II

Kaikki yritykseni koettaa saada selvää syystä tähän odottamattomaan

muutokseen jäivät tuloksettomiksi. Niinikään kieltäytyi Brigitte

vastaamasta kysymyksiini. Hän oli sairas ja pysyi itsepintaisesti

vaiti. Kun olin koko päivän ensin koettanut häneltä saada selityksiä,

sitten lausunut kaikenlaisia arveluja, lähdin iltapuoleen ulos,

tietämättä minne. Kun kuljin Oopperan ohi tarjosi välikauppias

minulle lippua ja minä otin sen tapani mukaan koneellisesti ja astuin

sisään.

En voinut keskittää huomiotani enempää siihen mitä tapahtui

näyttämöllä kuin siihen mitä tapahtui katsomossa: suru oli lyönyt

minut niin lamaan, ettei ulkomaailma tehnyt mitään vaikutusta

aisteihini, ja että elin niinsanoakseni vain sisäisesti. Kaikki

sielunvoimani keskittyivät yhteen ainoaan ajatukseen ja kuta enemmän

sitä haudoin päässäni, sitä vaikeampi oli minun nähdä selvästi.

Mikä olikaan tuo hirvittävä, yht'äkkiä ilmennyt este, joka aivan

lähtöpäivän aattona särki kaikki suunnitelmat ja toiveet? Jos oli

kysymys vain jostakin jokapäiväisestä tapauksesta, tai vaikkapa

jostakin todellisesta onnettomuudesta, niinkuin omaisuuden

menetyksestä tai ystävän kuolemasta, niin miksi tuo itsepäinen

äänettömyys? Kaiken jälkeen mitä Brigitte jo oli tehnyt, hetkenä,

jolloin rakkaimmat unelmamme olivat lähellä toteutumistaan, mikä

saattoikaan olla se salaisuus, joka särki onnemme ja jota hän

kieltäytyi minulle uskomasta? Hän salaa jotain minulta! Joskin hänen

huolensa, hänen taloudellinen tilansa, tulevaisuuden pelko tai mikä

muu syy hyvänsä estää häntä nyt heti lähtemästä suunnittelemallemme

matkalle tai pakottaa hänet siitä vaikkapa kokonaan luopumaan, niin

miksi ei hän avaa sydäntään minulle? Kuitenkaan en voinut siinä

nähdä mitään moitittavaa. Epäluulon varjokin kauhistutti minua.

Mutta kuinka, toiselta puolen, voida ajatella jotakin horjuvaisuutta

tai oikkua tuossa naisessa, jonka niin hyvin tunsin? Vajosin

epätietoisuuden pimeään enkä nähnyt pienintäkään valoa, joka olisi

voinut minut johtaa tielle.

Vastapäätäni, galleriassa, istui nuori mies, jonka piirteet tuntuivat

tutuilta. Kuten usein sattuu ajatusten ollessa muualla kiintyivät

silmäni hänen kasvoihinsa ja vaistomaisesti koetin muistella miehen

nimeä. Äkkiä tuli se mieleeni: mies oli sama, joka, kuten ennen olen

kertonut, oli tuonut Brigittelle kirjeen N:stä. Ajattelematta mitä

tein nousin paikaltani lähteäkseni puhumaan hänen kanssaan. Mutta

hänen paikkansa oli sellainen, etten voinut päästä hänen luokseen

häiritsemättä suurta määrää katsojia, ja minun täytyi odottaa

väliaikaa.

Ensi ajatukseni oli ollut, että jos joku voi auttaa minua keksimään

syytä siihen, mikä minua painoi, oli se juuri tuo mies. Hänellä oli

ollut rouva Piersonin kanssa useampia kaksinpuheluja muutaman päivän

kuluessa ja muistin, että Brigitte oli joka kerta näiden kohtaamisien

jälkeen ollut hyvin alakuloinen. Hän oli ollut Brigitten luona

edellisenä päivänä, aamupuoleen, ja illalla oli Brigitte sairastunut.

