IX

Samana iltana sain rouva Piersonilta kirjeen, joka oli osotettu herra

R. D:lle Strassburgissa. Kolmen viikon kuluttua olin toimittanut

tehtäväni ja olin taas kotona.

En ollut koko matkani kestäessä ajatellut muuta kuin häntä ja

tunsin selvemmin kuin koskaan ennen, etten milloinkaan voisi häntä

unohtaa. Kuitenkin olin päättänyt pitää tarkoin lupaukseni, jonka

olin antanut hänelle. Varomattomuus, johon olin kerran tehnyt itseni

syypääksi, oli tuottanut minulle niin kovia tuskia, etten suinkaan

tahtonut toista kertaa joutua samaan vaaraan. Ja kun minulla ei ollut

pienintäkään aihetta epäillä, ettei hän ollut suora minua kohtaan tai

että hänen matkansa olisi ollut vain juoni, olin varma siitä, että

hän pienimmästäkin rakkauden sanasta minun puoleltani olisi valmis

sulkemaan minulta ovensa.

Hän oli poissa-ollessani laihtunut ja muutenkin muuttunut. Hänen

hymynsä oli voimattomampi kuin ennen ja hänen huulensa olivat

värittömämmät. Hän kertoi olleensa sairas.

Kumpikaan meistä ei maininnut sanaakaan siitä, mitä meidän välillämme

oli tapahtunut. Huomasin, ettei hän tahtonut sitä koskettaa enkä

minäkään halunnut ottaa sitä puheeksi. Aloimme pian vanhat tapamme

naapureina, mutta seurusteluumme oli tullut jotakin soraäänistä,

ikäänkuin teeskenneltyä ystävyyttä. Koetimme kumpikin turhaan saada

välimme entisen laisiksi. Hän antoi minulle uudelleen luottamuksensa

ja minä iloitsin siitä. Mutta meidän keskustelumme oli tullut

merkityksettömämmäksi, ja sillä aikaa kuin vaihdoimme sanoja,

puhuivat silmämme toista kieltä. Kaikessa mitä sanoimme toisillemme

ei ollut enää, kuten ennen, jotain salaista tarkoitusta. Emme enää

koettaneet tunkeutua toistemme sielujen syvyyteen. Hän kohteli

minua hyvyydellä, mutta minä en oikein uskonut hänen hyvyyteensä.

Kuljin vielä hänen kanssaan puutarhassa, mutta en enää metsissä ja

kedoilla, kuten ennen. Kun olimme kahden, aukaisi hän vielä pianonsa,

mutta hänen äänensä ei herättänyt enää rinnassani sitä nuoruuden

innostusta, sitä tunnekuohua, joka on täynnä toivoja ja huokauksia.

Kun lähdin hänen luotaan, ojensi hän aina minulle kätensä, mutta se

lepäsi kylmänä ja elottomana kädessäni. Meidän luonnollisuutemme oli

teeskenneltyä, me punnitsimme tarkoin pienimmätkin sanamme. Kaiken

pohjalla oli syvä surumieli.

Tunsimme molemmat, että jotakin oli tullut väliimme. Se oli minun

rakkauteni. Se ei näkynyt teoistani, mutta minun kasvoni puhuivat

siitä. Kadotin iloisuuteni ja terveyteni. Ja tuskin oli kuukausi

kulunut, kun jo olin kuin varjo entisestäni.

Puhuin hänelle usein kyllästyksestäni ihmisiä kohtaan ja siitä

vastenmielisyydestä mitä tunsin ajatellessani että minun täytyisi

uudelleen heittäytyä seuraelämään. Otin asiakseni todistaa rouva

Piersonille, kuinka väärin hän teki, jos hän katui sitä, että

oli uudelleen avannut minulle kotinsa. Kuvailin hänelle entistä

elämääni mitä synkimmissä väreissä ja annoin hänen ymmärtää, että

jos hän työntäisi minut luotaan, olisin tuomittu yksinäisyyteen

pahempaan kuin kuolema. Kerroin hänelle tarkasti entisestä elämästäni

saadakseni hänet vakuutetuksi väitteideni vilpittömyydestä. Toisinaan

teeskentelin olevani hyvin iloinen saadakseni hänet uskomaan, että

hän salliessaan minun tavata itseään oli pelastanut minut hirveästä

onnettomuudesta. Melkein joka kerta kun tulin hänen luokseen,

tulkitsin hänelle kiitollisuuttani, voidakseni palata helpommin jo

illalla tai seuraavana päivänä. "Kaikki unelmani onnesta, kaikki

toivoni, kaikki kunnianhimoni, vakuutin hänelle, mahtuvat siihen

maa-alaan, jossa te asutte ja siihen ilmaan, jota te hengitätte.

