VI

Brigitte nukkui. Mykkänä ja liikkumattomana istuin hänen

päänalaisensa vieressä. Niinkuin maamies rajuilman jälkeen laskee

tähkäpäiden tuhoa pellollaan, niin menin minä itseeni tarkastamaan

sitä pahaa mitä olin tehnyt.

Tunsin kohta, että se oli auttamaton. Jotkut kärsimykset ilmoittavat

väkivaltaisuudessaan saavuttaneensa äärimmäisen asteensa, ja kuta

enemmän häpeää ja katumusta tunsin, sitä selvemmäksi kävi minulle,

ettei meillä äskeisen kohtauksen jälkeen ollut muuta neuvoa kuin

sanoa toisillemme hyvästi. Kuinka rohkea Brigitte olikin, oli hän

jo tyhjentänyt surullisen rakkautensa kalkin sakkaan saakka; ja

jollen halunnut nähdä hänen kuolevan, täytyi hänen saada levätä

kärsimystensä jälkeen. Oli usein sattunut, että hän oli minua

ankarasti moittinut, vieläpä sanoilla, jotka ilmaisivat syvempää

suuttumusta kuin hänen sanansa tällä kertaa. Mutta se, mitä hän

äsken oli puhunut, ei ollut loukatun ylpeyden sanelemaa, se oli

totuus, joka työnnettynä sydämen syvimpään sopukkaan, oli taittanut

hänet murtautuessaan esiin. Nykyiset olosuhteet ja kieltoni lähteä

hänen kanssaan tekivät kaiken toivon mahdottomaksi. Jos hän olisikin

tahtonut antaa anteeksi, ei hänellä olisi ollut siihen kyllin voimia.

Sitä todisti jo hänen unensa, joka muistutti kuolemaa ja joka oli

loppuun saakka väsyneen. Hänen äkillinen hiljaisuutensa, lempeys,

jota hän oli osottanut palatessaan tajuntaan, hänen kalpeat kasvonsa

ja hänen suudelmansa, kaikki puhui minulle, että suhteemme oli

lopussa ja että olin ainiaaksi repinyt rikki viimeiset yhdistävät

siteet. Samalla tavalla kuin hän nyt nukahti, olisi hän nukkuva

ikuiseen uneen ensi kärsimyksestä, jonka hänelle tuottaisin. Kello

löi ja minä tunsin, että mennyt tunti oli vienyt mukanaan elämäni,

joka oli yhteinen hänen kanssaan.

Kun en tahtonut kutsua palvelijaa sisään, olin itse sytyttänyt

Brigitten lampun. Katselin sen heikkoa valoa ja ajatukseni lepattivat

pimeässä kuin sen häälyvät varjot.

Mitä lienenkin sanonut ja tehnyt, ei ajatus Brigitten jättämisestä

ollut vielä koskaan tullut mieleeni. Olin sadat kerrat tahtonut

lähteä hänen luotaan; mutta jokainen, joka on rakastanut, tietää,

mitä se merkitsee. Ne olivat vain ohimeneviä epätoivon tai vihan

puuskia. Niin kauan kun tiesin hänen rakastavan minua, olin myöskin

varma omasta rakkaudestani. Ensi kerran nousi voittamaton kohtalo

meidän välillemme. Tunsin painostavaa väsymystä, joka esti minua

näkemästä mitään selvästi. Olin painautunut alkoovin viereen,

ja vaikka ensi hetkestä lähtien olin käsittänyt onnettomuuteni

koko laajuuden, en tuntenut sen johdosta mitään tuskia. Sen mitä

ajatukseni käsitti -- sitä ei heikko ja säikähtänyt sydämeni tahtonut

nähdä. "Kas niin", sanoin itsekseni, "ei ole epäilystä siitä. Sinä

olet tämän tahtonut ja tehnyt. On aivan varma, ettemme enää voi elää

yhdessä; en tahdo tappaa tätä naista -- siis täytyy minun jättää

hänet. Se on päätetty, lähden huomenna."

Puhuessani näin itselleni, en ajatellut erehdyksiäni, en menneisyyttä

enkä tulevaisuutta; en muistanut Smithiä enkä mitään muutakaan tänä

hetkenä. En olisi voinut sanoa, mikä oli saattanut minut nykyiseen

mielentilaani tai mitä olin tehnyt tunnin aikaan. Tuijotin huoneen

seiniin ja luulen, että ainoa ajatukseni oli, millä vaunuilla

huomenna lähtisin.

Olin verraten kauan tässä oudon tyynessä tilassa. Olin kuin mies,

joka on saanut tikarin iskun rintaansa: hän tuntee ensin vain

teräksen kylmyyden, hän ottaa vielä horjahtaen muutamia askelia,

ihmetellen, mitä on tapahtunut. Mutta vähitellen pursuaa veri

esiin, pisara pisaralta, haava aukeaa: tumma purppura punaa kentän,

kuolema saapuu. Mies hätkähtää sen tuloa ja vaipuu kuin salaman

lyömänä maahan. Siten kuuntelin, näköäni kylmänä, kuinka onnettomuus

lähestyi. Toistin hiljaa itselleni, mitä Brigitte oli sanonut, ja

järjestelin esineet hänen ympärilleen sillä tavoin kuin tiesin

hänen niitä pitävän yön aikaan. Katselin häntä, menin ikkunan luo,

painoin otsani ruutua vasten, silmäilin pimeää raskasta taivasta ja

palasin taas vuoteen luo. Lähteä huomenna, se oli ainoa ajatukseni,

ja vähitellen tuli sana _lähteä_ minulle ymmärrettäväksi. "Ah, hyvä

Jumala!" huudahdin äkkiä. "Menetän rakastajatar raukkani, en ole siis

osannut oikein häntä rakastaa!"

Hätkähdin näitä sanojani, ikäänkuin joku toinen olisi ne lausunut.

Ne värähtivät koko olennossa kuin myrskyn puuska tuulikantelessa.

Yhdessä hetkessä syöksyi kahden vuoden tuska sydämeeni ja sen

jälessä nykyhetken tuska. Kuinka voin kuvata sellaista kärsimystä?

