IV

Kun eräänä iltana kuljin torin poikki, kuulin kahden miehen

keskustelevan jotenkin kovalla äänellä: "Hän kuuluu kohdelleen häntä

huonosti."

"Se on naisen syy, miksi hän valitsi sellaisen miehen, joka on ollut

tekemisissä vain katutyttöjen kanssa? Hän saa kärsiä oman hulluutensa

tähden."

Lähestyin heitä pimeydessä, saadakseni nähdä, keitä he olivat, mutta

huomattuaan minut, he poistuivat.

Kun saavuin Brigitten luo, oli hän hyvin levoton. Hänen tätinsä oli

vaikeasti sairaana eikä hänellä ollut aikaa puhua kanssani kuin

muutaman sanan. En saanut tavata häntä kokonaiseen viikkoon, mutta

kuulin, että hän oli lähettänyt noutamaan lääkärin Parisista; lopulta

sain eräänä päivänä sanan, että voin tulla hänen luokseen.

"Tätini on kuollut", sanoi hän, "olen kadottanut ainoan sukulaiseni

maan päällä. Olen nyt yksin ja aion jättää tämän seudun."

"Enkö minä sitten ole mitään sinulle?"

"Kyllä, ystäväni. Sinä tiedät, että rakastan sinua ja usein luulen

sinunkin rakastavan minua. Mutta kuinka voi ottaa sinua lukuun? Ah,

olen rakastajattaresi, ilman että sinä olet rakastajani! Sinuun

soveltuvat Shakespearen surulliset sanat: 'Tee itsellesi puku

kirjavasta kankaasta, sillä sinun sydämesi muistuttaa tuhatväristä

opaalia.' Ja minä, Octave, lisäsi hän näyttäen minulle surupukuaan,

olen pyhittänyt itseni yhdelle värille enkä pitkään aikaan tule

kantamaan muuta."

"Lähde täältä, jos tahdot. Tapan itseni tai seuraan sinua. Ah,

Brigitte", lisäsin heittäytyen polvilleni hänen eteensä, "sinä olet

siis tuntenut jääneesi yksin, kun näit tätisi kuolevan! Se on julmin

rangaistus, minkä olet voinut minulle tuomita; en ole milloinkaan

niin syvästi tuntenut, mikä onnettomuus rakkauteni on sinulle. Sinun

täytyy karkoittaa tuo hirveä ajatus; olen sen ansainnut, mutta

se tappaa minut. Ah, Jumalani, en siis mitään merkitsisi sinun

elämässäsi tai merkitsisinkö vain sen kärsimyksen kautta, jota

sinulle tuotan?"

"En tiedä, kuka meitä vakoilee", sanoi hän, "mutta viime aikoina

on meistä levitetty omituisia huhuja täällä kylässä ja sen

ympäristössä. Toiset väittävät, että syöksyn perikatoon ja

syyttävät minua kevytmielisyydestä, toiset taas pitävät sinua

tunnottomana ja vaarallisena miehenä. On päästy, en tiedä millä

tavoin, salaisimpienkin ajatustemme perille; mitä yksin luulin

tietäväni -- sinun käytöksesi vaihtelevaisuuden ja ne surulliset

kohtaukset, joihin se on antanut aihetta -- kaikki on tunnettua. Täti

parkani kertoi sen minulle; hän oli tiennyt sen kauan aikaa mitään

minulle siitä mainitsematta. Ken tietää eikö se jouduttanut hänen

loppuansa? Kun tapaan kylätiellä vanhoja ystävättäriäni, tervehtivät

he minua kylmästi tai poistuvat, kun heitä lähestyn. Yksinpä

talonpojantyttäreni, jotka pitivät niin paljon minusta, kohottavat

olkapäitään, kun he sunnuntaitansseissa näkevät paikkani soittolavan

juurella olevan tyhjän. Mistä tuo kaikki johtuu? Sinä ymmärrät sitä

varmaan yhtä vähän kuin minä; mutta minun täytyy lähteä täältä, en

voi sitä enää kestää. Ja lisäksi tämä kuolintapaus, tätini äkillinen

ja kauhea tauti, ja ennen kaikkea tämä yksinäisyys! Rohkeuteni

pettää. Ystäväni, ystäväni, älä jätä minua!"

