Rouva Pierson seisoi hetken ajan ääneti ikäänkuin odottaen vastausta,
kun hän oli lausunut nämä sanat. Kun en surultani voinut sanoa
sanaakaan, veti hän hiljaa kätensä kädestäni, astui pari askelta
takaisin, pysähtyi vielä kerran ja lähti senjälkeen hiljalleen sisään.
Pysyin liikkumatta paikallani. Olin odottanut, että hänen
vastauksensa olisi sellainen kuin se oli; päätin myöskin kohta
matkustaa. Nousin ja kuljin verta vuotavin sydämin mutta
päättäväisesti kierroksen puutarhassa. Katsoin hänen taloaan, hänen
huoneensa ikkunaa. Sitten avasin veräjän, mutta ennenkuin lähdin
painoin huuleni sen lukkoon.
Kun tulin kotia, sanoin Larivelle, että hän laittaisi matkakapineeni
kuntoon, sillä olin päättänyt lähteä ennen auringon nousua. Mies
parka oli aivan ymmällään, mutta annoin hänen tietää, että hänen
tuli vain totella eikä kysyä. Hän toi suuren matkalaukun ja aloimme
yhdessä laittaa sitä kuntoon.
Viiden aikaan aamulla, kun päivä alkoi koittaa, kysyin itseltäni,
minne aioin matkustaa. Tätä en ollut ennen ajatellut ja se vei
koko päättäväisyyteni. Menin ikkunan ääreen ja katsoin joka
suunnalle. Suuri heikkous valtasi minut, olin nääntyä väsymyksestä.
Heittäysin nojatuoliin. Ajatukseni alkoivat sekaantua ja kun vein
käteni otsalleni oli se märkänä hiestä. Ankara kuume pani kaikki
jäseneni vapisemaan. Minulla ei ollut voimaa muuhun kuin laahautua
Lariven avulla vuoteeseeni. Ajatukseni olivat niin epäselvät, että
vaivoin muistin, mitä oli tapahtunut. Niin kului päivä. Illalla
kuulin torvisoittoa kylältä. Siellä pidettiin tavanmukaisia
sunnuntaitanssiaisia. Lähetin Lariven katsomaan, oliko rouva Pierson
siellä. Kun Larive ei tavannut häntä sieltä, lähetin hänet rouva
Piersonin kotiin. Sieltä palasi hän ilmoittaen, että ikkunaluukut
olivat suljetut ja että palvelija oli sanonut emäntänsä lähteneen
tädin kanssa matkalle. Heidän aikomuksensa oli viettää muutamia
päiviä erään sukulaisen luona N:ssa, pienessä verraten etäällä
olevassa kaupungissa. Mutta hän oli kirjoittanut minulle kirjeen. Sen
sisältö oli seuraava:
Kolme kuukautta on kulunut siitä kuin opin teidät tuntemaan,
ja viimeisen kuukauden ajan olen tietänyt teidän kantavan minua
kohtaan tunnetta, jota teidän iässänne tavallisesti kutsutaan
rakkaudeksi. Samassa olen ollut huomaavinani teissä vakavan
tarkoituksen voittaa tunteenne ja salata se minulta. Olin jo
ennen kunnioittanut teitä, tein sitä nyt vielä enemmän. En
myöskään moiti teitä siitä mikä on tapahtunut ja että teidän
voimanne ovat pettäneet.
Se mitä pidätte rakkautena ei ole muuta kuin intohimoa. Tiedän
hyvin, että monet naiset koettavat sitä herättää, vaikka heidän
tulisi mieluummin pitää ylpeytenään miellyttää ilman sellaisia
keinoja. Että sekin voi käydä vaaralliseksi, näkyy teidän
suhteestanne minuun.
Olen muutamia vuosia teitä vanhempi. Pyydän, ett'ette koeta
minua enää tavata. Turhaan koettaisitte unohtaa hetkellisen
heikkoutenne. Se mikä meidän välillämme on tapahtunut, ei saa
uudistua enempää kuin sitä saa unohtaa.
En jätä teitä ilman surua. Aion olla poissa muutamia päiviä
ja jollen palatessani tapaisi teitä, pitäisin sitä viimeisenä
ystävyytenne ja kunnioituksenne osotuksena.
Brigitte Pierson.