Brigitte voi paremmin. Hän tahtoi lähteä matkaan kohta parannuttuaan,
mutta minä panin vastaan, ja me päätimme odottaa vielä pari viikkoa,
kunnes hän voisi kestää matkan vaikeudet.
Hän oli yhä edelleen alakuloinen ja vaitelias, mutta ystävällinen.
Mitä yrityksiä teinkin saadakseni hänet puhumaan minulle avoimesti,
väitti hän aina, että kirje, jonka hän oli minulle näyttänyt
oli ainoa syy hänen surumielisyyteensä, ja kielsi minua enempää
kysymästä. Sillä tavoin pakotettuna vaikenemaan, koetin turhaan
itsekseni arvailla mitä hänen sydämessään tapahtui. Kahden olo
painosti meitä kumpaakin ja menimme sentähden joka ilta teatteriin.
Istuessamme jonkun aition perällä puristimme joskus toistemme käsiä;
silloin tällöin sai joku kaunis sävel, joku sattuva sana meitä
vaihtamaan helliä katseita; mutta muutoin olimme kaiket ajat ääneti,
ajatuksiimme vaipuneina. Kymmeniä kertoja päivässä tunsin halua
heittäytyä hänen jalkoihinsa ja pyytää häneltä erikoisena armona
kuoliniskua, jollei hän voinut antaa minulle takaisin sitä onnea,
jonka olin omistanut. Kymmeniä kertoja, juuri kun olin heittäytymässä
hänen eteensä, näin hänen piirteidensä muuttuvan; hän nousi ja
lähti luotani tai lausui jonkun jääkylmän sanan, joka sai tunteeni
hyytymään huulilleni.
Smith kävi luonamme melkein joka päivä. Vaikka hänen tulonsa taloon
oli syynä koko onnettomuuteeni ja vaikka käyntini hänen luonaan
oli jättänyt mieleeni omituisia epäluuloja, tunsin taas tyyntyväni
nähdessäni hänen yksinkertaisen avoimen olentonsa ja kuullessani,
kuinka hän puhui matkastamme. Mainitsin hänelle niiden kirjeiden
sisällöstä, joita hän oli tuonut, ja hän näytti, jollei yhtä
hämmästyneeltä, niin surullisemmalta kuin minä, kuullessaan niistä.
Hän ei ollut tuntenut niiden sisältöä ja hänen vanha ystävyytensä
Brigitteen sai hänet ääneen valittamaan sitä. Hän ei olisi ottanut,
niin hän vakuutti, tuodakseen niitä, jos hän olisi tiennyt, mitä ne
sisälsivät. Päättäen siitä pidättyvästä tavasta, millä rouva Pierson
häntä kohteli, en voinut uskoa, että hän olisi ollut rakastettuni
uskottu. Näin hänet siis mielelläni luonamme, vaikka meidän välimme
edelleen olivat kankeat ja epävapaat. Hän oli ottanut toimekseen
yrittää sovintoa Brigitten ja hänen sukulaistensa välillä ja estää
täydellistä suhteiden rikkoutumista. Se kunnioitus, jota hän nautti
kotiseudullaan, oli varmaan hänelle eduksi tässä toimessa enkä voinut
olla tuntematta kiitollisuutta häntä kohtaan sen johdosta. Hän oli
mitä jalomielisin luonne. Jos hän, meidän ollessa kolmen yhdessä,
huomasi jotain kylmyyttä tai epäsopua meidän välillämme, teki hän
kaikkensa saadakseen iloisen mielialan taas vireille. Jos hän näytti
levottomalta siitä mitä tulisi tapahtumaan oli hän samalla mitä
hienotunteisin ja antoi meidän aina ymmärtää, kuinka hän toivoi
näkevänsä meidät onnellisina. Jos hän puhui meidän suhteestamme,
teki hän sitä kunnioituksella, kuin mies, joka pitää rakkautta
jumalallisena siteenä. Sanalla sanoen, hän oli tavallaan ystäväni ja
minulla oli mitä suurin luottamus häneen.
