I
Nyt on minun kerrottava, kuinka minun rakkauteni kävi ja mikä muutos
minussa tapahtui. Minkä tähden sen teen? Ainoastaan kertoakseni
totuuden.
Kaksi päivää, en enempää enkä vähempää, olin ollut rouva Piersonin
rakastaja. Nousin kylvystä yhdentoista aikaan illalla ja lähdin
kylätietä pitkin hänen luokseen. Tunsin sellaista ruumiillista
hyvinvointia ja sisäistä tyytyväisyyttä, että hypähtelin ilosta
kulkiessani ja ojensin käteni taivasta kohden. Tapasin hänet
seisomassa portailla käsipuuhun nojaten. Hänen vieressään lattialla
seisoi kynttilä. Hän odotti minua ja niin pian kuin hän sai nähdä
minut, juoksi hän vastaani. Pian olimme hänen huoneessaan lukkojen
takana.
Hän näytti minulle tukkalaitettaan, jonka hän oli muuttanut, koska
en ollut pitänyt entisestä. Koko päivän oli hän koettanut solmia
tukkansa juuri sillä tavalla, jonka luuli minua miellyttävän. Sitten
näytti hän, että hän oli ottanut alkoovista suuren mustakehyksisen
taulun, joka minusta oli tuntunut synkältä, ja sirottanut kukkia joka
taholle. Hän kertoi minulle kaikki mitä hän oli tehnyt tutustumisemme
jälkeen, kuinka hän oli nähnyt minun kärsivän, kuinka hän oli itse
kärsinyt, kuinka hän oli tuhansia kertoja tuntenut halua lähteä
koko seudulta ja paeta rakkauttaan ja kuinka hän oli koettanut
olla varuillaan minuun nähden. Hän oli kysynyt neuvoa tädiltään,
Mercansonilta ja kyläpapilta, hän oli luvannut itselleen, että hän
mieluummin kuolisi kuin antautuisi. Kaikki oli rauennut tyhjiin
yhdestä sanastani, yhdestä katseestani, yhdestä suudelmastani.
Hän tahtoi että ottaisin kaikki mikä hänen huoneessaan oli minua
miellyttänyt niiden lukuisten pikkuesineiden joukossa, jotka
peittivät hänen pöytänsä, ja vielä tänä iltana panisin ne oman
huoneeni kamiinille. Hän tahtoi, että minä määräisin mitä hänen oli
tekeminen päivät päästään, aamuin ja illoin, joka hetki, jottei
hänen tarvinnut siitä itse huolehtia. Maailman juorut ja puheet
eivät häntä liikuttaneet; jos hän oli ollut niistä valittavinaan,
oli se tapahtunut tarkoituksessa pysyttää minut loitompana, mutta
nyt tahtoi hän olla onnellinen ja sulkea molemmat korvansa. Hän oli
juuri täyttänyt kolmekymmentä vuotta eikä hän sentähden voinut enää
pitkää aikaa omistaa rakkauttani. "Ja sinä itse, rakastatko sinä
minua kauankin? Onko niissä perää niissä kauniissa sanoissa, joilla
sinä panit pääni pyörälle?" Ja sitten seurasi joukko helliä nuhteluja
siitä että olin tullut niin myöhään ja että olin turhamainen, että
olin käyttänyt kylpyyni liian paljon hajuvettä tai liian vähän
tai jotain lajia, josta hän ei pitänyt. Hän oli ottanut tohvelit
jalkaansa, sanoi hän, jotta saisin nähdä hänen paljaat jalkansa,
jotka olivat yhtä valkeat kuin hänen kätensä. Mutta muuten valitti
hän ettei hän ollut kaunis, hän olisi tahtonut olla sata kertaa
kauniimpi; kun hän oli viisitoista vuotias, oli hän ollut kaunis. Hän
kulki edes takaisin, aivan hulluna rakkaudesta, ilosta hehkuen. Hän
ei tiennyt mitä tehdä, mitä sanoa antautuakseen minulle uudelleen
ruumiineen, sieluineen, kaikkineen, mitä hänellä oli.
Makasin pitkälläni sohvalla. Joka sanasta, jonka hän puhui, tunsin
yhden onnettoman hetken lohkeavan menneestä elämästäni. Näin
rakkauden tähden nousevan elämäni yli ja minusta tuntui kuin olisin
ollut puu täynnä mahlaa joka pudistaa tuulessa kuivat lehtensä
pukeutuakseen uuteen asuun.
Hän istuutui pianon ääreen ja sanoi soittavansa minulle aarian
Stradellasta. Pidän erikoisesti hengellisestä musiikista, ja tuo
kappale, jonka hän oli kerran laulanut minulle, oli mielestäni hyvin
kaunis.
"Ah", sanoi hän lopetettuaan, "sinä olet antanut pettää itseäsi,
aaria on minun tekemäni."
"Sinun?"