Ehkä yhdellä sanalla niille, jotka ovat rakastaneet. Olin tarttunut

Brigitten käteen ja hän kuiskasi unessaan nimeäni.

Nousin ja aloin kulkea huoneessa. Kyynelvirta kostutti poskiani.

Ojensin käsivarteni ikäänkuin vielä tarttuakseni entisyyteeni,

joka pakeni luotani. "Onko tämä mahdollista?" toistelin itsekseni.

"Menettää sinut! En voi rakastaa ketään muuta kuin sinua. Lähdetkö

iäksi luotani? Elämäni, rakkaani, ihailtuni, pakenetko luotani,

enkö saa sinua koskaan enää nähdä? Enkö koskaan, enkö koskaan!"

Lausuin viime sanat ääneen, kääntyen nukkuvan Brigitten puoleen,

ikäänkuin, pyytäen häneltä vastausta. "En koskaan, en koskaan ole

siihen suostuva! Ja minkätähden kaikki tämä? Miksi sellainen ylpeys?

Eikö siis ole mitään keinoa hyvittää sitä pahaa, jonka olen sinulle

tehnyt. Minä rukoilen, etsikäämme yhdessä. Etkö ole antanut minulle

anteeksi tuhansia kertoja? Sinä rakastat minua, sinä et voi jättää

minua, sinulta puuttuu voimia siihen. Mitä luulet että voimme tehdä,

jos eroamme?"

Äkillinen raivo valtasi minut. Kuljin huoneessa edestakaisin, puhuin

järjettömiä sanoja ja etsin jotain esinettä, jolla olisin voinut

päättää päiväni. Lopuksi lankesin polvilleni ja löin päätäni vuoteen

laitaan. Brigitte liikahti ja minä hillitsin kohta itseni.

"Jospa herättäisin hänet!" puhelin vavisten. "Mitä teetkään,

mieletön? Anna hänen nukkua aamuun asti, sinulla on vielä yö häntä

katsoa."

Istuin entiselle paikalleni. Pelkäsin niin herättäväni hänet, että

tuskin uskalsin hengittää. Sydämeni tuntui pysähtyneen samassa

hetkessä kuin kyyneleeni. Tunsin jäätävän kylmyyden värisyttävän

jäseniäni, ja ikäänkuin pakottaakseni itseni olemaan hiljaa, sanoin:

"Katsele häntä, se on sinulle vielä sallittu."

Minun onnistui lopulta tyynnyttää itseni ja tunsin lempeämpien

kyynelten kostuttavan poskiani. Raivokohtaustani seurasi syvä

liikutus. Minusta tuntui kuin ilma olisi ollut täynnä huokauksia.

Kumarruin Brigitten pään yli, nähdäkseni hänet viimeistä kertaa,

ikäänkuin hyvä enkelini olisi kehoittanut minua painamaan hänen

rakkaat piirteensä sieluuni.

Kuinka kalpea hän oli! Hänen silmissään, joita ympäröivät sinertävät

renkaat, kimalteli vielä kyyneliä. Hänen vartalonsa, ennen niin

kevyt, tuntui koukistuneen raskaan taakan alla; hänen laihtunut

poskensa lepäsi hänen heikossa kädessään ja hänen otsallaan näytti

olevan merkkejä kärsimyksen verisestä orjantappurakruunusta. Muistin

mökin, jossa ensi kerran tapasimme. Kuinka nuori hän olikaan silloin,

kuusi kuukautta sitten! Kuinka hän oli iloinen, vapaa ja suruton!

Mitä olin tehnyt tuosta kaikesta? Oli kuin joku tuntematon ääni

olisi toistanut minulle vanhan laulun, jonka jo aikoja sitten olin

unohtanut:

Altra volta gieri biele,

Bianch'e rossa com' un' fiore;

Ma ora nò. Non son più biele,

Consumatis dal' amore.

Tuota vanhaa laulua oli ensimäisen rakastajattareni tapana laulaa

ja minusta tuntui kuin nyt ensi kerran olisin ymmärtänyt sen

surumielistä murrekieltä. Toistelin sitä, ikäänkuin olisin sen tähän

saakka säilyttänyt muistissani käsittämättä sen arvoa. Miksi olin

sen oppinut ja miksi muistin sen nyt? Tuossa makasi hän, kuihtunut

kukkani, valmiina kuolemaan, rakkauden murtamana.

"Katsele häntä", sanoin nyyhkien itselleni. "Katsele häntä! Ajattele

niitä, jotka valittavat etteivät heidän lemmittynsä pidä heistä.

Sinun rakastajattaresi pitää sinusta ja on kuulunut kokonaan sinulle.

Ja sinä menetät hänet, et ole osannut rakastaa."

Tuskani oli liian suuri. Nousin ja aloin uudelleen kävellä huoneessa.

"Niin", jatkoin yksinpuheluani, "katsele häntä! Ajattele niitä, joita

suru kalvaa ja jotka kantavat tuskansa yksinäisyydessä, voimatta

jakaa sitä kenenkään kanssa. Tuskaa, jota kärsit, ovat myöskin toiset

kokeneet, siinä ei ole mitään, joka olisi yksin sinulle ominaista.

Ajattele niitä, joilla ei ole äitiä, sukulaisia, ei ystäviä eikä

koiraa lohtunaan; ajattele niitä, jotka etsivät eivätkä löydä, niitä

jotka itkevät ja joita siitä pilkataan, jotka rakastavat ja joita

halveksitaan, jotka kuolevat ja unohdetaan. Tuolla alkoovissa,

edessäsi, lepää olento, jonka luonto on ehkä tarkoittanut juuri sinua

varten. Hänen sielunsa ja ruumiinsa ovat olleet sinun kaltaisesi;

kuutena kuukautena ei suusi ole lausunut yhtään sanaa, ei sydämesi

kertaakaan ole lyönyt, ilman että olet saanut vastaukseksesi sanan

tai sydämen lyönnin. Ja tämä nainen, jonka Jumala on sinulle

lähettänyt niinkuin hän lähettää kasteen maan yrtille, hän on

liukunut sydämesi ohi. Tämä olento, joka taivaan lähettämänä on

tullut syli avoinna sinua vastaan, antaakseen sinulle elämänsä ja

sielunsa, hän on katoava kuin varjo, jättämättä mitään jälkeä. Kun

sinun huulesi koskettivat hänen huuliaan, kun käsivartesi kiertyivät

hänen kaulaansa, kun ikuisen rakkauden enkelit yhdistivät teidät

kuin yhdeksi olennoksi, olitte te kauempana toisistanne kuin kaksi

pakolaista, kumpikin omalla puolellaan maapalloa. Katso häntä ja

ole, ennen kaikkea, hiljaa. Sinä voit vielä katsoa häntä yhden yön,

jolleivät valituksesi herätä häntä."