Ulkopuolella sitä ei minulla ole mitään elämää."

Hän näki, kuinka syvästi minä kärsin, eikä voinut olla minua

säälimättä ja surkuttelematta. Huomasin sen hänen puheistaan ja

eleistään, koko hänen olennostaan, jossa minun läsnäollessani aina

oli jotain surumielistä. Hän näki taistelun, jota kävin sydämessäni:

minun alistuvaisuuteni mairitteli hänen ylpeyttään, mutta kalpeuteni

herätti hänessä armeliaisuussisaren. Toisinaan saattoi hän kuitenkin

olla sekä hermostunut että teeskentelevä. Niinpä saattoi hän sanoa

minulle melkein uhittelevaan tapaan: "Huomenna en ole kotona,

älkää tulko silloin." Mutta kun tein poislähtöä surumielisenä ja

alistuvana, kävi hän taas ystävälliseksi ja lisäsi: "En tiedä

sentään, tulkaa joka tapauksessa." Myöskin saattoi hän sanoa minulle

hyvin tuttavalliset jäähyväiset, seurata minua veräjälle saakka ja

katsoa silmiini surullisesti ja lempeästi.

"Älkää epäilkö sitä", sanoin hänelle, "että kaitselmus on tuonut

minut teidän luoksenne. Jollen olisi oppinut tuntemaan teitä, olisin

varmaan aikoja sitten palannut entiseen säännöttömään elämääni.

Jumala on lähettänyt teidät kuin valkeuden enkelin pelastamaan minut

perikadosta. Te olette saanut pyhän tehtävän, eikä kukaan tiedä,

kuinka minun kävisi, jos kadottaisin teidät ja jäisin yksikseni

suruineni ja varhaisine elämänkokemuksineni sekä niine alituisine

taisteluineni, joita nuoruuteni käy elämänväsymystäni vastaan."

Tällaiset sanat, jotka uskollisesti kuvasivat, mitä mielessäni

liikkui, eivät olleet tekemättä vaikutustaan hänen tapaiseensa

uskonnolliseen ja herkkään naiseen. Ehkä oli se ainoa syy, jonka

nojalla hän salli minun käydä luonaan.

Eräänä päivänä olin juuri lähdössä hänen luokseen, kun joku

koputti oveeni ja sisään astui Mercanson, sama pappi, jonka olin

tavannut ensi käynnilläni rouva Piersonin puutarhassa. Hän alkoi

ladella pitkiä anteeksipyyntöjä, yhtä ikäviä kuin hän itse, sen

johdosta, että uskalsi tulla tuntemattoman luo. Keskeytin hänet,

huomauttamalla, että hyvin tunsin hänet kylän papin veljenpojaksi ja

kysyin hänen asiaansa.

Hän väänteli ja käänteli itseään, sormeili esineitä pöydälläni ja

etsiskeli sanoja kuin mies, joka ei tiedä kuinka alottaa. Lopulta

sanoi hän, että rouva Pierson oli sairaana ja oli antanut hänen

toimekseen ilmoittaa minulle, etten tulisi hänen luokseen sinä

päivänä.

"Hän sairaana! Mutta hän voi aivan hyvin, kun eilen illalla lähdin

hänen luotaan."

Hän ei vastannut mitään, teki vain päällään myöntävän eleen.

"Mutta, hyvä kirkkoherra, jos hän todella on sairas, miksi antaa

hän minulle siitä tiedon kolmannen henkilön kautta? Hänhän asuu

aivan naapuruudessa, eikähän olisi väliä, jos turhaan pyrkisin hänen

luokseen."

Mercanson vastasi samalla mykällä tavalla. En voinut ymmärtää tätä

asiaa enkä papin menettelyä ja sanoin sentähden vain:

"Hyvä on, tapaan hänet huomenna ja saan silloin lähemmin tietää

hänestä."

Silloin alkoi pappi uudelleen änkyttää: Rouva Pierson oli sitäpaitsi

pyytänyt häntä sanomaan ... hänen täytyi puhua...

"Mitä sitten?" keskeytin hänet kärsimättömästi.

"Olette liian tulinen, hyvä herra. Rouva Pierson on vaikeasti

sairaana ja minä pelkään, ettei hän voi ottaa teitä vastaan koko

viikkoon."