"Niin. Kerroin sen olevan Stradellasta, kuullakseni mitä siitä
pitäisit. Minulla ei koskaan ole tapana soittaa omia kappaleitani,
mutta tahdoin kerran koettaa, ja sinä näet, että olen onnistunut,
koska olet antanut pettää itseäsi."
Kuinka me miehet olemme omituisia! Mitä viattomampaa saattoi ajatella
kuin tuo hänen pieni kepposensa. Pieni lapsi olisi voinut sen keksiä
hämmästyttääkseen opettajaansa. Hän nauroi sydämensä pohjasta, kun
hän kertoi minulle asiasta, mutta minusta tuntui kuin olisin saanut
vettä niskaani ja minun kasvojenilmeeni muuttui kokonaan.
"Mikä sinun on?" kysyi hän. "Mikä sinua vaivaa?"
"Ei mikään. Soita minulle vielä kerran tuo aaria."
Sillä aikaa kuin hän soitti, kuljin edes takaisin huoneessa. Pyyhin
otsaani kädelläni ikäänkuin karkoittaakseni ikävän ajatuksen, poljin
jalkaa ja kohotin olkapäitä omalle hulluudelleni. Lopulta istuuduin
lattialle pudonneelle tyynylle. Hän tuli luokseni. Kuta enemmän
koetin vastustaa synkkää mielialaani, sitä pimeämmäksi kävi sisässäni.
"Voitko todella valehdella niin hyvin?" sanoin hänelle. "Tuo aaria on
siis sinulta -- sinun on niin helppo valehdella."
Hän katsoi minuun hämmästyneenä. "Mitä sinä tarkoitat?" kysyi hän.
Syvä levottomuus kuvastui hänen piirteissään. Varmaankaan ei hän
voinut pitää minua kyllin hulluna todella moittiakseni niin viatonta
leikkiä, mutta hän näki, että olin tullut alakuloiseksi, ja mitä
pienempi siihen oli syy, sitä enemmän se häntä huolestutti. Hän
näytti hetken ajan uskovan, että minä puolestani laskin leikkiä,
mutta kun hän näki minun käyvän yhä kalpeammaksi ja olevan valmis
pyörtymään, istui hän kuin kivettynyt, etukumarassa, huulet avoinna.
"Jumala taivaassa!" huudahti hän. "Onko tämä mahdollista?"
Sinä hymyilet varmaan, lukijani, mutta minä vapisen vielä
kirjoittaessani näitä rivejä. Onnettomuuksilla on samoinkuin
taudeilla merkkinsä; ja aavalla merellä ei mikään ole pelottavampaa
kuin pieni musta pilkku taivaanrannassa.
Kun päivä alkoi nousta, veti Brigitte esiin pienen valkean puisen
pöydän keskelle huonetta ja katti sen illallista tai oikeammin
aamiaista varten, sillä linnut lauloivat jo ja mehiläiset surisivat
ikkunan alla. Hän oli itse valmistanut koko aterian enkä minä juonut
pisaraakaan, ennen kuin hän ensin oli vienyt maljani huulilleen.
Sinertävä valo, joka tunkeutui huoneeseen kirjavien uudinten läpi,
loisti hänen kauniilla kasvoillaan ja suurissa, hiukan väsyneissä
silmissään. Hän tuntui uniselta ja antoi, minua suudellessaan, päänsä
vaipua olkaani vasten, kuiskaten korvaani tuhansia rakkauden sanoja.
En voinut vastustaa tätä suloista antautumusta ja sydämeni aukeni
uudelleen ilolle. Luulin olevani täydellisesti vapaa siitä pahasta
unesta, jota juurikaan olin nähnyt ja pyysin häntä antamaan anteeksi
hulluuteni, jota en itsekään voinut selittää. "Rakkaani", sanoin
hänelle sydämeni pohjasta, "olen pahoillani että olen syyttä
moittinut sinua viattomasta leikistä, mutta jos sinä rakastat minua,
niin älä koskaan valehtele minulle, älä pienimmissäkään seikoissa.
Valhe on minulle kauhistus, en voi sitä sietää."
Hän paneutui levolle. Kello oli kolme aamulla ja sanoin, että
tahdoin jäädä hänen luokseen, kunnes hän oli nukkunut. Näin hänen
kauniiden silmiensä sulkeutuvan, kuulin hänen hymyillen toistelevan
jotakin unessaan, kun kumarruin hänen päänalaisensa yli ja painoin
hänen huulilleen lähtösuudelman. Viimein lähdin levollisena ja
kevein mielin, luvaten itselleni, että nauttisin onnestani antamatta
tästälähin minkään itseäni häiritä.
Mutta jo seuraavana päivänä sattui, että Brigitte sanoi minulle:
"Minulla on suuri kirja, johon kirjoitan kaikki ajatukseni; tahdon
näyttää sinulle sen, että saat nähdä mitä olen sinusta ajatellut ensi
kohtaamisestamme lähtien."
