IV

Sydämeni kehottamalla kehotti minua lähtemään, mutta kaikesta

huolimatta vitkastelin vielä. Omituinen, katkera mielihalu naulitsi

minut joka ilta paikoilleni. Kun Smithin oli määrä tulla luoksemme,

en löytänyt mitään lepoa, ennenkuin olin kuullut ovikellon soivan.

Kuinka on mahdollista, että meissä on todella jotain, joka rakastaa

onnettomuutta?

Joka päivä sai joku sana, joku yksityinen katse, kuin salamanisku,

minut vapisemaan, joka päivä horjutti joku toinen sana, joku toinen

katse epäluuloani. Mikä oli syynä, että aina näin heidät molemmat

niin surullisina? Mikä oli syynä siihen, että minä puolestani

jäin liikkumattomana heitä tuijottamaan, sensijaan että ennen

samanlaisessa tilaisuudessa olin joutunut suunniltani raivosta?

Minulla ei ollut voimaa liikahtaa paikaltani, minulla, joka olin

ennen osottanut raivoisaa itämaista mustasukkaisuutta. Kulutin

päiväni odottaen, mutta en olisi voinut sanoa, mitä odotin. Iltasin

istuin vuoteeni laidalle, sanoen itsekseni: "Ajatelkaamme, mitä on

tehtävä." Kätkin pään käsiini ja huudahdin: "Mahdotonta!" ja niin

kulutin taas seuraavan päivän.

Smithin läsnäollessa osotti Brigitte minua kohtaan enemmän hellyyttä

kuin meidän ollessamme kahden. Eräänä iltana, juuri kun olimme

vaihtaneet kovia sanoja keskenämme, kuuli Brigitte hänen äänensä

eteisestä; hän tuli kohta istumaan polvelleni. Smith puolestaan,

ollen aina rauhallinen ja alakuloinen, näytti alinomaan tekevän

itselleen väkivaltaa. Hänen pienimmätkin liikkeensä olivat hillityt,

hän puhui vähän ja hitaasti, ja sentähden pistivätkin vaistomaiset

väkivaltaiset mielenliikutukset hänessä sitä enemmän silmiin.

Voinko siinä asemassa, jossa olin, kutsua sitä levottomuutta, joka

minua kalvoi, uteliaisuudeksi? Mitä olisin vastannut, jos joku olisi

minulle sanonut: "Mitä tämä kaikki sinuun kuuluu? Sinä olet vain

utelias." Ehkä ei levottomuuteni kuitenkaan ollut muuta.

Muistan, että näin kerran Pont Royalin alla miehen hukkuvan. Olin

muiden uimakoululaisten kanssa paraikaa vedessä ja kaksi uinnin

opettajaa seurasi meitä veneessä. Oli keski-kesä, meidän veneemme

oli tavannut toisen uimakoulukunnan, joten meitä oli enemmän kuin

kolmekymmentä sillan kaarien alla. Äkkiä sai eräs nuori mies

keskellämme halvauksen. Kuulin huudon ja käännyin. Näin kahden käden

haparoivan vedenpinnassa, sitten kaikki katosi. Sukelsimme heti,

mutta turhaan; vasta tunnin päästä saatiin vedestä ruumis, joka oli

takertunut puulauttaan.

En koskaan unohda, mitä tunsin sukeltaessani virtaan. Katsoin

ympärilleni joka suuntaan hämärässä, syvässä vedessä, joka humisten

aaltoili ympärilläni. Sukelsin niin syvälle kuin voin päästä henkeäni

pidättäen, sitten nousin taas pinnalle, vaihdoin joitakin kysymyksiä

uimatoverieni kanssa, jotka olivat yhtä hätääntyneitä kuin minäkin,

ja lähdin taas jatkamaan ihmis-kalastustani. Olin täynnä kauhua ja

toivoa. Ajatus että kaksi käsivartta tarttuisi kiihkeästi kaulaani,

tuotti minulle selittämätöntä iloa ja kauhua. Ja vasta kun voimani

olivat kokonaan lopussa, nousin venheeseen.

Jollei hurjistelu aivan tylsistytä ihmistä, on sen seurauksia muun

muassa omituinen uteliaisuus. Olen ennemmin kertonut, mitä tunsin

käydessäni ensi kertaa Desgenais'n luona. Tahdon selittää asian

lähemmin.

Totuus, joka on näön luuranko, tahtoo, että jokainen ihminen, kuka

hän lieneekin, kerran elämässään, kun hänen hetkensä on tullut,

koskettaa sen luita, jotka joku ohimenevä haava on paljastanut.

Sitä voi sanoa maailman tuntemiseksi ja se ostetaan aina kokemusten

hinnalla.

Nyt tapahtuu, että toiset peloissaan väistyvät tämän kokeen edestä;

toiset, heikkoina ja säikähtyneinä, liehuvat edes takaisin kuin

varjot. Muutamat, ehkä parhaat, kuolevat siitä kohta. Suurin osa

unohtaa, ja niin menevät kaikki kuolemaan.

Mutta on olemassa ihmisiä, onnettomia ihmisiä, jotka eivät väisty,

eivät horju, eivät kuole eivätkä unohda. Kun heidän vuoronsa tulee

koskettaa kärsimykseen, toisin sanoen totuuteen, lähestyvät he sitä

varmoin askelin, ojentavat kätensä ja mielistyvät, oi kauhua --

kuolleeseen ruumiiseen, jonka he ovat nähneet veden syvyydessä. He

tarttuvat siihen, puristavat sitä itseään vastaan, he palavat halusta

oppia sitä tuntemaan, he näkevät senjälkeen kaiken toisessa valossa,

he eivät tee enää muuta kuin epäilevät ja kokeilevat, he kulkevat

maailmassa kuin Jumalan lähettäminä vakoojina, heidän ajatuksensa

ovat terävät kuin nuolet ja heidän povessaan syntyy hurja peto.

Elostelijoille on enemmän kuin muille ominainen tämä raivo, ja syy

siihen on varsin yksinkertainen: kun jokapäiväinen arkielämä on kuin

sileä läpikuultava vedenpinta, on se maailma, jossa elostelijat

liikkuvat, täynnä voimakkaita virtoja, jotka pakottavat heidät usein

koskettamaan pohjaa. Lähtiessään tanssiaisista menevät he esimerkiksi

huonomaineiseen paikkaan. Painettuaan valssin pyörteissä viattoman

tytön käsiä ja kenties saatuaan hänet vavahtamaan, heittävät he

viitat hartioilleen ja rientävät juomapöytään. Viimeinen sana, jonka

he ovat lausuneet jollekin kauniille ja kunnialliselle naiselle, on

vielä jälellä heidän huulillaan; he toistelevat sen ääneen nauraen.

Mitä minä sanon? He ostavat parilla hopeakolikolla itselleen oikeuden

nostaa vaatetuksen, joka on naisellisen kainouden suojana, hameen,

joka tuntuu itse kunnioittavan sitä olentoa, jota se ympäröi,

suojelemalla sitä siihen koskematta. Minkä käsityksen saavat he

maailmasta? He tuntevat joka hetki olevansa kuin näyttelijöitä

kulissien välissä. Kuka on tottuneempi kuin he sukeltamaan kaiken

pohjaan ja käsittelemään kaikkea rohkeasti ja ilman kainostelua?

Kuulkaa kuinka he puhuvat kaikesta: aina käyttävät he raaimpia,

loukkaavimpia sanoja. Ne tuntuvat heistä vain tosilta, kaikki muu

on heidän mielestään korupuhetta ja ennakkoluuloa. Jos he kertovat

jonkun kaskun, jos he puhuvat kokemuksistaan, aina käyttävät

he paljasta, rumaa sanaa. He eivät sano: "Tuo nainen on minua

rakastanut"; he sanovat: "Olen omistanut tuon naisen"; he eivät sano:

"Minä rakastan häntä"; he sanovat: "Minä haluan hänet"; he eivät sano

koskaan: "Jos Jumala tahtoo", vaan aina: "Jos minä haluan". Toinen

asia on, mitä he ajattelevat itsestään ja sanovat itsekseen.

Kaikki tämä johtaa ehdottomasti laiskuuteen tai uteliaisuuteen.

Harjoitellessaan siten itseään näkemään kaikessa pahinta, huomaavat

he toisten yhä edelleen uskovan hyvään. Tällöin tulevat he joko niin

välinpitämättömiksi kaikesta, että he tukkivat korvansa, taikka

havahduttaa muun maailman melu heidät. Isä antaa poikansa mennä

sinne minne niin monet muutkin menevät, minne itse Cato meni; hän

sanoo, että nuoruuden ja hulluuden aika on pian ohi. Mutta kun

poika palaa kotiinsa, katsoo hän sisartansa, ja tunnin kosketus

raa'an todellisuuden kanssa riittää synnyttämään hänessä ajatuksen:

"Sisarellani ei ole mitään yhteistä sen alhaisen olennon kanssa,

jonka juuri jätin." Ja siitä päivästä lähtien on hän levoton.

