VI

Mercanson oli todella kertonut kylässä ja lähiseudun kartanoissa

keskustelustani Dalens'ista ja niistä epäluuloistani, joita

tahtomattani olin hänelle selvästi paljastanut. On tunnettua, kuinka

juoru maaseudulla leviää ja paisuu kulkiessaan suusta suuhun. Niin

kävi nytkin.

Brigitte ja minä olimme uudessa suhteessa toisiimme. Kuinka heikko

hän olikin ollut lähtöaikeissaan, oli hän kuitenkin jäänyt minun

rukouksistani. Se velvoitti minua. Olin päättänyt olla häiritsemättä

hänen rauhaansa mustasukkaisuuden tai kevytmielisyyden puuskilla;

jokaista kovaa tai pilkallista sanaa, joka pääsi huulieni yli, pidin

syntinä; jokaista surullista katsetta, jonka hän minuun suuntasi,

pidin hyvin ansaittuna moitteena.

Hänen hyvä ja yksinkertainen luonteensa löysi alussa viehätystä

yksinäisyydessämme; hän saattoi tavata minut milloin tahtoi

tarvitsematta välittää mistään varovaisuustoimenpiteistä. Ehkä oli

hän niin välinpitämätön muista, osottaakseen minulle, että hän

asetti rakkautensa maineensa edelle; näytti siltä kuin hän olisi

katunut, että oli ollut niin herkkä pahailkisille juorupuheille. Oli

kuinka hyvänsä, sensijaan että olisimme koettaneet suojella itseämme

kulkupuheilta, aloimme elää entistä huolettomammin ja vapaammin.

Lähdin hänen luokseen aamiaisen aikaan; ja kun minulla ei ollut

mitään tehtävää koko päivänä, lähdin ulos vain hänen seurassaan. Hän

piti minua luonaan päivällisellä, ilta kului pian ja kun lähtöni

hetki alkoi lähetä keksimme tuhansia tekosyitä sen viivyttämiseksi.

Toisin sanoen, olin kokonaan hänen luonaan ja kuvittelimme, ettei

kukaan sitä huomannut.

Pidin sanani jonkun aikaa eikä mikään pilvi himmentänyt

yhdessäoloamme. Ne olivat onnellisia päiviä; mutta tarkoitukseni ei

ole kertoa niistä.

Koko seutu puhui siitä, että Brigitte eli julkisesti yhdessä

elostelevan parisilaisen kanssa, joka rääkkäsi häntä, että he

kuluttivat aikaansa vuoroin riitautumalla, vuoroin sopimalla, ja

että kaikki varmaan päättyisi huonosti. Samassa määrässä kuin

Brigitten käytöstä ennen oli ylistetty, samassa määrässä sitä

nyt moitittiin. Ei lisäksi ollut mitään kohtaa hänen entisessä

elämässään, jota ei nyt koetettu selittää ilkeämielisellä tavalla.

Hänen hyväntekeväisyystarkoituksissa suoritetut vuorivaelluksensa,

jotka eivät ennen olleet kenessäkään herättäneet epäluuloja, otettiin

raa'an leikinlaskun aiheeksi. Hänestä puhuttiin kuin naisesta,

joka on menettänyt kaiken inhimillisen kunnioituksen, ja joka oli

ansainnut ne kauheat onnettomuudet, jotka hän kutsui esiin.

Olin sanonut Brigittelle, että oli mielestäni annettava ihmisten

puhua mitä tahtoivat enkä ollut siis juoruista välittävinäni; mutta

itse asiassa kävivät ne minulle sietämättömiksi. Tein toisinaan

vieraissakäyntejä ympäristöön vartavasten saadakseni kuulla jonkun

määrätyn solvaavan sanan ja voidakseni vaatia siitä hyvitystä.

Kuuntelin tarkkaan mitä kuiskailtiin salissa, missä itse olin,

mutta en kuullut mitään. Ihmiset odottivat nähtävästi, että

poistuisin, voidakseen senjälkeen rauhassa repiä minut kappaleiksi.

Menin Brigitten luo ja vakuutin, että kaikki puheet olivat vailla

merkitystä ja olisi hullua niistä välittää ja että itse puolestani

annoin ihmisten puhua mitä tahtoivat.

Enkö tehnyt väärin menetellessäni tällä tavoin? Jos Brigitte oli

varomaton -- eikö ollut minun tehtäväni varottaa häntä? Tein aivan

päinvastaista: liityin maailmaan häntä vastaan.

