Eräänä iltana, kävellessäni kylään vievää lehmuskujaa, näin nuoren
naisen astuvan ulos pienestä, syrjässä olevasta talosta. Hän oli
puettu hyvin yksinkertaisesti ja kantoi huntua, niin etten voinut
nähdä hänen kasvojaan. Mutta hänen vartalonsa ja käyntinsä olivat
niin ihastuttavat, että seurasin häntä kauan silmilläni. Kun hän
kulki talon edessä olevan kedon yli, tuli pieni valkea kauris hyppien
häntä vastaan. Hän taputti sitä ja silmäili ympärilleen, ikäänkuin
etsien jotakin makeaa ruohoa sille tarjotakseen. Näin lähelläni
karhunmarjapensaan. Taitoin siitä oksan ja lähestyin. Kauris tuli
muutaman askeleen minua vastaan, mutta pysähtyi äkkiä eikä uskaltanut
ottaa oksaa kädestäni. Hänen valtiattarensa antoi merkin ikäänkuin
rohkaistakseen häntä, mutta kauris seisoi paikoillaan ja katsoi
levottomana valtiatartaan silmiin. Nainen astui silloin luokseni ja
laski kätensä oksalle, jolloin kauris heti tarttui siihen. Kumarsin,
ja nainen jatkoi matkaansa.
Kotiin tultuani kysyin Larivelta, tiesikö hän kuka asui kysymyksessä
olevassa talossa. Se oli näköään vaatimaton, pienen puutarhan
ympäröimä mökki. Larive tunsi sen. Talossa asui vanhanpuoleinen
nainen, jonka sanottiin olevan hyvin jumalaapelkääväisen, ja nuori
leski, rouva Pierson. Hänet olin siis nähnyt. Kysyin Larivelta, oliko
rouva Piersonilla tapana käydä isäni luona. Larive myönsi sen joskus,
vaikka harvoin, tapahtuneen. Muuten tiesi Larive hänen viettävän
hyvin yksinäistä elämää. Emme puhuneet asiasta enempää, minä lähdin
uudelleen ulos ja istuuduin penkille lehmuskujan viereen.
Omituinen surumieli valtasi minut, kun äkkiä näin kauriin lähestyvän.
Nousin paikoiltani ja silmäni seurasivat vaistomaisesti polkua, jota
pitkin olin nähnyt rouva Piersonin katoavan ja tietämättä mitä tein
lähdin kulkemaan sitä ja olin pian kaukana vuoristossa.
Kello oli lähes yksitoista illalla, kun mieleeni tuli palata kylään.
Kun olin väsynyt paljosta kulkemisesta, poikkesin tien vieressä
olevaan taloon saadakseni lasin maitoa ja palasen leipää. Tunsin
myöskin, että sade oli tulossa, sillä suuria pisaroita putoili jo
alas. Vaikka tupa oli valaistu ja vaikka kuulin liikettä sisältä,
ei kukaan tullut avaamaan, kun koputin. Menin silloin ikkunan luo
kurkistamaan sisään.
Suuri tuli paloi matalassa tuvassa. Isäntä, jonka tunsin, istui
vuoteen vieressä. Noputin ikkunaan ja kutsuin häntä. Samassa hetkessä
aukeni ovi ja hämmästyksekseni näin rouva Piersonin astuvan tuvasta.
Hän kysyi, kuka koputtaja oli.
Olin niin ihmeissäni tavatessani hänet täällä, ettei hän voinut olla
panematta merkille hämmästystäni. Kun saavutin taas tasapainoni,
pyysin häneltä lupaa tulla sisään sateen suojaan. Hänen vastattuaan
myöntävästi astuimme tupaan. Samalla kun koetin arvailla, mikä oli
saattanut hänet tähän aikaan näin kauas kotoaan etäiseen mökkiin,
kuulin vuoteesta valittavan äänen, ja kun katsoin sinne päin, näin
vuoteessa talonpojan vaimon kalpeana, kuoleman ilme kasvoilla.
Rouva Pierson oli istuutunut vastapäätä isäntää, joka näytti kokonaan
tuskan murtamalta. Hän teki minulle sormella merkin, pyytäen minua
pysymään hiljaa. Sairas nukkui. Otin tuolin ja istuuduin tuvan
nurkkaan odottamaan sateen lakkaamista.
Paikaltani saatoin nähdä rouva Piersonin. Hän nousi silloin tällöin,
meni sairaan luo ja puhui senjälkeen kuiskaten talonpojan kanssa.
Yksi lapsista, jonka olin nostanut polvilleni, kertoi, että hän oli
tullut taloon joka ilta äidin sairauden kestäessä ja että hän vietti
joskus yönkin heidän luonaan. Hän toimitti siis armeliaisuus-sisaren
virkaa. Hän olikin ainoa, jonka puoleen seudun väki saattoi
sairastapauksissa kääntyä, lukuunottamatta jotenkin tietämätöntä
lääkäriä.
"Hän on Ruusu-Birgitta, ettekö tunne häntä", sanoi lapsi kuiskaten.
"En", vastasin hiljaa, "mutta minkätähden kutsutte häntä siten?"
Siihen ei lapsi osannut vastata, mutta luuli, että nimi johtui siitä,
että rouva Pierson oli kerran ollut ruusumorsiamena.
Tällä välin oli rouva Pierson ottanut harson silmiltään, niin
että saatoin nyt nähdä hänen kasvonpiirteensä. Hän seisoi vuoteen
vieressä, pitäen kädessään kuppia, jonka hän ojensi juuri heränneelle
vaimolle. Hän näytti minusta kalpealta ja hiukan laihalta; hänen
hiuksensa olivat vaaleat kuin tuhka. En voi sanoa, että hänen
piirteensä olisivat olleet säännöllisen kauniit. Hänen suuret mustat
silmänsä olivat kokonaan kiintyneet sairaaseen, joka, vastikään
kuoleman kynnyksellä oltuaan, nyt vastasi hänen katseeseensa. Tässä
yksinkertaisessa rakkauden ja kiitollisuuden kuvassa oli sanomaton
kauneus.