Uteliaisuus syntiä kohtaan on häpeällinen tauti ja syntyy jokaisesta

epäpuhtaasta kosketuksesta. Se on verrattavaa maankulkijain

raakaan haluun nostaa hautakivet sijoiltaan. Se on sanomaton

kärsimys, millä Jumala rankaisee niitä, jotka ovat langenneet. He

tahtoisivat puolestaan uskoa, että kaikki voivat langeta samoin

kuin hekin, mutta jos se todella tapahtuisi, tuottaisikin se ehkä

heille vain epätoivoa. He etsivät ja hapuilevat; he panevat päänsä

kallelleen kuin rakennusmestari, joka kokeilee kulmamittaimellaan,

ja koettavat nähdä sen mitä he toivovat näkevänsä. Pahalle he

hymyilevät, siinä mikä on epäilyttävää, näkevät he pahaa, ja

hyvälle kääntävät he selkänsä. Ken tietää, ehkä lausuvat he suuren

tunnussanan, ensimäisen, joka tuli Saatanan huulilta, kun hän

näki taivaan sulkeutuvan takanaan. Ah, kuinka monta onnetonta

on tuo sana luonut, kuinka paljon kurjuutta ja kuolemaa! Kuinka

paljon toivorikasta laihoa on se niittänyt! Kuinka monta perhettä

on raunioina siellä, missä tätä tunnuslausetta on seurattu! Sinä

häpeällinen sana! Ennemmin kuin sinua seurata, ennemmin mennä kuin

lammas teuraspenkille. Se on parempaa kuin olla henkevä ja lukea La

Rochefoucauld'ia.

Mitä parempaa esimerkkiä voin antaa tästä kuin sen mitä nyt kerron?

Rakastajattareni halusi lähteä kanssani ja minun tarvitsi sanoa

vain sananen. Näin että hän oli surullinen, miksi siis vitkastelin?

Mitä olisi tapahtunut, jos olisimme lähteneet? Vain hetken tuska,

ja kolmessa päivässä olisi kaikki ollut unohtunut. Jos olisin ollut

yksin hänen kanssaan, ei hän olisi ajatellut muuta kuin minua. Mitä

syytä oli minun tutkailla salaisuutta, joka ei häirinnyt onneani?

Hän oli valmis lähtemään, ja sehän riitti. Yksi suudelma olisi

selvittänyt kaikki; mutta kuulkaa mitä sen sijaan tein.

Eräänä iltana, kun Smith oli syönyt kanssamme päivällistä, olin

vetäytynyt heidän seurastaan, jättäen heidät kahden. Juuri kun

suljin oveni, kuulin Brigitten pyytävän teetä. Kun seuraavana aamuna

tulin hänen huoneeseensa, satuin huomaamaan, että pöydällä teekannun

vieressä oli vain yksi kuppi. Kukaan ei ollut käynyt huoneessa ennen

minua eikä palvelija ollut kantanut mitään pois siitä mitä hän

edellisenä iltana oli tuonut. Katselin ympärilleni keksiäkseni toista

kuppia, mutta en löytänyt mitään.

"Oliko Smith myöhäiseen?" kysyin Brigitteltä.

"Hän oli puoliyöhön."

"Paneusitko omin neuvoin nukkumaan vai pyysitkö palvelijatarta

avuksesi riisuutumisessa?"

"Riisuuduin yksin; koko talo nukkui."

Etsin yhä edelleen vapisevin käsin. Onko olemassa ilveilyä hullusta

mustasukkaisesta miehestä, joka on kyllin typerä tutkaillakseen,

mihin teekuppi on joutunut? Mistä syystä olisivat Smith ja rouva

Pierson juoneet samasta kupista? Mikä jalo ajatus olikaan iskenyt

päähäni!

Pidin kuppia kädessäni kulkiessani edestakaisin huoneessa. En voinut

lopulta olla nauruun puhkeamatta. Löin kupin lattiaan. Se meni

tuhansiksi säpäleiksi, joita kantapäilläni vielä murskasin.

Brigitte katsoi minuun sanaakaan sanomatta. Seuraavan kahden päivän

aikana kohteli hän minua kylmyydellä, joka muistutti ylenkatsetta,

ja huomasin, että hän koetti esiintyä Smithiä kohtaan vapaammin

ja ystävällisemmin kuin tavallisesti. Hän kutsui häntä hänen

etunimeltään Henriksi ja hymyili hänelle tuttavallisesti.

"Haluaisin hengittää vähän raikasta ilmaa", sanoi hän päivällisen

jälkeen. "Tuletko kanssani Oopperaan, Octave? Lähden mieluimmin

jalan."

"En tule, jään kotia. Lähtekää ilman minua."

Hän tarttui Smithin käsivarteen ja lähti. Olin yksin koko illan.

Edessäni oli paperiarkkeja, joille olisin halunnut kirjoittaa,

selvittääkseni ajatuksiani, mutta en tuntenut kykeneväni siihen.

Niinkuin rakastaja, joka huomaa jääneensä yksin, vetää povestaan

rakastettunsa kirjeen ja syventyy unelmiinsa, niin tunsin minä

nautintoa voidessani syventyä syvään yksinäisyyteeni. Lukitsin itseni

huoneeseeni saadakseni rauhassa antautua epäilyksilleni. Edessäni

olivat tyhjät tuolit, joilla Smith ja Brigitte olivat istuneet;

tarkastelin niitä ahnein silmin, ikäänkuin olisin voinut saada

niiltä jotain tietää. Toistelin tuhansia kertoja mielessäni mitä

olin nähnyt ja kuullut. Silloin tällöin nousin ja menin oven luo

katsomaan matkalaukkujamme, jotka olivat asetetut seinää vasten ja

olivat odottaneet kuukauden ajan. Raotin niitä varovasti ja katselin

vaatteita ja kirjoja, joita hänen huolelliset pienet kätensä olivat

järjestäneet. Kuulin vaunujen ajavan ohi; niiden jyske sai sydämeni

lyömään kiivaammin. Levitin pöydälle Europan kartan, suloisten

suunnitelmiemme todistajan, ja tässä huoneessa, jossa toiveeni olivat

itäneet ja jossa ne olivat olleet toteutumaisillaan, antauduin mitä

synkimpien aavistusten valtaan.

Kuinka oli tämä mahdollista? En tuntenut vihaa enkä

mustasukkaisuutta, vain rajatonta surua. Minulla ei ollut epäluuloja,

mutta kuitenkin epäilin. Inhimillinen ymmärrys on siinä suhteessa

omituinen, että se tekee itselleen satoja surun aiheita siitä mitä

se näkee ja siitä huolimatta mitä se näkee. Aivot muistuttavat

itse asiassa inkvisitsionin vankikammiota, jonka seinillä riippuu

niin paljon kidutuskoneita, joiden tarkoitusta ja muotoa on

mahdotonta ymmärtää, vaan jotka saavat ihmetellen kysymään, ovatko

ne hohtimia vai leikkikaluja. Sano minulle, mikä ero on, jos sanoo

rakastajattarelleen: "Kaikki naiset pettävät" tai: "Sinä petät minua"?

Se mikä päässäni tapahtui, oli ehkä yhtä kekseliästä kuin sofistain

viisastelut; se oli eräänlaista kaksinpuhelua järkeni ja omantuntoni

kanssa. -- Jospa menetän Brigitten! sanoi järki. -- Hän lähtee kyllä

kanssasi, sanoi omatunto. -- Jospa hän pettää minut? -- Kuinka hän

pettäisi sinut, hän, joka testamentissaankin pyytää rukoilemaan

puolestasi! -- Jospa Smith rakastaa häntä? -- Mieletön, mitä se sinua

liikuttaa, kun tiedät, että hän rakastaa sinua? -- Jos hän rakastaa

minua, miksi on hän sitten surullinen? -- Se on hänen salaisuutensa,

kunnioita sitä sellaisena. -- Jos otan hänet mukaani, tuleeko hän

onnelliseksi? -- Rakasta häntä, niin hän on onnellinen. -- Miksi

näyttää hän pelkäävän kohdata tuon miehen katsetta, kun hän luo

silmänsä häneen? -- Koska hän on nainen ja toinen nuori mies. --

Miksi kalpenee Smith äkkiä, kun Brigitte katsoo häneen? -- Siksi

että hän on mies ja toinen on kaunis nainen. -- Miksi heittäytyi hän

itkien syliini, kun kävin häntä tapaamassa? miksi löi hän eräänä

päivänä otsaansa? -- Älä kysy asioita, joita ei sinun tarvitse

tietää. -- Miksi ei minun tarvitse niitä tietää? -- Siksi että olet

heikko ja vaillinainen ja siksi että salaisuus on Jumalan. -- Mutta

minkätähden kärsin? Miksi en voi ajatella tätä kaikkea vapisematta

sisimmässäni? -- Ajattele isiäsi ja tee mikä on hyvää. -- Mutta

miksi en voi sitä tehdä? Miksi vetää paha minua puoleensa? -- Lankea

polvillesi ja tunnusta syntisi; jos uskot pahaan, olet sitä myös

tehnyt. -- Jos olen tehnyt pahaa, onko se minun syyni? Miksi on hyve

minut pettänyt? -- Onko sinulla syytä kieltää valoa, siksi että itse

kuljet pimeydessä? Miksi tahdot kuulua pettureihin? -- Siksi että

pelkään itse tulevani petetyksi. -- Miksi kulutat yösi valvoen?