Hän itki. Näin viereisessä huoneessa joukon hujan hajan heitettyjä

vaatteita, matka-arkun lattialla ynnä muita merkkejä, jotka puhuivat

lähtövalmistuksista. Oli selvää, että hän oli aikonut lähteä matkaan

ilman minua kohta tätinsä kuoltua, mutta että häneltä oli puuttunut

siihen voimia. Hän oli itse asiassa niin lamassa, että hän tuskin

jaksoi puhua. Hänen asemansa olikin kauhea, ja minä olin sen

sellaiseksi tehnyt. Hän ei ainoastaan ollut onneton, häntä loukattiin

julkisesti, ja se mies, jonka olisi pitänyt olla hänen turvansa ja

lohdutuksensa, tuotti hänelle vaan lisää huolta ja tuskaa.

Tunsin syvästi syyllisyyteni ja häpesin itseäni. Niin monen

lupauksen, niin paljon kiihkeän odotuksen, niin monen toivomuksen

jälkeen, olin siis saanut aikaan vain tämän -- ja ainoastaan kolmen

kuukauden kuluessa! Luulin omistavani aarteen sydämessäni, mutta

siellä olikin vain katkeraa sappea, varjoa ja onnettomuutta sille

naiselle, jota jumaloin. Ensi kerran näin itseni todella kasvoista

kasvoihin. Brigitte ei moittinut minua mistään, hän oli tahtonut

matkustaa, mutta ei voinut; hän oli valmis uudelleen kärsimään.

Kysyin itseltäni, eikö minun pitänyt jättää häntä, eikö minun ollut

paettava hänen luotaan ja vapautettava häntä siitä painajaisesta,

joka oli häntä kiusannut.

Nousin ja menin viereiseen huoneeseen, missä istuin Brigitten

matka-arkulle. Nojasin otsani käsiini ja istuin liikkumatta kuin

kuollut. Näin ympärilläni puolitekoisia kääröjä, hujan hajan

huonekaluille heitettyjä vaatteita. Ah, tunsin ne kaikki! Hellyyteni

ulottui kaikkeen, joka oli kosketuksessa hänen kanssaan. Aloin

muistella kaikkea pahaa, mitä olin saanut aikaan; näin Brigitten

uudelleen käyskentelevän lehmuskujalla, valkean kauriin juostessa

hänen jälessään.

"Millä oikeudella uskallat", huusin itselleni, "tulla tänne,

kädelläsi koskea tuohon naiseen? Kuka on antanut sinulle luvan

tuottaa hänelle kärsimyksiä? Sinä järjestät tukkasi peilin edessä

ja lähdet itsetyytyväisenä surevan rakastajattaresi luo; sinä

heittäydyt samoille tyynyille, joilla hän on rukoillut sinun ja

itsensä puolesta ja kosketat huolettomasti hänen hentoja käsiään,

jotka vielä värisevät. Sinä osaat hyvin kiihottaa voimattomia aivoja

ja rakkausinnoissasi puhut eräänlaisella lämmöllä kuin asianajaja,

joka astuu silmät punaisina oikeussalista, missä hän on joutunut

häviölle. Sinä näyttelet tuhlaajapojan osaa, sinä leikittelet

kärsimyksillä, sinä murhaat neulanpistoilla. Mitä olet sanova

Jumalalle, kun tekosi on täyttynyt? Mitä on tuleva naisesta, joka

sinua rakastaa? Minne sinä liu'ut, minne putoat, sillä aikaa kun hän

nojautuu sinuun? Millä mielellä olet kerran saattava hautaan kalpean

ja onnettoman rakastettusi, joka juuri on menettänyt ainoan olennon,

joka häntä suojeli? Niin, niin, varmaan olet hänet kerran vievä

hautaan, sillä sinun rakkautesi hivuttaa ja tappaa hänet, sinä olet

uhrannut hänet raivottarillesi. Jos sinä seuraat tuota naista, on hän

kuoleva sinun kätesi kautta. Ole varuillasi! Hänen hyvä enkelinsä

epäröi, hän on tuonut kuoleman tähän taloon, karkoittaakseen siitä

tuhoatuottavan ja häpeällisen intohimon. Hän on saattanut Brigitteen

lähtöajatuksen, hän kuiskaa kenties juuri nyt hänen korvaansa

viimeisen varoituksensa. Sinä murhamies ja pyöveli, ole varuillasi!

Tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta!"