Ja hän tervehti ja lähti.

Oli selvää, että asiassa piili jotain hämärää. Joko tahtoi rouva

Pierson syystä tai toisesta olla minua tapaamatta tai toimi Mercanson

omasta alotteestaan.

Annoin päivän mennä, mutta seuraavana aamuna seisoin rouva Piersonin

ovella. Tapasin palvelijattaren, joka selitti, että hänen emäntänsä

oli hyvän sairaana. Koetin tarjota tytölle rahaakin, mutta hän ei

ottanut eikä enempää kuunnellut kysymyksiäni.

Paluumatkalla tapasin Mercansonin. Hänen ympärillään oli joukko

lapsia hänen setänsä koulusta. Keskeytin hänet hänen seurustelussaan

lasten kanssa ja sanoin että tahdoin puhua hänelle pari sanaa. Hän

seurasi minua tielle, mutta siellä jouduin minä puolestani hämilleni,

kun en tiennyt keinoa, millä saada pappia ilmaisemaan salaisuutensa.

"Hyvä herra, pyydän teitä minulle vilpittömästi sanomaan", puhuin

hänelle, "oliko se mitä eilen minulle kerroitte täyttä totta vai

piilikö sen alla jotain. Sitäpaitsi ei paikkakunnalla ole yhtään

kunnollista lääkäriä, ja minulle on muutenkin hyvin tärkeää saada

tietää, kuinka rouva Piersonin laita on."

Hän koetti keksiä kaikenlaisia verukkeita, väittäen, ettei hän

tiennyt muuta kuin että rouva Pierson oli sairaana ja että hän oli

lähettänyt hakemaan häntä pyytäen häntä ilmoittamaan minulle asiasta.

Kuten hän olikin tehnyt. Kulkiessamme olimme joutuneet autioon

paikkaan kylän yläpuolella. Kun näin etten päässyt pitkälle hänen

kanssaan hyvillä puheilla ja kavaluudella, käännyin äkkiä häntä kohti

ja tartuin hänen käsivarsiinsa.

"Mitä tämä tietää, hyvä herra? Aiotteko käyttää väkivaltaa?"

"En, mutta tahdon, että sanotte minulle totuuden."

"En pelkää ketään, ja olen jo sanonut teille mitä minulla oli

sanottavana."

"Niin, te olette sanonut, mitä teille annettiin tehtäväksi sanoa,

mutta ette sitä, mitä tiesitte. Rouva Pierson ei ole lainkaan sairas.

Tiedän sen, olen siitä varma."

"Kuinka sen tiedätte?"

"Palvelijatar on sen minulle sanonut. Mutta miksi sulkee hän minulta

ovensa ja miksi on hän antanut teille tehtäväksi puhua siitä minulle?"

Mercanson näki samassa talonpojan, joka kulki ohi.

"Odottakaa Pierre", huusi hän, "minulla on jotain teille puhuttavaa."

Talonpoika tuli meidän luoksemme ja sitä oli pappi juuri

tarkoittanut, koska hän arveli, etten todistajan läsnäollessa

käyttäisi väkivaltaa. Hellitinkin otteeni, mutta niin pikaisesti,

että hän horjahti ja löi selkänsä puuhun. Hän pui nyrkkiään ja lähti

sanaakaan sanomatta.

Vietin koko viikon hyvin kiihtyneessä mielentilassa. Kolme kertaa

päivässä läksin rouva Piersonin luo ja joka kerta sain palata ovelta

takaisin. Lopulta sain häneltä kirjeen, jossa hän sanoi, että

minun tiheät käyntini herättivät juoruja kylässä ja pyysi minua

sentähden käymään harvemmin. Muutoin ei sanaakaan Mercansonista eikä

sairaudesta.

Tällainen varovaisuus oli niin outoa hänelle ja oli niin

täydellisesti vastakkainen hänen tavalliselle ylpeälle

välinpitämättömyydelleen, että minun oli vaikea uskoa silmiäni.

Kun en kuitenkaan voinut keksiä mitään muutakaan selitystä hänen

menettelylleen, kirjoitin hänelle, että tulisin tekemään kaikkeni

totellakseni häntä. Tahtomattani tuli kuitenkin sanoihini jotain

katkeraa.