Brigitte ei ollut näyttänyt niitä kirjeitä, joita tällä lähetillä

oli ollut mukanaan; oli siis mahdollista, että tuo nuori mies tiesi

todellisen syyn matkamme lykkäytymiseen. Ehk'ei hän ollut kaikessa

Brigitten uskottu, mutta hän saattoi varmaankin kertoa minulle

kirjeiden sisällöstä ja tunsi epäilemättä meidän suhteemme siksi

hyvin, ettei minun tarvinnut peljätä asettaa hänelle kysymyksiä.

Olin ihastunut nähdessäni hänet ja kohta kun esirippu oli laskenut,

kiiruhdin käytävään häntä tapaamaan. En tiedä, näkikö hän minun

lähestyvän, mutta hän katosi erääseen aitioon. Päätin jäädä häntä

odottamaan ja kuljin puolen tunnin ajan käytävässä edestakaisin,

silmät kiinnitettyinä aition oveen. Lopulta avautui se ja mies

astui ulos; tervehdin häntä kaukaa ja menin häntä vastaan. Hän otti

joitakin askelia minua kohti päättämättömän näköisenä, sitten kääntyi

hän äkkiä, laskeutui portaita alas ja katosi.

Minun tarkoitukseni puhutella häntä oli ollut liian näkyvä, jotta hän

olisi voinut noin hävitä silmistäni ilman erikoista halua välttää

minua. Hän tunsi varmaankin kasvoni, ja joka tapauksessa olisi hänen

tullut odottaa, vaikkapa olisi pitänyt minua tuntemattomana, kun näki

minun lähestyvän. Olimme kahden käytävässä, kun tulin häntä vastaan,

joten oli ilmeistä, ettei hän tahtonut puhua kanssani. En ajatellut,

että hän tahtoi minua loukata: miehellä, joka saapui joka päivä

asuntooni, jota olin aina kohdellut huomaavaisesti, kun tapasimme

toisemme, ja joka oli yksinkertainen ja vaatimaton esiintymisessään,

ei totta tosiaan voinut olla aihetta minua loukata! Hän oli vain

tahtonut paeta minua ja päästä epämieluisesta keskustelusta.

Minkätähden? Tämä toinen arvoitus kiusasi minua melkein yhtä paljon

kuin ensimäinen. Huolimatta kaikesta yhdistin tämän nuoren miehen

äkillisen katoamisen Brigitten itsepintaiseen vaiteliaisuuteen.

Epätietoisuus on vaikein kaikista tuskista ja monta kertaa elämässäni

olen asettanut itseni suureen vaaraan sentähden etten ole voinut

tyynesti odottaa. Kun tulin kotia, tapasin Brigitten juuri lukemassa

noita kohtalokkaita kirjeitä N:stä. Sanoin hänelle, että minun oli

mahdotonta jäädä siihen mielentilaan, jossa olin, vaan että koetin

mistä hinnasta hyvänsä siitä päästä ja että tahdoin tietää, mikä oli

syynä hänen mielialansa muutokseen. Jos hän kieltäytyisi minulle

vastaamasta, pitäisin sitä hänen puoleltaan epäyksenä lähtemään

kanssani matkalle, vieläpä käskynä minulle ikiajoiksi hänet jättämään.

Hän ojensi vastenmielisesti minulle yhden niistä kirjeistä, jotka

hänellä oli kädessään. Hänen sukulaisensa kirjoittivat, että hänen

lähtönsä saattaisi hänet ikuiseen häpeään, ettei kukaan ollut

tietämätön sen syistä ja että he katsoivat olevansa velvolliset

etukäteen hänelle ilmoittamaan sen seurauksista. He moittivat häntä

siitä, että hän eli julkisesti minun rakastajattarenani ja vaikka hän

olikin leski ja vapaa, oli hänen kuitenkin vastattava siitä nimestä,

jota hän kantoi. He sanoivat edelleen, etteivät he eivätkä muut

hänen vanhoista ystävistään haluaisi häntä enää nähdä, jos hän pysyi

aikomuksessaan, ja kehoittivat lopuksi neuvoin ja uhkauksin häntä

palaamaan kotiseudulleen.

