Kuume piti minut viikon päivät vuoteessa. Niin pian kuin olin
siihen määrin voimistunut, että saatoin kirjoittaa ilmotin rouva
Piersonille, että olin totteleva häntä ja aioin lähteä. Kirjoitin
vakaan päätökseni mukaan, sillä en tiennyt, ettei minulla ollut
voimia sitä täyttää. Tuskin olin lähtenyt matkaan ja ajanut muutamia
virstoja, kun käskin ajurin pysähdyttää ja astuin alas vaunuista.
Aloin kävellä tietä pitkin. Minun oli mahdotonta saada silmiäni
kylästä, joka näkyi kaukaisuudessa. Ankaran sisäisen taistelun
jälkeen kävi minulle selväksi, että minun oli mahdotonta jatkaa
matkaani ja että mieluummin kuolisin paikalleni. Annoin ajurille
määräyksen kääntää ja ajaa Parisin asemasta, jonne olin aikonut,
suorinta tietä N:n kaupunkiin, missä tiesin rouva Piersonin olevan.
Tulin perille kello kymmenen aikaan illalla. Kohta kun tulin
majataloon, tiedustelin eräältä pojalta rouva Piersonin sukulaisen
asuntoa ja ajattelematta enempää mitä tein lähdin sinne suoraa päätä.
Palvelustyttö avasi oven. Saatuani tietää, että rouva Pierson oli
kotona, pyysin palvelustyttöä ilmottamaan hänelle, että eräs lähetti
tahtoi häntä puhutella herra Desprez'n puolesta. Mainitsin kyläpapin
nimen.
Kun palvelustyttö oli lähtenyt toimittamaan asiaani, jäin seisomaan
vähäiselle pimeälle pihalle, mutta kun alkoi sataa, menin
rappukäytävän holvin suojaan, joka ei sekään ollut valaistu. Pian
saapui rouva Pierson palvelustytön seuraamana. Hän kulki nopeasti
eikä huomannut minua pimeydessä. Astuin askelen häntä kohti ja
kosketin hänen käsivarteensa. Hän astui pelästyneenä askelen takaisin
ja huudahti: "Mitä tahdotte?"
Hänen äänensä oli säikähdyksestä värisevä ja, kun palvelustyttö
saapui paikalle kynttilöineen, huomasin, että hän oli aivan kalpea.
Kysyin itseltäni oliko mahdollista, että minun tuloni oli hänet niin
säikähdyttänyt, mutta päättelin, että hänen mielenliikutukseensa oli
varmaan syynä luonnollinen naisellinen pelästys sen johdosta, että
hänen käsivarteensa oli käyty kiinni.
Kuitenkin toisti hän, vaikka tyynemmällä äänensävyllä, kysymyksensä.
"Teidän täytyy antaa minulle tilaisuutta tavata teidät vielä
kerran", puhuin hänelle. "Lähden matkaan, lupaan sen. Tahdon tehdä
enemmänkin, tahdon myödä isäni talon, samalla kun lähden, ja asettua
ulkomaille. Mutta teen sen vain sillä ehdolla että saan vielä kerran
puhua kanssanne. Teillä ei ole minussa mitään pelättävää, mutta sitä
vaadin."
Hän rypisti kulmiaan ja katsoi arasti ympärilleen. Sitten sanoi
hän minulle melkein ystävällisellä äänellä: "Tulkaa huomenna
aamupäivällä, otan teidät silloin vastaan." Senjälkeen meni hän
sisään.
Seuraavana päivänä lähdin kahdentoista aikaan hänen luokseen. Minut
vietiin huoneeseen, missä oli vanhat seinäverhot ja huonekalut.
Tapasin hänet istumassa yksin sohvalla. Asetuin istumaan häntä
vastapäätä.
"Hyvä rouva", sanoin hänelle, "en ole tullut tänne kertomaan, kuinka
kärsin enkä kieltämään sitä rakkautta, jota teitä kohtaan tunnen.
Te kirjoititte, että se, mikä on meidän kesken tapahtunut, ei voi
unohtua, ja siinä olette oikeassa. Mutta kun sanoitte, että me emme
sen takia voisi suhtautua toisiimme kuten ennen, niin erehdytte.
Rakastan teitä, mutta siinä ei ole mitään loukkaavaa. Mikään ei
meidän suhteessamme ole muuttunut, koska te ette rakasta minua. Ja
minun käytöksestäni teitä kohtaan vastaa rakkauteni."
Hän tahtoi keskeyttää minut, mutta minä jatkoin:
"Sallikaa minun jatkaa. Kukaan ei tiedä paremmin kuin minä, että
rakkaus on vielä voimakkaampi kuin se kunnioitus, jota tunnen teitä
kohtaan ja kaikki lupaukseni. Sanon sen teille vielä kerran, etten
aio kieltää rakkauttani. Te olette myöskin itse sanonut minulle,
että olette tietänyt tunteestani teitä kohtaan. Ainoa syy, joka on
estänyt minua puhumasta siitä teille, on ollut pelko menettää teidät.
