I
Olimme päättäneet lähteä pitkälle matkalle ja sitä varten olimme
tulleet Parisiin. Kun välttämättömät valmistukset ja eräät
raha-asiain järjestelyt vaativat aikaa, täytyi meidän vuokrata
kuukaudeksi parisen huonetta pienestä hotellista.
Päätös lähteä Ranskasta oli yhdellä iskulla muuttanut kaikki
toiseksi; ilo, toivo ja luottamus palasivat ja lähtöä odotellessa
kaikkosivat surut ja riitaisuudet. Nyt oli kysymys vain onnen
unelmista ja ikuisista rakkauden valoista. Tahdoin nyt todellakin
saada rakastettuni unohtamaan kaiken sen pahan, minkä olin hänelle
tehnyt. Kuinka olisin voinut olla tuntematta liikutusta hänen hellän
rakkautensa ja hänen rohkean luottamuksensa edessä? Brigitte ei
ainoastaan antanut minulle anteeksi, vaan valmistautui tekemään
suurimman uhrauksensa minun tähteni, luopumaan kaikesta seuratakseen
minua. Yhtä suuressa määrässä kuin tunsin olevani arvoton hänen
kiintymykselleen, yhtä palavasti halusin korvata sen hänelle
rakkaudellani. Hyvä enkelini oli lopulta voittanut, ja ihailu ja
rakkaus sai ylivallan sydämessäni.
Kumartuneena kartan yli etsi Brigitte minun kanssani soppea, johon
piiloutuisimme. Emme olleet vielä päättäneet ja tunsimme niin suurta
ja odottamatonta iloa tästä epätietoisuudesta että lykkäsimme varman
vaalin tekemisen yhä kauemmas. Istuimme vierekkäin, meidän päämme
koskettivat toisiaan ja käsivarteni oli Brigitten vyötäisillä.
"Minne matkustammekaan? Mitä tulemme tekemään? Missä aloitamme uuden
elämämme?" Kuinka voin kuvailla, mitä tunsin, kun kesken valoisimpia
toiveitamme hetkeksi nostin pääni? Mitä katumuksen tuskaa tunsinkaan,
nähdessäni edessäni Brigitten tyynet kauniit kasvot, jotka hymyilivät
tulevaisuudelle, vielä kalpeina menneistä kärsimyksistä. Kun istuin
siinä hänen vieressään, hänen sormensa harhaillessa kartalla ja hänen
puhuessaan hiljaisella äänellä raha-asioistaan, toivomuksistaan,
tulevasta pakopaikastamme, olisin tahtonut uhrata vereni hänen
puolestaan. Onnen suunnitelmat, te olette ehkä ainoa todellinen onni
täällä maan päällä!
Olimme noin viikon ajan tällä tavoin kuluttaneet matkavalmistuksissa,
kun luoksemme tuli eräs nuori mies, tuoden Brigittelle kirjeen.
Brigitte oli kahdenkesken puhuttuaan hetken lähetin kanssa vakava
ja alakuloinen. Mutta muuta en saanut tietää kuin että kirje oli
N:n kaupungista, samasta paikasta, missä ensi kertaa olin puhunut
rakkaudestani ja missä Brigitten ainoat sukulaiset asuivat.
Sillä välin teimme kaikessa kiireessä matkavalmistuksemme eikä
sydämessäni ollut sijaa muulle tunteelle kuin kärsimättömälle halulle
päästä pian matkaan. Lähdön ilo ei jättänyt minua hetkeksikään. Kun
nousin aamuisin vuoteesta ja aurinko paistoi ikkunaimme läpi, tunsin
niin hurjaa iloa, että käyttäydyin kuin hullu. Astuin varpaillani
Brigitten huoneeseen. Useammin kuin kerran tapasi hän herätessään
minut polvillani vuoteensa edestä kyynelet silmissäni. En tiennyt
mitä keinoja käyttäisin saadakseni hänet vakuutetuksi katumukseni
vilpittömyydestä. Jos rakkauteni ensimäistä rakastajatartani kohtaan
oli saanut minun tekemään hulluja tekoja, tein nyt sadoin kerroin
hullumpia: käytin kaikkia keinoja mitä kiihoittunut intohimo voi
keksiä. Palvelin Brigittea suorastaan kuin jumalatarta, ja vaikka
olin jo ollut kuusi kuukautta hänen rakastajansa, oli minusta, kun
häntä lähestyin, kuin olisin nähnyt hänet ensi kertaa. Uskalsin
tuskin suudella sen naisen hameenliepeitä, jota joku aika sitten
olin rääkännyt. Hänen pieninkin sanansa sai minut havahtumaan
ikäänkuin hänen äänensä olisi ollut outo. Milloin heittäydyin itkien
hänen syliinsä, milloin aloin nauraa ilman aihetta. Puhuin inholla
entisestä käytöksestäni, ja olisin toivonut, että jossakin maan
päällä olisi ollut rakkaudelle pyhitetty temppeli, missä olisin
voinut puhdistua kasteen kautta kokonaan entisyydestäni.