Olin alottanut osottamalla välinpitämättömyyttä, pian oli menettelyni

muuttuva ilkeydeksi. "Toden totta", sanoin Brigittelle, "puhutaan

pahaa yöllisistä retkistäsi. Oletko varma siitä, että ihmiset

ovat väärässä? Eikö ole tapahtunut mitään tuon romanttisen metsän

pimennoissa? Etkö ole koskaan palatessasi hämärässä kotia nojautunut

kenenkään tuntemattoman käsivarteen, niinkuin olet nojautunut minun

käsivarteeni? Oliko todellakin sääliväisyys ainoa jumaluus, jota

palvelit vaeltaessasi niin rohkeasti tuossa metsäisessä temppelissä?"

Brigitten katse, ensi kertaa alkaessani puhua tähän tapaan, ei

mene koskaan muistostani; se pani minut värisemään. "Vähät siitä",

ajattelin, "jos pitäisin hänen puoltaan, tekisi hän saman tempun

kuin ensimäinen rakastajattareni; hän voisi sormellaan osottaa minua

naurettavana narrina ja sellaisena esiintyisin yleisön silmissä."

Epäilevän ja kieltävän välimatka on lyhyt. Filosoofi on ateistin

orpana. Kun olin sanonut Brigittelle, että epäilin hänen

menneisyyttään, aloin tehdä sitä todella; ja kun epäilys oli

herännyt, olin jo varma sen oikeutuksesta.

Aloin jo uskoa, että Brigitte petti minua, hän, jonka tuskin jätin

hetkeksikään yksin koko vuorokauden aikana. Olin sentähden joskus

poissa pitemmän aikaa hänen luotaan, uskotellen itselleni tahtovani

asettaa hänet koetukselle, mutta itse asiassa vain saadakseni

aihetta häntä epäillä ja kiusata. Olin tyytyväinen voidessani

hänelle vakuuttaa, että, kaukana siitä, että vielä olisin ollut

mustasukkainen, en enää lainkaan kärsinyt muinaisista tyhmistä

epäluuloistani; tällä tahdoin luonnollisesti sanoa, etten pitänyt

häntä kyllin suuressa arvossa ollakseni mustasukkainen hänestä.

Olin alussa pitänyt omana tietonani kaikki huomiot, joita tein, mutta

pian tunsin iloa voidessani niistä puhua Brigittelle itselleen.

Lähtiessämme kävelemään saatoin sanoa hänelle: "Tuo puku on kaunis,

eräällä kevyellä naistuttavallani oli muistaakseni samanlainen."

Ruokapöydässä saatoin puhua: "Kas niin, ystäväiseni, vanha

rakastajattareni lauloi tavallisesti laulun jälkiruuan aikana, sinun

sopisi tehdä samoin." Ja kun hän asettui pianon eteen: "Ah, soitahan,

ole hyvä, minulle tuo valssi, joka oli muodissa viime talvena; se tuo

mieleeni menneen hauskan ajan."

Lukijani, tätä kesti kuusi kuukautta: kuuden kuukauden aikana oli

Brigitten, samalla kertaa kun hän oli maailman juorujen esineenä,

kestettävä minun puoleltani ylenkatsetta ja häväistystä, verrattavaa

intohimoisen ja julman elostelijan tapaan kohdella naista, jonka hän

on ostanut.

Tällaisten kauheiden kohtausten jälkeen, joiden aikana käytin kaiken

kekseliäisyyteni julmuuksiin, jotka repivät rikki vuoroin syyttävän

ja pilkkaavan, mutta aina tuskia janoovan sydämeni, saattoi minut

vallata outo, hurja rakkaus, joka sai minut kohtelemaan rakastettuani

kuin jumalatarta. Neljännestunnin kuluttua, juuri päästyäni häntä

ivailemasta, makasin polvillani hänen edessään. Kohta kun olin

syyttänyt häntä, pyysin häneltä anteeksi, kohta kun olin lakannut

pilkkaamasta, itkin. Eräänlainen raivo, eräänlainen onnenhuuma

valtasi minut silloin; olin suunniltani ilosta ja menettämäisilläni

järkeni rajuissa tunteenpurkauksissani. En tiennyt mitä sanoa, mitä

tehdä, mitä keksiä hyvittääkseni pahaa, jota olin tehnyt. Otin

Brigitten käsivarsiini ja panin hänet satoja, tuhansia kertoja

vakuuttamaan, että hän antoi minulle anteeksi. Lupasin tehdä lopun

hänen kiusaamisestaan ja ampua kuulan otsaani, jos vielä alkaisin

häntä pahoinpidellä. Niin saatoin vannoa ja vakuuttaa yöt läpeensä,

ryömien kyynelet silmissä Brigitten jaloissa, antautuen mielettömän,

kiihkoisan rakkauden valtaan. Niin koitti aamu ja päivä nousi;

vajosin voimattomana kokoon ja nukahdin -- ja heräsin taas hymy

huulilla ja kaikkea epäillen.