Mutta huolimatta kaikista ponnistuksistaan oli hän surumielinen
enkä minä voinut karkottaa omituisia ajatuksia, jotka iskivät
mieleeni. Kyynelet, joita olin nähnyt hänen vuodattavan, hänen
tautinsa, joka sattui aivan samaan aikaan kuin rakastettuni
tauti, omituinen surunvoittoinen yhteisymmärrys, jota olin ollut
huomaavinani heidän välillään, kaikki tuo teki minut levottomaksi
ja epävarmaksi. Tuskin kuukauttakaan sitten olisin pienemmästä
aiheesta saanut syytä mustasukkaisuuteen, mutta mistä saatoin nyt
Brigitteä epäillä? Hänhän oli luvannut lähteä kanssani, huolimatta
salaisuudesta, joka oli välillämme! Vaikkapa Smithkin olisi ollut
osallinen tuosta salaisuudesta, olisiko sillä sentakia suurempi
merkitys? Mitä moitittavaa saattoikaan olla heidän surussaan ja
heidän ystävyydessään? Brigitte oli tuntenut hänet lapsena; hän
tapasi nyt hänet pitkien vuosien jälkeen, ollen itse juuri aikeissa
lähteä Ranskasta; Brigitte oli vaikeassa asemassa, ja sattuma teki
että Smith oli tullut siitä osalliseksi, olipa tavallaan toiminut
onnettomuuden välikappaleena. Eikö ollut aivan luonnollista, että
he vaihtoivat joitakin surumielisiä katseita, että tämän nuoren
miehen tapaaminen oli herättänyt Brigittessä muistoja, iloisia ja
surullisia, menneiltä ajoilta? Saattoiko Smith puolestaan nähdä
Brigitten lähtevän matkaan tuntematta pelkoa hänen puolestaan,
ajattelematta pitkän matkan vaaroja ja epävarmuutta, mikä kuului
harhailevaan, melkein maanpakolaiseen elämään? Ilman epäilystä olin
oikeassa, ja tätä ajatellessani tunsin halua nousta paikoiltani,
astua heidän väliinsä ja vakuuttaa heille, että he saattoivat luottaa
minuun, sanoa toiselle, että käsivarteni oli tukeva häntä, niin kauan
kuin hän tahtoi siihen nojata, ja toiselle, että olin kiitollinen
hänen ystävyydestään ja niistä palveluksista, joita hän oli luvannut
meille tehdä. Tunsin, että minun olisi tullut niin tehdä, mutta en
voinut. Kuolettava kylmyys jääti sydäntäni ja minä jäin istumaan
tuolilleni.
Kun Smith oli iltasin lähtenyt luotamme, istuimme ääneti tai
puhuimme hänestä. En tiedä mikä uteliaisuus sai minut päivä päivältä
Brigitteltä pyytämään uusia tietoja hänestä. Brigitte ei kuitenkaan
tiennyt enempää kuin mitä jo olen kertonut; hänen elämänsä ei ollut
koskaan ollut muuta kuin mitä se nytkin oli, köyhä, huomaamaton ja
kunniallinen. Se oli kerrottu muutamin sanoin, mutta tahdoin kuulla,
en tiedä miksi, siitä yhä uudelleen.
Tarkemmin tutkien oli sydämeni sisimmässä salainen suru, jota en
tahtonut itsellenikään tunnustaa. Jos tämä nuori mies olisi saapunut
onnemme päivinä, jos hän olisi tuonut Brigittelle merkityksettömän
kirjeen, puristanut hänen kättään hänen astuessaan vaunuun valmiina
lähtöön, olisinko kiinnittänyt vähintäkään huomiota siihen? Mitä
olisin välittänyt siitä, tunsiko hän minua vai oli tuntematta
Oopperassa tai hänen kyyneleistään, joiden syytä en tiennyt, jos
olisin ollut onnellinen? Mutta vaikka en voinutkaan arvata syytä
Brigitten suruun, näin kuitenkin hyvin, ettei entinen käytökseni,
hänen vastaväitteistään huolimatta, ollut vieras sille. Jos olisin
ollut sitä mitä minun olisi pitänyt olla sen kuuden kuukauden aikana,
jonka olimme eläneet yhdessä, ei mikään maailmassa, sen tiesin, olisi
voinut häiritä rakkauttamme. Smith oli tavallinen nuori mies, mutta
hän oli hyvä ja avulias, hänen yksinkertaiset luonteenominaisuutensa
muistuttivat suuria puhtaita viivoja, joita silmä käsittää kohta ja
ilman vaivaa. Neljännestunnin kuluttua tunsi hänet jo; hän herätti
luottamusta, joskaan ei ihailua. En voinut karkottaa mielestäni
ajatusta, että jos hän olisi ollut Brigitten rakastaja, olisi tämä
ilolla kohta lähtenyt matkaan hänen kanssaan.
Olin vapaasta tahdostani lykännyt lähtöpäivämme tuonnemmaksi, mutta
nyt kaduin jo sitä. Brigitte kiiruhti myöskin lähtöämme: "Mikä
pidättää meitä? Olen jo terve ja kaikki on kunnossa." Mikä minua
todella pidätti? En sitä itsekään tiennyt.
Istuen kamiinin edessä tarkastelin vuoroin Smithiä, vuoroin
rakastajatartani. Näin, että he olivat molemmat kalpeita, vakavia
ja vaiteliaita. En tiennyt syytä heidän alakuloiseen mielialaansa,
mutta tahtomattani sanoin yhä uudelleen itselleni, ettei sen takana
ollut kahta salaisuutta vaan yksi. Tässä eivät enää puhuneet
entiset, sairaalloiset epäluuloni, vaan vastustamattomat vaistot.