Luimme yhdessä sen mikä koski minua ja lisäsimme lukemaamme satoja
hulluja päähänpistoja. Sen jälkeen aloin välinpitämättömästi selailla
kirjaa. Äkkiä sattui silmiini suurilla kirjaimilla piirretty lause.
Luin muutamia sanoja, jotka tuntuivat jotenkin merkityksettömiltä ja
aioin jatkaa, kun Brigitte keskeytti minut, sanoen: "Älä lue sitä."
Heitin kirjan lähellä olevalle tuolille. "Se on totta", sanoin, "en
tiennyt mitä tein."
"Otatko taas tämänkin vakavasti?" sanoi hän nauraen, nähdessään
alakuloisuuteni. "Ota tämä kirja, minä tahdon, että luet sen."
"Älkäämme puhuko siitä. Mitä voisinkaan siitä löytää, joka minua
koskisi. Sinun salaisuutesi kuuluvat sinulle itsellesi, rakkaani."
Kirja jäi tuolille, mutta minun oli vaikea saada silmiäni siitä.
Olin äkkiä kuulevinani äänen korvissani ja näkevinäni edessäni
Desgenais'n kuivat kasvot jäisine hymyineen. "Mitä on Desgenais'lla
täällä tekemistä", kysyin itseltäni, ikäänkuin todella olisin hänet
nähnyt. Hän oli ollut edessäni sellaisena kuin hänen muistan olleen
eräänä iltana luonani, istuen lamppuni ääressä ja saarnaten terävällä
äänellä elostelija-moraaliaan.
Silmäni lepäsivät yhä kirjalla, ja muistiini kohosi epäselvänä
joitakin kerran kuultuja ja sittemmin unohtuneita sanoja, jotka
olivat ahdistaneet sydäntäni. Epäilyksen henki häälyi pääni päällä,
se vuodatti vereeni pisaran myrkkyään. Sen höyryt nousivat aivoihini
ja minä horjahdin kuin alkavassa juopumuksessa. Mikä oli se
salaisuus, jonka Brigitte minulta kätki. Tiesin hyvin, että olisin
voinut kumartua, ottaa kirjan käteeni ja aukaista sen -- mutta mistä
kohdasta, kuinka löytäisin sen sivun, jonka sattuma oli minulle
paljastanut?
Ylpeyteni ei sitäpaitsi sallinut, että olisin tarttunut kirjaan --
niin, oliko se todella ylpeyteni? "Jumalani", sanoin ahdistavan
tuskan vallassa, "onko ihmisen menneisyys siis haamu, joka voi nousta
haudastaan? Minä onneton, enkö siis voi rakastaa?"
Kaikki halveksivat ajatukseni naisista, kaikki ivalliset ja
pisteliäät lauseet, joita olin naisista käyttänyt kuin ulkoläksynä
hurjistelujeni aikana, tulivat mieleeni. Ja omituista! Ennen en niitä
itse todella uskonut, nyt tuntui minusta, että ne olivat tosia tai
ainakin olivat olleet sitä.
Olin tuntenut rouva Piersonin neljä kuukautta, mutta en tiennyt
mitään hänen menneisyydestään enkä siitä liioin häneltä kysynyt.
Olin antautunut rajattomalla luottamuksella rakkauteeni. Minusta oli
hauskaa olla sekä muilta että häneltä itseltään utelematta hänestä.
Muutoin ovat epäluulo ja mustasukkaisuus niin vieraita luonteelleni,
että olin itse hämmästyneempi kuin Brigitte huomatessani näitä
tunteita itsessäni. En koskaan, en rakkausseikkailuissani enkä
jokapäiväisessä elämässä ollut epäluuloinen, vaan päinvastoin
luottavainen ja herkkäuskoinen. Minun täytyi omin silmin nähdä
rakastajattareni petollisuuden voidakseni sitä uskoa. Itse Desgenais
ei voinut olla siveyssaarnoissaan pilkkaamatta sitä helppoutta,
jolla annoin itseäni pettää. Koko mennyt elämäni oli todistus siitä
että olin pikemmin herkkäuskoinen kuin epäluuloinen. Kun sentähden
tämän kirjan näkeminen teki minuun niin syväin vaikutuksen, oli kuin
olisin itsessäni tavannut uuden, tuntemattoman olennon; järkeni nousi
tunteitani vastaan, mutta en uskaltanut kysyä, mihin tämä kaikki
minut johtaisi.
Mutta kärsimykset, jotka olin kestänyt, uskottomuudet, joiden
todistajana olin ollut, pelottava väkivalta, jonka olin itselleni
tehnyt, ystävieni keskustelut, turmeltunut seurapiiri, jossa olin
elänyt, surulliset tosiasiat, jotka olin nähnyt tai ymmärtänyt
ja aavistanut niitä tuntematta, elostelu, rakkauden halveksunta,
väärinkäyttö -- kaikki tuo oli vielä tietämättäni sydämessäni;
ja juuri kun luulin olevani syntynyt uuteen toivoon ja elämään,
hyökkäsivät kaikki nukkuneet hornanhenget kurkkuuni ja huusivat
minulle, että he vielä elivät.