Vähitellen tulivat ajatukseni yhä synkemmiksi ja vastustamaton voima

pakotti minut syventymään itseeni.

Saada aikaan pahaa! -- se oli siis se tehtävä, jonka Kaitselmus

oli minulle uskonut! Minulle, jonka omatunto raivonpuuskienkin

keskellä sanoi, että olin hyvä! Minulle, jonka leppymätön kohtalo

työnsi yhä syvemmälle kuiluun, minulle, joka itse näin salaisella

kauhulla syvyyden, jota kohti syöksyin! Minulle, joka aina, kaikesta

huolimatta, vaikka olisin tehnyt jonkun rikoksen ja näillä käsilläni

vuodattanut verta, minulle, joka olisin kuitenkin toistanut, että

sydämeni ei ollut syyllinen, että erehdyin, etten ollut minä itse,

joka sillä tavoin menettelin, vaan onneton kohtaloni, paha henkeni,

joku vieras, joka oli ottanut asunnon minussa! Minäkö siis saisin

aikaan pahaa! Ja kuuden kuukauden aikana olin vain sitä tehnyt: ei

ollut kulunut päivääkään, etten olisi täydentänyt tuota jumalatonta

työtäni. Minulla oli tällä hetkellä siitä todistus silmieni

edessä. Mies, joka oli rakastanut Brigitteä, joka oli soimannut

ja loukannut häntä, joka oli jättänyt hänet ja tullut taas hänen

luokseen, mies, joka oli pelottanut ja vakoillut häntä ja viimein

pakottanut hänet tuolle tuskan vuoteelle, olin minä! Löin sydämeeni

voimatta sitä uskoa. Katsoin Brigitteä, kosketin häntä kädelläni

tullakseni vakuutetuksi, etten uneksinut. Kalpeat kasvoni, jotka näin

peilissä, katsoivat minuun ihmeissään. Kuka oli tuo olento, jolla

oli minun piirteeni? Kuka oli tuo säälimätön mies, joka sadatteli

minun suullani ja rääkkäsi minun käsilläni? Häntäkö äitini kutsui

Octaveksi? Hänetkö olin nähnyt entisaikaan, viisitoistavuotiaana,

metsälähteissä, joiden yli kumarruin sydän yhtä puhtaana kuin niiden

kristallikirkas vesi?

Suljin silmäni ja ajattelin lapsuuteni päiviä. Niinkuin päivänsäde

tunkeutuu läpi pilvien, tunkeutui tuhat muistoa sydämeeni. "Ei",

sanoin itselleni, "en ole tehnyt tätä. Kaikki mikä tässä huoneessa

minua ympäröi, on mahdoton uni." Muistelin aikaa, jolloin vielä olin

kaikesta tietämätön ja jolloin tunsin sydämeni aukeavan ottaessani

ensi askeleitani elämässä. Muistin vanhan kerjäläisen, jonka oli

tapana istua kivipenkillä erään mökin edessä: minut lähetettiin

joskus viemään hänelle aamiaisemme tähteitä. Näin hänet heikkona

ja kumarana ojentaen minua kohti ryppyiset kätensä ja hymyillen

siunaavan minua. Tunsin aamutuulen henkäyksen ohimoillani ja jotain

vilvoittavaa kuin kaste lankeavan taivaasta sieluuni. Samassa

aukaisin silmäni ja näin lampun valossa todellisuuden edessäni.

"Et siis pidä itseäsi syyllisenä?" kysyin kauhulla itseltäni. "Sinä

joka vielä eilen olit synnin oppilas, pidätkö itseäsi viattomana

sentähden, että voit itkeä? Se mitä pidät omantuntosi todistuksena

onkin ehkä vain katumusta ja kuka murhamies ei sitä tuntisi? Jos

hyveesi valittaa kärsivänsä, kuka sanoo sinulle, ettei se tapahdu

siksi että se tuntee kuolevansa? Onneton, niitä etäisiä ääniä, joita

kuulet sydämessäsi, pidät nyyhkytyksinä, mutta ne ovatkin ehkä

vain lokin, tuhoa ennustavan myrskylinnun ääniä, joita haaksirikko

houkuttelee luokseen. Kuka on kertonut sinulle, millainen lapsuus

niillä on ollut, jotka ovat kuolleet verisin käsin? He ovat myöskin

olleet hyviä lapsuudessaan ja kätkeneet joskus kasvonsa käsiinsä

muistellakseen sitä aikaa. Sinä teet pahaa ja kadut sitä? Sitä teki

myöskin Nero, kun hän oli tappanut äitinsä. Kuka on sanonut sinulle,

että kyyneleet pesevät meidät puhtaiksi?

"Ja vaikkapa niin olisikin, vaikkapa olisi totta, että osa sielustasi

pysyisi vieraana synnille, mitä teet toiselle puolelle itsestäsi?

Sinä olet vasemmalla kädelläsi koitteleva niitä haavoja, joita

oikea kätesi on iskenyt; sinä olet tekevä hyveestäsi kääriliinan

kätkeäksesi siihen rikoksesi ja miekkaan, jolla lyöt, olet kuin

Brutus kaivertava Platon kaunopuheisia sanoja. Ja tämän aseesi olet

sinä työntävä sen olennon poveen, joka avaa sinulle sylinsä, sinä

olet saattava hautuumaahan intohimojesi jäännökset, ja sirottava

niiden haudalle säälin kylmiä kukkia. Sinä sanot niille, jotka

näkevät sinut: 'Entäs sitten? Minut on opetettu tappamaan; huomaa,

että itken vielä ja että Jumala on tehnyt minut paremmaksi!' Sinä

olet puhuva nuoruudestasi, sinä olet vakuuttava itsellesi, että

taivas on antava sinulle anteeksi, että onnettomuutesi ei ole

sinun tahdostasi tapahtunut ja sinä olet pitävä kauniita puheita

unettomille öillesi, jotta ne antaisivat sinulle hetkenkin levon.