Mitä omituisia olentoja me olemmekaan! Tunsin iloa saadessani
jättää heidät kahden lieden ääreen ja itse lähteä samoilemaan ilman
päämäärää Seinen rannoille, missä nojautuneena kaiteeseen tuijotin
uneksien veteen samoin kuin muutkin kodittomat katujenkiertäjät.
Kun he puhuivat oleskelustaan N:ssa ja kun Brigitte käytti melkein
äidillistä äänensävyä muistuttaakseen toiselle siitä ajasta, jonka he
olivat viettäneet yhdessä, oli se minusta kiusallista, mutta samalla
tunsin omituista huvia. Tein heille kysymyksiä; puhuin Smithin
kanssa hänen äidistään, hänen sisarestaan ja hänen suunnitelmistaan.
Annoin hänelle tilaisuutta esiintyä edullisessa valossa ja pakotin
hänet vaatimattomuudestaan huolimatta, paljastamaan arvonsa. "Tehän
pidätte paljon sisarestanne?" kysyin häneltä. "Milloin aiotte naittaa
hänet?" Hän vastasi punastuen, että talous maksoi paljon, että se
voisi tapahtua ehkä kahden vuoden kuluttua, ehkä ennenkin, jos hänen
terveytensä salli hänen suorittaa eräitä ylimääräisiä töitä, joista
hän sai eri palkkion. Hänen kotiseudullaan oli, kertoi hän, eräs
verraten varakas perhe, jonka vanhin poika oli hänen ystävänsä, ja
että hän oli viimemainitun kanssa jo melkein sopinut kaikesta, joten
onni saattoi tulla minä päivänä hyvänsä. Hän mainitsi niinikään, että
hän oli luovuttanut sisarelleen osuutensa siihen pieneen perintöön,
jonka heidän isänsä oli jättänyt; hänen äitinsä tosin sitä vastusti,
mutta hän taivuttaisi kyllä hänet, sillä nuoren miehen tuli elää
kättensä töillä, kun sitä vastoin nuoren tytön kohtalo ratkaistiin
hänen hääpäivänään. Sillä tavoin paljasti hän eteemme koko
elämänsä ja koko sisimpänsä ja näin, että Brigitte kuunteli häntä
tarkkaavaisesti. Kun hän nousi lähteäkseen, seurasin häntä ovelle ja
jäin siihen seisomaan ajatuksissani, liikkumatta, aina siksi kunnes
hänen askeltensa kaiku oli kuollut portaissa.
Kun palasin sisään, tapasin Brigitten riisuutumassa. Katseeni
kiintyivät ihaillen hänen suloiseen ruumiiseensa; näin hänen sukivan
pitkiä hiuksiaan, kiinnittävän nenäliinansa niiden ympärille ja
kääntävän vartaloaan hameen liukuessa hänen yltään -- muistuttaen
Dianaa, joka nousee aalloista. Hän meni vuoteeseensa, minä kiiruhdin
omaani. Ei tullut mieleenikään, että Brigitte pettäisi minua tai
että Smith olisi häneen rakastunut; en aikonut pitää heitä silmällä
enkä koettaa yllättää heitä. En pitänyt lukua mistään. Sanoin
itselleni: "Brigitte on hyvin kaunis ja tuo Smith parka on kunnon
poika. He ovat molemmat hyvin surullisia ja minä myöskin." Tällaiset
ajatukset olivat pakahduttaa sydämeni samalla kertaa kun ne tuottivat
lohdutusta.
Aukaistessamme matka-arkkujamme, huomasimme, että meiltä vielä
puuttui joitakin pikkuesineitä. Smith otti tehtäväkseen hankkia ne
meille. Hän oli alituiseen toimessa ja hän väitti, että hänelle
oli suuri ilo suorittaa hänelle uskottuja tehtäviä. Eräänä päivänä
palatessani asuntoomme tapasin hänet lattialla polvillaan sulkemassa
erästä matkalaukkua. Brigitte istui pianon ääressä, jonka olimme
vuokranneet viikottain Parisissa oleskelumme ajaksi. Hän soitti
erästä noista vanhoista lauluista, joihin hän taisi panna niin
paljon tunnetta ja jotka olivat käyneet minulle niin rakkaiksi.
Jäin eteiseen avoinna olevan oven taakse. Jokainen sävel tunkeutui
sydämeeni; en ollut koskaan kuullut hänen laulavan niin surullisesti
ja hartaasti.
Smith kuunteli ihastuksella; hän oli polvillaan lattialla, pitäen
kädessään matkalaukun hihnaa. Hän kierteli sitä sormillaan, päästi
sen sitten putoamaan ja tuijotti vaatteihin, jotka hän juuri oli
itse laskenut laukkuun, levitettyään valkean liinan niiden yli.