Tähän aikaan nukkuvat lapset. Miksi olet nyt yksin? -- Siksi että

ajattelen, epäiIen ja pelkään. -- Milloin aiot rukoilla? -- Kun taas

uskon. Miksi on minulle valehdeltu? -- Miksi valehtelet itse, raukka,

ja vieläpä tällä hetkellä? Miksi et kuole, kun et voi kärsiä?

Näin puhui ja vaikeroi minussa kaksi riitelevää ääntä ja kolmas

huusi: "Ah, missä on viattomuuteni, missä ovat menneet ajat!"

V

Mikä pelottava mahti onkaan ihmisajatus, turvamme ja suojamme,

kaunein lahja, jonka Jumala on meille antanut! Se on meidän ja se

tottelee meitä; me voimme lingota sen avaruuteen, ja kun se kerran on

jättänyt heikot aivomme, tekee se ihmeitä.

Tällä tavoin lykätessäni päivästä päivään lähtöäni, menetin voimani

ja uneni, ja vähitellen, huomaamattani katosi kaikki elämänhaluni.

Istuessani pöytään, tunsin kuolettavaa kyllästystä, ja yöllä unissani

seurasivat minua Smithin ja Brigitten kalpeat kasvot, joita päivällä

lakkaamatta tarkastelin. Kun he iltasin lähtivät teatteriin,

kieltäydyin tulemasta mukaan, mutta kun he olivat menneet, lähdin

sinne yksin, kätkeydyin katsomoon ja tarkastelin heitä sieltä.

Toisinaan teeskentelin jotakin asiaa viereiseen huoneeseen ja

jäin sinne tuntikaudeksi kuuntelemaan heitä. Toisinaan tunsin

voimakasta halua saada aikaan riitaa Smithin kanssa ja pakottaa hänet

kaksintaisteluun. Käänsin hänelle selkäni, kun hän puhui kanssani,

kunnes hän hämmästyneenä tuli luokseni ojennetuin käsin. Toisinaan

ollessani yksin yöllä kaikkien nukkuessa tunsin kiusausta mennä ja

aukaista Brigitten kirjesäiliön ja lukea hänen paperinsa. Kerran

täytyi minun lähteä ulos voidakseni vastustaa kiusausta. Mitä on

minun vielä sanottava? Toisena päivänä tunsin halua veitsi kädessä

uhata tappaa heidät, jolleivät he sanoisi, miksi he olivat niin

surullisia, toisena päivänä tahdoin kääntää raivoni itseäni kohtaan.

Kuinka häpeän kirjoittaessani tätä! Ja jos joku olisi minulta

kysynyt, mikä pani minut menettelemään tällä tavoin, en olisi voinut

hänelle vastata.

Tutkin, epäilin, kiusasin itseäni, kulutin päivät teroitellen

korviani ja yöt kylpien kyynelissä, vakuutin itselleni, että

kuolisin tuskasta ja luulin, että minulla oli syytä siihen, tunsin

yksinäisyyteni ja heikkouteni tappavan kaiken toivon sydämessäni,

kuvittelin, että kuulin jotain epäiltävää enkä kuullut muuta kuin

kuumeisen valtimoni lyönnit yön pimeässä; toistelin lakkaamatta

joutavia sananparsia, sellaisia kuin: "Elämä on unta, mikään ei

ole täällä pysyvää", sadattelin Jumalaa omassa rinnassani -- siinä

nautintoni, tärkeä askarteluni, jonka hyväksi uhrasin rakkauden,

raikkaan ilman ja vapauden.

Kautta Jumalan, oli hetkiä, jolloin vielä ajattelin vapauttani!

Kaiken hulluuteni, kaiken tyhmyyteni keskellä havahduin joskus

näkemään asemaani. Se saattoi tapahtua tuulenhenkäyksestä, joka löi

kasvojani vasten, tai jonkun kirjansivun vaikutuksesta, jota luin

-- kun joskus sattui, että otin käteeni jonkun muunkin kirjan kuin

uudenaikaisen roskakirjailijan tuotteen, jotka yleisen terveyden

nimessä jo olisivat kiellettävät. Mainitessani näistä hyvistä

hetkistäni tahdon kertoa yhdestä, sillä ne olivat hyvin harvinaiset.

Luin eräänä iltana Constant'in "Muistelmia" ja löysin niistä

seuraavat rivit:

"Salsdorfilta, eräällä saksilaisella välskärillä, joka oli prinssi

Christianin palveluksessa, murskasi Wagramin taistelussa kranaatti

toisen säären. Hän makasi kentällä melkein hengettömänä. Viidentoista

askeleen päästä hänestä kaatuu Amédée de Kerbourg, joka oli jonkun,

en enää muista kenen, adjutantti, rinta kuulan lävistämänä ja

oksentaa verta; Salsdorf näkee, että jollei tämä nuori mies saa apua,

kuolee hän halvaukseen. Hän kokoo viimeiset voimansa, laahautuu hänen

luokseen, iskee hänen suontaan ja pelastaa hänen elämänsä. Salsdorf

kuoli Wienissä neljä päivää sen jälkeen kuin hänen jalkansa oli

leikattu."

Kun olin lukenut nämä rivit, heitin kirjan luotani ja aloin itkeä. En

kadu niitä kyyneliä; ne lahjoittivat minulle onnellisen päivän. En

tehnyt muuta kuin puhuin Salsdorfista enkä välittänyt mistään. Sinä

päivänä ei mieleeni juolahtanut epäillä ketään. Uneksija parka, oliko

minun muistutettava itselleni siitä, että olin kerran ollut hyvä?

Mitä hyödytti minua ojentaa epätoivoisena käteni taivasta kohti,

kysyä itseltäni, miksi olin syntynyt maailmaan, katsoa ympärilleni,

eikö joku kranaatti vapauttaisi minua kaikesta? Ah, se oli vain

salama, joka silmänräpäykseksi halkoi yötäni.

Kierrettyään kauan itseänsä kuin eräät dervishit, jotka pyörivät

itsensä ympäri, kunnes he tulevat tajuttomiksi, väsyy ajatus vihdoin,

jättää hyödyttömän työn ja pysähtyy kauhistuneena. Siinä tilassa

tuntuu kuin ihminen olisi ontto ja kuin hän olisi kaivautunut

itseensä niin syvälle kuin mahdollista. Siellä, samoinkuin vuorten

harjoilla ja kaivosten syvyydessä puuttuu ilmaa. Itse Jumala kieltää

pyrkimästä etemmäs. Siellä, kuoleman kylmyyden jäätämänä, unhoitusta

janoten, pyrkii sydän ulos rinnasta syntyäkseen uudelleen. Se koettaa

ahnaasti hengittää ilmaa, se pyytää kaikelta, joka sitä ympäröi,

elämää, mutta se löytää ympäriltään vaan omia harhakuvia, joihin se

juuri itse on tyhjentänyt voimansa, ja jotka nyt saartavat sitä kuin

pahat henget.

Ei ollut mahdollista, että tätä kestäisi kauan. Väsyneenä

epätietoisuuteen, päätin tehdä kokeen saadakseni tietää totuuden.

Lähdin tilaamaan matkahevoset kello kymmeneksi illalla. Olimme

vuokranneet kaleesit matkaa varten ja annoin määräyksen, että

kaiken piti olla valmiina sovittuun aikaan. Kielsin samalla myöskin

mainitsemasta mitään rouva Piersonille. Smith tuli luoksemme

päivälliselle. Kun asetuimme pöytään, teeskentelin olevani tavallista

iloisempi ja, puhumatta aikeistani, vein keskustelun matkaamme.

Sanoin Brigittelle, että luopuisin siitä, jollei hänkään ollut siitä

huvitettu; sanoin, että viihdyin niin hyvin Parisissa, etten pyytänyt

parempaa kuin saada jäädä sinne niin kauan kuin hänkin siellä

viihtyi. Aloin ylistää kaikkia niitä huveja, joita tässä kaupungissa

oli tarjolla. Puhuin tanssiaisista, teattereista ja huvipaikoista,

joita tapasi joka askelelta. Lyhyesti, mainitsin, että kun kaikki

olimme tyytyväisiä, niin en nähnyt mitään syytä matkaan enkä aikonut

siis lähteä ensi hätään.

Odotin, että hän olisi vaatinut toteuttamaan matkasuunnitelmamme

Geneveen ja itse asiassa hän niin tekikin. Se tapahtui kuitenkin

verraten heikosti; mutta kohta kun hän oli lausunut ensi sanansa,

olin myöntyvinäni hänen haluunsa. Senjälkeen johdin keskustelun

muihin asioihin, ikäänkuin kaikki olisi ollut sovittu.