"Mutta ken tietää? Sinä olet vielä nuori. Kuta lujemmin luotat

sydämeesi, sitä pahemmin on ylpeytesi sinut eksyttävä. Tässä seisot

ensimäisillä raunioilla, jotka olet jättävä jälkeesi. Jos Brigitte

kuolee huomenna, olet itkevä hänen haudallaan; mutta minne menet

hänet jätettyäsi? Lähdet ehkä kolmeksi kuukaudeksi Italiaan,

verhoudut viittaasi kuin ikävystynyt englantilainen ja eräänä

kauniina aamuna jossakin majatalossa juotuasi tarpeeksi, päättelet,

että olit jo väsynyt omantunnonvaivoihin ja että täytyy unohtaa

voidakseen taas alkaa elämän uudelleen. Sinä joka olet liian myöhään

alkanut itkeä, varo, ettet jonakin päivänä huomaa, ettet enää voikaan

saada kyyneliä silmiisi. Ken tietää kuinka on käyvä, jos joku

alkaisi tehdä ivaa tuskistasi, joita nyt pidät niin syvällisinä? Jos

jonakin päivänä joku kaunis nainen tanssiaisissa säälivästi hymyilee

sinulle, kuullessaan että vielä suret kuollutta rakastajatarta, ken

tietää, etkö silloin ehkä ole ylpeilevä siitä, mikä tänään sinua niin

surettaa? Kun nykyhetki, joka saa sinut värisemään ja jota et uskalla

katsoa silmästä silmään, on muuttunut menneisyydeksi, vanhaksi

tarinaksi, hämäräksi muistoksi, eikö ehkä voi sattua että jonakin

iltana maailmanmiesten seurassa heittäydyt selkäkenoon nojatuolissa

ja kerrot hymy huulilla siitä, mitä nyt näet kyyneleet silmissä? Niin

niellään häpeä, se on maailman tapa. Olet alkuaan hyvä, olet tullut

heikoksi, olet muuttuva pahaksi.

"Ystävä poloiseni", sanoin sydämeni pohjasta itselleni, "minulla on

annettavana sinulle neuvo: luulen että sinun täytyy kuolla. Käytä

tätä hetkeä, jolloin vielä olet hyvä, päästäksesi tulemasta pahaksi.

Kun nainen, jota rakastat, makaa kuolevana edessäsi, ja kun tunnet

kammoa itseäsi kohtaan, ojenna kätesi ja koeta hänen rintaansa; hän

elää vielä, se on kyllin. Sulje silmäsi äläkä avaa niitä enää. Älä

odota hänen hautajaisiaan, ehkä jo huomenna löydät lohdun. Työnnä

tikari rintaasi, niin kauan kuin sydämesi vielä rakastaa Jumalaa,

joka on sen luonut. Nuoruutesiko sinua pidättää? Säälitkö hiustesi

väriä? Älä milloinkaan salli niiden vaaleta, jolleivät ne valkene

tänä yönä.

"Ja mitä tahdot muutoin vielä tehdä tässä maailmassa? Jos lähdet

matkaan, minne suuntaat kulkusi; jos jäät, mitä vielä toivot? Ah,

eikö totta, että katsellessasi tuota naista, sinusta tuntuu kuin

sinulla vielä olisi kokonainen aarre sydämessäsi? Eikö ole totta,

että se mitä kadotat, ei ole sitä, mikä on ollut, vaan pikemminkin

sitä, mikä olisi voinut olla, ja että raskain jäähyväishetki on

se, jolloin tuntee, ettei ole kaikkea sanottu? Miksi et puhunut

tunti sitten? Kun viisari osotti sitä hetkeä, voit vielä olla

onnellinen. Jos kärsit, miksi et avannut sydäntäsi? Jos rakastit,

miksi et sanonut sitä? Sinä olet kuin saituri, joka kuolee nälkään,

istuen maahankaivetun aarteensa yllä. Sinä olet sulkenut ovesi,

sinä koetat turhaan päästä ulos lukkojesi takaa. Ei auta, että

puistelet saranoita, ne ovat lujat, sinä olet ne itse takonut.

Onneton, sinä olet toivonut ja toiveesi on täytetty, mutta et ole

muistanut Jumalaa! Sinä leikit onnellasi kuin lapsi leikkikalulla, et

ajatellut, kuinka särkyvää ja murenevaa se oli, jota pidit käsissäsi.

Sinä halveksit sitä, sinä hymyilit sille, sinä et tahtonut siitä

kohta nauttia etkä kuullut hyvän enkelisi rukouksia, jotka tahtoivat

säästää sinulta tämän surun. Ah, jos taivaassa on ollut enkeli, joka

on sinua vaalinut, missä onkaan hän tällä hetkellä? Hän istuu urkujen

ääressä, hänen siipensä ovat puoleksi avoinna, hänen kätensä lepäävät

norsunluisilla koskettimilla, hän alottaa ikuisen ylistyslaulun,

rakkauden ja ikuisen unohduksen hymnin. Mutta hänen polvensa

taipuvat, hänen siipensä sulkeutuvat, hänen päänsä vaipuu alas kuin

taittunut ruoko: kuoleman enkeli on koskettanut häntä olkapäähän, hän

katoaa ikuisuuteen!