Siten puhuin itselleni; samassa sattuivat silmäni sohvankulmassa

makaavaan pieneen juovikkaaseen pumpulipukuun, joka jo oli

kokoonkääritty matkalaukkua varten. Se oli ollut yhden meidän

onnenpäivämme todistaja. Kosketin sitä ja otin sen käteeni.

"Jättää sinut", sanoin, "jättää sinut! Sinä rakas vaate, tahdotko

lähteä ilman minua?

"Ei, en voi lähteä Brigitten luota; tällä hetkellä olisi se

raukkamaista. Hän on menettänyt tätinsä, hän on yksin maailmassa

ja häntä ahdistavat tuntemattoman vihamiehen juorupuheet. Tuo mies

ei voi olla kukaan muu kuin Mercanson, hän on varmaankin kertonut

meidän keskustelustamme Dalens'ista, ja kun hän näki minun olevan

mustasukkaisen, on hän arvannut loput. Hän on varmaankin se kyy,

joka on ruiskuttanut myrkkyään rakkaan kukkaseni terälehdille. Ensi

tehtäväni on rangaista häntä, sitten olen hyvittävä Brigittelle sen

kärsimyksen, jonka olen hänelle tuottanut. Minä mieletön, ajattelen

lähteä hänen luotaan, kun velvollisuuteni on pyhittää hänelle

elämäni, sovittaa vääryyteni, hyvittää hänelle onnessa, huolenpidossa

ja rakkaudessa kaikki kyynelet, jotka olen saanut vuotamaan hänen

silmistään. Olen hänen ainoa turvansa maailmassa, hänen ainoa

ystävänsä ja suojelijansa. Minun velvollisuuteni on seurata häntä

maailman ääreen, tehdä ruumiistani hänelle suojelusmuuri, lohduttaa

häntä sen johdosta, että hän on minua rakastanut ja antautunut

minulle."

"Brigitte", huudahdin astuen huoneeseen, johon hän oli jäänyt, "odota

hetkinen, kunnes palaan."

"Mihin aiot mennä?" kysyi hän.

"Odota minua", sanoin vain, "äläkä lähde ilman minua. Muista Ruthin

sanoja: 'Minne sinä menet, sinne menen minäkin, sinun kansasi on

oleva minun kansani, sinun Jumalasi on oleva minun Jumalani. Missä

sinä kuolet, siellä tahdon minäkin kuolla ja tulla haudatuksi samaan

multaan'."

Lähdin hänen luotaan ja juoksin Mercansonin tykö. Minulle sanottiin,

että hän oli lähtenyt kotoa; astuin sisään odottamaan.

Olin istuutunut huoneen nurkkaan, papin nahkatuoliin, hänen mustan

epäsiistin pöytänsä eteen. Aikani alkoi tuntua pitkältä, kun mieleeni

tuli kaksintaisteluni ensimäisen rakastajattareni takia.

"Sain pistoolinluodin nahkaani", ajattelin itsekseni, "ja jälestäpäin

pidettiin minua naurettavana narrina. Mitä on minulla täällä

tekemistä? Pappi ei ole suostuva taistelemaan; jos etsin riitaa hänen

kanssaan, vastaa hän, että hänen papillinen pukunsa vapauttaa hänet

velvollisuudesta kuulla minua, ja niin saa hän vaan hiukkasen lisää

aihetta juoruihinsa, kun minä olen lähtenyt. Mitä meistä sitten on

puhuttu? Mikä itse asiassa tekee Brigitten levottomaksi? Sanotaan,

että hän menettää hyvän maineensa ja että minä rääkkään häntä ja

että hän on kyllin tyhmä sitä kärsiäkseen. Sellaisia tyhmyyksiä,

jotka eivät liikuta ketään! On parasta antaa ihmisten puhua;

välittää juoruista on kurjaa ja antaa niille vain lisää pontta.

Voiko estää maaseutulaisia askartelemasta naapuriensa asioilla?

Tai voiko estää tekopyhiä naisia panettelemasta sitä, joka ottaa

itselleen rakastajan? Kuinka voisi tehdä lopun yleisestä huhusta? Jos

sanotaan, että minä pitelen pahoin rakastajatartani, niin on minun

asiani todistaa kulkupuhe vääräksi näyttämällä, että kohtelen häntä

toisin, eikä taisteluvaatimuksella. Olisi yhtä naurettavaa etsiä

riitaa Mercansonin kanssa kuin lähteä joltakin seudulta sentähden,

että siellä on joutunut juorupuheen esineeksi. Ei, meidän ei ole

lähdettävä täältä; se olisi tyhmyyttä. Siten antaisimme vain lisää

aihetta juoruihin. Meidän ei ole lähdettävä matkaan enempää kuin

meidän on muutenkaan välitettävä kulkupuheista."

