Meidän riitamme oli tavallaan vähemmän surullinen kuin rauhantekomme;
sitä seurasikin Brigitten puolelta salaperäinen vaiteliaisuus, joka
ensin pelotti minua ja sai minut myöhemmin alituisen levottomuuden
valtaan.
Kuta enemmän aikaa kului, sitä voimakkaammaksi kasvoivat minussa,
kaikista ponnistuksistani huolimatta, molemmat onnettomuuteni idut
jotka menneet vuodet olivat tuoneet mukanaan. Milloin valtasi minut
raivoisa mustasukkaisuus, milloin julma iloisuus, teeskennelty
kevytmielisyys, joka pani minut tekemään pilaa kaikesta mikä minulle
oli rakkainta. Siten seurasivat minua lakkaamatta menneisyyteni
muistot. Brigitte taas, joka näki minun kohtelevan häntä vuoroin kuin
petollista rakastajatarta, vuoroin kuin ostettua ilotyttöä, vajosi
vähitellen yhä syvemmälle suruunsa, joka lopulta kokonaan turmeli
yhdyselämämme. Ja pahinta kaikesta oli että juuri tuo Brigitten
suruisuus, johon hyvin tiesin itse olevani syypää, kiusasi minua
enimmin. Olin nuori ja pidin huvituksista; alituinen yhdessäolo
naisen kanssa, joka oli minua vanhempi, joka kärsi ja riutui, nuo yhä
vakavammiksi käyvät kasvot, jotka alinomaa olivat edessäni, panivat
nuoruuteni koetukselle ja saivat minut katkerasti katumaan menetettyä
vapauttani.
Kun eräänä kauniina kuutamoisena iltana hiljalleen kuljimme
metsätietä, tunsimme molemmat syvän surumielen laskeutuvan ylitsemme.
Brigitte katsoi minuun säälien. Istuuduimme kallion kielekkeelle,
mistä meillä oli näköala autioon laaksoon, ja viivyimme siten useita
tunteja. Brigitten puolittain verhotut silmät tunkeutuivat silmieni
läpi suoraan sydämeeni ja siirtyivät sitten tarkastamaan ympäröivää
luontoa, taivasta päällämme ja laaksoa allamme. "Ah! rakas lapseni",
sanoi hän, "kuinka säälin sinua! Sinä et minua rakasta!"
Päästäkseen sille kallionkielekkeelle, jolla istuimme, täytyi kulkea
puoli peninkulmaa metsätietä, siis mennen tullen peninkulman matkan.
Brigitte ei pelännyt väsymystä eikä yötä. Joskus lähdimme matkaan
yhdentoista aikaan ja tulimme kotia vasta aamupuoleen. Tällaisia
pitkiä kävelyretkiä varten pukeutui Brigitte siniseen puseroon ja
miehen housuihin, väittäen ettei hänen tavallinen pukunsa soveltunut
retkiin metsän viidakoissa. Hän kulki tietä edelläni, varmoin
askelin, samalla kertaa niin suloisen naisellisena ja lapsellisen
reippaana, että tavan takaa pysähdyin häntä katselemaan. Oli kuin
hän kerran vauhtiin päästyään olisi suorittanut vaikean mutta pyhän
velvollisuuden. Hän marssi eteenpäin kuin sotamies heiluttaen
käsivarsiaan ja laulaen täyttä kurkkua. Äkkiä saattoi hän pysähtyä,
juosta luokseni ja suudella minua. Niin tapahtui tavallisesti
menomatkalla. Paluumatkalla nojautui hän käsivarteeni eikä laulanut
enää, vaan nyt kuiskasi hän korvaani salaisuuksia hiljaisella äänellä
vaikka olimme yksin metsässä peninkulmien päässä ihmisistä. En
muista, että paluumatkalla olisimme vaihtaneet sanaakaan, joka ei
olisi sisältänyt rakkautta tai ystävyyttä.
Eräänä päivänä pyrimme omaa tietämme kallionkielekkeelle, s.o.
menimme suoraan metsän läpi seuraamatta mitään tietä. Brigitte kulki
niin reippaasti, ja pieni samettilakki hänen paksuilla hiuksillaan
sai hänet niin muistuttamaan urheaa poikaa, että unohdin hänen olevan
naisen enkä rientänyt kohta hänen avukseen, kun tie kävi vaikeaksi.
Useamman kerran täytyi hänen huutaa minua avukseen kavutessaan
kallioseinää, kun minä, häntä ajattelematta, olin kiiruhtanut edelle.
En voi sanoa, minkä vaikutuksen tekikään keskellä metsää, kirkkaassa,
ihanassa yössä, puoleksi iloinen, puoleksi valittava naisääni, joka
lähti pienestä pojanhahmosta, joka kapusi jyrkännettä pitäen kiinni
kivistä ja puunrungoista, voimatta kuitenkaan päästä eteenpäin.
Otin hänet käsivarsiini. "Kas niin, rouvaseni", sanoin hänelle
nauraen, "te olette rohkea vuorivaeltaja, mutta te revitte rikki
valkeat kätenne, ja huolimatta raudoitetuista suurista kengistänne,
sauvastanne ja sotilaallisesta ulkonäöstänne, näen että teitä täytyy
kantaa."
Kun pääsimme kallionkielelle, olimme aivan hengästyksissämme.
Kannoin olkani yli juoksevassa nahkahihnassa vesipulloa. Perille
tultuamme pyysi Brigitte minulta sitä, mutta olinkin sen pudottanut
samoinkuin tulensytytysvehkeet, joita käytimme lukeaksemme nimet
viittapylväistä, kun olimme eksyksissä, mikä tapahtui alinomaa.
Minulla oli tapana kavuta pylväiden päähän; kun olin päässyt
tarpeeksi korkealle, oli saatava tuli syttymään ja palamaan juuri sen
verran kuin tarvitsin lukeakseni puolittain kuluneet nimet pylväissä.
Kaiken tämän teimme nauraen ja leikkien kuin kaksi lasta. Olisi
pitänyt nähdä meidät tienristeyksissä, missä tuli tavailla kokonaisen
viiden kuuden viittatolpan nimet! Mutta tuona iltana olivat
kaikki tuli-vehkeemme jääneet jonnekin metsään. "No niin", sanoi
Brigitte, "niinpä vietämme yön täällä; olenkin hiukan väsynyt. Tämä
kallionkieli on tosin hiukan kova vuoteeksi, mutta teemme itsellemme
alustan kuivista lehdistä. Istukaamme tähän älkäämmekä enää sitä
surko."
Ilta oli mitä ihanin. Kuu nousi takanamme ja Brigitte katsoi kauan
aikaa, kuinka se hiljalleen kohosi taivaanrannalla metsän peittämien
harjujen yli. Kuta kirkkaammin se levitti valoaan, sitä hitaammaksi
ja suruvoittoisemmaksi kävi Brigitten laulu. Hetken kuluttua kumartui
hän puoleeni ja kiersi käsivartensa kaulaani. "Älä usko", sanoi hän,
"etten ymmärtäisi sinun sydäntäsi tai että sinua moittisin siitä
kärsimyksestä, jota minulle tuotat. Ei ole sinun syysi, että sinulta
puuttuu voimaa unohtaa mennyt elämäsi; sinä olet rakastanut minua
rehellisesti, ja vaikka rakkautesi veisi minut kuolemaan, en katuisi,
että olen tullut omaksesi. Sinä uskoit, että syntyisit uudelleen
elämään ja että minun käsivarsissani unohtaisit niiden naisten
muiston, jotka ovat tuhonneet sinut. Ah, Octave, hymyilin ennen sille
varhaiselle elämäntuntemukselle, josta sanoit tulleesi osalliseksi ja
josta ylpeilit kuin lapset, jotka eivät mitään tiedä. Luulin, että
minun tarvitsi vain tahtoa, jotta kaikki mikä oli hyvää sydämessäsi
tulvisi huulilleni ensi suudelmastani. Sinä luulit niin itsekin,
mutta me petyimme molemmat. Ah, lapseni, sinulla on sydämessä
haava, joka ei tahdo parantua; varmaan olet paljon rakastanut sitä
naista, joka sinut petti, enemmän kuin minua, ah, paljon enemmän,
koskapa en voi köyhällä rakkaudellani hävittää hänen kuvaansa; hän
on varmaankin julmasti sinut pettänyt, koskapa minä olen turhaan
sinulle uskollinen. Ja kaikki muut, mitä ovatkaan he, kurjat, tehneet
myrkyttääkseen nuoruutesi. Ne nautinnot, joita he sinulle möivät,
ovat varmaankin olleet hyvin voimakkaat, koskapa pyydät, että minä
matkisin heitä! Sinä muistat heitä ollessasi minun vierelläni.
Ah, lapseni, se on julminta kaikesta. Näen sinut mieluummin
raivoavana ja kohtuuttomana, kuulen sinun mieluummin syyttävän
minua kuvitelluista rikoksista, kostavan minulle sen pahan, mitä
ensimäinen rakastajattaresi on sinulle tehnyt, kuin näen kasvoillasi
tuon kaamean iloisuuden, tuon elostelijan ylenkatseellisen
huolettomuuden, joka äkkiä kuin kipsinaamio tulee meidän huuliemme
väliin. Sano, Octave, mistä se tulee? Miksi toisina päivinä puhut
halveksien rakkaudesta ja niin surullisesti pilkkaat meidän hellimpiä
kaksinpuhelujamme? Minkä vallan onkaan saanut ärtyisten hermojesi yli
kauhea elämä, jota olet viettänyt, kun vielä nyt sellaiset väärät
syytökset tahtomattasi tulevat huulillesi? Niin, tahtomattasi, sillä
sydämesi on jalo, sinä häpeät itse omia tekojasi. Sinä rakastat minua
liiaksi ollaksesi kärsimättä, kun näet minun kärsivän. Ah, minä
tunnen sinut! Ensi kerran kun näin sinut sellaisena, valtasi minut
kauhu, josta ei sinulla ole aavistusta. Luulin, että sinä olit vain
elostelija, että olit ehdoin tahdoin vietellyt minut teeskentelemällä
rakkautta, jota et tuntenut, että sinut näin sellaisena, jollainen
todella olet. Ah, ystäväni, toivoin kuolemaa. Minkä yön vietinkään!
Sinä et tunne elämääni, et tiedä, etten maailmassa ole saanut
lempeämpiä kokemuksia kuin sinä. Ah, elämä on suloinen, mutta vain
niille, jotka eivät sitä tunne.
"Sinä et ole, rakas Octave, ensimäinen mies, jota rakastan. Sydämeni
sisimmässä lepää surullinen tarina, jonka tahdon sinulle kertoa.
Isäni oli, minun vielä ollessani aivan nuori, määrännyt minut erään
vanhan ystävänsä ainoalle pojalle. He olivat naapureita ja omistivat
kumpikin pienen maatilansa, suunnilleen samanarvoisen. Molemmat
perheet tapasivat toisensa joka päivä ja elivät siten ikäänkuin
yhteiselämää. Isäni kuoli; olin jo aikoja sitten kadottanut äitini.
Silloin otti minut luoksensa tätini, jonka tunnet. Eräs matka, joka
hänen täytyi tehdä, pakoitti hänet kuitenkin jättämään minut jonkun
ajan kuluttua tulevan appi-isäni huostaan. Tämä ei koskaan kutsunut
minua muuksi kuin tyttärekseen; ja koko seudulla oli niin yleisesti
tunnettua, että minä menisin naimisiin hänen poikansa kanssa että me
saimme mitä suurimman vapauden keskenäisessä seurustelussamme.
"Tämä nuori mies, jonka nimeä sinun on tarpeetonta tuntea, näytti
aina rakastaneen minua. Se mikä vuosikausia oli ollut lapsuuden
ystävyyttä, muuttui ajan mukaan rakkaudeksi. Hän alkoi, kun olimme
kahden, puhua minulle onnesta, joka meitä odotti; hän kuvasi minulle
kärsimättömyyttään. Olin ainoastaan yhtä vuotta häntä nuorempi;
mutta hän oli naapuruudessa tehnyt tuttavuutta erään huonotapaisen
miehen, erään teollisuusritarin kanssa, jonka neuvoja hän oli
alkanut kuunnella. Kun minä antauduin hänen hyväilyilleen lapsen
luottamuksella, päätti hän pettää isänsä, syödä sanansa meitä
molempia kohtaan ja jättää minut tehtyään minut onnettomaksi.
"Hänen isänsä oli aamulla kutsunut meidät huoneeseensa, ja siellä,
koko perheen läsnäollessa, ilmoittanut, että hääpäivämme oli
määrätty. Saman päivän iltana tapasi hän minut puutarhassa, puhui
minulle rakkaudestaan tulisemmin kuin koskaan ennen, sanoi, että,
koska hääpäivämme oli määrätty, hän jo piti itseään puolisonani, ja
että hän oli sitä Jumalan edessä ollut syntymästään saakka. Minulla
ei ole muuta puolustuksekseni sanottavana kuin että olin nuori,
tietämätön ja herkkäuskoinen. Antauduin hänelle ennen kuin olin hänen
vaimonsa, ja viikko sen jälkeen lähti hän isänsä talosta; hän pakeni
yhdessä erään naisen kanssa, jonka hänen uusi tuttavansa oli hänet
tutustuttanut. Hän kirjoitti meille lähtevänsä Saksaan, emmekä sen
jälkeen häntä nähneet.
"Sellainen on, muutamin sanoin kerrottuna, elämäni tarina; mieheni
tunsi sen, samoinkuin sinä nyt sen tunnet. Olen hyvin ylpeä, ja minä
vannoin yksinäisyydessäni, ettei kukaan mies saisi minua toista
kertaa kärsimään mitä silloin kärsin. Sitten näin sinut ja unohdin
valani, mutta en tuskaani. Minua on kohdeltava hellävaroin; jos
sinä olet sairas, olen sitä minäkin. Hoivatkaamme toinen toistamme.
Sinä näet, Octave, että minä hyvin tiedän, mitä menneisyyden
muistot ovat. Myöskin minut panevat ne joskus tuntemaan sinun
läheisyydessäsi tuskallista katumusta; mutta minulla on enemmän
rohkeutta kuin sinulla, kenties siksi että olen enemmän kärsinyt.
Minun on kuljettava edellä, vaikka sydämeni on vielä heikko eikä
ole varma itsestään. Elämäni täällä kylässä oli niin rauhallista
ennen kuin sinä tulit, olin monta kertaa luvannut itselleni, etten
siitä luopuisi. Kaikki tämä tekee minut vaativaiseksi. Mutta
samantekevä, olen sinun. Olet hyvinä hetkinäsi sanonut, että sallimus
on antanut minun toimekseni valvoa kuin äiti sinun elämääsi. Se on
totta ystäväni; en ole joka päivä rakastajattaresi, usein olen ja
tahdon olla äitisi. Kun tuotat minulle kärsimyksiä, en enää näe
sinussa rakastajaani; sinä olet vain sairas lapsi, epäluuloinen tai
itsepäinen, jota tahdon hoivata ja parantaa löytääkseni hänessä sen,
jota rakastan ja jota aina tahdon rakastaa. Antakoon Jumala minulle
siihen voimaa", lisäsi hän, katsoen taivasta kohti. "Suokoon Jumala,
joka meidät näkee ja kuulee rukoukseni, äitien ja rakastavaisten
Jumala, suokoon hän minun suorittaa loppuun tämän tehtävän! Joskin
menehdyn sen alla, joskin kapinoiva ylpeyteni, sydämeni, joka
tahtomattani voi pakahtua, joskin koko elämäni..."
Hän ei lopettanut lausettaan, nyyhkytys keskeytti sen. Jumalani!
Näin hänen polvistuvan, ristivän kätensä, jotka hän painoi kiveä
vasten. Tuuli huojutti hänen pukuaan ja kanervikkoa ympärillämme.
Hento ja ylevä olento! Hän rukoili rakkautensa puolesta. Nostin hänet
käsivarsilleni. "Oi sinä ainoa rakkauteni", sanoin hänelle, "sinä
rakastajattareni, äitini ja sisareni! Rukoile minunkin puolestani,
että voisin rakastaa sinua niinkuin ansaitset tulla rakastetuksi.
Rukoile, että voisin elää, että sydämeni puhdistuisi sinun
kyyneleistäsi, että se muuttuisi pyhäksi hostiaksi, jonka voisimme
jakaa Jumalan edessä!"
Paneusimme maata kalliolle. Kaikki oli hiljaista ympärillämme,
yläpuolella kaartui taivas täynnä kimaltelevia tähtiä. "Tunnetko
tuon?" kysyin Brigitteltä. "Muistatko ensi päiväämme?"
Kiitos Jumalan, ettemme koskaan tämän illan jälkeen palanneet
kallionkielelle. Se on jäänyt alttariksi, joka on pysynyt puhtaana;
se on yksi elämäni harvoja muistoja, joka vielä liukuessaan silmieni
ohi on puettu valkeaan.