Kirjeen sävy suututti minua enkä alussa nähnyt siinä muuta kuin

loukkausta. "Ja se nuori mies, joka on tuonut perille nämä

varoitukset", huudahdin, "hän ei ole varmaankaan laiminlyönyt niitä

suullisesti vahvistamasta?"

Brigitten syvä surumielisyys rauhoitti vihani. "Sinä voit tehdä

mitä tahdot, voit tuhota minut kokonaan", sanoi hän. "Kohtaloni on

sinun käsissäsi ja sinä olet jo kauan aikaa ollut sen herra. Etsi

minkälaisen koston haluat entisten ystävieni pyrkimyksille palauttaa

minut järkiini, yhteiskuntaan, jonka tapoja muinoin pidin arvossa, ja

kunniaan, jonka olen kadottanut. En tahdo sanoa mitään ja jos sinä

haluat sanella vastaukseni, olen kirjoittava toivomustesi mukaan."

"En toivo mitään muuta", vastasin, "kuin saada tietää tarkoituksesi.

Minun on päinvastoin mukauduttava niihin ja minä vakuutan, että olen

valmis. Sano minulle, aiotko jäädä tänne vai aiotko lähteä kanssani

vai onko minun lähdettävä yksin."

"Minkätähden tuo kysymys?" sanoi Brigitte. "Olenko sanonut, että

olen muuttanut mieltäni? Olen sairas enkä voi lähteä kohta, mutta

niin pian kuin olen parantunut tai kohta kun voin nousta vuoteesta,

lähdemme Geneveen, kuten jo olemme sopineet."

Erosimme näiden sanojen jälkeen, ja se kuolettava kylmyys, jolla

hän oli ne lausunut, teki minut alakuloisemmaksi kuin suora kielto

olisi tehnyt. Tämä ei ollut ensi kertaa, jolloin tällaisilla

keinoilla koetettiin rikkoa suhdettamme, mutta minkä vaikutuksen

sentapaiset kirjeet lienevätkin ennen tehneet Brigitteen, oli hän

kuitenkin niistä pian vapautunut. Kuinka voida uskoa, että tämä

ainoa aihe saattoi häneen vaikuttaa nyt niin voimakkaasti, kun se

ei vähemmän onnellisinakaan aikoina ollut mitään mahtanut? Koetin

muistella, olisiko käyttäytymisessäni Parisiin tultuamme ollut

jotain moitittavaa. "Olisiko kaikki", sanoin itselleni, "vain naisen

heikkoutta, naisen, joka tahdottuaan tehdä rohkean teon, säikkyy omaa

tahtoaan? Olisiko kaikki vain omantunnon viime epäilyksiä? Mutta

iloisuus, jota Brigitte viikko sitten oli osottanut aamusta iltaan,

kaikki hauskat ehdotukset, kaikki hyljätyt ja jälleen hyväksytyt

suunnitelmat, kaikki tuo oli joka tapauksessa ollut todellista,

pakotonta. Hän halusi lähteä vastoin minun tahtoani. Ei, kaiken

alla oli jokin salaisuus; kuinka olin saava siitä selvää, kun hän

kaikkiin kysymyksiini vastasi syillä, jotka eivät olleet todellisia?

En voi sanoa hänelle, että hän valehtelee enkä pakottaa häntä

vastaamaan toisin kuin hän haluaa. Hän sanoo alati haluavansa lähteä,

mutta kun hän sen sanoo tuolla äänellä, eikö minun velvollisuuteni

ole ehdottomasti kieltäytyä? Voinko ottaa vastaan uhria, joka

asianomaiselle on kuin rangaistus -- kun sitä, mitä luulin minulle

rakkaudesta tarjotun, täytyy vaatia annetun lupauksen perustuksella?

