IV

Kuljimme sanaakaan vaihtamatta. Tuuli oli tyyntynyt. Puut värisivät

vain hiljaa ja puistivat sadepisarat oksiltaan. Jokunen salama

leimahti kaukaisuudessa. Kostean ruohon tuoksu täytti viileän ilman.

Taivas oli taas kirkas ja kuu paistoi vuorien yllä.

En voinut olla ajattelematta kohtalon oikkuja, kulkiessani siinä

aution seudun läpi keskellä yötä naisen kanssa, jonka olemassaolosta

en auringon noustessa vielä tiennyt mitään. Hän oli ottanut vastaan

tarjoukseni yksistään nimeni perustalla ja kulki nyt turvallisesti

nojautuen käsivarteeni. Hän näytti vajonneen mietteihin. Hänen

luottamuksensa minuun tuntui joko hyvin rohkealta tai hyvin

viattomalta -- ja olikin ehkä kumpaakin. Joka askeleelta jonka otimme

kävi sydämeni ylpeämmäksi ja puhtaammaksi.

Aloimme puhua sairaasta, jonka luota olimme lähteneet, ja luonnosta

ympärillämme. Kummankaan mieleen ei tullut alottaa tuttavuutemme

tavanmukaisilla kysymyksillä ja vastauksilla. Hän puhui isästäni,

mutta yhä samalla tavalla, jolla olin kuullut hänen mainitsevan

ensi kerran hänen nimensä, se on melkein iloisesti. Sitä mukaa kuin

kuuntelin seuralaiseni puhetta aloin ymmärtää häntä; hänen oli tapana

puhua samalla keveällä tavalla kaikesta, kuolemasta, elämästä ja

surusta. Kaikki inhimilliset kärsimykset eivät olleet horjuttaneet

hänen luottamustansa Jumalaan, ja minä tunsin säälin hänen hymyssään.

Kerroin hänelle yksinäisestä elämästäni. Hän kertoi puolestaan, että

hänen tädillään oli tapana käydä useammin isäni luona kuin hänellä;

he pelasivat korttia kahden jälkeen puolisen. Hän sanoi myöskin, että

olisin hyvin tervetullut, jos tahtoisin tulla häntä ja hänen tätiään

tapaamaan.

Päästyämme noin puolitiehen matkastamme, sanoi hän tuntevansa

väsymystä ja istuutui tien varrella olevalle penkille, jonka tuuheat

puut olivat suojanneet sateelta. Jäin seisomaan hänen eteensä ja

näin, kuinka kalpean kuun säteet leikkivät hänen otsallaan. Hetken

vaitiolon jälkeen nousi hän ja lausui hajamielisen näköisenä:

"Mitä te ajattelette? On jo aika lähteä matkaan."

"Ajattelen, että Jumala on luonut teidät kärsivien lohdutukseksi",

vastasin hänen kysymykseensä.

"Kaunis puheenparsi -- sillä muutahan tuo ei voi olla teidän

suussanne."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Että olette niin nuoren näköinen."

"Sattuu joskus, että ihminen on vanhempi kuin mitä hänen kasvonsa

osottavat."

"Kyllä", sanoi hän hymyillen, "mutta harvinaista ei myöskään ole,

että mies on nuorempi kuin mitä puheistaan päättäen voisi luulla."

"Ettekö usko minun elämänkokemukseeni?"

"Tiedän hyvin, että miehet tarkoittavat sillä hulluuksiaan ja pieniä

vastoinkäymisiään. Mitä voi teidän iällänne elämästä tietää?"

"Hyvä rouva, kahdenkymmenen vuotias mies on usein kokenut elämässä

enemmän kuin kolmenkymmenen ikäinen nainen. Vapaus, jota miehet

nauttivat, sallii heidän pikemmin päästä asiain pohjaan. He koettavat

kaikkia mihin heidän mielensä vetää. He ajavat aina onneaan takaa.

Mutta kun he ovat päässeet päähän ja kääntyvät katsomaan taakseen,

huomaavat he, että toivo on jäänyt tielle ja että onni on syönyt

sanansa."

Näin puhuen olimme saapuneet pienelle kukkulalle, joka jotenkin

jyrkästi laskeutui laaksoon. Äkkiä alkoi rouva Pierson, ikäänkuin

jonkun vastustamattoman mielijohteen ajamana juosta ja minä mukana,

laskematta hänen kättään käsivarrestani. Kostea ruoho liukui

jalkojemme alla, kun syöksyimme laaksoon, hyppien ja nauraen, kuin

kaksi linnunpoikaa.

"Kas vain!" virkkoi rouva Pierson, "olinpa äsken aika väsynyt,

mutta nyt en ole enää. Ja tiedättekö mitä?" lisäsi hän hymyillen,

"teidän pitäisi kohdella elämänkokemustanne samaan tapaan kuin minä

kohtelen väsymystäni. Olemme tehneet hauskan huvimatkan ja hankkineet

itsellemme ruokahalua illalliseksi."

V

Seuraavana päivänä lähdin hänen luokseen. Hän istui pianon ääressä

ja hänen vanha tätinsä istui ikkunan luona, koruompelus kädessään.