"Ja miksi ei", lisäsin, "Smith tulisi mukaamme? Hänellä on tosin

toimensa, joka pidättää häntä, mutta hän voinee saada vapautta.

Sitäpaitsi on hänellä taipumuksia, jotka, vaikkei hän tahdokaan

niistä hyötyä, voivat missä hyvänsä hankkia hänelle toimeentulon

vapaana taiteilijana. Tulkoon hän muitta mutkitta; vaunut ovat

suuret ja niissä on kyllä sijaa hänellekin. Nuoren miehen täytyy

katsoa ympärilleen maailmassa, ei ole mitään surumielisempää kuin

nuori mies, joka sulkeutuu kammioonsa. Eikö totta, Brigitte? Kas

niin, ystäväni, koeta sinä saada hänet taipumaan siihen mitä hän

ehkä kieltäisi minulta. Koeta saada häntä uhraamaan meille kuusi

viikkoa ajastaan. Lähdemme yhdessä ja pieni matka Sveitsiin meidän

kanssamme on tekevä, että hän suuremmalla ilolla palaa toimistoonsa

ja töihinsä."

Brigitte yhtyi minuun, vaikka hän hyvin tiesi että tämä pyyntöni

oli vain leikkiä. Smith sanoi, ettei hän voinut lähteä Parisista

menettämättä paikkaansa ja valitti, ettei hän siitä syystä voinut

ottaa vastaan kutsuamme. Olin antanut kantaa huoneeseen pullon hyvää

viiniä, ja koettaen edelleen, puoleksi nauraen, puoleksi vakavasti

taivuttaa häntä, vilkastuimme kaikki. Päivällisen jälkeen poistuin

hetkeksi katsomaan, että määräyksiäni oli noudatettu. Senjälkeen

tulin taas sisään iloisen näköisenä, istuuduin pianon ääreen ja

ehdotin, että laulaisimme hiukan. "Viettäkäämme iltaamme täällä",

sanoin. "Uskokaa minua täällä on hauskempi kuin teatterissa. En osaa

soittaa, mutta kuulen teitä. Pyytäkäämme Smithiä soittamaan niin aika

kuluu nopeammin."

Brigitte ei antanut pyytää itseään useammin, hän lauloi sydämensä

halusta ja Smith säesti häntä sellollaan. Palvelija oli tuonut sisään

kaikki mitä tarvittiin lämmintä boolia varten ja pian ilahdutti

loimuva liekki meitä kirkkaudellaan. Muutimme pianon luota pöydän

ääreen, palasimme taas pianon luo, tartuimme sitten kortteihin.

Kaikki meni kuten olin suunnitellut eikä kukaan ajatellut muuta kuin

hetken huvia.

Silmäni olivat erottamattomasti kiintyneet seinäkelloon ja odotin

kärsimättömästi, että se osottaisi kymmentä. Levottomuus kalvoi

mieltäni, mutta minulla oli kyllin voimia ollakseni näyttämättä

sitä. Hetki oli lopultakin lyönyt, kuulin ajurin piiskan viuhinan

ja hevosten kavioiden kapseen pihalta. Brigitte istui vieressäni;

tartuin hänen käteensä ja kysyin häneltä, oliko hän valmis lähtemään.

Hän katsoi minuun ihmeissään, luullen varmaankin, että lasken

leikkiä. Sanoin hänelle, että hän päivällisen aikaan oli mielestäni

ollut niin päättäväinen, etten ollut epäillyt lähettää hakemaan

hevosia, ja että siksi juuri olin käynyt ulkona. Samassa tuli

hotellin palvelija ilmoittamaan, että tavarat olivat vaunuissa ja

että vain meitä odotettiin.

"Tarkoitatko täyttä totta?" kysyi Brigitte. "Tahdot siis lähteä tänä

yönä?"

"Miksi en tahtoisi", vastasin. "Olemmehan jo sopineet, että lähdemme

Parisista."

"Nytkö siis heti?"

"Niin, olemmehan olleet valmiit jo kuukauden päivät. Näithän, ettei

ole muuta puuttunut kuin sitoa matka-arkkumme vaunuihin. Kun kerran

olemme päättäneet, ettemme jää tänne, niin onhan parasta lähteä

niin pian kuin suinkin. Omasta puolestani olen sitä mieltä, ettei

ole syytä lykätä mitään huomiseen. Olit tänään halukas matkaan ja

päätin sentähden käyttää tilaisuutta hyväkseni. Miksi yhäti odottaa

ja vitkastella? En enää kestä tätä elämää. Tahdothan sinäkin lähteä,

eikö totta? Niinpä lähtekäämme siis, kaikki riippuu sinusta."

Seurasi hetken kestävä syvä hiljaisuus. Brigitte meni ikkunan ääreen

ja näki, että hevoset todella olivat valjaissa. Minun äänensävystäni

ei ollut epäilemistä ja vaikka lähtö tuntui hiukan äkkipikaiselta

täytyi hänen myöntää itse antaneensa siihen aihetta. Hän ei voinut

kieltää omia sanojaan eikä keksiä mitään syytä matkan lykkäämiseen.

Hän tekikin kohta päätöksensä. Tehtyään ensin joitakin kysymyksiä

ja saatuaan selville että kaikki oli kunnossa, alkoi hän etsiä

jotain ympäri huonetta. Hän tarttui hattuunsa ja huiviinsa, laski ne

taas käsistään ja alkoi uudelleen etsiä. "Olen valmis", sanoi hän

hetken kuluttua, "lähtekäämme." Hän otti käteensä kynttilän, tutki

minun huonettani ja omaansa, avasi kaapit ja laatikot. Hän kysyi

kirjelaatikkonsa avainta, jonka hän sanoi kadottaneensa. Mihin hän

olisi sen kadottanut? -- hänellä oli se tunti sitten kädessään.

"Lähtekäämme siis, olen valmis, Octave", puhui hän äärimmilleen

kiihottuneena. Tämän sanottuaan alkoi hän etsiskelynsä uudelleen ja

istuutui lopulta meidän viereemme.

Istuin sohvassa ja katselin Smithiä, joka seisoi edessäni. Hän ei

ollut vaihtanut ilmettä eikä osottanut hämmästystä enempää kuin

suruakaan. Mutta kaksi hikipisaraa kihosi hänen otsalleen ja minä

kuulin pelimarkan ratisevan hänen käsissään ja putoavan lattiaan. Hän

ojensi meille yht'aikaa molemmat kätensä. "Hauskaa matkaa, ystäväni",

sanoi hän.

Uusi hiljaisuus. Tarkastelin häntä yhä edelleen ja odotin, että hän

lisäisi jotain. "Jos tässä on jotain salaista, niin milloin olen sen

keksivä, jollen juuri tällä hetkellä?" ajattelin. "Heillä täytyy

kummallakin olla se huulillaan. Kun se astuu esiin hämärästä, tartun

siihen kiinni."

"Rakas Octave", sanoi Brigitte, "missä ajattelet, että pysähdymme?

Aiottehan kirjoittaa meille, Henri? Ettehän unohda sukulaisiani ja

teettehän mitä voitte hyväkseni?"

Smith vastasi liikutetulla äänellä, mutta näköjään tyynenä, että

hän tekisi kaikkensa palvellakseen häntä. "En voi vastata mistään",

lisäsi hän. "Ja päättäen niistä kirjeistä, joita olette saanut, ei

ole paljon toiveita. Mutta ei ole minun syyni, jollen, kaikesta

huolimatta voi pian lähettää teille joitakin hyviä uutisia. Luottakaa

minuun."

Lausuttuaan meille vielä joitakin ystävällisiä sanoja, valmistautui

hän menemään. Nousin ja lähdin ennen häntä; tahdoin viimeistä kertaa

jättää heidät vielä hetkeksi kahden: ja kohta kun olin sulkenut

oven takanani, sovitin mustasukkaisuuden koko raivolla silmäni

avaimenreikään.

"Milloin saan taas nähdä teidät?" kysyi Smith.

"Ette koskaan", vastasi Brigitte. "Hyvästi Henri." Hän ojensi

toiselle kätensä. Smith kumarsi ja vei käden huulilleen ja minä ehdin

töin tuskin kadota pimeyteen. Smith meni ohi näkemättä minua.

Kun olin jäänyt kahden Brigitten kanssa, tunsin surun kouristavan

sydäntäni. Hän odotti minua, viitta käsivarrella, ja hänen

mielenliikutuksensa oli liian ilmeinen, jotta sitä olisi voinut

ymmärtää väärin. Hän oli löytänyt avaimen, jota hän äsken oli

etsinyt, ja hänen kirjelaatikkonsa oli avoinna. Menin istumaan

paikalleni kamiinin ääreen.

"Kuule minua", sanoin uskaltamatta häntä katsoa, "olen ollut sinua

kohtaan niin rikollinen, että minun täytyy odottaa ja kärsiä

välittämättä kaikesta. Muutos, joka sinussa on tapahtunut, on tehnyt

minut niin epätoivoiseksi, etten ole voinut kieltää itseäni kysymästä

syytä siihen. Tänään en enää kysy. Jos sinun on vaikea lähteä, niin

sano minulle. Olen alistuva."