Olen nähnyt Tizianin taulun, missä Tuomas pistää sormensa Kristuksen
haavaan, ja tuo kuva on usein tullut mieleeni; jos uskaltaisin
verrata rakkautta miehen uskoon, voisin sanoa että olin Tuomaan
kaltainen. Mikä nimi on annettava tunteelle, joka kuvastuu noissa
kasvoissa, joissa epäilys ja usko taistelevat keskenään? Hän
koskettaa haavaa ja äänekäs epäilys vaikenee hänen avoimilla
huulillaan, joille rukous hiljaa laskeutuu. Onko hän apostoli vai
onko hän uskoton? Katuuko hän samassa määrässä kuin hän on rikkonut?
Sitä ei hän itse tiedä eikä maalari etkä sinä, katsoja. Vapahtaja
hymyilee ja kaikki hajoaa kuin kastepisara auringossa loputtomaan
hyvyyteen.
Samalla tavoin olin minä Brigitten edessä mykkä ja ikäänkuin alati
yllätetty. Vapisin ajatellessani sitä mahdollisuutta, että hän
vieläkin pelkäisi minua ja että kaikki vaihtelut käytöksessäni
olisivat tehneet hänet epäluuloiseksi. Mutta neljäntoista päivän
kuluttua oli hän lukenut selvästi sydämeni tilan; hän ymmärsi, että
kun näin hänet vilpittömänä, olin tullut itsekin vilpittömäksi ja
kun rakkauteni eli hänen rakkaudestaan, ei hän tahtonut epäillä
kumpaistakaan.
Huoneemme oli täynnä sinne tänne heitettyjä vaatteita, kirjoja,
kyniä, kääröjä ja kaiken päälle oli levitetty kartta, jota molemmat
niin rakastimme. Lähdimme ulos ja palasimme taas; ja usein heittäysin
Brigitten jalkoihin, joka nauraen syytti minua laiskuudesta,
väittäen, etten mihinkään kelvannut. Täyttäessämme matkalaukkujamme
keksimme vielä satoja suunnitelmia. Sisilia oli verraten kaukana,
päättelimme keskenämme, mutta talvi oli siellä niin lauhkea! ja
mikä ihana ilmasto! Genua on kaunis kirjavine taloineen, vihreine
puutarhoineen, Apenninien vuorijono takanaan! Mutta siellä on
ainainen melu ja tungos! Kolmesta miehestä, jonka tapaat sen kaduilla
on vähintäin yksi munkki ja yksi sotilas. Firenze on surullinen, se
on kuin kappale keskiaikaa. Kuinka kärsiä sen ristikkoikkunoita ja
sen rakennusten likaisen ruskeaa väriä? Mitä tekisimme Roomassa?
Emmehän matkusta ihmetelläksemme ja vielä vähemmän jotakin
oppiaksemme. Jospa lähtisimmekin Reinin rannoille? Mutta sesonki
on siellä jo lopussa, ja vaikk'emme matkustakaan ottaaksemme osaa
seuraelämään, on kuitenkin ikävä tulla seutuihin, josta ihmiset juuri
ovat lähteneet. Entä Espanja? Kovin vaivaloista: siellähän täytyy
matkustaa kuin keskellä sotaa ja olla kaikkeen valmistautunut paitsi
lepoon. Lähtekäämme Sveitsiin! Vähät siitä, jos siellä on paljon
matkustavaa väkeä. Siellä saamme nähdä joka tapauksessa Jumalan
ihanimmat värit: taivaan sinen, kenttien vihreän ja ikuisen lumen
valkean. "Lähtekäämme", sanoi Brigitte, "lähtekäämme kuin kaksi
lintua. Kuvitelkaamme, rakas Octave, että eilen opimme toisemme
tuntemaan. Olet tavannut minut tanssiaisissa, olen miellyttänyt
sinua, ja minä olen sinuun rakastunut. Sinä kerrot minulle, että sinä
pienessä kylässä muutamien peninkulmien päässä täältä olet rakastanut
erästä rouva Piersonia. Minun on vaikea edes uskoa mitä kerrot sinun
ja hänen välillä tapahtuneen. Et kai aio kertoa minulle rakkaudestasi
naiseen, jonka olet jättänyt minun tähteni? Tahdonpa minäkin aivan
hiljaa kertoa sinulle, ettei siitä ole kovinkaan kauan aikaa kun minä
rakastin erästä ilkeää miestä, joka teki minut hyvin onnettomaksi.
Sinä säälit minua, pyydät minua vaikenemaan, ja niinpä sovimme,
ettemme enää koskaan puhu siitä asiasta."
Kun Brigitte puhui tällä tavalla suljin vavisten hänet syliini.