"Ja sinä olet nyt kahdenkymmenen kahden vuotiaana yksin maailmassa,

juuri kun jalo ja puhdas rakkaus, juuri kun nuoruuden voima olisi

ehkä voinut tehdä jotain sinusta. Juuri nyt kun niin surullisten

vastoinkäymisten ja kurjain nuoruusvuosien jälkeen näet tyynen

ja puhtaan ajan koittavan, juuri nyt, kun koko elämäsi, joka on

pyhitetty rakastetulle olennolle, olisi saanut uutta voimaa, juuri

nyt syöksyy kaikki raunioiksi ympärilläsi! Nyt olet tässä, et enää

epämääräisine kaihoinesi vaan todellisine suruinesi, et enää tyhjin

vaan autioitetuin sydämin. Ja sinä epäröit? Mitä odotat? Kun hän ei

enää tahdo sinusta mitään tietää, ei elämäsi ole minkään arvoinen.

Koska hän jättää sinut, tee sinäkin samoin. Surkoon ne sinua, jotka

ovat rakastaneet nuoruuttasi, heitä ei ole monta. Se joka on ollut

ääneti Brigitten edessä, vaietkoon iäksi! Se joka on levännyt hänen

rintaansa vasten, säilyttäköön ainakin muiston siitä koskemattomana,

ja, Jumalani, eikö sinun täytyisi kadottaa sitä, jos tahtoisit

elää? Mitä muuta osaa sinulle jäisikään kuin turmeltua kokonaan?

Niin, tällä hetkellä voit vain siitä hinnasta säilyttää elämäsi!

Voidaksesi elää, täytyisi sinun unohtaa rakkaus niinkuin sitä ei

lainkaan olisi olemassa, sinun täytyisi ei ainoastaan kieltää mitä

sinussa on ollut hyvää vaan vieläpä hävittää se mitä sinussa vielä

sitä on -- sillä kuinka kävisi sinun, jos muistaisit edelleen? Et

voisi astua askeltakaan, et voisi nauraa etkä itkeä, et voisi antaa

almua köyhälle, et voisi olla hyvä neljännestunnin aikaa, ilman että

veresi syöksyisi sydämeesi ja huutaisi, että Jumala on luonut sinut

hyväksi voidaksesi tehdä Brigitten onnelliseksi. Pienimmätkin tekosi

herättäisivät sinussa onnettomuuksiesi kaiun; kaikki mikä liikkuisi

sielussasi, herättäisi kaipuun ja katumuksen, ja itse toivo, taivaan

sanansaattaja, ystävä, joka kehottaa meitä elämään, muuttuisi

silmissäsi kummittelijaksi, menneisyytesi kaksoisveljeksi. Kaikki

tunteesi muuttuisivat ikuiseksi katumukseksi. Kun murhamies kulkee

pimeässä, pitää hän käsiään painettuina rintaansa vasten, varoen

koskettamasta mitään ja peljäten, että seinät häntä syyttäisivät.

Niin pitäisi sinunkin tehdä. Valitse sielusi ja ruumiisi välillä:

sinun on surmaaminen toinen tai toinen niistä. Hyvän muisto viettelee

sinua pahaan. Tapa itsesi, jollet tahdo elää oman itsesi varjona.

Lapsi, lapsi, kuole kunnialla, niin että vielä joku voi itkeä

haudallasi!"

Heittäysin vuoteen eteen niin hirvittävän epätoivon vallassa, että

olin kuin mielipuoli enkä enää tiennyt, missä olin tai mitä tein.

Brigitte huokasi ja työnsi syrjään peitteen, ikäänkuin ylenmääräisen

painon rasittamana, ja paljasti siten valkean povensa.

Tämän näyn edessä joutuivat kaikki aistini kapinaan. Oliko se

tuskaa vai kaipuuta? En tiedä mitään. Hirvittävä ajatus sai minut

vavahtamaan. "Mitä!" huudahdin. "Jättää tuo toiselle! Kuolla, astua

hautaan ja antaa tuon valkean rinnan hengittää taivaan ilmaa!

Hyvä Jumala! Toinen käsi kuin minun saisi koskettaa tuota hienoa,

läpinäkyvää ihoa, toinen suu kuin minun noilla huulilla, toinen

rakkaus tuossa sydämessä, toinen mies tämän vuoteen ääressä! Brigitte

eläisi onnellisena, rakastettuna, sillä aikaa kuin minä muuttuisin

tomuksi hautuumaan mullassa? Kuinka kauan aikaa kuluisi, ennenkuin

hän unhottaisi minut -- jos minua ei huomenna enää olisi olemassa?

Kuinka monta kyyneltä se hänelle maksaisi. Ehkä ei yhtään ainoaa!

Jokainen hänen ystävänsä sanoo hänelle, että kuolemani oli hyvä työ,

jokainen on kiiruhtava lohduttamaan häntä ja vakuuttamaan, ettei

hänen pidä minua ajatella! Jos hän itkee, koettavat ihmiset häntä

huvittaa, jos joku muisto häntä häiritsee, karkotetaan se hänen

luotaan, jos rakkauteni eläisi hänessä, parannetaan hänet siitä kuin

myrkytyksestä. Ja vaikka hän itse ehkä ensi päivänä sanoo tahtovansa

seurata minua, on hän kuukauden kuluttua kääntyvä pois, jottei

hän edes kaukaa näkisi itkuraitaa, joka on istutettu haudalleni.

Kuinka voisikaan käydä toisin? Kuinka voi se kaivata ketään, joka on

niin kaunis? Jos hän tahtoisikin kuolla surusta, on hänen peilinsä

vakuuttava hänelle, että hänen tulee elää, ja ensi päivänä, kun

ehtyvät kyyneleet väistyisivät hymyn tieltä, onnittelisivat kaikki

häntä hänen parantumisestaan. Kun hän viikon vaitiolon jälkeen taas

voi kuulla, että nimeäni mainitaan hänen läsnäollessaan ja itse

lausuu sen kaihoten, ikäänkuin sanoakseen: 'Lohduttakaa minua!' kun

hän on tullut sille asteelle, ettei hän enää tahdo välttää muistoani

ja avaa kauniina kevätaamuna ikkunansa ja kuulee lintujen laulavan

kasteisissa pensaikoissa ja uneksien huudahtaa: 'Olen rakastanut!'