Hänen pieni huoneensa oli täynnä kukkia, kaunis päiväpaiste leikki

ikkunaverhoilla ja suuri lintuhäkki oli hänen vieressään.

Olin odottanut, että hänen asuntonsa muistuttaisi nunnan kammiota

tai ainakin pienen maaseuturouvan kotia, missä ei tiedetä

maailman tapahtumista enempää kuin mitä sattuu kahden peninkulman

sisäpuolella. Tunnustan rehellisesti, että tuollaiset pienet olennot,

jotka kätkeytyvät kaupunkien tuhansien tuntemattomien kattojen

alle, ovat aina vaikuttaneet minuun luotaan työntävästi kuin vesi

ummehtuneissa säiliöissä. He eivät hengitä raikasta ilmaa. Heidän

unhoitetun elämänsä yllä lepää jo kuoleman varjo.

Rouva Piersonin pöydällä oli sekä uusia lehtiä että kirjoja,

mutta ne näyttivät hyvin koskemattomilta. Huolimatta suuresta

yksinkertaisuudesta oli sekä hänen puvussaan että hänen

huonekaluissaan jotain päivän muodista, hetkestä, elävästä elämästä,

vaikk'ei hän itse näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota. Hänen

makunsa oli ihmeteltävän vapaa oikusta, tuores ja viehättävä.

Hänen puheensa todisti hyvää kasvatusta; hän keskusteli keveästi

ja vapaasti mistä aiheesta hyvänsä. Hänen luonteessaan oli jotain

samalla kertaa naivia, syvää ja rikasta. Avara ja vapaa henki

liikkui hänen yksinkertaisen sydämensä ja hänen vaatimattomain

elämäntapojensa yllä -- niinkuin myrskypääskynen leijaa korkealla

taivaan sinessä pesänsä yllä, jonka se on rakentanut alhaalle

ruohostoon.

Keskustelimme kirjallisuudesta, musiikista, vieläpä politiikastakin.

Hänellä oli tapana viettää syksyä Parisissa; siellä tuli hän

tekemisiin maailman kanssa. Siinä oli hänen tietämisensä juuret,

lopun hän arvasi.

Mutta ennen kaikkea ihailin hänen lakkaamatonta iloisuuttaan. Hänestä

saattoi sanoa, että hän oli kuin kukka, jonka tuoksu on iloisuus.

Tämä piirre oli hänessä sitä huomattavampi, kun se oli ristiriidassa

hänen kalpeutensa ja hänen suurten mustien silmiensä kanssa,

puhumattakaan siitä, että joistakin sanoista, joistakin katseista

saattoi päättää, että hän oli elämässä paljon kärsinyt. Hänen otsansa

puhdas kirkkaus ei ollut tästä maailmasta, vaan Jumalan lahja, jonka

hän oli antava takaisin koskemattomana. Oli hetkiä, jolloin hän

muistutti viisasta neitsyttä, joka tuulen käydessä, asettaa kätensä

lamppunsa suojaksi.

Tuskin olin ollut puoli tuntia hänen huoneessaan, kun tunsin

vastustamatonta halua kertoa hänelle kaikki mitä kannoin sydämelläni.

Ajattelin mennyttä elämääni, surujani ja pettymyksiäni. Aloin kävellä

edestakaisin huoneessa, kumarruin hengittämään kukkien tuoksua tai

katselemaan auringon leikkiä ulkona. Lopulta pyysin häntä laulamaan

jotakin ja hän suostui kohta pyyntööni. Hänen laulaessaan menin

ikkunan luo ja seurasin häkissä hyppiviä lintuja. Ja mieleeni tuli

Montaignen lause: "En rakasta enkä kunnioita surua, vaikka ihmiset

osottavat sille erikoista suosiotaan. He pukevat sen viisauden,

hyveen ja hyvän omantunnon verhoon -- ja se on ikävä, ruma puku."

"Niin, täällä on onni, ilo ja unohdus!" huudahdin vaistomaisesti.

Hänen ystävällinen tätinsä nosti päänsä ja katsoi kummastuneena

minuun. Punastuin korviin saakka ja istuuduin sanaakaan sanomatta.

Lähdimme puutarhaan. Valkea kauris, jonka olin eilen nähnyt, makasi

ruohikossa. Nähtyään rouva Piersonin, nousi se kohta ja juoksi häntä

vastaan ja seurasi meitä sen jälkeen tuttavallisesti kaiken ajan.

Äkkiä ilmestyi puiston käytävälle ristikkoportista eteemme

suurikasvuinen nuori mies, puettuna mustaan papilliseen pukuun.

Hän tuli suoraan meitä vastaan ja sanoi tulleensa tervehtimään

rouva Piersonia. Olin huomaavinani, että hänen vastenmieliset

kasvonsa pimenivät, kun hän näki minut. Olin nähnyt hänet joskus

kylässä ja tiesin että hänen nimensä oli Mercanson. Hän oli käynyt

Saint-Sulpicen pappiskollegion ja oli seurakunnan kirkkoherran

sukulainen.