Jumalani, veisinkö siis käsivarsissani kalpean ja kärsivän uhrin

kauas isänmaasta, pitkäksi aikaa, ehkä koko elämäksi? Minä saan

tehdä hänelle mitä tahdon, sanoi hän! Ei, en tahdo pyytää häneltä

kärsivällisyyttä, sillä mieluummin kuin näen vielä viikon ajan

edessäni nuo kärsivät kasvot, matkustan yksin -- jollei hän tahdo

puhua."

Minä houkka, oliko minulla siihen voimia? Olin ollut liian onnellinen

kahden viikon aikana voidakseni todella katsoa taaksepäin, ja kaukana

siitä että minulla olisi ollut voimia jättää Brigitte, en ajatellut

muuta kuin millä keinoin saisin hänet mukaani. En ummistanut silmiäni

koko yönä ja varhain seuraavana aamuna päätin kaiken uhalla lähteä

tuon nuoren miehen luo, jonka olin nähnyt Oopperassa. En tiedä,

katkeruusko vai uteliaisuusko minut ajoi hänen luokseen, enkä mitä

itseasiassa häneltä tahdoin; mutta ajattelin, ettei hän nyt ainakaan

voisi minua välttää, ja se oli kaikki mitä toivoin.

Kun en tiennyt hänen osotettaan menin sitä pyytämään Brigitteltä,

ottaen tekosyyksi että olin velvollinen vastaamaan kaikkiin hänen

vieraskäynteihinsä. En ollut puhunut mitään kohtauksestamme

teatterissa. Brigitte makasi vuoteessa ja hänen väsyneistä silmistään

näin, että hän oli itkenyt. Kun astuin huoneeseen, ojensi hän minua

kohti kätensä, sanoen: "Mitä minulta tahdot?" Hänen äänensä oli

surullinen, mutta hellä. Vaihdoimme joitakin ystävällisiä sanoja, ja

minä lähdin, hiukan keveämpänä mieleltäni.

Nuori mies, jota menin tapaamaan, oli nimeltään Smith. Hän asui

pienen matkan päässä. Kun kolkutin hänen oveensa, valtasi minut

selittämätön levottomuus; astuin sisään hiljaa ja hätkähdin kuin

äkillisen valon häikäisemänä. Hänen ensi liikkeistään hyytyi vereni.

Hän oli makuulla ja hän sanoi minulle samalla äänenpainolla kuin

Brigitte äsken, ojentaen kätensä minua kohti: "Mitä minulta tahdotte?"

Sanottakoon mitä hyvänsä, mutta elämä tarjoo sattumia, joita

inhimillinen järki ei voi selittää. Istuuduin voimatta vastata ja

ikäänkuin havahtuen unesta toistin itsekseni kysymykseni, jonka hän

oli tehnyt. Mitä tahdoinkaan häneltä? Kuinka ilmottaa hänelle aiheen

tähän käyntiini? Tiesin, että voisin saada häneltä tietoja, mutta

enhän tiennyt, halusiko hän niitä antaa. Hän oli tuonut kirjeet

ja tunsi niiden lähettäjät, mutta enkö itse tiennyt yhtä paljon

kuin hänkin, senjälkeen kuin Brigitte oli minulle näyttänyt yhden

kirjeistä? Minun oli vaikea alkaa häntä tutkia ja pelkäsin, että hän

arvaisi mitä sydämessäni tapahtui. Ensi sanat, joita vaihdoimme,

olivat kohteliaat ja merkityksettömät. Kiitin häntä siitä, että hän

oli tehnyt palveluksen Brigitten sukulaisille ja sanoin että kun

me nyt pian lähtisimme Ranskasta pyytäisimme me häntä puolestamme

tekemään meille eräitä palveluksia. Senjälkeen olimme ääneti,

molemmat hämmästyneinä siitä että todella istuimme siinä vastakkain.

Katsoin ympärilleni, kuten on tapana tehdä, kun joutuu hämilleen.