Tällaisina pelottavan intohimon öinä näytti Brigitte unohtaneen, että

minussa piili toinenkin olento kuin se, joka hänellä silloin oli

edessään. Kun pyysin häneltä anteeksi, kohotti hän vaan olkapäitään,

ikäänkuin sanoakseen: "Tiedäthän, että annan sinulle anteeksi." Hän

tunsi kuumeeni tarttuvan. Kuinka monta kertaa kuulinkaan hänen,

intohimosta ja rakkaudesta kalpeana, kuiskaavan, että hän tahtoi,

että olin juuri sellainen kuin olin, että nämä myrskyt olivat hänen

elämänsä, että hän rakasti niitä kärsimyksiä, joita hänelle tuotin,

kun maksoin ne hänelle tällä tavalla, ja ettei hän koskaan tulisi

valittamaan, niin kauan kuin sydämessäni oli jälellä kipinäkin

rakkaudestamme. Hän tiesi kyllä, että hän tulisi siitä kuolemaan,

mutta hän sanoi toivovansa, että minäkin siitä kuolisin; lyhyesti,

että kaikki, mikä tuli minusta, oli hänelle rakasta ja suloista,

niinhyvin loukkaukset kuin kyynelet.

Päivät kuluivat, ja minun tautini paheni alinomaan, ivan ja

häijyyden puuskat kävivät yhä voimakkaammiksi ja vaikeammiksi.

Kaiken mielettömyyteni keskellä sain kuumekohtauksia, jotka iskivät

minuun kuin salama; heräsin vavisten joka jäsenessäni ja kylmän

hien peittämänä. Äkkinäinen liike, odottamaton kolina saivat

minut vavahtamaan niin rajusti, että pelotin toisia, jotka olivat

läheisyydessäni. Brigittellä puolestaan, vaikka hän ei valittanut,

näkyi kasvoilla syvän mielenliikutuksen merkit. Kun aloin häntä

kiusata, lähti hän sanaakaan sanomatta luotani ja sulkeutui toiseen

huoneeseen. Mutta kiitos Jumalan, en koskaan tehnyt hänelle

ruumillista väkivaltaa. Kiihkeimpienkin purkausteni aikana olisin

mieluummin kuollut kuin kädelläni kajonnut häneen.

Eräänä iltana, kun sade löi ikkunoihin, istuimme kahden, verhot

alas vedettyinä. "Olen iloisella päällä", sanoi Brigitte, "mutta

tämä surullinen sade masentaa minut vasten tahtoani. Se ei saa

tapahtua, ja jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, niin huvitelkaamme

rajuilmasta huolimatta."

Nousin ja sytytin kaikki esillä olevat kynttilät. Pienoinen huone oli

kohta kirkkaassa juhlavalaistuksessa ja liedestä levisi hiostuttava

lämpö huoneeseen -- oli talvisaika. "No niin, mitä nyt teemme

odottaessamme illallista?"

Samassa muistin, että Parisissa oli karnevaaliaika parhaillaan. Olin

näkevinäni silmieni edessä bulevardeilla risteilevät vaunut, täynnä

naamioituja henkilöitä. Olin kuulevinani niitä hauskoja sukkeluuksia,

joita iloiset kansanjoukot heittelivät toisilleen astuessaan

teattereihin. Näin kevytmieliset tanssit, kirjavat puvut, kuohuvan

viinin ja hurjan menon: koko nuoruuteni tunkeutui sydämeeni.

"Pukeutukaamme naamiaispukuihin", sanoin Brigittelle. "Samantekevä,

jos teemmekin sen vain itseämme varten. Jos meillä ei olekaan

valmiita pukuja, niin löydämme aina jotakin, josta voimme niitä

valmistaa, ja niin kuluu aika vielä hauskemmin."

Vaatesäiliöstä vedimme esiin hameita, shaaleja, päällysviittoja,

nauhoja ja tekokukkia. Brigitte oli, kuten tavallisesti, tasaisen

iloinen. Teimme molemmat itsellemme naamiaispuvut; hän tahtoi itse

kammata minut. Sitten käytimme punaa ja puuderia. Kaiken tarvittavan

löysimme pienestä lippaasta, jonka luulen kuuluneen tädille. Tunnin

kuluttua tuskin enää tunsimme toisiamme. Ilta kului laulaen ja

hullutellen; yhden aikaan aamulla kävimme illalliselle.