"Lähtekäämme, lähtekäämme!" vastasi hän.

"Niinkuin tahdot, mutta ole vilpitön. Kuinka kova isku minua

kohdanneekin, olen siihen alistuva nurkumatta. Mutta jos minun täytyy

sinut menettää ikiajoiksi, niin älä anna minulle turhia toiveita,

sillä, kautta Jumalan, en voi niitä kestää."

Hän kääntyi äkkiä minua kohti. "Puhu rakkaudestasi äläkä tuskastasi

minulle."

"Ah, rakastan sinua enemmän kuin elämääni! Rakkauteni rinnalla on

tuskani vain unelma. Tule kanssani maailman ääriin, missä voin elää

ja kuolla sinun kauttasi!"

Näitä sanoja lausuessani astuin askelen häntä kohti. Hän kalpeni ja

peräytyi. Hän koetti turhaan pakottaa hymyilyn tuskasta vääntyneille

huulilleen. Nojautuen kirjelaatikkonsa yli, sanoi hän: "Silmänräpäys!

Minun täytyy vielä polttaa muutamia papereitani." Hän näytti

minulle kirjeet N:sta, repi ne rikki ja heitti tuleen. Sitten otti

hän käsiinsä toisia papereita, jotka hän levitti pöydälle. Ne

olivat kauppiaiden laskuja ja niiden joukossa oli muutamia, jotka

eivät vielä olleet maksettuja. Tarkastellessaan niitä alkoi hän

puhua vilkkaasti, posket punoittavina kuin kuumeessa. Hän pyysi

minulta anteeksi vaiteliaisuuttaan ja käyttäytymistään Parisiin

tultuamme. Hän osotti minua kohtaan enemmän hellyyttä ja luottamusta

kuin koskaan ennen. Hän hykerteli nauraen käsiään ja ennusti

mitä hauskinta matkaa. Hän oli pelkkää rakkautta tai oli ainakin

olevinaan sitä. En voi sanoa, kuinka kärsin tuosta teeskennellystä

ilosta; tuossa surussa, joka kielsi itsensä, oli syvempi tuska

kuin mitä kyyneleet ja moitteet voivat tulkita. Olisin mieluummin

nähnyt hänen olevan kylmän ja välinpitämättömän kuin tekevän tuolla

tavoin väkivaltaa itselleen. Kaikki oli kuin parodiaa onnellisista

hetkistämme. Sanat olivat samat, nainen oli sama ja hyväilyt olivat

samat, mutta se mikä kaksi viikkoa sitten olisi saanut minut

rakkaudesta juopumaan, se herätti tällä tavoin toistettuna vain

kauhuani.

"Brigitte", sanoin äkkiä, "mikä on se salaisuus, jonka minulta

kätket? Jos rakastat minua, miksi näyttelet tuota hirveää näytelmää?"

"Minä?" huudahti hän melkein loukkautuneena. "Mikä saa sinut

uskomaan, että minä näyttelisin?"

"Mikä minut saa sitä uskomaan? Tunnusta minulle, rakkaani, että

sinulla on kuolema sydämessäsi ja että kärsit hirvittäviä tuskia.

Tässä on sylini, paina pääsi rintaani vasten ja itke. Silloin otan

sinut ehkä mukaani, mutta en tuossa tilassa."

"Lähtekäämme, lähtekäämme!" toisteli hän vielä.

"Ei, kautta kuolemattoman sieluni, ei tällä hetkellä, ei niin kauan

kuin joku valhe on meidän välillämme. Pidän enemmän tuskasta kuin

tuollaisesta iloisuudesta."

Hän oli ääneti, hämillään siitä, etten antanut pettää itseäni

kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta.

"Miksi petämme toisiamme?" jatkoin. "Olen siis vajonnut niin syvään

sinun silmissäsi, että todella tahdot teeskennellä minulle? Luuletko

siis olevasi tuomittu tähän surulliseen ja onnettomaan matkaan?

Olenko siis tyranni, pyöveli, joka raastaa sinut mestauslavalle?

Ethän pelkää vihaani, kun voit valehdella minulle tuolla tavoin?"

"Sinä erehdyt", sanoi hän, "minä pyydän; ei enää sanaakaan siitä."

"Miksi niin vähän suoruutta? Jollen olekaan uskottusi, niin ehkä

voin saada saman kohtelun kuin ystävä. Jollen voikaan saada tietää,

mistä kyyneleesi tulevat, niin enkö voi ainakin saada nähdä niiden

juoksevan? Etkö luota edes niin paljon minuun, että uskot minun

kunnioittavan suruasi? Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Onko

mahdotonta löytää mitään parannuskeinoa."

"Sinä erehdyt. Sinä saatat meidät molemmat onnettomuuteen, jos vielä

minua kiusaat. Eikö siinä ole kyllin, että nyt lähdemme?"

"Ja tahdotko, että voisin lähteä, kun minun tarvitsee vain silmätä

sinuun nähdäkseni, että tämä matka on sinulle epämieluinen ja että

vain vasten tahtoasi seuraat mukana. Hyvä Jumala, mitä on se, jota

minulta salaat! Miksi leikkiä sanoilla, kun ajatus on läpinäkyvä kuin

lasi? Enkö olisi kurja raukka, jos näin ottaisin vastaan, mitä näen

sinun vastoin haluasi minulle tarjoavan. Mutta kuinka on minun se

hyljättävä, kuinka on minun tehtävä, jollet sinä puhu?"

"Ei, en seuraa sinua vastoin haluani, sinä erehdyt. Rakastan sinua,

Octave. Älä kiusaa minua enää."

Hän pani niin paljon hellyyttä näihin sanoihinsa, että lankesin

polvilleni hänen eteensä. Kuka olisi voinut vastustaa hänen

katsettaan ja hänen äänensä sointua? "Jumalani!" huudahdin. "Sinä

rakastat minua, Brigitte? Rakkaani, sinä rakastat minua?"

"Kyllä, rakastan sinua, kuulun sinulle. Tee minulle mitä tahdot.

Seuraan sinua, lähtekäämme yhdessä, meitä jo odotetaan."

Hän puristi kättäni käsiensä välissä ja suuteli minua otsaan. "Niin,

minun täytyy", kuiskasi hän, "minä tahdon olla sinun viimeiseen

hengenvetooni saakka."

_"Täytyy"_, ajattelin itsekseni. Nousin paikaltani. Pöydällä oli vain

yksi paperiarkki, jota Brigitte silmäili. Hän tarttui siihen, käänsi

sitä ja antoi sen lopulta pudota maahan.

"Siinäkö kaikki?" kysyin.

"Niin, kaikki."

Kun olin tilannut hevoset, en ollut ajatellut, että todella

lähtisimme. Olin vain tahtonut tehdä kokeen, mutta asiain pakosta oli

siitä tullut täysi tosi. Avasin oven. "Hänen täytyy, hänen täytyy",

kertailin ääneen. "Mitä merkitsee tuo sana, Brigitte? Mitä siinä on,

jota en ymmärrä? Selitä minulle, muuten jään tähän paikkaan. Miksi

sinun täytyy minua rakastaa?"

Hän heittäytyi sohvaan ja väänsi käsiään tuskasta. "Ah onneton,

onneton!" sanoi hän, "sinä et koskaan voi rakastaa!"

"Niin, ehkä, uskon, että niin on, mutta kautta Jumalan, minä voin

kärsiä. Sinun täytyy rakastaa minua, niinhän sanoit, hyvä, sinun

täytyy myöskin minulle vastata. Joskin minä menettäisin sinut

ainiaaksi, joskin nämä seinät kaatuisivat päälleni, en lähde täältä

ennen kuin olen saanut tietää, mikä se arvoitus on, joka on minua

kiusannut kuukauden ajan. Sinun täytyy puhua, muutoin lähden luotasi.

Olkoon että olen hullu, raivopää, että tahallani hukkaan elämäni,

että kysyn sinulta jotain, jota ei ehkä pitäisi tietää, että selitys

välillämme kenties särkee onnemme ja kohottaa ylipääsemättömän muurin

välillemme, olkoon että siten juuri teen mahdottomaksi matkan, jota

niin olen toivonut; olkoon että se maksaa sekä sinulle että minulle,

sinun on puhuttava tai minä luovun kaikesta."

"En, en, minä en puhu!"

"Sinun täytyy puhua! Luuletko ehkä, että olen antanut valheidesi

pettää itseäni? Luuletko minun erehtyvän, kun näen sinun päivästä

toiseen muuttuvan enemmän kuin päivä vaihtuessaan yöksi? Ja kun

sanot minulle syyn olevan joissakin typerissä kirjeissä, jotka

eivät ole sen arvoisia että niitä kannattaisi silmäillä alusta

loppuun, niin kuvittelet, että uskon tähän tekosyyhyn sentähden,

ettet halua mainita minulle muuta? Onko kasvosi siis kipsinaamio,

josta ei voi nähdä, mitä sydämessäsi tapahtuu? Mikä käsitys onkaan

sinulla minusta? En erehdy niin suuresti kuin luulet, ja varo, ettei

äänettömyytesi paljasta mitä niin itsepintaisesti tahdot salata."