-- kuka on silloin oleva hänen rinnallaan? Kuka on silloin se

julkea, joka sanoo hänelle, että hänen täytyy vielä rakastaa. Ah,

en enää minä! Sinä olet kuuleva häntä, sinä petollinen olento, sinä

luot silmäsi alas ja punastut kuin ruusu, ja sinun kauneutesi ja

nuoruutesi saavat ylivallan. Samalla kertaa kun sanot, että sydämesi

on suljettu, annat siitä sädehtiä näkyviin tuon valon, jonka jokainen

säde viettelee suutelemaan. Kuinka mielellään he tahtovatkin tulla

rakastetuiksi kaikki nuo naiset, jotka sanovat, etteivät he enää

rakasta! Ja mitä ihmeellistä siinä onkaan? Sinä olet nainen, sinä

tiedät minkä arvoinen on ruumiisi, valkea rintasi, sinulle on se

sanottu; kun kätket kaiken kauneutesi pukusi alle, et usko kuin

kokematon tyttö, että silti kaikki olisivat sinun näköisiäsi. Kuinka

voisi nainen, jota on ylistetty ja imarreltu, päättää, ettei hän enää

tahdo tulla ihailluksi? Voisiko hän uskoa enää elävänsä, jos hän

jäisi varjoon ja jos hänen kauneutensa ympärillä kävisi hiljaiseksi?

Hänen kauneutensa on olemassa rakastajan katseita ja ylistyslauluja

varten. Ei, ei, on varmaa, että se joka kerran on rakastanut, ei voi

enää elää ilman rakkautta. Sekin, joka lähestyy kuolemaa, tarttuu

vielä kiinni elämään. Brigitte rakastaa minua ja hän kuolisi ehkä

siitä; mutta jos tapan itseni, vie joku toinen hänet.

"Toinen, toinen!" toistin, kumartuen vuoteen yli ja koskettaen

otsallani hänen olkaansa. "Hänhän on leski!" ajattelin. "Hän on jo

kerran ennen nähnyt kuoleman, hänen pienet suloiset kätensä ovat

jo kerran vaalineet kuolevaa. Hänen kyyneleensä tietävät, kuinka

kauan surua kestää -- toisella kertaa on suru ehkä lievempi. Jumala

minua varjelkoon, etten surmaa häntä hänen nukkuessaan! Jos nyt

herättäisin hänet ja sanoisin, että hänen hetkensä on tullut, että

meidän on kuoleminen yhteiseen suudelmaan, niin suostuisi hän siihen

mielellään. Miksi en sitä tee? Onko varma, että kaikki loppuu

kuolemassa?"

Löysin pöydältä veitsen ja pitelin sitä kädessäni.

"Pelkoa, raukkamaisuutta, taikauskoa! Mitä tietävät tulevasta

elämästä ne, jotka siihen uskovat? Vain kansalle ja tietämättömälle

joukolle puhutaan siitä, mutta kuka uskoo siihen sisimmässään? Kuka

kirkkomaan vartija on milloinkaan nähnyt kuolleen nousevan haudasta

ja menevän kolkuttamaan kirkkoherran ovelle? Entisaikaan nähtiin

haamuja; nyt on poliisi niitä kieltänyt esiintymästä sivistyneessä

yhteiskunnassa. Vain valekuolleet huutavat enää haudoista. Kuka

olisi mykistänyt kuoleman, jos se koskaan olisi voinut puhua? Vai

eikö Jumalan henki vain siksi tahdo näyttäytyä, että kirkollisten

kulkueiden ei enää sallita tungeksia kaduillamme? Kuolema, se on

päämäärä, kaiken loppu. Jumala on sen asettanut, ihmiset väittelevät

siitä, mutta jokainen kantaa otsallaan kirjoitusta: 'Tee mitä

tahdot, kuolla täytyy sinun kuitenkin.' Mitä sanottaisiin, jos

surmaisin Brigitten. Ei hän enkä minä tietäisi siitä mitään.

Jossakin lehdessä mainittaisiin huomenna, että Octave de T. on

tappanut rakastajattarensa eikä siitä ylihuomenna enää puhuttaisi.

Kuka saattaisi meitä viimeisellä matkallamme? Ei kukaan, joka ei

kotia tultuaan söisi rauhallisesti aamiaistaan. Ja me lepäisimme

vierekkäin maan povessa, ja koko maailma voisi astua ylitsemme,

ilman että askelten kaiku meidät herättäisi. Eikö totta, rakkaani,

siellä olisi meidän hyvä? Maanpovi on pehmoinen vuode; mitkään

kärsimykset eivät meitä saavuttaisi; naapuri-haudassa ei puhuttaisi

pahaa meidän liitostamme Jumalan kasvojen edessä. Meidän luumme

makaisivat rauhassa. Kuolema sovittaa, ja mitä se kerran yhdistää,

sitä ei enää eroteta. Miksi pelottaisi sinua tyhjyys, ruumis parka?

Joka tunti vie sinut lähemmäs sitä, jokainen askeleesi taittaa

poikkipuun tikapuilla, joilla juuri seisot; sinä elät kuolleista,

taivaan ilma painaa ja musertaa, maa, jota astut, vetää sinua

jalkapohjiesi kautta puoleensa. Astu alas maan poveen! Miksi

pelkäät? Pelottaako sinua sana? Sano vain: 'Emme elä enää.' Etkö

tunne suurta väsymystä, jonka jälkeen on suloista saada levätä?

