Olin eräänä iltana rouva Piersonin luona. Enemmän kuin kolmen
kuluneen kuukauden aikana olin käynyt hänen luonaan melkein joka
päivä -- ja siinä on kaikki mitä minulla on siitä ajasta kerrottavaa.
"Olla niiden läheisyydessä, joita rakastaa, on tarpeeksi", sanoo La
Bruyère. "Puhummeko heidän kanssaan, ajattelemmeko heitä vaiko aivan
muita asioita, se on yhdentekevää. Meille riittää, että saamme olla
heidän läheisyydessään".
Rakastin niinkuin en koskaan ennen. Kolmen kuukauden aikana olimme
tehneet yhdessä pitkiä kävelyretkiä, olin päässyt osalliseksi hänen
rakkaudentöistään, samoilimme puhellen ja uneksien varjoisia teitä,
hän hevosella ratsastaen, minä jalan, keppi kädessä. Siellä täällä
noputimme jonkun mökin oveen. Metsän reunassa oli pieni penkki, missä
häntä iltapäivällä aina odotin. Ilman erikoista sopimusta tapasimme
siellä toisemme säännöllisesti. Aamuisin harrastimme lukemista ja
musiikkia, iltasin pelasin tädin kanssa kamiinin ääressä korttia
niinkuin isäni muinoin. Rouva Pierson oli aina läsnä ja täytti
kokonaan mieleni hymyilevällä olennollaan. Mitä teitä oletkaan,
sallimus, vienyt minut onnettomuuteen! Mikä leppymätön kohtalo
lepäsikään elämäni yllä! Mutta turha valittaa sen, jonka elämä kerran
on ollut niin vapaa, niin täynnä lepoa ja toivoa. Ei ole olemassa
mitään ihanampaa kuin rakastaa!
Tuntea elävänsä voimakkaasti ja syvästi, tuntea olevansa ihminen,
Jumalan luoma -- se on rakkauden ensimäinen lahja. Rakkaus on
selittämätön kaikessa salaperäisyydessään. Kuinka maailma sen
kahlehtiikaan, tahraa sen lialla, hautaa sen ennakkoluulojen
vuoren alle -- aina nousee rakkaus, voimakkaana ja kohtalokkaana;
laki, jota se tottelee, on yhtä iäinen kuin se laki, jonka mukaan
auringot kiertävät taivaalla rataansa. On olemassa side terästä
kestävämpi, jota emme voi nähdä tai käsin koskettaa. Kohtaamme ensi
kerran jonkun naisen, luomme häneen katseemme, puhumme sanan hänen
kanssaan emmekä koskaan häntä unohda. Miksi muistamme juuri hänet
emmekä ketään toista? Kysy järjeltäsi, kokemukseltasi, päältäsi,
sydämeltäsi ja vastaa, jos voit. Sinä näet kaksi olentoa, toisen
täällä, toisen tuolla ja niiden välillä ilmaa, tyhjyyttä. Oi hullut
ihmiset, jotka yritätte selittää rakkautta! Se ei ole puhettanne vaan
tunteitanne varten. Sinä olet vaihtanut katseen tuntemattoman olennon
kanssa, joka kulki ohitsesi, ja samassa hetkessä on jotakin sinussa
liikkunut. Sinä olet juurtunut maahan kuin kätkössä lepäävä siemen,
joka äkkiä tuntee kuinka elämä nostaa sitä päivää kohti ja kuinka se
alkaa tehdä vartta ja terää.
Olimme kahden huoneessa, ikkuna oli auki, ja sen läpi kuulin pienen
puutarhan laidassa olevan suihkukaivon loiskinan. Jumalani! Olisin
halunnut laskea joka pisaran, joka putosi sillä aikaa kuin siinä
istuimme kahden ja puhelimme. Silloin huumaannuin niin, että olin
menettää järkeni.