Kumarruin ja avasin kirjan, mutta suljin sen taas kohta ja heitin
sen pöydälle. Brigitte katsoi minuun; hänen kauniissa silmissään ei
ollut loukattua ylpeyttä eikä suuttumusta, ainoastaan osaaottavaa
levottomuutta, kuin jos olisin ollut sairas.
"Uskotko sinä, että minulla on salaisuuksia?" kysyi hän minua
suudellen.
"En", vastasin minä, "en usko mitään, paitsi että sinä olet kaunis ja
että tahdon kuolla sinua rakastaen."
Kun olin tullut kotia ja söin päivällistäni, kysyin Larivelta: "Kuka
hän oikeastaan on tuo rouva Pierson?"
Hän kääntyi hämmästyneenä. "Sinä olet asunut näillä seuduilla
useampia vuosia, sinun täytyy tuntea hänet paremmin kuin minä",
jatkoin puhettani. "Mitä sanotaan hänestä kylällä? Minkälaista elämää
hän vietti, ennen kuin tulin hänet tuntemaan? Keiden kanssa hän
seurusteli?"
"Ah, herra, en ole koskaan hänen nähnyt tekevän muuta kuin mitä
hän tekee joka päivä, se on, kävelevän laaksossa, pelaavan korttia
tätinsä kanssa ja harjoittavan armeliaisuutta köyhien kesken.
Talonpojat kutsuvat häntä Ruusu-Birgittaksi, enkä ole koskaan kuullut
kenenkään sanovan pahaa sanaa hänestä, paitsi että hän juoksee ulkona
yksin myöhään ja varhain, mutta sehän tapahtuu niin kiitettävässä
tarkoituksessa. Hän on koko kylän kaitselmus. Mitä tulee väkeen,
jonka kanssa hän seurustelee, niin en tiedä muita kuin kirkkoherran
ja herra de Dalens'in loma-aikoina."
"Kuka on herra de Dalens?"
"Hän on linnanomistaja tuolla puolen vuoren. Hän tulee tänne
ainoastaan metsästämään."
"Onko hän nuori?"
"Kyllä, herra."
"Onko hän sukua rouva Piersonille?"
"Ei; hän oli rouvan miesvainajan ystävä."
"Onko siitä pitkä aika kuin hänen miehensä kuoli?"
"Viisi vuotta kaikkien pyhien päivänä. Se oli kelpo mies."
"Ja sanotaanko tuosta herra de Dalens'ista, että hän kosii rouva
Piersonia?"
"Leskeä? Hm, totta puhuen..." (hän keskeytti puheensa, tullen
hämilleen).
"Puhu."
"Toiset väittävät niin, toiset näin... Minä en tiedä mitään, en ole
mitään nähnyt."
"Mutta sinähän sanoit juuri, ettei hänestä puhuta mitään pahaa
kylällä."
"Minulle ei olekaan, muutoin, mitään puhuttu, ja minä luulin, että
herra tietäisi."
"No, sanotaanko, että herra de Dalens kosiskelee häntä vai eikö."
"Sanotaan, ainakin luulen niin."
Nousin pöydästä ja menin kylätielle kävelemään. Tapasin tiellä
Mercansonin. Odotin, että hän välttäisi minua, mutta hän teki aivan
päinvastoin.
"Hyvä herra, te annoitte eräänä päivänä", sanoi hän minulle,
"todistuksia luonteenne tulisuudesta, joita ei minun ammattiini
kuuluva mies pane muistiinsa. Tahdon täten tulkita teille
mielipahaani", lisäsi hän iloiseen tapaansa, "siitä että olen
joutunut teidän tiellenne kenties hiukan sopimattomine asioineni."
Vastasin hänelle kohteliaasti, luullen että hän sen jälkeen jättäisi
minut rauhaan; mutta sensijaan alkoikin hän kulkea rinnallani.
"Dalens, Dalens", toistelin hampaideni välitse, "kuka on antava
minulle tietoja tuosta Dalens'ista?" Larive ei ollut kertonut muuta
kuin mitä palvelija voi kertoa. Ja keneltä oli hän saanut tietonsa?
Joltakin palvelijattarelta tai talonpojalta. Kaipasin todistajaa,
joka oli tavannut Dalens'in rouva Piersonin luona ja joka tiesi,
miten hän talossa seurusteli. En saanut Dalens'ia mielestäni ja kun
en voinut puhua muustakaan, niin aloin kohta keskustella hänestä
Mercansonin kanssa.
En ollut koskaan saanut täyttä selvää siitä, oliko Mercanson häijy,
yksinkertainen vai viekas. Varmaa vain oli, että hän vihasi minua
ja että hän kohteli minua niin ilkeämielisesti kuin mahdollista.