Hän oli sekä lihava että kalpea ja näitä kahta ominaisuutta en ole

koskaan voinut kärsiä yhdessä. Sitäpaitsi todisti hänen hidas,

änkyttävä puheensa koulumestarimaista, pientä luonnetta. Hänen

käyntinsäkin, joka ei ollut luonteva, ärsytti minua. Ja mitä

katseeseen tulee, ei hänellä saattanut sanoa sellaista lainkaan

olevan. Pelkään aina ihmisiä, joiden silmät eivät sano mitään. Näiden

ulkonaisten merkkien mukaan olin tehnyt johtopäätökseni Mercansonin

luonteesta ja valitettavasti olin osannut oikeaan.

Hän istuutui penkille ja alkoi puhua Parisista, jota hän kutsui

uudenajan Babyloniksi. Hän tuli juuri sieltä ja oli tuntevinaan

koko maailman. Hänen oli tapana seurustella rouva de B:n luona,

joka oli enkeli. Hän oli usein saarnannut hänen salongissaan ja

läsnäolijat olivat polvillaan kuunnelleet. (Pahinta asiassa oli se,

että se oli totta.) Yksi hänen ystävistään, jonka hän oli vienyt

rouva B:n seurapiiriin, oli myöhemmin erotettu kollegiosta, koska

hän oli vietellyt nuoren tytön. Koko asia oli niin inhottava, niin

surullinen! Hän lausui rouva Piersonille tuhansia kohteliaisuuksia

siitä armeliaisuuden työstä, jota tämä oli suorittanut

paikkakunnalla. Hän oli kuullut puhuttavan rouva Piersonin

hyvyydestä ja hellyydestä sairaita kohtaan ja vieläpä että hänellä

oli tapana itse valvoa potilasten vuoteiden ääressä. Se oli todella

uhrautumista. Hän kyllä muistaisi mainita siitä Saint-Sulpicessä. Oli

ihme, ettei hän luvannut puhua siitä myöskin Isälle-Jumalalle!

Väsyneenä papin jaaritteluun ja peljäten että jollakin varomattomalla

tavalla ilmaisisin inhoni häntä kohtaan, heittäysin pitkälleni

ruohoon ja aloin leikkiä kauriin kanssa. Mercanson suuntasi minuun

elottoman katseensa ja sanoi:

"Kuuluisalla Vergniaud'lla oli myöskin tapana istua maassa ja leikkiä

eläinten kanssa."

"Sangen viaton tapa, arvoisa kirkkoherra", vastasin. "Jollei

ihmisillä olisi pahempia, voisi maailma elää rauhassa, ilman että

ihmisten tarvitsisi sotkeutua toistensa asioihin."

Vastaukseni ei miellyttänyt häntä; hän rypisti otsaansa ja alkoi

puhua muista asioista. Hän kertoi, että hän oli saanut sukulaiseltaan

kylässä asian toimitettavakseen. Tämä oli puhunut hänelle eräästä

köyhästä poloisesta, joka ei pystynyt ansaitsemaan ruokaansa. Hän

asui siellä ja siellä, oli itse käynyt hänen luonaan, mutta toivoi

että rouva Pierson...

Olin koko ajan katsonut rouva Piersoniin ja odotin vain hänen

vastaustaan, toivoen, että hänen äänensä olisi vapauttanut minut

siitä inhon tunteesta, jonka papin puhe oli minuun tuonut. Mutta hän

nyökäytti vain päätään, ja pappi lähti matkaansa.

Kun pappi oli mennyt, palasi iloisuutemme. Lähdimme puutarhan perällä

olevaan kasvimajaan.

Rouva Pierson hoiteli kukkiaan samalla hellyydellä kuin lintujaan

ja sairaita talonpoikiaan. Hän tahtoi että kaikilla oli hyvä hänen

ympärillään, jokaisen piti saada vesipisaransa ja auringonsäteensä,

jotta hän itse saattoi tuntea itsensä onnelliseksi. Hänen pieni

kasvimajansa oli ihastuttavan hyvästi hoidettu. Kun olimme

lopettaneet kävelymme, virkkoi hän:

"Herra de T., nyt olette nähnyt pienen maailmani. Te olette nähnyt

kaiken mitä omistan ja tässä loppuu valtakuntani."

"Rouva Pierson", vastasin minä, "isäni nimi on avannut minulle ovet

tähän taloon. Jos se hankkisi minulle luvan tulla vastakin tänne,

saisi se minut uskomaan, ettei onni ole minua kokonaan unohtanut."

Hän ojensi minulle kätensä ja minä puristin sitä kunnioittavasti,

uskaltamatta viedä sitä huulilleni.

Kun iltasella menin vuoteeseeni, väikkyi pieni valkea talo silmissäni

ja ajatuksissani näin kuinka olin kulkenut kylän läpi ja kolkuttanut

talon portille. "Sydänparkani", huudahdin yksinäisyydessäni, "kiitos

Jumalan, sinä olet vielä nuori, sinä voit elää, rakastaa!"