Sade vuosi virtanaan. Autioilla kentillä lepäsi läpitunkematon
pimeys, jossa silloin tällöin salamat risteilivät. Minusta tuntui,
kuin olisi rajuilman pauhina ja tuulen suhina olkikaton yläpuolella,
muodostaen jyrkän vastakohdan tuvassa vallitsevalle hartaalle
hiljaisuudelle, antanut jotakin suuruutta sille näytelmälle, jonka
todistajaksi olin tullut. Kuulin sateen lyövän ikkunoihin ja seurasin
silmilläni liedestä nousevaa savua, joka ajautui joka tuulenpuuskalta
sisään huoneeseen. Katseeni sattuivat tylsään talonpoikaan,
säikähtyneihin lapsiin ja pysähtyivät heidän keskellään häärivään,
varpaillansa kulkevaan lempeään ja kalpeaan naiseen, jonka koko
mielenkiinto oli keskittynyt sairaaseen. Hän ei näyttänyt huomaavan
luonnonvoimien temmellystä enempää kuin meidän muiden läsnäoloa. Hän
näytti vain tietävän, että hän oli tarpeen sairaalle, ja minusta
tuntui kuin olisi hänen hiljaisessa rakkaudentyössään ollut jotain
puhtaampaa kuin kirkkaimmassakin taivaassa, ja että hänen täytyi olla
toisenlainen olento, korkeampi kuin me, voidakseen luonnon raivonkin
keskellä osottaa niin horjumatonta luottamusta Jumalaan.
Kuka onkaan tuo nainen? kysyin itseltäni. Mistä on hän tullut ja
kuinka kauan on hän ollut täällä? Näillä seuduin ei pitkään aikaan
ole valittu ruusumorsianta. En ole kuullut kenenkään puhuvan hänestä.
Hän tulee tähän aikaan syrjäiseen mökkiin. Hän tulee minne suru
häntä kutsuu, sivukulkiessaan kauristaan silittäen, metsien ja
ketojen halki aina yhtä yksinkertaisena, huntu silmillä. Hän ojentaa
kärsivälle vilvoittavan kalkin. Hän lähestyy itse kuolemaa hiljaisin
askelin. Tätä kaikkea on hän tehnyt sillä aikaa kun minä olen
kulkenut synninpesästä toiseen. Täällä oli hän varmaankin syntynyt
ja täällä hän oli kerran lepäävä kirkkomaassa rakkaan isävainajani
vieressä. Hiljaisena kuten hän oli elänytkin oli hän kuoleva, hän,
josta lapset ihmetellen sanoivat: ettekö tunne häntä?
En osaa kertoa mitä siinä liikkumatonna istuessani tunsin. Uskalsin
tuskin hengittää ja minusta oli kuin olisin tehnyt jonkun pyhyyden
solvauksen, jos olisin koettanut häntä auttaa tai jos olisin ottanut
askelenkin häntä kohti.
Rajuilmaa kesti lähes kaksi tuntia. Juuri kun sade lakkasi, nousi
sairas istualle ja sanoi, että hänen oli parempi, juotuaan hänelle
ojennetun juoman. Lapset syöksyivät kohta vuoteen luo ja katsoivat
äitiään puolittain levottomin, puolittain pelokkain silmin, samalla
kun he pitivät kiinni rouva Piersonin hameesta. Mies jäi tyynesti
paikalleen ja sanoi: "Olenpa antanut lukea messun hyväksesi eikä se
maksanut vähän."
Kun mies teki tämän karkean huomautuksen, katsahdin rouva Piersoniin.
Hänen ajettuneet silmäluomensa, hänen kalpeutensa ja hänen ruumiinsa
asento osottivat selvästi, että hän oli väsynyt yövalvonnasta.
"Miesparkani", sanoi potilas, "suokoon, että Jumala maksaa sinulle
sen takaisin."
En voinut enää pidättyä, vaan nousin paikaltani, vimmoissani siitä,
että näin näiden typerien ihmisten lukevan ahnaan papin ansioksi,
mitä taivaan enkeli oli heille tehnyt. Tarkoitukseni oli läksyttää
heitä siitä aika tavalla, kun näin rouva Piersonin ottavan yhden
lapsista syliinsä ja sanovan tälle hymyillen: "Suutele äitiäsi, hän
on pelastettu." Kun kuulin nämä sanat, hillitsin suuttumukseni. Ne
tulkitsivat liikuttavalla tavalla jalon sydämen tyydytystä. En enää
nähnyt väsymystä enkä kalpeutta hänen kasvoillaan, jotka loistivat
ilosta. Ymmärsin, että hän kiitti Jumalaa siitä, mitä oli tapahtunut.
Potilas oli puhunut, se oli pääasia, samantekevää sitten miten hänen
sanansa olivat sattuneet.
Jonkun hetken kuluttua pyysi rouva Pierson lapsia herättämään rengin,
jotta tämä saattaisi hänet kotia. Riensin väliin, selittäen, että
oli tarpeetonta herättää renkiä, koska minulla oli sama tie --
edellyttäen että hän soisi minulle kunnian olla saattajanaan. Rouva
Pierson kysyi enkö ollut Octave de T... Vastasin myöntävästi ja
kysyin puolestani, oliko hän tuntenut isäni. Ihmeekseni vastasi hän
minulle pelkällä hymyllä, tarttui iloisesti käsivarteeni, ja niin
läksimme matkaan.