Rouva Pierson, joka oli, ja syyllä, sangen ystävällisessä suhteessa
kirkkoherraan, oli melkein tahtomattaan tullut osottaneeksi
myötätuntoaan myöskin hänen sisarenpojalleen. Mercanson oli sen
johdosta ylpeä ja siis myöskin mustasukkainen. Rakkaus ei ole ainoa
tunne, joka synnyttää mustasukkaisuutta; pieni suosionosotus,
hyväntahtoinen sana, kauniin suun hymy voivat herättää aivan
raivoisia mustasukkaisuuden tunteita.
Mercanson näytti, samoinkuin Larive, alussa suuresti hämmästyneeltä
niiden kysymysten johdosta, joita hänelle tein. Itsekin olin niiden
johdosta hämmästynyt -- sillä kukapa voi sanoa tuntevansa itsensä.
Papin ensi vastauksista huomasin, että hän hyvin ymmärsi, mitä
tahdoin tietää ja oli päättänyt olla antamatta minulle toivomiani
tietoja.
"Mistä johtuu, että te, joka tunnette rouva Piersonin jo pitemmän
aikaa ja joka, ainakin mikäli uskon, olette hyvin läheisessä
suhteessa häneen, ette ole tavannut herra de Dalens'ia hänen luonaan?
Mutta teillä on varmaankin syynne, joita en tahdo udella, juuri
tänään hänestä saada tietoja. Omasta puolestani voin vain sanoa,
että hän on erinomainen mies, jalomielinen ja hyväätekeväinen,
rouva Piersonin läheinen ystävä, kuten tekin, innokas metsästäjä
ja rakastettava, vieraanvarainen isäntä. Hänen oli tapana,
kuten teidänkin, soittaa rouva Piersonin luona. Hyväntekeväiset
harrastuksensa suoritti hän täsmällisesti; ja ollessaan täällä, oli
hänen tapana, samoinkuin teidänkin, saattaa rouva Piersonia hänen
retkillään. Hänen sukunsa on Parisissa yleisesti arvossa pidetty.
Tapasin hänet melkein aina rouva Piersonin luona. Hänen moraaliaan
pidetään mallikelpoisena. Luonnollisesti tarkoitan, että heidän
välinsä ovat olleet kunnialliset ja arvokkaat, kuten sopii heidän
asemassaan oleville henkilöille. Luulen, että hän tuli tänne vain
metsästämään. Hän oli rouva Piersonin miehen ystävä ja, mikäli
tiedetään, hyvin rikas ja antelias; mutta muuten en hänestä tiedä
muuta paitsi kulkupuheen kautta..."
Tällaisilla välttelevillä lauseilla iski pyövelini minua kerran
toisensa jälkeen. Katsoin häneen, häpeissäni siitä, että kuuntelin
hänen sanojaan, uskaltamatta kysyä enempää tai keskeyttää hänen
sanatulvaansa. Hän jatkoi yhä puhettaan, työntäen käyrän tikarinsa
suoraan sydämeeni; kun hän oli sen tehnyt, lähti hän tiehensä, ilman
että saatoin häntä pidättää. Ja kuitenkaan ei hän oikeastaan ollut
sanonut mitään.
Jatkoin yksin kävelyäni, yö läheni. En tiedä, tunsinko enemmän raivoa
vai surua. Se sokea luottamus, jolla olin antautunut rakkaudelleni
Brigitteen, oli ollut minusta niin suloinen ja niin luonnollinen,
etten voinut uskoa, että sellainen onni voisi pettää. Se välitön ja
vastustamaton tunne, joka oli johtanut minut hänen luokseen, tuntui
minusta olevan todistus siitä, että hän oli rakkauteni arvoinen.
Olisiko ollut mahdollista, että kuluneet neljä onnellista kuukautta
olisivat olleet vain unta?
"Mutta kaiken kaikkiaan", sanoin äkkiä itselleni, "hän antautui
jotenkin nopeasti. Eikö hän ollutkin teeskennellyt pakoaikeissaan,
jotka yhdestä sanasta raukesivat mitättömiin? Olenkohan todella
joutunut suhteisiin naisen kanssa, jonkalaisia tapaa joka suunnalla?
He menettelevät kaikki samalla tavalla: he pakenevat, jotta heitä
ajettaisiin takaa. Naarashirvetkin tekevät siten, se on yleinen
luonnon vaisto. Eikö hän omasta tahdostaan tunnustanut minulle
rakkauttaan samalla hetkellä kun jo luulin, ettei hän koskaan
olisi omani? Eikö hän ensi päivästä, jolloin tapasimme, nojautunut
käsivarteeni sellaisella huolettomuudella, jonka olisi pitänyt
herättää minussa epäluuloja hänen suhteensa? Jos tuo Dalens on
ollut hänen rakastajansa, on hän luultavasti sitä vieläkin; on
olemassa tuollaisia suhteita, joilla ei ole alkua eikä loppua; kun
jälleen tavataan, uudistuu suhde, kun erotaan, unohdetaan molemmin
puolin. Jos tuo mies tulee tänne ennen kesän loppua, ottaa hän hänet
arvatenkin vastaan rikkomatta suhdettaan minuun. Mitähän mahtaa
sitten hänen tätinsä olla, joka elää hyväntekeväisyyden varjon alla
välittämättä mitään juoruista? Kunhan eivät nuo molemmat naiset olisi
seikkailijattaria, jotka hetkeksi häikäisevät kunnollisuudellaan ja
hyväntekeväisyydellään, mutta pian paljastuvat oikeassa karvassaan?