"Jumalani", huudahdin, "en tiedä vapisenko ilosta vai pelosta. Sinä
tulet mukaani, aarteeni. Me lähdemme yhdessä äärettömyyttä kohti.
Kuolkoon nuoruuteni, muistoni, suruni ja tuskani! Sinä olet hyvä ja
rohkea, rakkaani, sinä olet tehnyt lapsesta miehen. Jos sinut nyt
menettäisin, en voisi koskaan enää rakastaa. Ehkä olisi, ennenkuin
opin sinut tuntemaan, joku toinen nainen voinut minut parantaa; mutta
nyt olet sinä ainoa maailmassa, joka voi minut tuhota tai pelastaa,
sillä sydämeni on haavoilla kaiken sen pahan johdosta, minkä olen
sinulle tehnyt. Olen ollut kiittämätön, sokea ja julma. Mutta kiitos
Jumalan, sinä rakastat minua vielä. Jos milloinkaan palaat siihen
kylään, jonka lehmusten alla sinut ensi kerran näin, niin katsahda
autioon talooni. Siellä olet varmaan näkevä miehen hahmon, sillä se,
jonka kanssa kerran sen jätit, ei ollut sama, joka siihen astui."
"Onko tuo totta, mitä puhut?" sanoi Brigitte ja kohotti kauniit,
rakkaudesta säteilevät kasvonsa taivasta kohti. "Onko siis totta,
että olen sinun? Niin, kaukana siitä inhottavasta maailmasta, joka on
tehnyt sinut ennenaikaa vanhaksi, olet sinä minua rakastava, lapsi.
Omistan sinut sellaisena kuin olet, ja missä sopessa lienemmekin
löytävä etsimämme onnen, sinne voit minut jättää ilman omantunnon
vaivoja, kun et enää minua rakasta. Minun tehtäväni on silloin
loppunut ja minä voin vain kiittää Jumalaa kaikesta."
Minkä kirvelevän muiston herättävätkään minussa vielä nuo sanat!
Olimme lopultakin päättäneet, että lähtisimme Geneveen ja että
kevääksi etsisimme Alppien juurelta jonkun rauhallisen kolkan.
Brigitte puhui jo kauniista järvestä ja minä olin tuntevinani tuulen,
joka liikuttelee sen vesiä, ja vihreän laakson voimakkaat tuoksut.
Mieleemme tulivat jo Lausanne, Vevay, Oberland ja niiden takana
Monte Rosen lumiset harjat ja Lombardian loputtomat tasangot. Meitä
kutsuivat jo unohduksen, levon ja onnellisen yksinäisyyden hyvät
henget. Illoin tunsimme jo istuessamme ääneti käsi kädessä ylitsemme
laskeutuvan omituisen, suuren tunnelman, joka valtaa mielen pitkän
matkan aattona, omituisen, selittämättömän pyörrytyksen, jossa on
maanpaon pelkoa ja pyhäinvaelluksen toivovaa odotusta. Jumala, se on
sinun äänesi, joka meitä silloin kutsuu ja joka ilmoittaa ihmiselle,
että hän kulkee sinun luoksesi. Ihmisajatuksella on siipensä, jotka
värisevät, ja jänteensä, jotka pingoittuvat. Kokonainen maailma
sisältyy noihin sanoihin: "Kaikki on kunnossa, lähtekäämme matkaan!"
Äkkiarvaamatta alkaa Brigitte riutua, hän painaa päänsä alas eikä
puhu mitään. Kun kysyn häneltä, onko hänellä tuskia, vastaa hän
sammuneella äänellä kieltävästi: kun puhun hänelle lähtöpäivästämme,
nousee hän kylmänä ja alistuvana ja jatkaa valmistuksiaan. Kun vannon
tekeväni hänet onnelliseksi ja pyhittäväni hänelle elämäni, sulkeutuu
hän huoneeseensa itkeäkseen. Kun syleilen häntä, kääntää hän kalveten
katseensa poispäin ojentaessaan minulle huulensa. Kun sanon hänelle,
ettei mitään ole vielä tehty ja että hän voi peruuttaa matkansa,
rypistää hän katkeran näköisenä kulmakarvojaan. Kun rukoilen häntä
avaamaan minulle sydämensä, kun vakuutan hänelle, että mieluummin
luovun onnestani, vaikka se maksaisi minulle elämäni, kuin tuotan
hänelle silmänräpäyksenkään surun, heittäytyy hän kaulaani, hillitsee
taas kohta, ikäänkuin tahtomattaan, itseään ja työntää minut
luotaan. Vihdoin astun eräänä päivänä hänen huoneeseensa kädessäni
matkalippumme Besanconiin. Tulen hänen luokseen ja panen ne hänen
syliinsä, hän ojentaa kätensä, päästää huudon ja putoaa tiedottomana
jalkoihini.