Kun hän vihdoin antoi minulle luvan tulla luokseen, en mennyt

vielä sovittuna hetkenä enkä lähettänyt kysymään hänen vointiaan,

osottaakseni, etten uskonut hänen sairauteensa. En tiennyt,

minkätähden hän siten työnsi minut luotaan, mutta tiesin olevani

niin onneton, että toden teolla ajattelin tehdä lopun viheliäisestä

elämästäni. Samoilin päivät päästään metsässä mitä surkuteltavimmassa

tilassa ja eräänä päivänä tapasin hänet sattumalta sellaisella

retkelläni.

Minulla oli tuskin rohkeutta pyytää häneltä selityksiä ja kun hän

vastasi vältellen kysymyksiini, jätin minä koko aineen. Kulutin

päiväni laskien, kuinka pitkä aika minulla ehkä vielä oli ensi

tapaamiseemme. Kohta kun hänet näin, tunsin halua heittäytyä

polvilleni hänen eteensä ja kertoa hänelle tuskistani. Ajattelin,

ettei hän voinut olla tunteeton kärsimyksilleni, mutta samalla

muistin, kuinka ankarasti hän oli kohdellut minua ensimäisen

tunnustukseni jälkeen, ja mieluummin olisin kuollut kuin saattanut

itseni uudelleen vaaraan menettää hänet.

Tuskani, jota minun ei edes ollut lupa näyttää, turmeli kokonaan

terveyteni. Ainoastaan vaivoin jaksoin laahautua hänen asunnolleen,

ja joka kerta kun sieltä lähdin, olin niin syvän mielenliikutuksen

vallassa kuin jos en enää koskaan saisi häntä nähdä.

Myöskin hän oli minua kohtaan toisenlainen kuin ennen. Hän puhui

matkasuunnitelmistaan, kertoi keveällä tavalla halustaan jättää

koko seutu, saattaen minut epätoivon valtaan. Jos hän hetkeksi

luopui uudesta tavastaan ja oli luonnollisen sydämellinen kuten

ennen, oli hän seuraavassa hetkessä jäätävän kylmä. Eräänä päivänä

en enää voinut hillitä itseäni vaan heittäysin itkien hänen eteensä

polvilleni. Näin hänen tahtomattaan kalpenevan. Ja kun lähdin,

saattoi hän minut portille ja sanoi siellä: "Lähden huomenna

Saint-Luce'en (se oli pienen naapurikylän nimi). Se on liian kaukana,

jotta voisin kulkea sinne jalan. Tulkaa tänne ratsain huomenaamulla

varhain, jollei teillä ole muuta tehtävää, ja lähtekää saattamaan

minua."

Sanomattakin on selvä, että olin sovittuna aikana määräpaikalla.

Kun illalla menin levolle, olin riemuissani hänen sanoistaan, mutta

ratsastaessani aamulla kotoa, valtasi vastustamaton suru mieleni.

En voinut vapautua siitä ajatuksesta että hän ainoastaan julmasta

oikusta taas otti minut seuralaisekseen yksinäisille vaelluksilleen,

koska hän ei rakastanut minua. Hän tiesi, kuinka syvästi minä kärsin.

Miksi tahtoi hän koetella itsehillitsemiskykyäni, jollei hän ollut

itse muuttanut mieltään?

Nämä ajatukset, jotka vastustamattomasti tulivat mieleeni, saivat

minut aivan suunniltani. Kun hänen noustessaan hevosen selkään

pidin hänen jalkaansa kädessäni, löi sydämeni kiivaasti -- en tiedä

rakkaudestako vai vihasta. "Jos hän itse on minusta huvitettu",

ajattelin, "miksi kaikki tämä pidättyväisyys, jos kaikki taas on vain

teeskentelyä, menee hän todella liian pitkälle."

Sellaisia olemme me miehet. Ensi sanoistani hän huomasi, etten

käyttäytynyt kuten tavallisesti ja että kasvoni olivat muuttuneet.

Olin vaiti pitkät ajat ja pysyttelin tien toisella puolen. Niin

kauan kuin olimme lakeudella näytti hän hyvin tyyneltä ja käänsi

vain joskus päätään nähdäkseen, että minä seurasin häntä, mutta kun

olimme tulleet metsään ja hevosemme alkoivat käydä pimeitä varjoisia

polkuja, näin hänen äkkiä alkavan vavista. Hän pidätti hevostaan,

ikäänkuin odottaakseen minua -- sillä pysyttelin vähän matkaa hänen

takanaan -- mutta kun tulin hänen rinnalleen, pani hän taas hevosensa

nelistämään. Pian laski tie kuitenkin alas jyrkkää rinnettä, joten

meidän täytyi ajaa käyden. Olin aivan hänen rinnallaan. Molemmat

katsoimme alas. Silloin tartuin hänen käteensä.