Hän jäi samaan asentoon vielä laulun vaiettua. Brigitte katsoi,
kädet yhä edelleen pianon koskettimilla, kaukaisuuteen. Näin nyt
toisen kerran, kuinka vedet putoilivat Smithin silmistä, olin
itsekin purskahtamaisillani itkuun, ja, tietämättä mitä tein, astuin
huoneeseen ja ojensin hänelle käteni.
"Olitko sinä saapuvilla?" kysyi Brigitte. Hän vavahti ja näytti
hämmästyneeltä.
"Kyllä", vastasin minä. "Laula vielä, rakkaani, minä pyydän. Salli
minun vielä kuulla ääntäsi."
Hän alotti, vastaamatta minulle, uudelleen saman laulun; se sisälsi
myöskin hänelle muistelman. Hän huomasi, kuinka liikutettuja minä
ja Smith olimme ja hänen äänensä värisi. Viimeiset tuskin kuuluvat
sävelet tuntuivat kaikkoavan äärettömyyteen; hän nousi ja suuteli
minua. Smith piti vielä kättäni kädessään; tunsin, kuinka hän puristi
sitä kovaan ja kuumeisesti. Hän oli kuoleman kalpea.
Eräänä toisena päivänä olin tuonut mukaani albumin kivipainokuvia,
jotka esittivät sveitsiläisiä maisemia. Katselimme sitä kaikki
kolme ja joka kerta kun Brigitte löysi jonkun maiseman, joka häntä
miellytti, syventyi hän sitä katsomaan. Etenkin eräs kuvista, joka
esitti maisemaa Vaudin kanttoonissa, läheltä Briques'in tietä, tuntui
häntä miellyttävän ennen muita. Kuvassa näkyi vihreä laakso, missä
karja käyskenteli omenapuiden varjossa: kaukaisuudessa nähtiin pieni
puinen taloryhmä sekä yksityisiä töllejä siellä täällä laaksossa ja
lähiseudun kukkuloilla. Etualalla, puun juurella, istui nuori tyttö
leveä olkihattu päässä, ja hänen edessään seisoi maalaisrenki, joka
tuntui raudoitetulla sauvallaan näyttävän hänelle, mitä tietä oli
tullut, sillä hän osotti koukertelevaa vuoriin häviävää polkua.
Heidän takanaan kohosivat alpit lumipeitteisine harjoineen, joita
laskeva aurinko kultasi. Ei voinut ajatella mitään samalla kertaa
kauniimpaa ja yksinkertaisempaa kuin tämä maisema. Laakso muistutti
vihreää järveä ja maiseman yksinkertaiset ääriviivat olivat lepo
silmälle.
"Lähdemmekö tuonne?" kysyin Brigitteltä. Otin esiin lyijykynän ja
piirustin muutamia viivoja kuvaan.
"Mitä sinä teet?" kysyi hän.
"Koetan", vastasin, "eikö olisi mahdollista saada muutamalla vedolla
tuota tyttöstä muistuttamaan sinua. Hänen kaunis päähineensä sopisi
sinulle mainiosti, luulen, ja uskonpa että voisin ehkä saada tuon
kunnon vuoristolaisenkin hiukkasen näköisekseni."
Leikkini näytti huvittavan häntä suuresti; ja hakien esiin veitsen
alkoi hän raappia pois kuvan henkilöiden kasvonpiirteet. Hän
tahtoi että minä tekisin hänen kuvansa, hän koettaisi puolestaan
tehdä minun. Kuviot olivat hyvin pienet, joten emme olleet ylen
vaativaisia. Sovimme, että piirustuksemme olivat siksi näköiset,
että meidät saattoi niistä tuntea. Nauroimme makeasti pilaamme,
kun palvelija pyysi minua hetkeksi huoneesta; jätin kirjan auki
lähtiessäni.
Kun tulin takaisin oli Smith syventynyt niin täydellisesti
kivipiirroksen tarkasteluun, ettei hän nähnyt minun tuloani. Hän oli
niin ajatuksissaan, ettei hän huomannut läsnäoloani, ennenkuin olin,
istuttuani kamiinin ääreen, alkanut puhua Brigitten kanssa. Silloin
kohotti hän päätään. Hän katseli meitä kumpaakin hetken, sanoi nopeat
jäähyväiset, ja kun hän meni ruokasalin läpi, näin, kuinka hän löi
otsaansa.
Kun panin merkille tuon tuskaisen liikkeen, nousin ja sulkeuduin
huoneeseeni. "Mitä tämä on? Mitä tämä on?" toistelin itsekseni.
Sitten panin käteni ristiin rukoillakseni ... ketä? En tiedä. Ehkä
hyvää enkeliäni, ehkä onnetonta kohtaloani.