

ja käyvän selvemmäksi sitä mukaa kuin se läheni -- ja silloin hän

näki puron kalvossa pensaiden keskellä toisella rannalla ihmisen,

joka oli kumartunut häntä kohti. Äkisti hän ponnahti polvilleen ja

katsoi toiselle puolen. Ensin hänestä tuntui siltä, kuin olisi siellä

ollut vain tunturiseinä ja puut, jotka olivat yhdessä rykelmässä

sen juurella. Mutta yhtäkkiä hän huomasi lehtien lomassa kasvot --

toisella rannalla seisoi nainen, jolla oli valkoiset kasvot ja liehuva

pellavankeltainen tukka -- tämän suuret vaaleanharmaat silmät ja

värähtelevät, punertavat sieraimet muistuttivat Guldsveineniä. Nainen

oli puettu johonkin vihreältä vivahtavaan vaatteukseen, ja oksat ja

varvut peittivät hänet korkeaa povea myöten, joka välkkyi ja kimalteli

soijista ja ketjuista.

Kristiina katsoi näkyä -- silloin nainen nosti kättään, näytti hänelle

kultakukista solmittua seppeltä ja viittasi sillä.

Kristiina kuuli Guldsveinenin äkkiä korskahtavan kovaa ja

säikähtyneesti -- hän kääntyi katsomaan taakseen -- ori kimmahti

pystyyn, kiljui pitkään ja äänekkäästi, pyörähti ympäri ja porhalsi

ylämäkeen että tanner tömisi. Toiset hevoset seurasivat perästä --

mennä pyyhälsivät suoraan vierinkivirinnettä ylös, kivien ropistessa

ympärillä ja oksien ja juurien katkeillessa ruskaen.

Silloin Kristiina päästi kovan huudon. "Isä", huusi hän, "isä!" Hän

sai jalat alleen, juoksi rinnettä ylös hevosten perästä tohtimatta

katsoa taakseen, kapusi vieremää ylös, takertui helmoihinsa ja vieri

alas vähän matkaa, kiipesi taas ylämäkeen tapaillen tukea vertavuotavin

käsin, ryömi eteenpäin kipein, revityin polvin, huusi Guldsveineniä ja

isää -- hien valuessa koko ruumista pitkin, virratessa kuin vesi hänen

silmiensä sisään, ja sydämen takoessa haljetakseen kylkiluita vastaan;

kauhun itku pusersi hänen kurkkuansa.

"Isä, isää!"

Silloin hän kuuli tämän äänen jostakin ylempää. Hän näki tämän tulevan

pitkin harppauksin vieremän poikki -- auringossa välkkävän vieremän;

matalat koivut ja haavat seisoivat liikkumatta rinteellä ja niiden

lehdet välkähtelivät auringonpaisteessa -- rinne oli niin hiljainen ja

valoisa, mutta isä tuli juosten mäkeä alas, huutaen häntä nimeltä, ja

Kristiina lysähti kasaan ja ymmärsi, että hän nyt oli pelastettu.

"Sancta Maria!" Lauritsa laskeutui polvilleen tyttären viereen ja nosti

hänet syliinsä -- hän oli kalpea ja hänen suunsa oli niin omituisen

näköinen, että Kristiinaa rupesi peloittamaan vieläkin enemmän; oli

kuin hän vasta isän kasvoista olisi nähnyt, miten suuressa vaarassa hän

oli ollut.

"Lapsi, lapsi --", hän nosti tämän veriset kädet, katseli niitä, näki

seppeleen tämän paljaassa päässä ja kosketti sitä. "Mitä tämä on --

miten olet joutunut tänne, pikkarainen --"

"Minä lähdin Guldsveinenin perästä", nyyhkytti hän isänsä rinnalla.

"Minua rupesi niin peloittamaan kun te kaikki nukuitte, mutta sitten

tuli Guldsveinen. -- Ja sitten joku viittasi minulle joen toiselta

puolen --"

"Kuka viittasi -- oliko se joku mies?"

"Ei, se oli nainen -- se viittasi ja sillä oli kultainen seppel kädessä

-- luulen, että se oli maahis-impi, isä --"

"Jeesus Kristus", sanoi Lauritsa hiljaa tehden ristinmerkin lapsen ja

itsensä yli.