Minkätähden epäilemme, kun kysymys ei ole kuin siitä, tapahtuuko

se hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin? Aine on katoamaton ja

sanotaan, että fyysikko voi äärettömiin asti paloittaa pienintäkin

ainehiukkasta voimatta sitä kuitenkaan hävittää. Jos aine on

sattuman varassa, niin mikä on sen rikos, jos se vaihtaa kidutusta,

kun se ei voi vaihtaa herraa? Onhan yhdentekevää Jumalalle, minkä

muodon olen saanut ja mihin pukuun tuskani pukeutuu. Tuska elää

pääkallossani, se on minun ja minä voin surmata sen, mutta luut

eivät kuulu minulle, annan ne takaisin hänelle, joka on ne minulle

lainannut. Tehköön joku runoilija pääkopastani maljan ja täyttäköön

sen uudella viinillään! Mitä moitteita voisin saada tuosta teostani

ja kuka minua moittisi? Kuka julma tuomari voisi sanoa, että olen

käyttänyt väärin itseäni? Jos jokaisella olennolla on tehtävänsä ja

jos on väärin väistyä sen edestä, niin mitä suuria pahantekijöitä

ovatkaan lapset, jotka kuolevat imettäjänsä rinnoilla? Miksi

heidät säästetään? Kenelle voisi olla hyödyksi ja varoitukseksi

rangaistukset, jotka toimeenpannaan kuoleman jälkeen? Taivaan

täytyisi todella olla tyhjän, jos ihmistä rangaistaisiin siitä,

että hän on elänyt, sillä on kyllin siinä, että hänen on täytynyt

elää; enkä tiedä ketään, joka olisi sitä vaatinut paitsi Voltaire

kuolinvuoteellaan: vanhan jumalankieltäjän viimeinen epätoivon

huuto! Mitä kaikki tämä hyödyttää, miksi kaikki tämä taistelu? Kuka

katselee tuolta ylhäältä tätä kaikkea ja kuka iloitsee niin paljosta

kärsimyksestä? Kuka on huvitettu seuraamaan tätä alati syntyvää ja

alati kuolevaa luomakuntaa, näkemään miten rakennukset nousevat ja

suistuvat, miten kylvö kasvaa ja miten rajuilma sen hävittää, kuinka

ihmiset kulkevat tietään ja kuinka kuolema heidät äkkiä pidättää,

kuinka kyyneleet vuotavat ja kuivuvat, kuinka ihmiset rakastavat,

kuinka kasvot käyvät ryppyisiksi, kuinka kansa lankeaa polvilleen ja

ojentaa kätensä eikä maa kuitenkaan anna yhtä jyvää enempää! Kuka

on se, joka näkee tämän vaivan, vain yksin tietääkseen, että kaikki

mitä hän on tehnyt ei ole mitään? Herschell väittää, että maapallo

kuolee kylmyyteen. Kuka on siis se joka pitää tätä tiivistynyttä

höyrypisaraa kädessään ja katselee sen kuivumista niinkuin kalastaja

tekee merivedelle saadakseen jyväsen suolaa? Vetovoima, joka pitää

koossa maailmankaikkeutta, täyttää sen samalla kertaa, loputtomalla

hyödyttömällä kaipuulla: jokainen planeetta laahaa mukanaan

kurjuutensa, pyöriessään kitisten akselinsa ympäri, ne huutavat

toisilleen kukin omalta ääreltään, ja odottavat, lepoa ikävöiden,

mikä niistä saa ensimäisenä pysähtyä. Jumala pitää niitä kädessään

ja ne täyttävät ikuisuuksiin saakka tyhjää hyödytöntä tehtäväänsä.

Ne kiertävät, ne kärsivät, ne palavat, ne sammuvat ja syttyvät,

ne vajoavat ja nousevat, ne lähestyvät ja pakenevat toisiaan, ne

kietoutuvat kuin renkaat toisiinsa. Ne kantavat pinnallaan tuhansia

iäti vaihtuvia olentoja; nämä olennot ovat myöskin liikkeessä, ne

ristivät toistensa teitä, ne painautuvat hetkeksi toinen toistaan

vasten, ne vajoavat maahan ja toisia nousee niiden sijaan. Missä ei

elämää ole, sinne sitä tunkeutuu, missä ilmaa puuttuu, sinne sitä

virtaa; kaikki on järjestettyä, lainmukaista, kultaisin kirjaimin

ja tulisin vertauskuvin määrättyä, kaikki kulkee taivaisen soiton

mukaan tuntemattomia teitään ikuisuuteen. Ja kaikki tämä ei ole

mitään! Ja me nimettömät uneksijat, kalpeat ja kärsivät hahmot,

me silmänräpäyksen lapset, jotka hengitämme hetken, jotta kuolema

voisi olla olemassa, me ponnistamme kaikki voimamme vakuuttaaksemme

itsellemme, että meillä on tehtävä, ja että on joku joka meistä pitää

huolen. Me epäröimme painaa pientä teräasetta rintaamme vastaan ja

kohottaa kättämme ampuaksemme kuulan päähämme. Meistä tuntuu kuin

kaaos palaisi, jos me surmaisimme itsemme. Me olemme kirjoittaneet

ja laatineet jumalalliset ja inhimilliset lait ja pelkäämme omia

katkismuksiamme; me kärsimme kolmekymmentä vuotta ja luulemme

pääsevämme voitolle, mutta tuska käy lopulta voimakkaammaksi meitä,

me lähetämme hiukkasen ruutia älymme asuntoon -- ja haudallemme

nousee kukkanen."

Kun olin lausunut nämä sanat, vein veitsen, jota pidin kädessäni,

Brigitten rintaa vasten. En ollut enää oman itseni herra enkä

tiedä, mitä houreessani olisin voinut tehdä. Vedin syrjään peitteen

paljastaakseni sydämen ja näin silloin valkealla rinnalla pieni

ebenholtsi-krusifiksin.

Kauhistuneena peräydyin, käteni aukeni ja ase putosi lattiaan.

Brigitten täti oli kuolinvuoteellaan antanut hänelle tuon pienen

ristiinnaulitun-kuvan. En muistanut kuitenkaan ennen nähneeni hänen

sitä kantavan. Hän oli epäilemättä matkalle lähtiessään ripustanut

sen kaulaansa taikakaluksi matkan vaaroja vastaan. Panin käteni

ristiin ja tunsin vajoavani maahan: "Jumalani", kuiskasin vavisten,

"sinä olit läsnä!"

Lukekoon ne, jotka eivät usko Kristukseen, näitä rivejä; minä en

myöskään häneen uskonut. Ei ollut tapanani enemmän koulupoikana

kuin täysi-ikäisenäkään käydä kirkossa; minun uskonnollani, jos

minulla oli mitään uskontoa, ei ollut kirkonmenoja eikä symbooleja,

uskoin Jumalaan ilman ulkonaisia muotoja ja ilman ilmestystä.