Huone, jossa tämä nuori mies asui, oli neljännessä kerroksessa;

kaikki puhui siinä työteliäästä ja arvokkaasta köyhyydestä.

Joitakin kirjoja, pari soittoneuvoa, muutamia valkeita puitteita,

paperiarkkeja huolellisesti järjestettyjä liinalla peitetylle

pöydälle, vanha nojatuoli ja muutamia muita tuoleja -- siinä

kaikki mutta huone todisti puhtautta ja huolellisuutta, joka teki

miellyttävän vaikutuksen. Mitä häneen itseensä tulee, puhuivat hänen

avoimet, vilkkaat kasvonsa kohta hänen edukseen. Uuninreunalla näin

vanhan naisen muotokuvan; menin ajatuksissani sen eteen ja hän sanoi

sen olevan äitinsä.

Nyt muistin, että Brigitte oli usein puhunut minulle hänestä

ja tuhansia unohtuneita pikkuseikkoja tuli mieleeni. Brigitte

oli tuntenut hänet lapsuudesta saakka. Ennen kuin minä tulin

paikkakunnalle, oli hän joskus tavannut hänet N:ssa, mutta minun

tuloni jälkeen oli Brigitte vain kerran käynyt siellä eikä hän

ollut silloin ollut kotona. Olin sattumalta saanut kuulla hänestä

yksityisseikkoja, jotka olivat minuun tehneet syvän vaikutuksen.

Hänellä ei ollut kuin vaatimaton virka, mutta sillä avusti hän

äitiään ja sisartaan. Hänen käytöksensä näitä kahta naista kohtaan

ansaitsee mitä suurimman kiitoksen. Hän kieltäytyi kaikesta heidän

tähtensä ja vaikka hänellä oli erinomaiset musikaaliset lahjat, jotka

olisivat ehkä voineet tuottaa hänelle suuren omaisuuden, oli aina

äärimmäinen vaatimattomuus saanut hänen valitsemaan hiljaisen elämän

kaikkien niiden mahdollisuuksien edellä, joita kenties oli tarjolla.

Hän oli, sanalla sanoen, yksi noita harvinaisia olentoja, jotka

eivät pidä itsestään melua ja jotka ovat kiitollisia toisille siitä,

etteivät nämä huomaa heidän arvoaan.

Olin kuullut mainittavan hänestä muutamia piirteitä, jotka olivat

riittäviä valaisemaan hänen luonnettaan. Hän oli ollut hyvin

rakastunut erääseen kauniiseen tyttöön kotinsa naapuruudessa ja

kun hän oli vuoden ajan kosinut tyttöä olivat tämän vanhemmat

suostuvaisia heidän avioliittoonsa. Tyttö oli yhtä köyhä kuin hänkin.

Sopimus oli juuri allekirjoitettava ja kaikki oli valmiina häitä

varten, kun hänen äitinsä kysyi häneltä: "Ja sisaresi, kuinka on hän

pääsevä naimisiin?" Nämä sanat saivat hänet ymmärtämään, että jos hän

ottaisi itselleen vaimon, kuluisi häneltä kaikki mitä hän ansaitsi

työllään eikä hän siis voinut antaa sisarelleen mitään myötäjäisiä.

Hän keskeytti heti häiden valmistelut ja kieltäytyi urhoollisesti

avioliitostaan ja rakkaudestaan. Hän tuli Parisiin ja sai sen paikan,

mikä hänellä nyt oli.

En ollut koskaan kuunnellut tuota kertomusta, joka oli yleisesti

liikkeellä, tuntematta halua päästä tuon sankarin tuttavuuteen. Hänen

hiljainen, salassa tapahtuva uhrautumisensa oli minusta tuntunut

ihailtavammalta kuin kaikki mainetyöt sotakentällä. Nähdessäni hänen

äitinsä muotokuvan muistin kohta tuon tarinan ja kääntyessäni taas

häntä kohti, ihmettelin että hän oli niin nuori. En voinut kieltäytyä

kysymästä hänen ikäänsä; se oli sama kuin minun. Kello löi kahdeksan,

ja hän nousi.