Sanotaan, ettei mikään tunne ole niin nopea kuin vastenmielisyyden
tunne, mutta minä luulen, että ihminen vielä nopeammin aavistaa,
onko hän tuleva toista rakastamaan. Pienimmätkin sanat saavat
silloin syvällisen merkityksen. Yhdentekevää, mitä huulet sanovat,
kun sydämet puhuvat. Mikä sanomaton sulo onkaan naisen katseissa,
joka vetää sydäntämme puoleensa. Alussa tuntuvat kaikki sanat, joita
vaihdetaan, pelokkailta kokeilta, mutta pian valtaa selittämätön
ilo, on kuulevinaan kaiun omista sanoistaan, ja sydän alkaa lyödä
kiihkeämmin. Kuinka suloinen on jokainen kosketus, jokainen pieni
lähestyminen! Ja kun viimein saa varmuutta vastarakkaudesta, kun
on toisessa löytänyt sisarsielunsa, jota on etsinyt, mikä rauha
laskeutuukaan silloin sieluun! Puhe lakkaa itsestään; toinen tietää
etukäteen, mitä toinen aikoo sanoa. Sielut ojentuvat toisiaan vastaan
ja huulet vaikenevat. Mikä hiljaisuus, mikä unohdus!
Vaikka olin rakastanut rouva Piersonia ensi näkemästä saakka ja
vaikka rakkauteni oli kasvanut hulluuden rajoille, oli kuitenkin
kunnioitukseni häntä kohtaan niin suuri, etten ollut sanonut hänelle
siitä sanaakaan. Jollei hän olisi kohta niin avomielisesti tullut
minua vastaan, olisin ehkä ollut rohkeampi ja antanut ilmaisun niille
rajuille tunteille, jotka valtasivat minut joka kerta kun minun piti
lähteä hänen luotaan. Mutta hänen luottavassa avomielisyydessään
oli jotain, joka hillitsi minut. Lisäksi tiesin hänen kohtelevan
minua ystävällisesti isäni takia. Tämä sai minut vieläkin enemmän
hillitsemään itseäni, koska tahdoin olla isäni nimen arvoinen.
Sanotaan että puhua naiselle rakkaudesta on samaa kuin tehdä hänelle
rakkaudentunnustus. Me puhuimmekin siitä harvoin. Mutta joka kerta
kun satuin koskettelemaan tätä aihetta, käänsi rouva Pierson puheen
toisaalle. Miksi hän niin teki, sitä en ymmärtänyt; teeskentelyä
se ei ollut. Olin huomaavinani, että hänen kasvonsa sellaisissa
tapauksissa saivat melkein ankaran, vieläpä kärsivän ilmeen. Kun en
ollut koskaan kysynyt häneltä mitään hänen entisestä elämästään ja
kun en tahtonutkaan sitä udella, jätin kohta tämän aiheen.
Sunnuntaisin pidettiin tanssit kylässä ja hän meni niihin melkein
aina. Silloin oli hän pukeutunut, vaikkakin yksinkertaisesti,
tavallista hienommin. Hänellä oli kukkia hiuksissa, joku vaalea nauha
tai muuta sellaista. Koko hänen olentonsa tuntui nuoremmalta ja
välittömämmältä. Hän rakasti tanssia hauskana ruumiin harjoituksena,
ja hän karkeloi sydämensä pohjasta. Hän istui tavallisesti aivan
orkesterin vieressä. Väliajoilla puhui ja naureskeli hän kylän
tyttöjen kanssa, jotka hän tunsi melkein kauttaaltaan. Minuakin
kohteli hän tällöin vapaammin kuin tavallisesti. En tanssinut, koska
minulla oli surua, mutta seisoessani hänen takanaan ja huomatessani,
kuinka tuttavallisesti hän minua kohteli, jouduin useammin kuin
kerran kiusaukseen tunnustaa hänelle rakkauteni.
Mutta jokin selittämätön pelko pidätti minua siitä. Pelkkä ajatuskin,
että tekisin hänelle tunnustukseni, sai minut vakavaksi keskellä
iloista hälinää. Olin joskus aikonut kirjoittaa hänelle, mutta poltin
aina kirjeeni, kun olin tullut puolitiehen.