"Brigitte", sanoin hänelle, "olenko väsyttänyt teitä valituksillani?

Joka kerta kun olen lähtenyt teidän luotanne, olen toivottanut

itselleni kuolemaa. Kahden kuukauden aikana olen hukannut voimani,

leponi, toivoni, mutta teidän on myönnettävä, etten ole puhunut

teille sanaakaan onnettomasta rakkaudestani, joka minut hivuttaa

kuolemaan. Nostakaa silmänne! Ettekö tiedä, onko minun teille se

sanottava, että kärsin ja kulutan yöni itkien. Ettekö koskaan ole

metsän yksinäisyydessä tavannut onnetonta miestä istumassa pää

käsien varassa? Ettekö koskaan ole tavannut kyyneleitä kanervikossa?

Katsokaa minua, katsokaa näitä vuoria -- ettekö muista, että rakastan

teitä? Nämä mykät todistajat, nämä louhikot, nämä puut ja pensaat sen

tietävät. Minkätähden olette ottanut minut mukaanne näiden rakkauteni

todistajien eteen? Enkö jo ole kyllin surkuteltava? Enkö ole

osottanut tarpeeksi itsensähillitsemiskykyä, enkö ole ollut tarpeeksi

tottelevainen? Tahdotteko asettaa minut vielä kovemmalle koetukselle?

Mutta mikä on rikokseni, josta minua niin julmasti rangaistaan?"

"Palatkaamme takaisin, saattakaa minut kotia", sanoi hän.

Tartuin hänen hevostaan suitsista.

"Ei!" huudahdin minä. "Olen puhunut. Jos palaamme takaisin, tiedän,

että menetän teidät. Arvaan, mitä kotia päästyänne minulle sanotte.

Te olette jännittänyt kärsivällisyyttäni äärimmilleen ja tahallanne

lisännyt tuskaani, saadaksenne oikeuden karkottaa minut luotanne.

Olette väsynyt surulliseen ihailijaanne, joka kärsii valittamatta

ja joka nöyrästi tyhjentää sen katkeran kalkin, jonka hänelle niin

ylenkatseellisesti ojennatte. Te tiesitte, että kahden teidän

kanssanne tässä metsässä, tässä yksinäisyydessä, jossa rakkauteni

on syntynyt, en enää voisi vaieta. Te olette halunnut, että teitä

loukkaisin. Menetän teidät mieluummin. Olen kärsinyt kyllin, olen

itkenyt kyllin, olen kyllin kauan kätkenyt sydämeeni hullun kalvavan

rakkauteni! Olette jo ollut, kyllin julma minua kohtaan!"

Kun näin hänen aikovan hypätä hevosensa selästä, tartuin hänen

vyötäiseensä ja painoin huuleni hänen huuliaan vastaan. Hän kalpeni,

hänen silmänsä sulkeutuivat, hän päästi suitset käsistään ja liukui

maahan.

"Jumalani!" huudahdin, "hän rakastaa minua."

Hän oli vastannut suudelmaani.

Hyppäsin hevoseni selästä ja juoksin hänen luokseen. Hän makasi

pitkänään ruohossa. Kun nostin hänet pystyyn, avasi hän silmänsä.

Hänen ruumiinsa vapisi kuin pelosta. Hän työnsi voimakkaasti käteni

luotaan, puhkesi itkemään ja juoksi pois.

Jäin seisomaan tien oheen ja katsoin hänen jälkeensä. Hän oli kaunis

kuin päivä. Hän seisoi puuhun nojaten, pitkät hiuksensa valloillaan

olkapäillä, kädet vapisten, posket punaisina, kuin purppuran ja

helmien peitossa.

"Älkää tulko lähelleni", huusi hän. "Älkää ottako askeltakaan minua

kohti."

"Rakkaani, älkää peljätkö", vastasin. "Olen tuskassani ja kiihkossani

unohtanut itseni ja te voitte minua siitä rangaista. Tehkää minulle

mitä tahdotte, lähtekää matkalle tai lähettäkää minut, minne

mielitte. Tiedän, että rakastatte minua, Brigitte, ja te olette

täällä yhtä hyvässä turvassa kuin koskaan joku kuningas linnassaan."

Rouva Pierson suuntasi minuun kyyneleisen katseensa. Näin

elämäni onnen tulevan vastaani siinä pikaisessa katseessa.