Oli kuinka hyvänsä, nähtävästi olen sokeasti joutunut keveään
lemmenseikkailuun, jota pidin romaanina. Mutta mitä tehdä? En näe
ketään muuta kuin papin, joka ei tahdo puhua selvästi, ja hänen
enonsa, joka varmaan sanoisi vielä vähemmän. Jumalani, kuka pelastaa
minut! Kuinka saan tietää totuuden?"
Niin puhui mustasukkaisuus; niin aloin, unohtaen kaikki kyyneleeni
ja kärsimykseni, jo kahden päivän perästä kiusata itseäni sillä,
että Brigitte oli antautunut minulle. Kuten kaikki, jotka elävät
epätietoisuudessa, otin tunteet ja mielialat täysistä tosiasioista,
alkaen perinjuurin eritellä sitä, jota rakastin.
Syventyneenä ajatuksiini lähenin hitain askelin Brigitten asuntoa.
Veräjä oli avoinna ja kun kuljin pihan halki, näin valoa keittiössä.
Mieleeni juolahti kysyä palvelijattarelta. Käännyin sentähden sille
suunnalle, sormeillen muutamia hopeakolikoita taskussani.
Inhon tunne sai minut pysähtymään puolitiehen. Palvelijatar oli
vanha ryppyinen nainen, joka kulki aina kumarassa, kuten niiden on
tapana, jotka ovat paljon työskennelleet pelloilla. Tapasin hänet
helistelemässä astioita epäsiistissä kaukalossa. Toisessa kädessään
piti hän pahaista vahakynttilää; hänen ympärillään oli kattiloita ja
lautasia ruuanjätteineen, joita kulkurikoira tarkasteli häpeissään
kuten minäkin. Kuuma ja epämiellyttävä haju lähti kosteista seinistä.
Kun eukko näki minut, hymyili hän tuttavallisesti: hän oli nähnyt
minun aamusella hiipivän hänen emäntänsä huoneesta. Värisin inhosta
itseäni kohtaan ja sitä epäjaloa aikomusta kohtaan, joka oli vienyt
minut tälle epäsiistille paikalle. Pakenin eukkoa ikäänkuin hän olisi
ollut ruumiillistunut mustasukkaisuuteni ja ikäänkuin olisin tuntenut
pesuastioiden hajun nousevan omasta sydämestäni.
Brigitte oli ikkunassa ja kasteli rakkaita kukkasiaan. Hänen
vieressään sohvalla, kokonaan tyynyihin hautautuneena, istui naapurin
pieni poika, pitäen häntä käsivarresta kiinni ja jokeltaen hänelle
pitkiä tarinoita käsittämättömällä lapsenkielellään. Istuuduin hänen
viereensä ja suutelin lapsen pyöreitä poskia, ikäänkuin hankkiakseni
sydämelleni hiukkasen viattomuutta. Brigitte loi minuun pelokkaan
katseen; hän huomasi silmistäni, että hänen kuvansa oli niissä jo
hämärtynyt. Minä puolestani vältin katsomasta häntä silmiin. Kuta
enemmän ihailin hänen kauneuttaan ja hänen viatonta ulkomuotoaan,
sitä varmemmaksi tuli vakaumukseni, että jollei tuo nainen ollut
enkeli, oli hän uskottomuudessaan hirviö. Koetin muistella kaikkea,
mitä Mercanson oli puhunut, ja minä vertailin niin sanoakseni tuon
miehen salaviittauksia rakastajattareni käytökseen ja hänen suloisiin
kasvonpiirteihinsä. "Hän on hyvin kaunis", sanoin itselleni, "ja
hyvin vaarallinen, jos hän osaa pettää. Mutta minä otan hänestä
selvän ja hän saa oppia tuntemaan, kuka minä olen."
"Rakkaani", sanoin pitkän vaitiolon jälkeen, "olen juuri antanut
eräälle ystävälleni hänen pyynnöstään neuvon. Hän on jotenkin
yksinkertainen nuori mies; hän kirjoittaa minulle huomanneensa,
että nainen, joka on antautunut hänelle, pitää yht'aikaa toista
rakastajaa. Hän kysyi minulta neuvoa, mitä tehdä."
"Mitä olet vastannut hänelle?"
