II

Isäni hautaa ympäröi pieni puuaitaus. Vainajan jo varhain lausutun

tahdon mukaan oli hän haudattu kylän kirkkomaahan. Sinne vaelsin joka

päivä ja kulutin suuren osan ajastani istuen pienellä penkillä isäni

haudan vieressä. Muun osan päivästäni vietin yksin isäni talossa.

Palvelijoita ei minulla ollut kuin yksi.

Kuinka paljon tuskaa meidän intohimomme voivatkaan meille tuottaa, ei

sitä kuitenkaan voi verrata siihen suruun, jonka kuolema aiheuttaa.

Ensimäinen tunne, mikä minulla oli seisoessani isäni vuoteen ääressä,

oli tunne siitä, että olin mieletön lapsi, joka ei tiennyt mitään

eikä tuntenut mitään. Tunsin suorastaan ruumiillista tuskaa ja

vääntelin käsiäni kuin oppipoika, jonka on vaikea herätä.

Ensimäisinä kuukausina ei tullut mieleeni ajatusta enemmän

menneisyydestäni kuin tulevaisuudestani. Minusta tuntui kuin se mitä

ennen olin elänyt olisi ollut jonkun toisen kokemaa, niin kaukana

oli nykyinen suruni entisistä mielentiloistani. Olin väsynyt,

välinpitämätön kaikesta, ja sisimmässäni nakersi kalvava katkeruus.

Istuin päiväkaudet kirja kädessä, mutta en lukenut mitään. En

myöskään ajatellut. Kaikki oli sisässäni tyhjyyttä. Isku, jonka olin

saanut, oli ollut niin voimakas ja vaikutukseltaan niin kestävä, että

se oli minut kokonaan lamauttanut ja tehnyt minut tahdottomaksi.

Palvelijani, nimeltään Larive, oli ollut hyvin kiintynyt isääni. Hän

olikin isäni jälkeen ehkä paras ihminen, jonka olen tuntenut. Hänen

ei tarvinnut käyttää livree'ta -- ja kun hän oli isäni kokoa, sai

hän isältäni tämän vanhat puvut. Hän oli saman ikäinen kuin isäni,

hänen tukkansa oli samalla tavalla harmahtava ja kahtena kymmenenä

palvelusvuotenaan oli hän omistanut jotain isäni käytöstavasta. Kun

päivällisen jälkeen kävelin huoneessa edestakaisin, pitkin ja poikin,

kuulin hänen tekevän samoin etehisessä, mutta vaikka ovi oli auki,

ei hän koskaan tullut sisään. Joskus näimme toisemme itkevän. Niin

kuluivat illat toisensa jälkeen ja aurinko oli useimmiten jo aikoja

sitten laskenut, ennenkuin pyysin Larivea tuomaan sisään valoa tai

hän sitä itse omasta alotteestaan teki.

Kaikki oli talossa entisessä järjestyksessä; tuskin olimme

paperipalaa muuttaneet toiseen paikkaan. Isäni suuri nahkapeitteinen

tuoli oli edelleen kamiinin edessä. Hänen pöytänsä ja kirjansa olivat

koskemattomina. En edes antanut pyyhkiä tomua hänen huoneestaan,

koska isäni ei pitänyt siitä että häntä siivouksella häirittiin.

Isäni hiljainen, yksinkertainen talo tuskin huomasi mitään muutosta

tapahtuneen. Toisinaan tuntui minusta kuitenkin kuin olisivat,

istuessani isäni tuolissa, kääriytyneenä isäni työnuttuun seinät

katsoneet minuun täynnä sääliä. Oli kuin olisin kuullut heikon

kuiskeen: "Mihin on mennyt isäsi? Tiedämme hyvin, että sinä olet

hänen poikansa."

Sain Parisista useita kirjeitä ja vastasin niihin kaikkiin, että

aioin viettää kesäni maalla, kuten isälläni oli ollut tapana tehdä.

Aloin ymmärtää totuuden vanhassa sananparressa, että kaikessa

onnettomuudessa on aina jotakin hyvää, ja että suuri suru on

sielun lepo. Mitä sanomia Jumalan sanansaattajat meille tuovatkin,

havahduttavat ne meidät aina ajattelemaan elämäämme, ja kun niillä on

sananvuoro, vaikenee kaikki muu meissä. Ainoastaan ohimenevät surut

saavat meidät syyttämään ja soimaamaan taivasta, suuret surut panevat

meidät kuuntelemaan.

Aamuisin vietin tuntikausia syventyneenä luonnon katseluun. Ikkunaini

edessä oli syvä laakso, jonka keskellä oli kylä kirkontornineen.

Kaikki oli siellä alhaalla köyhää ja hiljaista. Kevät kukkineen

ja puhkeavine lehvineen ei herättänyt minussa sitä alakuloista

mielialaa, jota runoilijat tarkoittavat, kun he sanovat elämän

vastakohdissa näkevänsä kuoleman ivan hymyn. Jollei tuo käsitys ole

pelkkä sanontatapa, luulen sen voivan syntyä vain heikosti tuntevissa

sydämissä. Pelaaja, joka aamuyöstä palaa kotia karvastelevin

silmin ja tyhjin käsin, voi tuntea olevansa sotakannalla luonnon

kanssa, niinkuin savuavan yölampun liekki; mutta toista kieltä

puhuvat puhkeavat lehdet lapselle, joka on menettänyt isänsä. Hänen

kyyneleensä ovat sukua kasteelle; ja piilipuun lehdet ovat nekin

kyyneliä. Katsellessani taivasta, metsää ja ketoja ymmärsin mitä

ihminen on ja mikä häntä voi lohduttaa.