"Mitä siis luulet että sinulta kätkisin?"

"Mitä minä luulen! Sinä kysyt minulta sitä! Tahdotko siis uhmata

minua vasten kasvoja? Tahdotko pingottaa kärsivällisyyteni

äärimmilleen päästäksesi vapaaksi minusta? Niin, varmaankin

haavoitettu ylpeytesi vain odottaa, että teen jotain

äkkipikaisuudessani. Jos avoimesti sanoisin mitä ajattelen, olisi

sinulla käytettävänäsi kaiken naisellisen tekopyhyyden asevarasto;

sinä odotat, että syyttäisin sinua voidaksesi vastata, ettei

nainen sellainen kuin sinä antaudu minkäänlaisiin selityksiin.

Mihin loukatun ylpeyden katseihin osaavatkaan syyllisimmät ja

halveksittavimmatkin olennot sinun sukupuolestasi verhoutua! Teidän

pääaseenne on äänettömyys; en ole sitä eilispäivänä oppinut. Sinä et

halua muuta kuin että sinua loukkaisin, sinä vaikenet, saadaksesi

minua sitä tekemään. Niin taistele sydämeni kanssa, sen olet löytävä

sieltä, missä tunnet oman sydämesi lyövän. Mutta älä yritä taistella

päätäni vastaan, se on kovempi kuin rauta eikä väisty edestäsi!"

"Poika parka", kuiskasi Brigitte, "et siis aio lähteä?"

"En, en lähde muuta kuin rakastajattareni kanssa etkä sinä ole sitä

tällä hetkellä. Olen taistellut kyllin, olen kärsinyt kyllin, olen

kyllin raadellut sydäntäni! On aika jo päivän koittaa, olen elänyt

yössä kyllin kauan. Niin, et siis tahdo vastata."

"En."

"Niinkuin tahdot; siis odotan." Menin istumaan huoneen toiseen

päähän, lujasti päättäen, etten nousisi, ennen kuin saisin tietää

mitä tahdoin. Hän näytti miettivän astuessaan ylpeän näköisenä edes

takaisin huoneessa.

Seurasin häntä ahnein silmin ja hänen hiljaisuutensa lisäsi

vähitellen vihaani. En tahtonut, että hän huomaisi sitä. En tiennyt

mitä tehdä. Avasin ikkunan. "Käskekää riisumaan hevoset ja maksakaa

ajurille! En lähdekään tänä iltana!"

"Onneton!" huudahti Brigitte. Suljin ikkunan ja menin jälleen

paikalleni istumaan enkä ollut kuulevinani hänen sanojaan. Olin

niin raivoissani, että vain vaivoin saatoin itseäni hillitä. Hänen

kylmä äänettömyytensä, hänen lannistumaton itsepintaisuutensa sai

minut aivan suunniltani. Raivoni ei olisi ollut suurempi, jos

minulla todella olisi ollut todistuksia siitä, että rakastamani

nainen oli minut pettänyt. Nyt kun olin tuominnut itseni jäämään

Parisiin, katsoin voivani mistä hinnasta hyvänsä pakottaa Brigitteä

puhumaan. Koetin etsiä keinoja, millä voisin häneen vaikuttaa ja

olisin mielelläni antanut kaikki mitä omistin, jos olisin sellaisen

löytänyt. Mitä tehdä, mitä sanoa? Hän seisoi edessäni tyynenä,

katsoen surullisesti minua kohti. Kuulin, kuinka hevoset riisuttiin

valjaista; ne tömistivät jalkojaan ja niiden tiukujen helinä

hävisi kadun humuun. Minun tarvitsi vain mennä ikkunaan saadakseni

ne palaamaan, mutta minusta tuntui että ne nyt olivat lähteneet

ikiajoiksi. Kiersin avaimen lukkoon ja jokin ääni kuiskasi korvaani:

"Nyt olet kahden sen olennon kanssa, joka voi antaa sinulle elämän

tai kuoleman."

Koettaessani ajatuksiini syventyneenä etsiä joitakin keinoja, joilla

pääsin totuuden jäljille, muistui mieleeni eräs Diderot'n romaani,

missä mustasukkainen nainen käyttää sangen omituista tapaa saadakseen

selville epäilyksensä rakastajansa uskottomuudesta. Nainen sanoo

rakastajalleen, ettei hän häntä enää rakasta ja että hän aikoo hänet

jättää. Markiisi des Arcis (se on rakastajan nimi) menee ansaan ja

tunnustaa, että hän puolestaan on myöskin väsynyt rakkauteensa. Kun

olin aivan nuorena lukenut tämän kohtauksen, oli se minusta tuntunut

sangen ovelalta ja muisto siitä sai minut vielä hymyilemään. "Ken

tietää", päättelin mielessäni, "jos tekisin samalla tavoin, ehkäpä

houkuttelisin Brigitten paljastamaan minulle salaisuutensa."

Raivoisasta vihasta muuttui käytökseni äkkiä viekkaaksi ja ovelaksi.

Oliko sitten niin vaikeata saada nainen tahtomattaan puhumaan? Tuo

nainen oli rakastajattareni; olisinpa hyvin heikko, ellen onnistuisi.

Heittäydyin sohvaan vaivattoman ja välinpitämättömän näköisenä. "Kas

vain, rakkaani", sanoin iloisesti, "emme siis ole sillä päällä, että

uskoisimme toisillemme salaisuuksia?"

Hän katsahti minuun hämmästyneenä.

"Hyvä Jumala, meidänhän täytyy kuitenkin ennemmin tai myöhemmin

tunnustaa totuus. Odotas, antaakseni sinulle hyvän esimerkin, tunnen

halua alottaa: se herättää varmaan luottamustasi ja onhan hyvä puhua

suoraan ystävien kesken." Varmaankin ilmaisivat kasvoni minut, sillä

Brigitte ei ollut minua kuulevinaan, vaan käveli edes takaisin

huoneessa.

"Tiedätkö", sanoin, "että olemme jo kaiken kaikkiaan olleet yhdessä

kuusi kuukautta? Meidän elämäntapaamme ei juuri voi sanoa iloiseksi.

Sinä olet nuori, minä niinikään; jos sattumalta yhdessäolomme ei

sinua miellyttäisi, niin voinko luottaa siihen, että sanot sen

minulle suoraan? Omasta puolestani tunnustaisin, jos niin olisi.

Ja miksi en sitä tekisi? Onko rikos rakastaa? Onko rikos rakastaa

vähemmän tai lakata rakastamasta. Mitä ihmeteltävää olisi siinä, jos

meidän iällämme kaipaisi vaihtelua?"

Hän pysähtyi. "Meidän iällämme?" sanoi hän. "Puhutko minulle? Sinä

näyttelet nyt vuorostasi."

Veri nousi päähäni. Tartuin hänen käteensä.

"Istu tuohon", sanoin, "ja kuuntele minua."

"Mitä hyötyä siitä olisi? Sinä et puhu itse nyt."

Häpesin omaa juontani ja luovuin siitä.

"Kuule minua", toistelin painolla. "Pyydän sinua istumaan tähän

viereeni, ja joskin tahdot itse vaieta, niin suostu ainakin kuulemaan

minua."

"Minä kuulen. Mitä on sinulla sanottavaa?"

"Jos joku sanoisi minulle tänään: 'Sinä olet kurja raukka', nousisi

koko olentoni kapinaan. Olen yhdenkolmatta vuotias ja olen jo kerran

tapellut. Tiedänhän itse omassatunnossani, onko tuossa väitteessä

perää, mutta siitä huolimatta pitäisin velvollisuutenani lähteä

kohtauspaikalle, asettua vastatusten ensimäisen loukkaajan kanssa ja

uskaltaa elämäni -- minkätähden? Todistaakseni, etten ole pelkuri,

sillä muutoin uskoisivat ihmiset sitä. Tuo sana vaatii aina saman

vastauksen huolimatta siitä kuka sen lausuu ja kuinka usein se

lausutaan."

"Se on totta; mutta mihin tahdot tulla?"

"Naiset eivät taistele, mutta maailma on kerta kaikkiaan sellainen,

ettei ole olemassa ketään, sukupuoleen katsomatta, olipa että hänen

elämänsä muutoin on säännöllinen kuin kellon kulku, joka ei kerran

saisi nähdä kaikkensa joutuneen epäilyksen alaiseksi. Ajatteles,

kuinka moni välttää tämän kohtalon. Mitä silloin tapahtuu? Jos hän on

mies, odottaa häntä häpeä, jos hän on nainen, unohdus. Sekä miehelle

että naiselle sattuu siis tilaisuuksia, jolloin hän joutuu epäilyksen

alaiseksi. Jos nainen on rohkea, nousee hän paikaltaan, huomauttaa

läsnäolostaan ja istuutuu taas. Miekanpisto ei todista hänen

tapauksessaan mitään. Hänen täytyy puolustaa itseään, mutta hänen

täytyy myöskin itse takoa aseensa. Jos joku vieras häntä häväisee,

voi ja täytyy hänen häntä ylenkatsoa. Jos hänen rakastajansa häntä

loukkaa, ja hän rakastaa tätä, ei hän voi halveksia loukkaajaansa.