"Olen vastannut kahdella kysymyksellä; Onko nainen kaunis? ja
rakastatteko häntä? Jos rakastatte häntä, niin unohtakaa hänet;
jos hän on kaunis ettekä rakasta häntä, niin pitäkää hänet huvinne
vuoksi. Teillä on kyllä aikaa jättää hänet, jos olette vain kiintynyt
hänen kauneuteensa, ja siinä suhteessa voi hän olla yhtä hyvä kuin
joku toinenkin."
Kuullessaan minun puhuvan tällä tavalla, päästi Brigitte lapsen käden
ja meni istuutumaan huoneen äärimmäiseen nurkkaan. Huoneessa ei ollut
valkeaa. Kuu, joka valaisi sitä paikkaa, missä hän juuri oli istunut,
heitti syvän varjon sohvalle, jonne hän oli vetäytynyt. Sanat, jotka
olin lausunut, olivat niin kovat ja julmat, että ne kiusasivat minua
itseäni ja sydämeni täyttyi katkeruudella. Lapsi huusi levottomana
Brigitteä ja kävi vakavaksi katsoessaan meihin. Poikasen iloiset
huudahdukset ja jokeltelut heikkenivät vähitellen, kunnes hän
nukahti. Niin istuimme kaikki kolme ääneti, ja pilvi kulki kuun ohi.
Palvelustyttö tuli noutamaan lasta, ja sisään kannettiin tulta.
Nousin paikoiltani ja Brigitte teki samoin, mutta hän vei molemmat
kätensä sydämelleen ja putosi maahan vuoteensa viereen.
Kauhistuneena hyökkäsin hänen luokseen; hän ei ollut menettänyt
tajuntaansa ja hän pyysi, etten kutsuisi ketään. Hän kertoi, että
hänellä nuoruudestaan lähtien oli ollut sydämenkouristuskohtauksia,
mutta etteivät ne merkinneet mitään ja ettei niitä vastaan ollut
olemassa mitään keinoa. Olin polvillani hänen vieressään, hän ojensi
hiljaa käsivartensa minua kohti. Tartuin hänen päähänsä ja painoin
sen olkaani vasten. "Ah, ystäväni", sanoi hän, "surkuttelen sinua."
"Kuule minua", kuiskasin hänen korvaansa, "olen mieletön, mutta en
voi mitään pitää sydämessäni. Kuka on tuo herra Dalens, joka asuu
vuoristossa ja joka toisinaan tulee sinua tapaamaan?"
Hän näytti hämmästyneeltä kuullessaan minun lausuvan tuon nimen.
"Dalens", sanoi hän, "on mieheni ystävä." Hän katsoi minuun ikäänkuin
lisätäkseen: mistä tämä kysymys? Minusta tuntui kuin hänen kasvonsa
olisivat pimenneet. Purin huuleeni. "Jos hänellä on ollut aikomus
minua pettää, tein tyhmästi puhuessani asiasta."
Brigitte nousi vaivaloisesti, tarttui viuhkaansa ja alkoi kulkea
suurin askelin edes takaisin huoneessa. Hän hengitti kiivaasti;
olin haavoittanut häntä. Hän ei hetken aikaan puhunut mitään, ja me
vaihdoimme vain pari kylmää, melkein vihamielistä katsetta. Sitten
astui hän kirjoituspöytänsä luo, avasi yhden sen laatikoista, otti
siitä silkkinyörillä sidotun kirjepinkan ja heitti sen sanaakaan
sanomatta eteeni.
En katsonut häneen enkä hänen kirjeisiinsä; olin heittänyt kiven
syvyyteen ja kuuntelin sen synnyttämää kaikua. Ensi kerran näin
Brigitten kasvoilla haavoitetun ylpeyden ilmeen. Hänen silmissään
ei enää ollut levottomuutta eikä sääliä, ja samoinkuin äsken olin
tuntenut itseni toiseksi kuin ennen, samoin näin nyt hänessä aivan
tuntemattoman naisen.
"Lue tuo", sanoi hän viimein. Astuin häntä kohti ja ojensin käteni.
"Lue, lue tuo", toisti hän jäisellä äänellä.
Pidin kirjeet käsissäni. Olin sillä hetkellä vakuutettu hänen
viattomuudestaan ja omasta vääryydestäni ja tunsin syvää katumusta.
"Sinä muistutat minulle", jatkoi hän, "että en ole vielä kertonut
sinulle elämäni tarinaa. Istu tuohon, niin saat kuulla. Sitten
aukaiset nuo laatikot ja luet kaikki mitä niissä on minun tai jonkun
toisen kädellä kirjoitettua."
Hän istuutui ja osotti minulle tuolia. Näin kuinka vaikea hänen oli
puhua. Hän oli kalpea kuin kuolema; hänen sanansa tulivat vaivoin
kuuluviin hänen kokoonpuristetusta kurkustaan.