Kuljin tien yli hänen luokseen ja polvistuin hänen eteensä. --

Se on vähän rakastanut, joka tietää kertoa, millä sanoilla hänen

rakastajattarensa on hänelle tunnustanut tunteensa.

X

Jos olisin jalokiviseppä ja aikoisin antaa ystävälleni kallisarvoisen

helminauhan, niin uskon, että olisi hauskaa itse ripustaa se hänen

kaulaansa; mutta jos olisin itse tuo ystävä, niin kuolisin mieluummin

kuin riistäisin helminauhan jalokivisepän käsistä.

Olen huomannut, että useimmat miehet vaativat kohta naiselta, joka

heitä rakastaa, täydellistä antautumista. Minä olen aina menetellyt

päinvastoin, en laskien, vaan vaistomaisesti. Nainen, joka ei

antaudu, ei rakasta kyllin taikka tuntee hän, ettei mies rakasta

häntä kyllin.

Rouva Pierson osotti minulle, tunnustettuaan rakkautensa, enemmän

luottamusta kuin koskaan ennen. Se kunnioitus, jota minä puolestani

häntä kohtaan osotin, sai hänen kasvonsa loistamaan ilosta

vastapuhjenneen kukan tavoin. Toisinaan oli hän hurjan iloinen,

toisinaan taas miettiväinen, joskus kohteli hän minua kuin lasta,

joskus taas katsoi minuun silmät täynnä kyyneliä. Hän löysi tuhansia

tekosyitä kuiskatakseen korvaani jonkun tuttavallisen sanan tai

hyväilläkseen minua suloisella tavallaan. Seuraavassa hetkessä

saattoi hän vetäytyä yksinäisyyteen johonkin soppeen saadakseen

uneksia rauhassa. Silloin oli hän kauneinta mitä voi ajatella. Kun

hän tahtoi, saattoi hän tavata minut sovituilla teillä, jolloin jo

kaukaa tunsin hänet. Silloin tulin häntä vastaan, sanoen: "Rakkaani,

Jumala taivaassa iloitsee rakkaudestamme!"

En voinut kuitenkaan häneltä salata intohimoni voimaa ja kuinka

kärsin taistellessani kaipuutani vastaan. Eräänä iltana, kun olin

hänen luonaan, kerroin hänelle, että olin aamulla saanut tiedon,

että olin menettänyt oikeusjutun, joka kipeästi koski taloudellista

asemaani.

"Kuinka voitte kertoa minulle siitä hymy huulilla?" kysyi hän.

"Ettekö tunne", vastasin hänelle, "persialaisen runoilijan lausetta:

'Se, jota kaunis nainen rakastaa, on suojassa kohtalon myrskyiltä'."

Rouva Pierson ei vastannut mitään, mutta koko illan oli hän

tavallista iloisempi. Pelatessani korttia tädin kanssa käytti hän

jokaista mahdollista tilaisuutta minua kiusotellakseen. Hän sanoi,

etten ymmärtänyt hiventäkään kortinpeluusta ja voittikin vähitellen

koko kukkaroni sisällön. Kun täti oli mennyt nukkumaan, astui hän

balkongille ja minä seurasin häntä.

Oli mitä kaunein yö; kuu laski juurikään ja tähdet loistivat

tavallista kirkkaammin tummansinisellä taivaalla. Ei pieninkään

henkäys tuntunut puissa. Ilma oli lempeä ja täynnä tuoksuja.

Hän nojasi kyynäspäähänsä ja katsoi taivasta kohti. Seisoin

kumartuneena hänen vieressään ja näin hänen uneksivan. Pian katsoin

minäkin korkeuteen. Omituinen surumielinen hekkuma valtasi meidät

molemmat. Hengitimme kumpikin pyökkipuiden lempeää tuoksua ja

seurasimme silmillämme kuun viimeisiä kalpeita säteitä, kun se

laski tumman kastanjametsän taa. Mieleeni tuli, kuinka kerran olin

mielettömällä epätoivolla katsonut saman taivaan äärettömyyttä, ja

muisto siitä pani minut vapisemaan. Kaikki oli nyt niin täyttä!

Tunsin kiitollisuuden hymnin nousevan sydämestäni ja kohoutuvan

rakkautemme kanssa Jumalan luo. Kiersin käsivarteni rakastettuni

vyötäisille; hän käänsi hiljaa päänsä minua kohti. Hänen silmänsä

olivat täynnä kyyneliä. Hänen vartalonsa taipui pehmeästi kuin ruoko,

hänen puoliavoimet huulensa painuivat huuliani vasten, ja koko

maailma unohtui.