Hän auttoi Kristiinaa rinnettä ylös, kunnes he tulivat ruohoiselle

penkereelle; silloin hän nosti lapsen syliinsä ja kantoi tätä

eteenpäin. Lapsi riippui hänen kaulassaan ja itki ääneen -- eikä voinut

lakata, vaikka isä kuinka koetti kiellellä.

Vähän ajan kuluttua he kohtasivat miehet ja Isridin. Tämä löi kätensä

yhteen, kuultuaan mitä oli tapahtunut:

"Niin, kyllä se on ollut haltia-impi -- hän on koettanut viekoitella

tuon kauniin lapsen vuoreen, uskokaa minua --"

"Ole vaiti", käski Lauritsa tuimasti. "Meidän ei olisi pitänyt puhella

semmoisia täällä metsän keskellä -- ei sitä tiedä kuka piilee kiven

alla ja kuulee joka sanan."

Hän veti esiin kultaisen kaulakäätynsä paidan alta ja ripusti sen ynnä

pyhän ristin Kristiinan kaulaan, pistäen sen tämän paljasta rintaan

vasten.

"Ja te toiset", hän sanoi, "tietäkääkin pitää kurissa suunne, sillä

Ragnfridin ei pidä milloinkaan saada tietää, että lapsi on ollut näin

suuressa vaarassa."

Nyt käytiin ottamaan kiinni hevosia, jotka olivat juosseet metsään ja

sitten palattiin kiireesti karjalaitumelle, jonne toiset hevoset olivat

jääneet. Kaikki nousivat sitten ratsaille ja ajoivat Jørundgaardin

karjataloa kohti; sinne ei ollut pitkä matka.

Aurinko oli laskemassa heidän saapuessaan sinne; karja oli tarhassa

ja Tordis oli juuri lypsämässä vuohia. Karjatuvassa seisoi puuro

liedellä valmiiksi keitettynä, sillä karjanhoitajat olivat nähneet

heidät ylhäällä vartiorovion luona aikaisemmin päivällä; heitä oli siis

tiedetty odottaa.

Vasta silloin taukosi Kristiinan itku. Hän istui isänsä sylissä syöden

puuroa ja viilipiimää isän lusikasta.

Lauritsa aikoi seuraavana päivänä käydä eräällä lammella kauempana

tunturilla; siellä oli pari paimenta sonnien kera. Kristiinalla oli

alunpitäen ollut lupa päästä mukaan, mutta nyt sanoi isä, että hän sai

jäädä tupaan: -- "ja pitäkääkin huoli siitä, Tordis ja Isrid, että

ovi pysyy lukossa ja räppänä suljettuna siihen asti kun me palaamme

metsältä -- sekä Kristiinan että tuon kastamattoman tähden, joka makaa

kätkyessä."

Tordis oli joutunut niin säikähdyksiin, ettei uskaltanut jäädä enää

tunturille sylilapsen kanssa, hän oli vielä kirkottamatta synnytyksen

jälkeen -- vaan halusi mieluimmin palata laaksoon heti. Lauritsa

sanoi, että se oli luonnollista hänestä; Tordis saattoi lähteä toisten

matkassa seuraavan päivän iltana; hän arveli saavansa jonkun vanhemman

leski-ihmisen Jørundgaardista tämän sijaan.

Tordis oli levittänyt tuoksuvaa, tuoretta tunturiheinää nahkojen alle

lavitsoille; sillä oli niin vahva ja makea tuoksu, että Kristiina

nukkui jo melkein isän lukiessa isämeitää ja Avea.

"Ja kyllä nyt kuluu kotvan aikaa, ennenkuin otan sinut toistamiseen

tunturille", sanoi Lauritsa, taputtaen häntä poskelle.

Kristiina havahtui horroksestaan:

"Isä -- enkö minä pääse sinun mukanasi eteläänkään syksyllä, kuten olet

luvannut --"

"Sen sitten näemme", sanoi Lauritsa, ja paikalla nukahti Kristiina

suloiseen uneen lammasnahkojen välissä.