Larive koetti yhtä vähän lohduttaa minua kuin hänen onnistui

lohduttaa itseään. Isäni kuollessa oli hän peljännyt, että minä

möisin talon ja veisin hänet mukanani Parisiin. En tiedä, tunsiko hän

menneisyyttäni, mutta kun tulin taloon, kohteli hän minua epäluulolla

ja hänen katseensa tahtoivat ikäänkuin lukea sydämestäni. Eräänä

päivänä annoin tuoda Parisista isäni suuren muotokuvan ja ripustin

sen ruokasalin seinälle. Kun Larive astui huoneeseen, sattuivat

hänen silmänsä siihen. Hän jäi hetkeksi päättämättömänä seisomaan

paikoilleen ja hänen katseensa suuntautuivat vuoroin kuvaan, vuoroin

minuun. Hänen silmänsä loistivat samalla kertaa ilosta ja surusta.

Hänen katseensa näytti sanovan: "Jumalan kiitos! Saamme siis jäädä

tänne suremaan rauhassa." Ojensin hänelle käteni ja hän suuteli sitä

itkien.

Hän hoivasi minun suruani ikäänkuin se olisi ollut hänen oman surunsa

herra. Kun aamuisin tulin isäni haudalle, tapasin hänet siellä

kastelemassa kukkia. Kun hän näki minut, poistui hän ja palasi kotia.

Hän seurasi minua kaikilla kävelyretkilläni. Kun lähdin ratsastamaan,

seurasi hän, kielloistani huolimatta, jalan perässä. Kun silmäilin

taakseni, näin hänen tulevan noin sadan askeleen päässä, keppi

kourassa ja pyyhkien hikeä otsaltaan. Ostin hänelle eräältä seudun

talonpojalta hevosen, niin että hän senjälkeen saattoi ratsain

seurata minua retkilläni.

Kylässä asui muutamia isäni tuttavia, jotka silloin tällöin tulivat

minua tervehtimään. En ottanut kuitenkaan heitä vastaan. En voinut

nähdä vieraita ihmisiä. Jonkun ajan kuluttua sain yksinäisyydessäni

halun tarkastaa isäni papereja. Larive kantoi ne eteeni hartaalla

kunnioituksella ja levitti ne pöydälle vapisevin käsin.

Jo ensimäiset sivut, joita luin, vaikuttivat minuun virkistävästi

kuin raikas tuuli, joka liikuttelee lammikon ummehtuneita vesiä.

Isäni suloinen sielunrauha tulvi tuoksuen vastaani tomuisilta

paperilehdiltä. Koko hänen elämänsä levittäytyi eteeni; saatoin päivä

päivältä seurata hänen jalon sydämensä lyöntejä. Vaivuin suloiseen ja

syvään uinailuun, ja huolimatta sielun ankaruudesta, joka oli noille

isäni kirjoittamille lehdille ominainen, löysin niistä sanomattoman

rakastettavuuden. Hyvyyden yksinkertainen kukka tuoksui niiltä

vastaani. Lukiessani sekaantui muisto isäni kuolemasta hänen elämänsä

tarinaan, ja syvällä surulla seurasin sen kirkkaan puron kulkua,

jonka olin nähnyt syöksyvän ikuisuuden valtamereen.

"Mikä oikeudentuntoinen mies, ritari peloton ja nuhteeton!" huudahdin

itsekseni. "Mikä ajatuksen puhtaus, mikä uskollisuus ystäviä, mikä

hellyys äitiäni kohtaan, mikä luonnonihailu ja mikä ylevä luottamus

jumalaan! Isäni, sinun mieleesi ei mahtunut yhtään epäpuhdasta

ajatusta, sinun sydämesi oli raikas kuin vuoriston vastalangennut

lumi, kuin sinun valkeat hapsesi. Oi isäni, ne ovat nuoremmat kuin

minun nuoret suortuvani. Jospa voisinkin elää ja kuolla sinun

laillasi. Tahdon istuttaa siihen multaan, missä sinä lepäät, uuden

elämäni taimen, tahdon kostuttaa sitä kyyneleilläni, ja orpojen

Jumala on salliva sen juurtua ja kukoistaa lapsen tuskan vaalimana

hänen isänsä muistoksi."

Kun olin lukenut nämä minulle rakkaat paperit, panin ne huolellisesti

järjestykseen. Päätin alkaa itse pitää päiväkirjaa. Annoin sitoa

itselleni kirjan aivan samankaltaisen kuin isäni ja päätin järjestää

elämäntapani isäni esikuvan mukaan. Joka kerta kun kello löi, kysyin

itseltäni kyyneleet silmissä, mitä mahtoi isäni tehdä tähän aikaan,

ja niin noudatin tarkoin hänen päiväkirjansa tiedonantoja, olipa että

siinä mainittiin lukutunnista, kävelyretkestä tai levosta. Sillä

tavalla totuin levolliseen ja säännölliseen elämään, joka puolestaan

teki sanomattoman hyvää sydämelleni. Ja illoin menin vuoteeseen

omituinen hyväntunne ruumiissani, jota suruni vielä lisäsi. Isäni

harrasti paitsi kävelyjä ja lukemista myöskin puutarhanhoitoa,

niin että hänen päivänsä oli tasan jaettu henkisen ja ruumiillisen

askartelun välillä. Myöskin hänen hyväntekeväisyyttänsä jatkoin

auttamalla köyhiä niinkuin hän olisi tehnyt. Etsin itse retkilläni

apuatarvitsevat eikä niistä ollut puutetta. Pian tunsivat minut

kaikki seudun köyhät. Kun sydän on hyvä -- sanon sen ilman epäilystä

-- on surukin terveellinen. Ensi kertaa elämässäni olin onnellinen.

Jumala siunasi kyyneleeni ja suru vei minut hyveen tielle.