Sinä iltana, josta tässä on kysymys, olin syönyt päivällistä hänen
luonaan ja katselin ympärilleni hänen rauhallisessa huoneessaan,
ajatellen, kuinka tyyneksi elämäni oli muodostunut siitä lähtien
kuin olin oppinut hänet tuntemaan. Sanoin itsekseni: "Miksi vaatia
enempää? Eikö tämä riitä sinulle? Kuka tietää, ehk'ei ole Jumalan
tahto, että saat enempää. Jos tunnustaisin hänelle rakkauteni, mitä
silloin tapahtuisi? Ehkä hän kieltäisi minua enempää tulemasta
luokseen. Ja tekisinkö tunnustukseni kautta hänet tai itseni
onnellisemmiksi kuin nyt olemme?"
Seisoin pianoon nojaten, kun tätä ajattelin. Mieleni kävi yhä
raskaammaksi. Päivä teki laskua. Hän nousi sytyttääkseen kynttilän.
Kun hän jälleen istuutui, näki hän kyyneleen kimaltavan silmässäni.
"Mikä teidän on?" kysyi hän. Minä käänsin pääni pois.
Etsin turhaan jotakin selitystä, ja kun tahdoin välttää hänen
katseitaan, nousin ja menin ikkunan luo. Ilma oli lempeä, kuu kohosi
lehmuskujan yli, missä olin nähnyt hänet ensi kerran. Vaivuin syviin
ajatuksiin, unohdin kaikki, vieläpä hänen läsnäolonsakin, ojensin
käteni taivasta vasten ja aloin nyyhkyttää.
Hän oli noussut ja seisoi takanani. "Kuinka teidän on?" kysyi hän
uudelleen. Vastasin hänelle, että isäni kuolema oli niin elävästi
tullut mieleeni, kun olin katsonut autioon laaksoon. Senjälkeen
sanoin hyvästit ja lähdin.
En osannut itselleni selittää, minkätähden olin päättänyt vaieta
tunteistani. En mennyt kotia, vaan aloin kuin mielipuoli harhailla
kylässä ja metsissä. Istuin jollekin penkille ja nousin taas kohta.
Puoliyön aikaan vaelsin taas rouva Piersonin talon eteen. Hän oli
ikkunassa. Kun näin hänet, tunsin vapisevani ja tahdoin kääntyä
takaisin, mutta jäin kuin lumottuna paikoilleni ja istuuduin hetken
päästä penkille ikkunan alle.
En tiedä, oliko hän nähnyt minut, mutta kohta kun olin istuutunut,
kuulin hänen laulavan erään romanssin kertosäkeitä, ja kukkanen
putosi olkapäälleni. Se oli sama ruusu, jonka illalla olin nähnyt
hänen povellaan. Otin sen käteeni ja vein sen huulilleni.
"Kuka siellä on? Tähän aikaan! Tekö?"
Ja hän mainitsi nimeni.
Puutarhan veräjä oli puoleksi avoinna. Nousin sanomatta sanaakaan ja
lähdin puutarhaan. Kuljin kuin unissakävijä ja pysähdyin keskelle
ruohokenttää.
Samassa näin hänen tulevan portaille. Hän näytti epäröivän näköiseltä
ja silmäili ympärilleen kuun valossa. Hän astui jonkun askelen minua
vastaan, minä tulin häntä kohti. En voinut puhua, lankesin polvilleni
hänen eteensä ja tartuin hänen käteensä.
"Tiesin tämän, Octave", sanoi hän. "Mutta koska asia on näin
pitkällä, täytyy teidän matkustaa. Tehän olitte tervetullut joka
päivä luokseni. Eikö siinä ollut tarpeeksi? Mitä voin tehdä? Olen
antanut teille ystävyyteni. Olisin mielelläni nähnyt, että teilläkin
olisi ollut voimaa antaa minun pitää ystävyytenne."