Onnellisten öiden enkeli, kuka voi kuvata sinun hiljaisuuttasi?
Suudelma! Salaperäinen kalkki, jonka huulet imevät huulilta, aina
kyllästymättöminä. Intohimo ja hekkuma! Kuin Jumala olet sinä
ikuinen. Sinä olet maisten olentojen alkuperä ja yhteys. He ovat
sanoneet sinua hetkelliseksi, petolliseksi -- turhia sanoja, yhtä
haihtuvia kuin kuolevan huokaus, sopivia ainoastaan niille, jotka
voivat pitää ikuisen valon loistetta piikiven kipinänä. Rakkaus, sinä
olet maailman perusaate. Sinä olet pyhä tuli, jota koko luonto, kuin
vestaali, vartioi. Sinä olet kaiken alkaja ja säilyttäjä. Hävityksen
henget kuolevat sinun henkäyksestäsi. En ihmettele, että sinua
kirotaan; sillä monet luulevat sinut tuntevansa kasvoista kasvoihin,
vaikka ovat sinut vain vilahdukselta nähneet. Mutta kun sinä tapaat
todelliset tunnustajasi maan päällä, yhdistyneinä suudelmassa, käsket
sinä heidän laskea silmäluomensa, jottei heidän onneansa voitaisi
nähdä.
Ja te arat suloiset hymyilyt, te ensi hyväilyt, te rakastetun
keskenjäävät sanat, te ette ole vähemmän Jumalasta, te kauniit
kerubiinit, jotka liitelette vuoteen yllä ja nukutatte meidät
jumalaiseen uneen. Te intohimon lapset, kuinka teidän äitinne teitä
rakastaa. Te arat kaksinpuhelut, te vapisevat ja kainot hyväilyt,
jotka paljastatte rakkauden ensi salaperäisyydet, te kyllästymättömät
katseet, jotka vähitellen piirrätte lähtemättömästi rakastetun kuvan
sydämeemme! Te olette se valtakunta, jonka rakastaja itselleen
valtaa. Ja sinä suloinen onni, sinä todellinen diadeemi rakastetun
otsalla, sinä lainaat loistettasi yhtä hyvin jokaiselle luonnonnäylle
kuin jokaiselle arkipäiväiselle asialle, jonka me koemme rakastetun
rinnalla. Kuinka huonosti voivat sanat ilmaista pienimmänkin hyväilyn!
Jos näet keväisenä aamuna miehen nuoruutensa kukoistuksessa, viipyvin
askelin loittonevan salaiselta ovelta, jonka rakastetun käsi juuri
on sulkenut, ja kävelevän sinne tänne, katsellen puita ja pensaita,
kulkevan torin poikki kuulematta että häntä puhutellaan, miehen,
joka asettuu istumaan johonkin syrjäiseen paikkaan ja nauraa ja
itkee ilman aihetta, joka vie kätensä kasvoilleen hengittääkseen
sitä tuoksua mikä niihin ehkä on jäänyt, miehen, joka on kykenemätön
muistamaan mitä hän siihen saakka on maailmassa toimittanut, joka
kuin vähämielinen ihmisten ympäröimänä alkaa puhua puille ja
ohikiitäville linnuille, ja joka lopuksi lankeaa polvilleen ja
kiittää Jumalaa -- se mies on valmis kuolemaan valitusta päästämättä.
Hän on omistanut naisen, jota hän rakastaa.