"Brigitte, Brigitte!" huusin minä, "taivaan nimessä, älä puhu! Jumala
on todistajani, etten ole syntynyt sellaisena kuin minut nyt näet.
En ole ollut koskaan elämässäni petollinen enkä epäluuloinen. Minut
on turmeltu, sydämeni on väännetty sijoiltaan. Surullinen kokemus
on vienyt minut pimeyteen ja vuoden aikaan en ole nähnyt muuta kuin
pahaa täällä maan päällä. Jumala on todistajani, että tähän päivään
saakka olen pitänyt itseäni mahdottomana mustasukkaisen epäjaloon,
kurjaan osaan. Jumala on todistajani, että rakastan sinua ja että
sinä olet ainoa, joka voit parantaa minut entisyydestäni. Olen
tähän saakka ollut tekemisissä vain naisten kanssa, jotka ovat
minut pettäneet ja jotka ovat arvottomia rakkauteen. Olen elänyt
hurjistelijan elämää ja sydämeeni on jäänyt muistoja, jotka eivät
koskaan kulu pois. Onko minun syyni, jos epämääräisimmätkin syytökset
ja uskomattomimmatkin kulkupuheet panevat värisemään sydämeni, joka
on vielä herkkä kaikelle, mikä muistuttaa tuskaa? Minulle on tänä
iltana puhuttu miehestä, jota en tunne ja jonka olemassaolosta en
ole edes mitään tiennyt; minun on annettu ymmärtää, että sinulla ja
hänellä olisi jotain keskenäistä -- kulkupuhetta, joka ei todista
mitään. En tahdo sinulta mitään kysyä. Se on kiusannut minua, olen
puhunut siitä sinulle ja loukannut sinua sillä syvästi. Mutta
mieluummin kuin haluan lukea noita kirjeitä, tahdon heittää ne
tuleen. Ah, rakkaani, älä nöyryytä minua, älä anna mitään selityksiä,
älä rankaise minua siitä, että kärsin. Kuinka voisinkaan sydämeni
sisimmässä uskoa, että sinä pettäisit minut? Sinä olet kaunis ja
vilpitön; yksi ainoa sinun katseistasi, Brigitte, sanoo minulle
enemmän kuin minun tarvitsee tietää rakastaakseni sinua. Jospa
tietäisit mitä kauheita asioita, mitä inhottavaa petollisuutta onkaan
kokenut lapsi, joka on edessäsi! Jospa tietäisit, kuinka häntä on
kohdeltu, kuinka on pilkattu kaikkea, mikä hänessä on hyvää, kuinka
hänelle on tyrkyttäen opetettu kaikkea, mikä voi johtaa epäilykseen,
mustasukkaisuuteen ja epätoivoon! Ah, rakkaani, jospa tietäisit, kuka
hän on, joka sinua rakastaa! Älä moiti minua, ole sääliväinen minua
kohtaan; minun täytyy unohtaa, että maailmassa on muita olentoja kuin
sinä. Kuka tietää mitä tuskia, mitä kauhun hetkiä minun vielä on
koettava! En luullut, että niin kävisi, en luullut, että minun vielä
olisi taisteltava itseni kanssa. Siitä lähtien kuin sinä olet minun,
näen mitä olen tehnyt. Kun sinua suutelin, huomasin vasta, kuinka
saastutetut huuleni olivat. Taivaan nimessä, auta minua elämään!
Jumala on tarkoittanut minut paremmaksi."
Brigitte ojensi käsivartensa minua kohti ja hyväili minua hellästi.
Hän pyysi minua kertomaan kaikki mikä oli antanut aihetta tähän
surulliseen kohtaukseen. Kerroin hänelle vain, mitä Larive oli
sanonut, mutta en uskaltanut tunnustaa, että olin myöskin kysynyt
Mercansonilta. Hän tahtoi ehdottomasti, että kuulisin hänen
selityksiään. Herra de Dalens oli rakastanut häntä, mutta hän oli
hyvin kevyt ja epäluotettava mies. Rouva Pierson oli antanut hänen
ymmärtää, että koska hän ei aikonut mennä uusiin naimisiin, oli herra
Dalens'in muutettava puhetapaansa. Hän olikin siihen alistunut,
mutta hänen käyntinsä olivat tulleet yhä harvinaisemmiksi ja lopulta
lakanneet. Brigitte otti joukosta jotenkin tuoreen kirjeen ja ojensi
sen minulle. En voinut olla punastumatta nähdessäni siinä todistuksen
hänen puheensa todenperäisyydestä. Mutta hän sanoi antavansa minulle
anteeksi ja määräävänsä ainoaksi rangaistuksekseni että kohta
puhuisin hänelle, jos tulevaisuudessa joku seikka herättäisi minussa
epäluulon häntä kohtaan. Rauhantekomme vahvistettiin suudelmalla ja
kun aamun koittaessa lähdin talosta, olimme molemmat unohtaneet herra
Dalens'in olemassa-olon.