Silloin on kysymys elämästä."

"Naisen ainoa vastaus on äänettömyys."

"Sinä erehdyt. Rakastaja, joka epäilee häntä, loukkaa epäilyksellään

koko hänen elämäänsä, tiedän sen. Mitä todistavat silloin

hänen kyyneleensä, hänen menneisyytensä, hänen uskollinen

kärsivällisyytensä? Jos nainen vaikenee, menettää rakastaja hänet

omasta syystään ja aika tekee oikeutta naiselle. Eikö totta, se on

sinunkin ajatuksesi?"

"Ehkä äänettömyys ennen kaikkea."

"Ehkä, sanot? Totta tosiaan, menetän sinut, ellet vastaa minulle.

Olen tehnyt päätökseni: lähden yksin."

"Hyvä, Octave..."

"Hyvä", huudahdin, "ajattelet, että aika tekee sinulle oikeutta? Sano

ainakin tähän niin tai ei."

"Niin, toivon, että niin tapahtuu."

"Sinä toivot. Kysy sitä vilpittömästi itseltäsi, minä pyydän. Tämä

on viimeinen kerta, jolloin sinulla on tilaisuus puhua kanssani.

Sinä sanot rakastavasi minua ja uskon sen. Minä epäilen sinua; onko

tarkoituksesi antaa minun lähteä ja luottaa siihen, että aika tekee

sinulle oikeutta?"

"Ja mistä epäilet sinä minua?"

"En tahtonut sitä lausua, koska pidin sitä tarpeettomana. Mutta tässä

kurjuudessa voi se olla yhdentekevää. Sinä petät minua, sinä rakastat

toista -- kas siinä meidän molempien salaisuus."

"Ketä?" kysyi hän.

"Smithiä."

Hän painoi kätensä huulilleni ja kääntyi pois. En voinut puhua

enempää. Loimme molemmat silmämme maahan ja vaivuimme ajatuksiimme.

"Olen paljon kärsinyt", alkoi hän puhua, voimiaan ponnistaen, "ja

otan taivaan todistajakseni, että antaisin elämäni sinun puolestasi.

Niin kauan kuin minulle jää pienikin toivon kipinä, olen valmis

edelleen kärsimään, mutta vaikka sillä ehkä kiihotan vihaasi,

ystäväni, täytyy minun sanoa, että olen nainen. On turhaa pyrkiä

kauemmas kuin inhimilliset voimat riittävät. En milloinkaan aio

vastata viittaukseesi. Kaikki mitä tällä hetkellä voin tehdä on

pyytää sinulta polvillani, että vielä lähtisit kanssani."

Hän polvistui näitä sanoja lausuessaan; minä nousin paikaltani.

"On todella typerää luulla", sanoin katkerasti, "että voisi saada

naista tunnustamaan totuuden! Mies joka sitä yrittää, saa osakseen

vain halveksumista ja hän ansaitsee sitä todella. Totuutta eivät

saa tietää muut kuin ne, jotka lahjovat hänen kamarineitsyensä ja

hiipivät hänen vuoteensa luo kuullakseen, mitä hän puhuu unissaan,

vain ne, jotka itse tekeytyvät naisiksi saadakseen alennuksessaan

nähdä kaikki mitä pimeässä tapahtuu. Mutta mies, joka avoimesti

kysyy totuutta, joka rohkeasti ojentaa kätensä tuota pelottavaa

almua kohti, hän ei saa sitä koskaan. Häneen nähden ollaan

varuillaan, vastauksen sijasta, kohotetaan hänelle olkapäitä, ja

jos hän kiivastuu, niin noustaan kuin hyveessään loukattu vestaali

ja lausutaan tuo naisellinen oraakkelisana, että epäluulo tappaa

rakkauden ja ettei voi antaa anteeksi kysymystä, johon ei voi

vastata. Ah Jumala, mikä kärsimys! Milloin on tämä loppuva?"

"Kun tahdot", sanoi hän jääkylmällä äänellä. "Olen siihen yhtä

kyllästynyt kuin sinäkin."

"Jätän siis sinut kohta; ja aika tekee sinulle oikeutta! Aika,

aika! Sinä julma rakastettu, muista tämä hyvästijättöni! Aika! Ja

kauneutesi, rakkautesi, onni, mihin on se kaikonnut? Sinä kadotat

siis minut ilman kaipausta? Niin sinä ajattelet varmaankin, eikö

totta, että mustasukkainen rakastajasi on kerran saava todistuksen

viattomuudestasi ja että hän silloin on ymmärtävä, minkälaista

sydäntä hän on haavoittanut? Hän on itkevä häpeäänsä, hän on

menettävä ilonsa ja unensa ja hän on elävä vain muistaakseen, että

hän olisi voinut elää onnellisena. Mutta sinä päivänä, kun tuo

tapahtuu, on ehkä hänen ylpeä rakastajattarensa kalpeneva nähdessään

kostonsa ja sanova itselleen: 'Jospa olisinkin tehnyt sen!' Ja usko

minua, jos hän on rakastanut, ei ylpeys voi häntä lohduttaa."

Olin luullut voivani puhua kylmästi, mutta en ollut enää oman itseni

herra. Kävelin nyt vuorostani kiivaasti edes takaisin. On olemassa

katseita, jotka ovat kuin miekan terä ja jotka sattuvat toisiinsa

kuin säilät. Sellaisia oli ne silmäykset, joita Brigitte ja minä

tuona hetkenä vaihdoimme. Katsoin häneen niinkuin vanki katsoo

koppinsa ovea. Murtaakseni sen sinetin, jota hän kantoi huulillaan ja

pakottaakseni hänet puhumaan, olisin voinut uhrata sekä hänen että

oman elämäni.

"Mitä sinä tahdot minusta? Mitä haluat, että sinulle sanoisin?" kysyi

hän.

"Sano mitä kannat sydämmelläsi. Oletko kyllin julma pakoittaaksesi

minua sitä toistamaan?"

"Ja sinä, sinä itse", huudahti hän, "etkö ole sata kertaa julmempi?

Sanot hulluksi sitä miestä, joka toivoo saavansa tietää totuuden.

Hupakko on se nainen, voin puolestani sanoa, joka toivoo, että häntä

uskotaan! Sinä tahdot tietää salaisuuteni, mutta minulla ei ole muuta

salaisuutta kuin että rakastan sinua. Mutta sinä etsit vaan jotakin

toista. Sinä syytät minua kalpeudesta, jonka olet itse aiheuttanut.

Minä hupakko! Olen tahtonut kärsiä hiljaisuudessa, salata sinulta

kyyneleeni ja sinä koetat päästä niiden jäljille käyttääksesi niitä

todistuksina rikollisuudestani. Minä hupakko! Olen halunnut lähteä

kanssasi merien taakse, jättää Ranskan, kuollakseni kanssasi, kaukana

kaikesta, joka minua on rakastanut, sitä sydäntä vasten, joka

minua epäilee. Hupakko! Uskoin, että totuudella olisi katseensa,

äänenpainonsa, josta sen tuntisi. Ah, kun ajattelen sitä, olen

tukahtua kyyneliini! Miksi lainkaan houkutella minua mukaan tällaista

loppua varten, joka ikiajoiksi veisi rauhani? Päätäni pyörryttää, en

tiedä mitään."

Hän kumartui itkien puoleeni. "Minä hupakko!" toisti hän sydäntä

särkevällä äänellä.

"Ja mitä on tämä kaikki?" jatkoi hän. "Kuinka kauan aiot jatkaa?

Mitä voin tehdä alati uusiutuville epäilyksillesi? Sanot, että

minun tulee puhdistaa itseni niistä. Mistä? Siitäkö, että tahdon

lähteä kanssasi, rakastaa, kuolla ja kärsiä? Jos teeskentelen iloa,

loukkaan sinua. Uhraan kaikki matkustaakseni kanssasi, mutta, jos

todella olisimme lähteneet, emme olisi matkustaneet virstaakaan, kun

jo olisit katsonut taaksesi. Mitä teenkin, herätän suuttumustasi ja

pilkkaasi. Ah, rakas lapseni, jospa tietäisit, mikä jäätävä tuska on

nähdä sydämen yksinkertaisimpiin sanoihin vastattavan epäilyksellä

ja pilkalla! Sinä menetät siten elämän ainoan onnen: kyvyn rakastaa

koko sydämellä. Sinä olet surmaava kaikki jalot ja hienot tunteet

niissä, jotka sinua rakastavat, ja sinä olet itsekin lopulta uskova

vain kaikkein karkeimpaan. Sinulle ei rakkaudesta jää muuta kuin sitä

mikä on näkyvintä ja mitä voi sormella koskettaa. Sinä olet nuori,

Octave, ja sinulla on pitkä elämä edessäsi. Sinä olet saava toisia

rakastajattaria. Ylpeys, josta mainitsit, merkitsee vähän eikä se ole

minua lohduttava. Mutta suokoon Jumala, että kerran kyynel silmissäsi

palkitsisi minulle kaikki ne, jotka nyt saat minun silmistäni

vuotamaan."