Ensi askeleita ottaessaan näin hänen jo horjahtavan. Hän puisti

päätään. "Mikä teidän on?" kysyin häneltä. Hän vastasi, että hänen

oli lähdettävä toimistoonsa, mutta tuntevansa, ettei hänellä ollut

siihen voimia.

"Oletteko sairas?"

"Minulla on kuume ja tuskia."

"Te voitte paremmin eilen illalla; näin teidät Oopperassa."

"Suokaa anteeksi, etten ole teitä tuntenut. Minulla on vapaa pääsy

Oopperaan ja toivon, että tapaamme siellä toisen kerran."

Kuta enemmän tarkastin tuota nuorta miestä ja hänen huonettaan,

sitä mahdottomammalta tuntui minusta koskettaa käyntini varsinaista

aihetta. Ajatus, joka minulla oli ollut edellisenä iltana, että

hän olisi voinut vahingoittaa minua Brigitten silmissä, hävisi

tahtomattani: huomasin hänessä sellaisen luonteen avomielisyyden

ja ankaruuden, joka hillitsi kaikki epäluuloni. Vähitellen saivat

ajatukseni toisen suunnan, katsoin häntä tarkkaavaisesti ja olin

huomaavinani, että hänkin puolestaan uteliaasti silmäili minua.

Olimme molemmat yhdenkolmatta ikäisiä, mutta mikä ero meidän

välillämme! Hän, tottuneena elämään, jonka kaikki vaihtelut

tapahtuivat kellon mukaan, näkemättä maailmassa muuta kuin tien

yksinäisestä huoneestaan virkapaikkaansa ministeriössä, hän, joka

lähetti äidille jokaisen säästämänsä rovon kieltäytyen kaikista

huvituksista, hän, joka valitti yöllistä pahoinvointia, koska se

riisti häneltä raskaan työpäivän, hän, jolla ei ollut muuta ajatusta,

muuta iloa kuin toisten hyvä -- ja kaikki tämä lapsuudesta alkaen,

siitä lähtien kuin hän kykeni käyttämään käsivarsiaan! Ja minä, mitä

olinkaan minä tehnyt tänä kalliina, kiireisenä, hikeä puristavana

aikana? Olinko minä mies? Kumpi meistä oli elänyt?

Sen mitä tässä kerron kokonaisella sivulla, sen ymmärsimme yhdestä

katseesta. Silmämme olivat kohdanneet toisensa eivätkä enää jättäneet

toisiaan. Hän puhui matkastani ja seudusta, jonne aioimme lähteä.

"Milloin lähdette matkaan?" kysyi hän.

"En tiedä; rouva Pierson on sairas ja on jo ollut kolme päivää

vuoteen omana."

"Kolme päivää!" toisti hän, osottaen tietämättään mielenliikutusta.

"Niin; mitä ihmeellistä siinä näette?"

Hän nousi ja syöksyi vastaani ojennetuin käsivarsin ja tuijottavin

silmin. Ankara kuume puistatti häntä.

"Oletteko sairas?" kysyin, tarttuen hänen käteensä. Mutta hän vei

käteni silmilleen ja voimatta pidättää kyyneleitään laahautui hän

hiljaa vuoteeseensa.

Katsoin häneen ihmeissäni; ankara kuumeen puuska näytti kokonaan

vieneen hänen vastustuskykynsä. Epäilin jättää häntä yksikseen tuossa

tilassa ja astuin hänen luokseen. Hän työnsi minut voimakkaasti

luotaan eräänlaisella kauhulla. Kun hän vihdoin tointui, sanoi hän

heikolla äänellä:

"Suokaa minulle anteeksi, en voi teitä enää pidättää luonani. Pyydän

teitä lähtemään; kohta kun voimani sen sallivat, tulen kiittämään

teitä käynnistänne."