Palasin Brigitten luo. Puolen tunnin sisään muutin kolme kertaa

mieltäni. Neuvoin häntä luopumaan matka-aikeistaan; kerroin hänelle

myöskin mitä olin aikonut tehdä ja miksi olin sen jättänyt tekemättä.

Hän kuunteli minua kärsivällisesti; kuitenkin sanoi hän tahtovansa

lähteä. Tädin kuoleman jälkeen oli talo käynyt hänelle kammottavaksi.

Kuitenkin onnistui minun lopulta saada hänet muuttamaan mieltään.

Vakuutimme toinen toisellemme, että halveksimme maailman kulkupuheita

ja ettemme kiinnittäneet niihin mitään huomiota ja ettemme aikoneet

muuttaa missään suhteessa jokapäiväisiä tapojamme. Vannoin hänelle,

että rakkauteni oli lohduttava häntä kaikissa hänen suruissaan, ja

hän oli uskovinaan sanojani. Sanoin hänelle, että minulle nyt oli

käynyt täysin selväksi epäoikeutettu menettelyni, että käytökseni

tästälähin oli oleva todistus katuvasta mielestäni, että tahdoin

puhdistaa sydämeni kaikesta siitä hapatuksesta, mikä siinä vielä oli

jälellä ja ettei hänen enää tarvinnut kärsiä, ei ylpeyteni enempää

kuin oikkujenikaan takia. Ja surullisena ja kärsivällisenä, kädet

kiedottuna kaulaani, taipui hän selvään oikkuun, jota itse pidin

järjen kipinänä.

V

Eräänä päivänä, tullessani Brigitten luokse näin oven olevan

avoinna pieneen huoneeseen, jota hän kutsui kappelikseen. Siinä ei

ollut muita huonekaluja kuin pieni alttari ristineen sekä muutamia

maljakoita kukkineen. Seinät ja uutimet olivat valkeat kuin lumi.

Hän sulkeutui toisinaan tähän huoneeseen, viime aikoina kuitenkin

verraten harvoin, sitten kun vietin suurimman osan ajastani hänen

luonaan.

Nojauduin ovenpieleen ja näin Brigitten istuvan lattialla sinne tänne

heitettyjen kukkasten keskellä. Hän piti kädessään pientä kuivunutta

seppeltä, jonka hän hypisteli rikki.

"Mitä teet?" huudahdin minä. Hän säpsähti ja nousi.

"En mitään", vastasi hän, "tämä on vain lasten leikkikalu, vanha

ruususeppel, joka on kuihtunut tässä kappelissa. Siitä on aikaa kun

sen tänne ripustin. Tulin tänne vaihtaakseni kukkaset toisiin."

Hän puhui värisevällä äänellä ja kuin pyörtymäisillään. Muistin, että

olin kuullut häntä kutsuttavan Ruusu-Birgitteksi. Kysyin häneltä,

eikö se ehkä ollut hänen ruusukruununsa, jota hän hypisteli rikki.

"Ei", vastasi hän kalveten.

"Kyllä", huudahdin, "elämäni kautta! Anna minulle palaset!"

Poimin ne lattialta, asetin ne alttarille ja jäin hetken ajan niitä

ääneti katsomaan.

"Enkö sitten tekisi oikein", puhui Brigitte, "jos ottaisinkin

ruususeppeleni seinältä, jossa se on riippunut niin pitkät ajat? Mitä

hyödyttävät nämä kuihtuneet jäännökset? Ruusu-Brigitteä ei enää ole

olemassa, enempää kuin niitä ruusuja, jotka antoivat hänelle nimensä."

Hän lähti. Kuulin valituksen, kun ovi sulkeutui välillämme. Lankesin

polvilleni ja itkin katkerasti.

Kun palasin hänen luokseen, tapasin hänet istumasta pöydässä.

Päivällinen oli valmis ja hän odotti minua. Istuin sanaakaan

sanomatta hänen rinnalleen eikä kumpikaan enää puhunut siitä, mitä

kantoi sydämellään.