Hän nousi.

"Onko minun se siis sanottava? Onko minun sanottava, etten kuuden

kuukauden aikana ole kertaakaan paneutunut levolle, sanomatta

itselleni, että kaikki on turhaa, ettet ole koskaan parantuva, etten

ole noussut yhtenäkään aamuna vuoteesta ajattelematta, että minun

on vielä koetettava, ettet ole sanonut minulle sanaakaan, joka ei

ole antanut minun tuntea, että minun on lähdettävä luotasi, ettet

ole minua hyväillyt ilman että olisin tuntenut, että minun olisi

mieluummin ollut kuoltava? Onko minun sanottava, että päivästä

päivään, hetkestä hetkeen, horjuen pelon ja toivon vaiheilla olen

tuhannet kerrat ollut kiusauksessa koettaa lopullisesti voittaa

joko rakkauteni tai tuskani? Onko minun kerrottava, että niin

pian kuin avasin sydämeni sinulle, viskasit ivallisen katseen

syvään sen sopukoihin saakka, ja että kun sen taas suljin tunsin

omistavani aarteen, johon yksin sinulla oli omistusoikeus? Onko minun

kerrottava kaikista niistä heikkouksista ja salaisuuksista, jotka

tuntuvat lapsellisilta sen mielestä, joka ei niitä kunnioita? Onko

minun mainittava, että kun vihoissasi lähdit luotani, sulkeuduin

huoneeseeni lukeakseni ensi kirjeitäsi? Onko minun kerrottava, että

on olemassa eräs valssi, jota en koskaan turhaan soittanut, kun kovin

ikävöin sinua palaavaksi? Ah, minua onnetonta, kuinka kalliiksi ovat

kaikki mykät kyyneleeni, kaikki hellät mielettömyyteni tulleet! Nyt

tahdon itkeä. Koko minun tuskani ei ole ollut miksikään hyödyksi."

Tahdoin keskeyttää hänet.

"Anna minun puhua. Kerran on minun se sinulle sanottava. Sano,

miksi minua epäilet? Kuuden kuukauden aikana olen ajatuksineni,

ruumiineni ja sieluineni kuulunut vain sinulle. Mistä uskallat sinä

minua epäillä? Tahdotko lähteä Sveitsiin? Olen valmis, kuten näet.

Luuletko, että sinulla on kilpailija? Kirjoita hänelle kirje ja minä

panen nimeni sen alle. Mitä on meidän tekeminen, mihin lähteminen.

Tehkäämme päätös. Emmekö ole aina yhdessä. Miksi jätät minut? En voi

olla samalla sinusta kaukana ja sinua lähellä? Sanot, että miehen

täytyy voida uskoa rakastajattareensa; se on totta. Rakkaus on joko

hyvä tai paha voima; jos se on hyvä, täytyy siihen luottaa, jos se on

paha, täytyy siitä parantaa. Tämä on uhkapeliä ja meidän sydämemme ja

elämämme ovat siinä panoksina. Se on kauheaa! Tahdotko kuolla? Se on

pian tehty. Kuka olen siis kun minua voi niin epäillä."

Hän pysähtyi peilin eteen.

"Kuka olen siis", toisteli hän. "Mitä minusta ajattelet? Silmäile

kasvojani."

"Sinua epäillään!" huudahti hän, kääntyen peilikuvansa puoleen. "Te

kalpeat kasvot, teitä epäillään! Te kuopalle painuneet posket, te

väsyneet silmät, teitä epäillään ja teidän kyyneleitänne! Tyhjentäkää

kärsimystenne malja. Antakaa niiden suudelmien, jotka ovat kuivanneet

kyyneleenne, sulkea luomenne! Astu maan kylmään poveen, sinä horjuva

ruumis, joka et enää jaksa pysyä suorana. Kun olet haudassa, uskotaan

sinua ehkä, jos epäilys uskoo kuolemaa. Sinä surun haamu, millä

rannalla tahdot harhailla ja valittaa? Mikä on se tuli, joka sinua

kalvaa? Sinä teet matkasuunnitelmia, sinä, jonka toinen jalka jo on

haudassa! Kuole! Jumala on todistajasi, että olet tahtonut rakastaa.

Mitä rakkauden aarteita onkaan sydämessäsi herätetty; mitä unia

onkaan sinun annettu nähdä ja millä myrkyillä sinut nyt surmataan.

Mitä pahaa olet tehnyt, kun suoniisi on sytytetty tämä hehkuva kuume,

joka sinut hivuttaa kuolemaan? Mikä hulluus onkaan saanut vallan

siinä olennossa, joka jalallaan työntää sinut hautaan, sillä aikaa

kun hänen huulensa puhuvat sinulle rakkaudesta. Mitä on sinusta

tuleva, jos vielä jäät elämään? Etkö ole jo kärsinyt kyllin? Mitä

todistuksia voit antaa tuskastasi, kun ei sinua, joka olet itse elävä

todistus sanojesi totuudesta, uskota? Mitä kärsimyksiä aiot vielä

itsellesi varata, joita et jo olisi kokenut? Millä uhrauksilla olet

lepyttävä sammumattoman, kyllästymättömän rakkauden? Sinä olet vain

tuleva pilkan esineeksi ja turhaan olet etsivä jotain autiota seutua,

missä ohikulkeva ei osottaisi sinua sormellaan! Olet menettävä kaiken

häpeäntunteen, vieläpä ulkonaisen siveytesi varjon, joka on ollut

sinulle niin kallis; ja se mies, jonka tähden olet alentanut itsesi,

on oleva ensimäinen sinua rankaisemaan siitä. Hän on moittiva sinua

siitä että elät vain häntä varten ja että uhmaat maailmaa hänen

tähtensä, ja kun ystäväsi tuomiten kuiskuttavat ympärilläsi on hän

epäilevä heidän katseissaan liiallista myötätuntoa sinua kohtaan. Hän

on syyttävä sinua petoksesta, jos vielä joku käsi puristaisi kättäsi

tai jos autiossa elämässäsi tapaisit jonkun ohikulkijan, joka sinua

säälisi. Jumalani, muistatko kesäpäivää, kun päähäsi painettiin

valkea ruususeppel? Tuoko otsa todella sitä kantoi? Ah, ettei se

käsi, joka ripusti sen rukouskappelin seinälle, ole muuttunut tomuksi

niinkuin sekin! Oi kotilaaksoni, oi vanha tätini, joka nyt lepäät

rauhassa, oi lehmukseni, valkea kauriini ja kunnon talonpoikani,

jotka piditte minusta niin paljon, muistatteko vielä, että olette

nähneet minut onnellisena, ylpeänä, levollisena ja kunnioitettuna?

Kuka on tuonut tielleni tämän muukalaisen, joka on raastanut minut

teidän luotanne? Kuka on antanut hänelle oikeuden astua kyläni

polkuja? Ah, onneton, miksi käännytkin häntä kohti tuona ensi

päivänä, jolloin hän sinua seurasi? Miksi otit vastaan hänet kuin

veljen? Miksi avasit hänelle ovesi ja ojensit hänelle kätesi? Octave,

Octave, miksi olet rakastanut minua, jos kaiken täytyi päättyä tällä

tavalla!"

Hän oli pyörtymäisillään, vein hänet nojatuoliin istumaan ja hän

vajosi siihen pää olkaani vasten. Hirvittävä ponnistus, mitä

sellaisella katkeruudella minulle puhuminen oli häneltä kysynyt,

oli vienyt kaikki hänen voimansa. Loukatun rakastajattaren asemasta

tapasinkin valittavan ja kärsivän lapsen. Hän sulki silmänsä,

puristin hänet käsivarsiini ja hän makasi liikkumatta sylissäni.

Kun hän tuli tajuihinsa, valitti hän hirvittävää väsymystä ja

pyysi hellällä äänellä minua jättämään itsensä, voidakseen mennä

vuoteeseensa. Hän saattoi tuskin kävellä; kannoin hänet alkooviin ja

asetin hänet hiljaa vuoteeseen. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään

tuskia; hän lepäsi kärsimyksensä jälkeen kuin matkamies, joka lepää

väsymyksestä, eikä näyttänyt sitä enää muistavan. Hänen heikko ja

hento ruumiinsa taipui ilman taistelua; olin todella, kuten hän oli

sanonut, mennyt pitemmälle kuin hänen voimansa riittivät. Hän piti

kättään kädessäni; syleilin häntä ja meidän vielä rakastavat huulemme

yhtyivät kuin tietämättään. Ja niin nukkui hän, tämän kauhean

kohtauksen jälkeen, sydäntäni vasten, hymyillen kuin rakkautemme ensi

päivänä.