Pelkäsin, ettette enää haluaisi senjälkeen nähdä minua kodissanne
-- ja sehän onkin ollut seuraus. Mutta pankaa minulle ehdoksi,
että ensi sanasta, jonka mainitsen rakkaudestani, ensi ajatuksesta
tai liikkeestä, jolla rikon sitä syvää kunnioitusta, jota teitä
kohtaan tunnen, te suljette minulta ovenne. Te luulette, että olen
rakastanut teitä kuukauden ajan, mutta minä olen rakastanut teitä
ensi päivästä. Te ette lakannut minua tapaamasta, vaikka sanoitte
huomanneenne tunteeni teitä kohtaan. Jos silloin tunsitte minua
kohtaan niin paljon luottamusta, että piditte mahdottomana, että minä
teitä loukkaisin, minkätähden olen nyt menettänyt luottamuksenne?
Olen tullut sitä pyytämään teiltä takaisin. Minkätähden olen
sen menettänyt? Olen polvistunut eteenne, mutta en ole lausunut
sanaakaan. Se mitä silloin saitte tietää, oli teille jo tuttua.
Olin heikko sentähden että kärsin. Olen vasta kahdenkymmenen
vuotias, mutta se mitä olen nähnyt elämässä, on herättänyt sellaisen
kyllästyksen (voisin käyttää voimakkaampaa sanaa), että en tiedä
mitään paikkaa maailmassa, missä tahtoisin elää. Ainoastaan teidän
puutarhanne neljän muurin sisäpuolella voin elää; te olette ainoa
olento maan päällä, joka on saanut minut rakastamaan Jumalaa. Olin
jättänyt kaiken toivon ennen kuin teidät näin. Onko teillä sydäntä
riistää minulta ainoa päivänsäde, jonka sallimus on minulle jättänyt?
Olenko herättänyt teissä pelkoa ja millä tavalla? Jos luulette eron
lopettavan kärsimykseni, niin erehdytte, sillä minun haavojani ei voi
parantaa. Kaksi kuukautta sitten olisi se ehkä ollut mahdollista, ei
enää. Mutta en pelkää mitä tulee tapahtumaan. Ainoa onnettomuus, joka
voisi minulle sattua, on menettää teidät. Pankaa minut koetukselle!
Jos kärsimykseni käyvät minulle ylivoimaisiksi, lähden pois. Te
voitte olla varma, että lähden pienimmästäkin viittauksestanne
vaikkapa tällä hetkellä. Voitteko menettää mitään, jos vielä
kuukauden tai kahden ajan sallitte minun nauttia ainoasta onnesta,
mikä minulla koskaan on ollut."
Odotin hänen vastaustaan. Hän nousi äkkiä, mutta istuutui taas.
Sitten sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen: "Vakuutan teille, asia
ei ole niin." Sain sen vaikutuksen, että hän etsi sanoja ja koitti
vastata niin säälien kuin suinkin.
"Sanokaa minulle sanakin", huudahdin nousten seisomaan, "ja minä
tottelen. Kuinka se tuleekin kuulumaan, olette minulle aina sama,
mutta jos teidän sydämessänne on sääliä minua kohtaan, olen siitä
teille kiitollinen. Sanokaa minulle sanakin. Tämä hetki ratkaisee
elämäni."
Hän puisti päätään ja näytti epäröivän mitä vastata.
"Luulette ehkä, että minä parannun? Vannon teille, että, jos
lähetätte minut täältä, niin..."
Kun sanoin tämän, katsoin taivaanrantaan ja tunsin olemukseni ytimiin
asti niin hirvittävän yksinäisyyden tunteen, ajatellessani, että
minun täytyisi lähteä hänen luotaan, että vereni oli jäätyä. Nousin
seisomaan hänen eteensä ja koko elämäni oli keskittyneenä siihen
katseeseen, jonka kiinnitin hänen huulilleen, odottaen vastausta.
"Kuulkaa, mitä sanon", puhui hän vihdoin. "Teidän matkanne tänne
oli hyvin sopimaton. Ei saa näyttää siltä, että olette tullut tänne
yksistään minun tähteni. Tahdon sentähden antaa teille tehtäväksi
toimittaa kirje eräälle perheeni ystävälle. Jos matka on teistä
pitkä, niin voittehan viipyä jossakin välillä, sillä kirje ei ole
kovin kiireinen. Luulen, että pieni matka on tekevä teille hyvää.
Ystäväni asuu Strassburgissa. Te voitte pysähtyä välillä Vogeseille.
Kuukauden tai mieluummin kahden kuluttua, kun tulette luokseni
tekemään selkoa lähetti-toimestanne, tapaamme taas ja silloin voin
helpommin antaa teille vastaukseni."