Edellisen vuosisadan kirjat olivat nuoruudestani saakka minut

myrkyttäneet, olin jo varhain imenyt uskottomuuden hedelmätöntä

maitoa. Ihmisylpeys, itsekkäiden jumala, sulki suuni rukoukselta,

sillä aikaa kun pelästynyt sydämeni rakensi toivonsa tyhjyyteen

raukeamiseen. Olin kuin juopunut ja mieletön, kun näin Kristuksen

kuvan Brigitten rinnalla. Vaikka en uskonut, peräydyin, sillä tiesin

hänen uskovan. Se ei ollut tyhjä pelko, joka tuona hetkenä pidätti

käteni. Kuka saattoi minut nähdä? Olin yksin ja oli yö. Jos kysymys

olisi ollut vain ihmisten ennakkoluuloista, niin mikä olisi estänyt

minua työntämästä syrjään tuon pienen mustan puukappaleen. Olisin

voinut heittää sen tuhkaan, mutta sensijaan heitin sinne aseeni. Ah,

kuinka syvään tunsin, kuinka syvään tunnen vielä, miten surkuteltavia

ovatkaan ne ihmiset, jotka ovat voineet pilkata sitä, mikä voi

pelastaa ihmisen hengen! Mitä merkitsee, nimi, muoto, uskontunnustus?

Eikö kaikki mikä on hyvää ole myöskin pyhää? Kuinka uskaltaa kajota

Jumalaan?

Niinkuin lumi auringon katseesta lähtee liikkeelle vuorilta ja

jääröykkiöt, jotka uhmasivat taivasta, muodostavat puron laaksoon,

niin pulppusi lähde esiin sydämessäni. Katumuksen puhdas lähde

puhkesi esiin kärsimyksestäni. Vaikka olin ollut tekemäisilläni

murhatyön, tunsin kohta, kun olin heittänyt aseen kädestäni, että

sydämeni oli viaton. Hetkessä sain takaisin tyyneyteni, voimani ja

järkeni; taivuin rakastettuni yli ja suutelin hänen krusifiksiaan.

"Nuku rauhassa", sanoin hänelle, "Jumala sinua suojelkoon! Sillä

aikaa kun hymyilit unissasi, vältit suurimman vaaran, mikä sinua

on väijynyt. Mutta käsi, joka on sinua uhannut, ei ole tekevä

kenellekään pahaa. Minä vannon sinun krusifiksisi kautta, etten ole

surmaava sinua enkä itseäni. Olen mieletön, olen hullu, olen lapsi,

joka on luullut olevansa mies. Jumala olkoon kiitetty! Sinä olet

nuori ja elät vielä ja olet unohtava minut. Sinä parannut siitä

pahasta, jonka olen sinulle tehnyt, ja sinä olet antava minulle

anteeksi. Nuku rauhassa, Brigitte, aamuun asti ja ratkaise silloin

kohtalomme. Minkä tuomion sinä lausunetkin, olen siihen valittamatta

alistuva. Ja sinä, Jesus, joka olet hänet pelastanut, anna minulle

anteeksi äläkä puhu hänelle tästä. Olen syntynyt jumalattomana

aikana ja minulla on paljon sovittamista. Jumalan poika, sinut on

unohdettu, minua ei ole opetettu sinua rakastamaan. En ole koskaan

etsinyt sinua temppeleistä, mutta en ole menettänyt kykyäni vavista,

kun sinut tapaan. Olen siis ainakin kerran ennen kuolemaani suudellut

sinua huulillani, naisen sydämellä, joka on täynnä sinua. Suojele

sitä sydäntä niin kauan kuin se lyö, pysy sen pyhänä turvana ja

muista onnetonta, joka ei ole uskaltanut kuolla surussaan nähdessään

sinut ristilläsi. Olet pelastanut uskottoman pahasta; jos hän olisi

uskonut, olisit häntä myöskin lohduttanut. Anna anteeksi heille,

jotka ovat tehneet hänet uskottomaksi, koska sinä olet tehnyt

hänet katuvaksi. Anna anteeksi kaikille, jotka kiroovat. He eivät

ole epätoivossaan koskaan sinua nähneet. Inhimilliset ilot ovat

ylimieliset, ne ivaavat ilman armoa. Tämän maailman onnelliset

uskovat, etteivät he koskaan sinua tarvitse, suo heille anteeksi;

heidän ylpeytensä herjaa sinua, mutta ennemmin tai myöhemmin

kastavat heidän kyyneleensä heidät uskoon. Sääli heitä sentähden,

että he luulevat olevansa suojassa myrskyiltä ja että he tarvitsevat

onnettomuuden ankaran läksyn tullakseen luoksesi. Viisautemme ja

epäilyksemme ovat lasten leikkikaluja; suo meille anteeksi, että me

pidämme itseämme pakanoina, sinä joka hymyilit Golgathalla. Kaikista

ajallisista onnettomuuksistamme on pahin se, että turhamaisuutemme

koettaa sinut unohtaa. Mutta sinä näet, ne ovat tyhjiä varjoja, jotka

yksi sinun katseistasi voi hajoittaa. Sinähän olet itsekin ollut

ihminen? Tuska on tehnyt sinusta Jumalan, ristin kidutus on kantanut

sinut taivaaseen kaikkivaltiaan isäsi syliin; tuska vie myöskin

meidät sinun tykösi. Vasta orjantappurakruunu päässämme polvistumme

sinun kuvasi eteen, vasta verisin käsin kosketamme sinun jalkojesi

haavoja, sinä, joka kärsit marttyrikuoleman voittaaksesi onnettomien

rakkauden."

Aamun ensi säteet tunkivat sisään, kaikki valveutui vähitellen ja

kaukaiset sekavat äänet täyttivät ilman. Heikkona ja voimattomana

lähdin Brigitten luota saadakseni hiukan levätä. Lähtiessäni liukui

tuolille heitetty hame lattiaan ja siitä putosi kokoontaitettu

paperi. Otin sen käsiini: se oli kirje, ja minä tunsin siinä

Brigitten käsialan. Se ei ollut suljettu, avasin sen ja luin: