II

Eräänlainen lisääntyvä velttous, jota joskus katkerat ilot

elähdyttävät, on elostelijoille ominainen. Heidän elämänsä on

oikkujen sarja, jossa ei mikään ole sovitettu ruumiin tarpeiden, vaan

mielikuvituksen mukaan ja missä edellisen aina täytyy olla valmis

tottelemaan jälkimäistä. Nuoruus ja tahdonlujuus voivat hetken ajan

kestää hurjisteluissa; mutta luonto kostaa hiljaisuudessa, ja kun se

huomaa, että sen voimien täytyy uudistua, kuolee tahto, saadakseen

taas, voimien palattua, väärinkäyttää niitä.

Se jolla näin ollen ei ole kyllin voimaa tarttua kaikkeen minkä hän

näkee ympärillään ja mikä vielä eilen häntä vietteli, ei voi muuta

kuin hymyillä kyllästyksestä. Kaikki mitä hän ennen on halunnut, on

hän tavoitellut väkivaltaisesti, hänen elämänsä on ollut kuumetta,

ja hänen ruumiinsa on täytynyt elää väkijuomien, katunaisten ja

unettomien öiden ilmakehässä. Väsymyksen ja kyllästyksen aikoina

tuntee hän voimakkaammin kuin muut etäisyyden viettelystensä ja

voimattomuutensa välillä ja voidakseen edellisiä välttää täytyy

ylpeyden tulla avuksi ja saada hänet uskomaan, että hän halveksii

niitä. Sentähden sylkee hän lakkaamatta elämänsä iloisimpia hetkiä

ja sentähden kulkee hän palavan janon ja syvän kyllästyksen välitse,

turhamaisuuden johdolla, kohti kuolemaansa.

Vaikka en enää ollut elostelija, sattui, että ruumiini äkkiä

muistutti minun olleen sitä. On luonnollista, etten ollut sitä

ennen huomannut. Suru, joka oli vallannut minut isäni kuoleman

johdosta, oli saanut kaiken muun vaikenemaan. Niin oli äkkiä herännyt

intohimoinen rakkauteni, mutta niin kauan kuin olin yksin, ei

elämänväsymykselläni ollut mitään, jota vastaan taistella. Sille joka

elää yksinäisyydessä on samantekevää, kuluvatko päivät iloisina vai

surullisina.

Kuten sinkki, joka nostetaan sinisistä malmisuonista päivänvaloon

ja viedään neitseellisen kuparin läheisyyteen, alkaa säteillä, niin

heräsi Brigitten suudelmista vähitellen kaikki mikä minulla oli

sydämessäni. Niin pian kuin tulin hänen läheisyyteensä, huomasin minä

mitä olin.

Toisinaan olin aamusta lähtien omituisessa mielentilassa, jota on

vaikea määritellä. Heräsin uupuneena kuin mies, joka edellisenä

iltana on liiaksi harrastanut pöydän nautintoja. Kaikki ulkonaiset

vaikutelmat olivat minusta sietämättömän väsyttävät, kaikki

tunnetut esineet suututtivat minua; jos puhuin, tein sen ainoastaan

ivatakseni mitä toiset sanoivat tai mitä itse ajattelin. Maaten

pitkänäni sohvalla, ikäänkuin kykenemättömänä liikkumaan, keksin

kaikkia mahdollisia esteitä retkille, joita edellisenä päivänä

olimme yhdessä suunnitelleet. Kaivoin muistostani mitä hyvinä

hetkinäni olin syvimmin tunnettua ja vilpittömintä sanonut rakkaalle

Brigittelle, enkä ollut ennen tyytyväinen, ennenkuin olin ivallisilla

kokkapuheillani myrkyttänyt näiden onnellisten päivien muiston. "Etkö

voi jättää minulle minun muistojani?" kysyi Brigitte suruissaan. "Jos

sinussa on kaksi niin erilaista olentoa, niin etkö voi, kun huonompi

nostaa päänsä, unohtaa paremman?"

Kärsivällisyys, jota Brigitte osotti käytöstäni kohtaan, lisäsi vielä

synkkää iloisuuttani. On omituista, että mies kärsiessään tahtoo

myöskin saada sen, jota rakastaa, kärsimään. Sellainen voimattomuus

omaan itseensä nähden -- kurjin kaikista taudeista! Onko olemassa

mitään julmempaa naiselle, kuin kuulla miehen, joka juuri on eronnut

hänen sylistään, pilkkaavan heidän onnellisten rakkausöidensä

pyhimpiä salaisuuksia? Hän ei kuitenkaan paennut minua, vaan istui

vierelläni, nojautuneena ompeluksensa yli, sillä aikaa kuin minä

katkeran iloisella tavallani pilkkasin rakkautta ja sallin suuni joka

vielä oli kostea hänen suudelmistaan lausua hulluja sadatteluja.

Sellaisina päivinä tunsin, vastoin tavallisuutta, halua puhua

Parisista ja esittää hurjistelevaa elämääni siellä parhaana

maailmassa. "Sinä olet pyhimys", sanoin nauraen Brigittelle, "etkä

tiedä mitä se on. Ne vasta miehiä, jotka eivät välitä mistään ja

jotka rakastavat uskomatta rakkauteen." Sillä tavallahan sanoin,

etten itse siihen uskonut!

"Hyvä", vastasi Brigitte, "opeta minua aina sinua miellyttämään.

Olen ehkä yhtä kaunis kuin ne rakastajattaret, joita kaipaat, ja

jollei minulla olekaan heidän kykyään sinua huvittaa, niin en pyydä

parempaa kuin saada sitä oppia. Ole kuin et rakastaisi minua ja salli

minun rakastaa sinua ilmaisematta sitä sinulle. Jos olen uskovainen

kirkossa, olen sitä myöskin rakkausasioissa. Mitä on minun tekeminen,

saadakseni sinut siitä vakuutetuksi?"

Yht'äkkiä asettui hän peilin eteen, pukeutui keskellä päivää kuin

tanssiaisia varten, teeskenteli tavalla, jota hän todellisuudessa

ei kärsinyt, koetti tapailla samaa äänilajia kuin minäkin ja hyppi

nauraen ympäri huonetta. "Olenko nyt sinun mieleesi?" kysyi hän.

"Ketä minä mielestäsi muistutan vanhoista rakastajattaristasi? Olenko

kyllin kaunis voidakseni saada sinut unohtamaan, että voi vielä

uskoa rakkauteen? Enkö ole välinpitämätön kaikesta?" Mutta kesken

tätä teeskenneltyä iloisuutta näin hänen kääntävän minulle selkänsä

ja vaistomainen väristys pani kukat hänen hiuksissaan vapisemaan.

Heittäysin hänen jalkoihinsa. "Lakkaa", sanoin hänelle, "sinä

muistutat liiaksi sitä mitä tahdot matkia ja mistä kurjat huuleni

ovat rohjenneet muistuttaa sinun läsnäollessasi. Ota pois nuo kukat,

ota pois tuo puku. Huuhtokaamme tuo valheellinen ilo vilpittömyyden

kyynelillä. Älä muistuta minua siitä, että olen vain tuhlaajapoika ja

että mennyt elämäni on liiankin tarkkaan mielessäni."

Mutta tässä katumuksessakin oli jotain julmaa. Se osotti, että ne

haamut, joita kannoin sydämessäni, olivat todellisia. Osottaessani

inhoani entisyyttäni kohtaan, en tehnyt muuta kuin annoin hänen

selvästi tietää, että hänen alistuvaisuutensa ja halunsa miellyttää

minua kaikilla tavoilla vain herättivät minussa epäpuhtaita

mielikuvia.

Ja se oli totta. Tulin Brigitten luo onnellisena, luvaten itselleni

unohtaa hänen sylissään tuskani ja menneisyyteni, vannoin polvillani

hänelle rakkautta ja ojensin kyynelet silmissä käsivarteni häntä

kohti; silloin sattui, että hän teki jonkun määrätyn liikkeen,

riisui pukunsa määrätyllä tavalla, sanoi jonkun määrätyn sanan

tullessaan minua kohti, ja samassa muistui mieleeni joku ilotyttö,

joka riisuessaan pukunsa ja lähestyessään vuodettani oli tehnyt saman

liikkeen, sanonut saman sanan.

Poloinen rakastava olento! Kuinka mahdoitkaan kärsiä, nähdessäsi

minun äkkiä kalpenevan, tuntiessasi ojennettujen käsivarsieni kuin

elottomina putoavan hennolle olallesi, suudelman kuivuvan huulilleni,

ja rakkaudesta kylläisen katseeni, tuon jumalaisen valon säteen,

eksyvän suunnastaan kuin nuoli, johon tuuli on tarttunut! Ah,

Brigitte, mitä kyyneltimantteja kimmelsikään silloin silmäluomissasi!

Mitä taivaisen laupeuden aarteita ammensitkaan kärsivällisesti

surullisesta säälivästä rakkaudestasi!

Näin vaihtuivat hyvät ja huonot päivät pitkän ajan kuluessa melkein

säännöllisesti. Olin milloin kova ja ivallinen, milloin hellä ja

herkkä, milloin kuiva ja ylpeä, milloin katuvainen ja alistuva.

Desgenais'n hahmo, joka alussa oli ennustaen ilmestynyt eteeni, oli

nyt alati ajatuksissani. Epäilykseni ja kylmyyteni päivinä niin

sanoakseni seurustelin hänen kanssaan; ja usein kun olin ollut julman

pilkallinen Brigitteä kohtaan, ajattelin mielessäni: "Jos hän olisi

minun sijassani, olisi hän ollut vielä ivallisempi."

Toisinaan painaessa hatun päähäni lähteäkseni Brigitten luo, katselin

peiliin ja puhuin itsekseni: "Eipä ole sattunut hullummin! Kaiken

kaikkiaan on minulla kaunis rakastajatar; hän on antautunut vanhalle

hurjistelijalle -- pitäköön hyvänään!" Tulin sisään hymy huulilla ja

heittäysin nojatuoliin väsähtäneen ja välinpitämättömän näköisenä.

Brigitte tuli luokseni suurine helline ja levottomine silmineen,

tartuin hänen pieniin valkeihin käsiinsä ja vajosin loppumattomiin

mietelmiin.

Kuinka kutsua sitä, millä ei ole nimeä? Olinko hyvä vai paha?

Olinko epäluuloinen vai olinko hullu? Ei auta sitä miettiä, parasta

on kulkea eteenpäin -- mikä kerran oli olemassa, sitä ei saanut

olemattomaksi.

Naapuruudessamme asui nuori rouva nimeltä Daniel. Häneltä ei

puuttunut kauneutta, vielä vähemmän kiemailuhalua. Vaikka hän oli

köyhä tahtoi hän käydä rikkaasta. Hänellä oli tapana tulla iltapäivin

luoksemme pelaamaan korttia ja pani aina suuria summia peliin,

vaikk'ei hänellä olisi ollut varaa mitään menettää. Hän lauloi

niinikään, vaikk'ei hänellä ollut ääntä. Pakoitettuna asumaan tässä

syrjäisessä kylässä, minne epäsuopea kohtalo oli hänet viskannut,

vaivasi häntä loputon huvitteluhalu. Hän ei puhunut muusta kuin

Parisista, missä pistäymältä käväisi pari kertaa vuodessa, ja hän

tahtoi seurata viimeistä muotia, missä suhteessa Brigitte häntä

parhaansa mukaan auttoi, säälin hymy huulilla. Hänen miehensä oli

virkamies veronkantovirastossa; suurina juhlina vei hän vaimonsa

maakunnan pääkaupunkiin, missä pikku rouva, puettuna kaikkiin

koristuksiinsa tanssi sydämensä pohjasta paikkakunnan upseerien

kanssa virastonpäällikön vieraskutsuissa. Hän palasi näiltä

matkoiltaan silmät säteilevinä ja jäsenet hellinä ja kiiruhti

kohta meille kertomaan valtauksistaan ja sydänhaavoista, joita hän

oli saanut aikaan. Lopun ajastaan kulutti hän lukemalla romaaneja

välittämättä vähääkään taloudenpidosta kodissaan, joka olikin pahassa

epäjärjestyksessä.

Joka kerta kun hänet näin, käytin tilaisuutta tehdäkseni hänestä

pilaa, sillä en tiennyt mitään hullunkurisempaa kuin se elämä,

jota hän oli viettävinään. Keskeytin hänen selontekonsa juhlista

tiedustelemalla uutisia hänen miehestään ja hänen appi-isästään,

joita hän inhosi sydämensä pohjasta, edellistä siksi että hän oli

hänen miehensä, jälkimäistä siksi että hän oli vain talonpoika.

Lyhyesti, emme koskaan tavanneet toisiamme, riitelemättä jostakin.

Pahoina päivinäni rupesin liehittelemään tuota naista kiusotellakseni

Brigitteä. "Katsohan rouva Danielia", sanoin Brigittelle, "kuinka

hän ymmärtää asettaa elämänsä. Hän olisi varmaan, iloinen kun hän

on aina, viehättävä rakastajattarena." Niin aloin laulaa hänen

ylistystään: hänen joutavat jaarittelunsa muuttuivat henkeväksi,

huolettomaksi keskusteluksi, hänen turhamaisuutensa muuttui

luonnolliseksi haluksi olla viehättävä. Minkä hän taisi sille, että

hän oli köyhä? Hän ei ajatellut muuta kuin huvituksia ja hän tunnusti

sen avoimesti; hän ei itse pitänyt mitään siveyssaarnoja eikä

halunnut kuulla toisten pitävän. Menin niin pitkälle, että sanoin

Brigittelle, että hänen pitäisi ottaa esimerkkiä tuosta naisesta, ja

että juuri sentapaiset naiset minua miellyttivät.

Rouva Daniel parka huomasi Brigitten silmissä surullisen ilmeen. Hän

oli itse asiassa omituinen olento, yhtä hyvä ja vilpitön, kun hänet

sai luopumaan hullutuksistaan, kuin hän oli mieletön silloin, kun

hänellä oli ne päässään. Hän tekikin jotain, joka oli täydellisesti

sopusoinnussa hänen sisäisen olentonsa kanssa, s.o. jotain samalla

kertaa hyväsydämistä ja tyhmää. Eräänä kauniina päivänä, kun he

olivat kahden kävelyllä, heittäysi hän Brigitten käsivarsiin ja

sanoi huomanneensa minun alkaneen häntä liehitellä ja sanoa hänelle

seikkoja, joiden tarkoituksesta ei voinut olla epäilystä, mutta hän

sanoi myöskin tietävänsä minun olevan toisen rakastajan ja että hän,

mitä tapahtuikin, ennen kuolisi kuin turmelisi ystävättärensä onnen.

Brigitte kiitti häntä, ja kun rouva Daniel näin oli rauhoittanut

omaatuntoaan, saattoi hän taas turvassa suunnata minuun vietteleviä

katseitaan.

Kun rouva Daniel oli illalla lähtenyt, kertoi Brigitte minulle

ankaralla äänellä, mitä kävelyllä oli tapahtunut ja pyysi minua

säästämään häneltä tulevaisuudessa sellaiset nöyryytykset. "Ei

siksi", sanoi hän, "että kiinnittäisin asiaan huomiota tai uskoisin

että se on muuta kuin leikkiä, mutta jos todella rakastat minua, niin

näyttää minusta tarpeettomalta, että annat kolmannen henkilön tietää,

ettet tee sitä joka päivä."

"Onko mahdollista", vastasin minä nauraen, "että otat vakavasti

tuollaisia asioita? Näethän selvästi, että teen pilaa saadakseni ajan

kulumaan."

"Ah, ystäväni, ystäväni", sanoi Brigitte, "on onnetonta, jos täytyy

koettaa saada aikansa kulumaan."

Muutaman päivän päästä ehdotin itse että lähtisimme maaherran

kutsuihin näkemään rouva Danielin tanssia. Hän suostui

vastenmielisesti. Kun hän viimeisteli pukuaan, seisoin kamiinin

ääressä ja moitin häntä siitä, että hän oli menettänyt entisen

iloisuutensa. "Mikä sinun on", kysyin häneltä -- vaikka tiesin sen

kyllä hyvin. "Miksi tuo murheellinen hahmo? Tahtoisit kai, että

olisimme aina kahden. Se käy ikäväksi ajanpitkään. Ennen olit paljon

iloisempi ja avonaisempi. Ei ole todellakaan hauskaa minun nähdä,

minkälaiseksi olen sinut muuttanut. Mutta sinä oletkin kuin luotu

elämään luostarissa."

Oli sunnuntaipäivä. Kun ajoimme kylätietä pitkin, pysähdytti Brigitte

vaunumme tervehtiäkseen ohikulkevia ystävättäriään, terveitä ja

reippaita maalaistyttöjä, jotka olivat matkalla kylätansseihin. Kauan

aikaa vielä heistä erottuamme istui hän kurkoittuen ulos vaunujen

ikkunasta; hänelle olivat hänen pienet sunnuntai-tanssiaisensa

käyneet rakkaiksi -- ja hän vei nenäliinan silmilleen.

Tapasimme prefektin luona rouva Danielin koko loistossaan. Pyysin

häntä niin usein tanssiin, että se herätti huomiota; sanoin hänelle

joukon kohteliaisuuksia ja hän vastasi niihin niin hyvin kuin taisi.

Brigitte istui meitä vastapäätä. Hän ei saanut silmiään eroon meistä.

On vaikeata sanoa mitä tunsin: samalla kertaa iloa ja tuskaa. Näin

selvästi, että hän oli mustasukkainen, mutta en siitä välittänyt,

koetin vain antaa hänelle vielä enemmän syytä siihen.

Odotin, että hän paluumatkalla nuhtelisi minua, mutta hän ei sanonut

mitään, vaan pysyi mykkänä ja synkkänä sekä seuraavan että vielä sitä

seuraavan päivän. Kun tulin hänen luokseen, tuli hän minua vastaan ja

suuteli minua; sen jälkeen asetuimme istumaan vastakkain, molemmat

ajatellen omia asioitamme ja vaihtaen vain muutamia merkityksettömiä

sanoja. Vasta kolmantena päivänä hän puhui, puhkesi katkeriin

nuhteihin, sanoen että käytökseni oli selittämätön, ja ettei hän

voinut muuta uskoa kuin etten rakastanut häntä; hän sanoi lisäksi,

ettei hän enää voinut tällaista elämää kestää ja että hän mieluummin

tekisi mitä hyvänsä kuin kärsisi edelleen oikkujani ja kylmyyttäni.

Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä ja olin jo valmis pyytämään

häneltä anteeksi, kun hän lausui muutamia niin katkeria sanoja, että

ylpeyteni nousi niitä vastaan. Vastasin hänelle samassa äänilajissa

ja riitamme tuli vielä väkivaltaisemmaksi. Sanoin hänelle, että oli

naurettavaa, etten voinut herättää rakastajattaressani niin paljon

luottamusta, että tämä olisi uskonut minuun jokapäiväisimmissä

asioissa. Sanoin edelleen, että rouva Daniel oli hänelle vain

tekosyy, että hän aivan hyvin tiesi, etten vakavasti ajatellut tuota

naista ja että hänen teeskennelty mustasukkaisuutensa ei ollut

muuta kuin tavallista vallanhimoa ja että hän, muutoin, jos hän oli

kyllästynyt elämään kanssani, saattoi sen lopettaa koska tahansa.

"Olkoon niinkuin sanot", vastasi hän. "Minä en myöskään tunne sinua

entiseksi sitten kuin tulin omaksesi. Olet varmaankin näytellyt

saadaksesi minut uskomaan, että rakastit minua; nyt olet väsynyt

osaasi, etkä halua muuta kuin tehdä minulle pahaa. Sinä epäilet

jokaisesta joutavasta sanasta, jonka satut kuulemaan, minun pettävän

sinua ja minulla ei ole oikeutta kärsiä loukkauksesta, jonka ehdoin

tahdoin teet. Et ole enää se mies, jota rakastin."

"Minä tunnen sinun kärsimyksesi", vastasin minä puolestani. "Ne

uudistuvat joka askeleelta, jonka otan. Minulla kai ei ole kohta

oikeutta puhua kenenkään muun kuin sinun kanssasi. Teeskentelet

olevasi loukattu, saadaksesi itse minua loukata, syytät minua

tyranniksi, tehdäksesi itse minut orjaksesi. Koska häiritsen sinun

rauhaasi, niin jää hyvästi! Et ole minua enää näkevä."

Erosimme vihoissamme enkä nähnyt häntä kokonaiseen päivään. Seuraavan

päivän iltana valtasi minut sellainen surumielisyys, etten voinut

sitä vastustaa. Puhkesin itkemään ja syytin itseäni kaikesta mitä

olin tehnyt. Sanoin itselleni että olin hullu, vaarallinen hullu,

joka tuotin kärsimyksiä hienoimmalle ja parhaimmalle olennolle

maailmassa. Juoksin hänen luokseen heittäytyäkseni hänen jalkoihinsa.

Tullessani puutarhaan näin, että hänen huoneensa oli valaistu ja

epäilys iski päähäni. "Hän ei odota minua tähän aikaan", ajattelin.

"Kuka tietää, mitä hän tekee? Kun lähdin eilen hänen luotaan,

olivat hänen silmänsä tulvillaan kyyneliä; ehkä tapaankin hänet nyt

laulavana, ajatellen kaikkea muuta paitsi minua. Ehkäpä hän juurikään

valmistaa peilin edessä pukuaan, kuten _edellinen_ rakastajattareni.

On parasta, että hiivin hiljaa sisään, nähdäkseni miten asiat ovat."

Lähestyin Brigitten huonetta varpaillani kulkien ja kun ovi

sattumalta oli raollaan, saatoin nähdä Brigitten ilman että paljastin

itseäni.

Hän istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti samaan kirjaan, joka ensiksi

oli herättänyt epäluuloni häntä kohtaan. Vasemmassa kädessään oli

hänellä pieni puulipas, jota hän silloin tällöin hermostuneesti

vavisten katsoi. Oli jotain selittämättömän kaameaa siinä

hiljaisuudessa, joka vallitsi huoneessa. Hänen kirjoituslaukkunsa

oli avoinna ja siinä näkyi papereita, jotka tuntuivat juuri

järjestetyiltä.

Sain aikaan pienen kolinan avatessani oven. Hän nousi, sulki

kirjoituslaukkunsa ja astui hymyillen minua kohti. "Octave", sanoi

hän, "olemme kaksi lasta, ystäväni. Meidän riidallamme ei ollut

mitään järkeä, ja jollet olisi tullut luokseni, olisin minä tänä yönä

ollut tykönäsi. Anna minulle anteeksi, minä olin väärässä. Rouva

Daniel tulee huomenna luokseni päivälliselle; pakoita minut katumaan

sitä mitä kutsut tyranniudeksi minussa. Kunhan vaan rakastat minua,

olen onnellinen. Unohtakaamme, mitä on tapahtunut, älkäämme hukatko

onneamme."