Olimme penkoneet kaikissa kaapeissa; vieressä seisoi eräs niistä,

ovi puoli-avoinna. Juuri kun olin aikeissa istua pöytään, sattuivat

silmäni sen hyllyllä lepäävään Brigitten päiväkirjaan, josta jo on

ollut puhetta.

"Eikö totta, tähän on sinun tapana kirjoittaa ajatuksesi?" sanoin

ojentaen käteni kirjaa kohti. "Jollet pidä sitä epähienona,

silmäilisin mielelläni tuota kirjaa."

Avasin kirjan, vaikka Brigitte teki liikkeen ikäänkuin pidättääkseen

minua. Ensi sivulla luin sanat: Tämä on testamenttini.

Kaikki oli kirjoitettu rauhallisella kädellä. Löysin ensinnäkin

tarkan selonteon, ilman katkeruuden tai vihan merkkiä, kaikesta

siitä kärsimyksestä, jota hän oli saanut kestää tultuaan

rakastajattarekseni. Hän ilmoitti horjumattoman päätöksensä kärsiä

kaikki, niinkauan kuin häntä rakastin, ja kuolla, kun hänet

jättäisin. Hän oli tehnyt valmistuksensa ja alistui uhraamaan

elämänsä. Mitä hän oli menettänyt, mitä toivonut, hirvittävästä

yksinäisyydestä, mihin hän tunsi olevansa tuomittu minun

käsivarsissanikin, siitä erottavasta seinästä, joka kasvamistaan

kasvoi meidän välillemme, julmuudesta, jolla maksoin hänen

rakkautensa ja kärsivällisyytensä -- kaikesta tuosta kertoi hän

valittamatta. Hän koetti päinvastoin minua puolustaa. Lopuksi

puhui hän yksityisistä asioistaan ja seikoista, jotka koskivat

hänen perijöitään. Hän aikoi lopettaa myrkyllä elämänsä. Hän sanoi

kuolevansa vapaasta tahdosta ja kielsi nimenomaan käyttämästä hänen

muistoaan joihinkin toimenpiteisiin minua vastaan. "Rukoilkaa hänen

puolestaan", olivat hänen viimeiset sanansa.

Löysin samalta hyllyltä pienen lippaan, jota en ennen ollut nähnyt ja

joka sisälsi hienoa, sinertävää jauhoa, näöltään kuin suola.

"Mitä tämä on?" kysyin Brigitteltä, vieden rasian huulilleni. Hän

parahti ja heittäytyi ylitseni.

"Brigitte!" huudahdin, "sano minulle jäähyväiset. Otan tämän rasian

haltuuni; sinun pitää unohtaa minut ja elää, jos tahdot säästää

minulta murhan. Lähden jo tänä yönä enkä pyydä sinulta anteeksiantoa.

Joskin sinä sen minulle annat, ei Jumala sitä tahdo. Suutele minua

viimeinen kerta."

Kumarruin hänen puoleensa ja painoin suudelman hänen otsalleen. "Ei

vielä!" huudahti hän tuskallisesti. Mutta minä työnsin hänet sohvaan

ja juoksin huoneesta.

Kolme tuntia myöhemmin olin valmis lähtemään ja matkahevoset olivat

jo saapuneet. Satoi yhä ja hapuilin pimeydessä vaunuun. Samassa

hetkessä kun ajuri pani vaunut liikkeelle, tunsin kahden käsivarren

kiertyvän kaulaani ja kuulin nyyhkytyksen, joka painettiin suutani

vasten.

Se oli Brigitte. Tein kaikkeni saadakseni hänet jäämään, huusin

ajuria pysähdyttämään, sanoin mitä keksin, jotta hän astuisi alas

vaunuista, lupasinpa hänelle, että palaisin kun aika ja matka

olivat hävittäneet muiston siitä pahasta, mitä olin hänelle tehnyt.

Koetin vakuuttaa hänelle, että huomispäivä tulisi samanlaiseksi

kuin eilinen, että saatoin tehdä hänet vain onnettomaksi, että

tulisin murhaajaksi, jos sitoisin hänet itseeni. Käytin rukouksia,

valoja, vieläpä uhkauksia -- mutta hän vastasi minulle kaikkeen:

"Sinä lähdet, ota minut mukaasi; paetkaamme täältä, paetkaamme

menneisyyttämme. Emme voi enää elää täällä, hyvä, lähtekäämme siis

muuanne, minne tahdot. Etsikäämme joku soppi maailmassa, siellä

kuollaksemme. Tulkaamme onnellisiksi, minä sinun kauttasi, sinä minun

kauttani!"

Syleilin häntä niin kiihkeästi, että luulin sydämeni halkeavan.

"Aja!" huusin kuskille. Heittäysimme toistemme syliin ja hevoset

lähtivät nelistämään.